Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2015
Ulkoasu Jussi Karjalainen
Kannen kuva Ari-Pekka Sinikoski
440 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Mistä tuo yhtäkkinen varmuus ja yksituumaisuus? Me emme tiedä. On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttynä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi luonnollinen osa tätä kirottua prosessia.

Oikea kuolema, pieni kuolema. Orgasmi pienenä kuolemana saa todellisen kaksoismerkityksensä Laura Lindstedin Oneironissa, jonka alku hätkähdyttää. Nuori itävaltainen Ulrike on eräänlaisen oraalisen initiaatioriitin kohde. Naisia Ulriken ympärillä on kuusi: on amerikanjuutalainen Shlomith, ranskalainen raskaavana oleva Nina, kovaääninen venäläinen Polina, syövän runtelema hollantilainen Wlbgis, brasilialainen sydänpotilas Rosa Imaculada, senegalilainen mallinurasta haaveilliut Maimuna. Ympärillä on vain valkoista tyhjyyttä. Mitä on tapahtunut?

Lukijalle käy pian selväksi, että kaikki romaanin naiset ovat kuolleet. He ovat jossain tai eivät missään, kenties limbossa, jonkinlaisessa välitilassa. Alaotsikkonsa mukaisesti Oneiron on Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Tämä herättää kysymyksen siitä, mitä fantasia on. Nimittäin tunnen useita, joita sana fantasia ilahduttaa ja monia, joita se pelottaa. Kirousta, unta, sumutusta. Vaikka Oneironin naiset luovat oman maailmansa, on perinteisen fantasiakirjallisuuden piirteitä Oneironista turha hakea. Oneironin voi toki nimetä fantasiaksi siinä mielessä, että kaikki mitä kuoleman jälkeen tapahtuu on arvoitus: kuvitelman voi nimetä fantasiaksi, vieläpä sangen hyvin.

Mitä Oneironissa sitten on? Tyhjä tila, pelkkää valkoista, jota naiset ihmisyydessään sisustavat: leirinuotiokin saadaan aikaan peruukista. Kokemuksia, muistoja, feminististä puhetta. Lindstedt kirjoittaa painavaa asiaa naiseudesta niin yhteiskunnallisella kuin henkilöhahmojensa omakohtaisella tasolla. Hän tuo lukijoiden eteen taidolla esimerkiksi sen ikuisen häpeän, joka (nais)sukupuoleen ja uskonnon määrittelemän kulttuurin läpivalaisemiin ihmisiin on istutettu: itsensä anoreksialla näännyttävä, juutalaisten kipukohtia demonstroiva Shlomith performansseineen on tästä täydellinen esimerkki. Yhtä lailla esille nousevat ihmisten hyväksikäyttö, petos, alkoholismi, nyrpeys, seksuaalinen väkivalta, maantiede, viha; Onnikin, ainakin hetkittäin.

Miksi kuoleman jälkeinen välitila? Miksi Oneironin naiset ovat astuneet ajasta (ehkäpä) ikuisuuteen? Tähän ei tietenkään lukija voi antaa vastausta, oman tulkintansa kylläkin. Kenties on niin, että kuolema antaa tietynlaisen vapauksen - ei itsemurhamielessä, vaan sellaisen irrallisuuden, jonka turvin voi paljastaa itsestään mitä tahansa. Enää ei ole suoranaista menetettävää, mutta menneen kanssa voi niin sanotusti yrittää tasata tilit, itsearvokkuutensa vuoksi, jotta pääsee eteenpäin - jonnekin.

Romaanina Oneiron on niin ehjä ja valmis kuin kaunokirja olla voi. Se ei ole helppoa luettavaa siinä mielessä, että sen keskeisajatus ja etenkin -paikka on aluksi vaikea hahmottaa. Lindstedt kokoaa naistensa elämäkerrat näiden omista muistoista, mutta myös raporteista, uutisista, kuolinilmoituksista ja performanssiesityksen puheesta, joka sijoittuukin kokonaisuuteen erinomaisesti. Lindstedt antaa kaunokirjallisuudelle uusia mahdollisuuksia, hän ihan oikeasti uudistaa kirjallisuutta, muttei kikkailun keinoin. Lindstedtin teksti antaa monenlaisille lukijoille tarttuma- tai peilauspintaa, tunnekerrostumia. Ja kyllä, Oneironissa on toki tarinakin - ja tarinan sisässä lukuisia tarinoita, joista jokainen ansaitsee tulla kerrotuksi. Kokonaisuudessa on imua.

Kun Oneironin kannet sulkee, sen aloittava Leo Tolstoin lause jää pohdituttamaan: Kun minua ei olem niin mitä on? Ei mitään. Mutta missä minä olen, kun minua ei ole? Niin, missä? Lindstedtin romaani on kirjavuoden parhaimpia suomalaisia. Tai olkoot: pikemminkin kuin suomalaista, se on maailmanluokan kirjallisuutta. Se on vaikuttavaa, kovan luokan kirjallisuutta, joka soisi tulla käännetyksi useille kielille.