On tuskin tehokkaammin erottelevaa yhteisöä kuin itseensäkäpertynyt, kitukasvuinen kaupunki.
Juha Itkosen romaanissa Seitsemäntoista kitukasvuinen kaupunki on Itkosen oman nuoruuden paikkakunta Hämeenlinna ja kertojana lukiossa opiskeleva nuorukainen, joka kesäisin työskentelee suuressa tavataratalossa. Parikymmentä vuotta myöhemmin nuorimies on hieman alle nelikymppinen menestyskirjailija, joka hurmaa kirjastojen kirjailijamatineoissa.
Kirjailija Julius Ilosen tuoreimmassa kirjassa, joka kantaa samaa nimeä kuin Itkosen romaani, käydään läpi 1990-luvun alun kesää. Tavaratalon kesäpoika tienaa rahaa, tapailee tyttöystäväänsä ja tutustuu Veskuun, kiusalliseen hyypiöön, jolle on helppo uskoutua, joka tulee liiankin lähelle. Julius Ilosen romaani Seitsemäntoista nostaa esiin kysymyksiä. Kuka muistaa ja mitä; Kenellä on oikeus muistoihin? Ja milloin kirjallinen tuotanto muuttuu metafiktioksi?
Seitsemäntoista on monipolvinen romaani. Se on paikoin sekava, mutta Itkosen kynä kantaa tälläkin kertaa. Hän osaa luoda lyhyilläkin lauseilla juuri oikean tunnelman; Kun viisikymppinen myyjä Päivi kävelee kirjoittajakurssiltaan kohti lommoutunutta autoaan, tajuaa lukija heti, miksei hän koskaan halua kutsua muita kurssilaisia kotiinsa. Ei niitä parfyymintuoksuisisia hyväosaisia naispuluja. Päivin kielenkäytössä on turhan monta vittua, jotta hän olisi täysin uskottava henkilöhahmo, mutta muuten Päivissä on enemmän ihmistä kuin Julius Ilosessa. Olen aiemmin ihaillut Itkosen kykyä luoda romaanihenkilö. Tälläkin kertaa henkilöt ovat moniulotteisia, joskin nyt ehkä farssiin saakka karikatyyrimaisia. Kuvitelkaa vaikka Vesku esittelemässä lihaksiaan ja liittäkää siihen 1990-luvun televisio-ohjelmista tuttu mielikuva maalaishomosta.
Miljöökuvauksessaan Itkonen onnistuu, kuten aina. Hänen tekstinsä sopii niin Hämeenlinnan mansikkaiseen kesään, marraskuiseen lumisateeseen, sekoiluun Ruotsissa kuin erämaamökkiin, jossa läsnä on kaikki myyttiselle kirjailijalle olennainen: Macbook, kuksa, pöytäviina ja Mukka.
Tätä kirjoittaessani olen autuaasti yrittänyt unohtaa Seitsemästätoista aiemmin lukemani arviot. Unohdus ei ole täysin onnistunut, sillä muutama lehtiarvio kummittelee mielessäni. Niissä Itkosta arvosteltiin oman elämänsä hyväksikäytöstä, eräänlaisesta itsensä brändäämisestä markkinavoimien sekä naistenlehtiyleisön edessä. Kysymys siitä, minkä kerran kirjailija saa käyttää fiktiossaan hyväkseen omaa elämäntarinaansa, omaa egoaan, sekä omaa muistitietoaan on noussut esille myös Itkosen kohdalla. Minä tunnustaudun Itkos-faniksi, mikä osaltaan vaikuttaa siihen ärtymykseen, joka tunnen näitä pohdintoja kohtaan. Kirjailijathan ovat kautta aikain niin Suomessa kuin ulkomailla käyttäneet omia kokemuksiaan romaaniensa pohjalta: Jane Austen Emmassa, John Irving Garpin maailmassa, Sofi Oksanen Stalinin lehmissä tai Laura Honkasalo Eropapereissa.
Vaikka Itkosen faniksi ilmoittaudunkin, en pidä Seitsemäätoista hänen parhaana romaaninaan. Myöhempien aikojen pyhiä ja Anna minun rakastaa enemmän, Itkosen ensimmäiset teokset, ovat edelleen hänen kirkkaimpansa. Teksti kulkee hyvin, moniäänisyys toimii ja jos ei ole ottanut romaanista liikaa selvää etukäteen, tarjoaa kirja yllätyksiäkin. Ongelmana on rakenne. Se on monikerroksinen ja ovelasti laadittu, mutta samalla hieman pirstalainen. Seitsemäntoista jakautuu kolmeen osaan, joista viimeinen saa absurdeja piirteitä. Absurdius voi olla iloinen asia kirjassa, mutta tällä kertaa tarina ei täysin kanna. Kakkososan kirjeet menivät minulta hieman ohi. Siitä huolimatta Seitsemäntoista on hyvä, jopa erinomainen, romaani.
Sama lopputulos, surkeampi tarina. Mikä on totta ja miten paljon sillä on väliä?
Me lukijat emme voi tietää, minkä verran Henrikissä tai Juliuksessa on Juha Itkosta. En tiedä, onko sillä edes merkitystä. Näen Seitsemäntoista eräänlaisena fiktiivisenä identiteettipelinä. Pohdinnoistani huolimatta minun on helppo olla näkemättä omaan näppäryyteensä ylityytyväinen Julis Ilonen Juha Itkosen alter egona. Kultapoika Henrik sen sijaan on kerubinhiuksineen minulle yhtä kuin seitsemäntoistavuotias Juha Itkonen. Tässä suhteessa lankesin Juha Itkosen asettamaan kirjalliseen lankaan.
I am the lizard king, I can do anything.
Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava 2010.
***½
Olen lukenut tästä kirjasta nyt monta, monta arvostelua ja vielä enemmän haastatteluja itse Itkosesta, joka on sympaattinen henkilö, mutta jonka kirjoihin mikään ei ole vielä saanut minua tarttumaan. Minua kiinnostaa enemmän eräs toinen suomalainen mieskirjailija, jonka kirjat olivat täällä lainastosta jo sakoille, mutte aika loppui kesken...
VastaaPoista(Mikä ihmeen relatiivilausevirus minuun on iskenyt!)
Minuakin alkoi vaivata tuo kirjoittelu, että minkä verran kirjailija voi laittaa omaa elämäänsä likoon kirjohinsa. Ihmettelen kauhian paljon! Aina on sanottu, että kirjoita siitä, minkä tunnet, mikä on likinnä sinua. Mikä olisi enemmän liki kuin oma elämä! Kaikki kuuluisat kirjailijat Irvingistä alkaen ovat vääntäytyneet kirjoihinsa. Aivan sama, mitä John sanoo, minä tunnistan hänet jo...;-) Siis Lumiomena, aiheesta ihmettelit, miksi juuri Itkosen kohdalla tällainen melu fiktion ja faktan suloisesta tekstistä. Näinhän ne syntyvät: Kirjat!
Itse en pitänyt siitä mormonikirjasta, joten ehkä pidän tästä. Maltan tuskin odottaa, että saan kirjan käsiini. Tosin tällä hetkellä joudun lukemaan ihan muuta. Kamala työ, kun joutuu lukemaan...
VastaaPoistaPidän Itkosen tyylistä. Pidän myös siitä, että hän on antautunut lehtien haastatteluihin ja leikkii sillä, mikä on häntä itseään kirjoissa. Nykymaailmassa kirjailijan pitää 'myydä itseään', ei voi vain kirjoittaa kamarissaan. Ja jotenkin miehille tämä onnistuu. Jos nainen on kaikkialla esillä, alkaa se ärsyttää ihmisiä. No, mutta miksi kirjailija ei voisi olla niin kuin muutkin taiteilijat, syökö se jotenkin kirjailijan kirjan sanomaa? Ehkä Itkonen haluaa leikitellä asialla. Toivottavasti ei kompastu.
Tuota miten paljon itseään voi kirjaan ammentaa. Mulla olisi valtava idea, mistä kirjoittaa. Joo, ihan varmaan se julkaistaisiin ja siitä tulisi menestys suorastaan. No, mutta jos kirjoittaisin, niin minua pelottaisi, että toiset lukisivat tarinan minun tarinana. Kun siinä varmaan olisi paljon itseäni, mutta paljon myös ihan muuta.
Itse yleensä luen kirjat ilman, että luen kirjailijasta mitään ja varsinkin, ilman että luen yhtään arvostelua etukäteen. Mutta nyt luotan, että unohdan lukemani ennen kuin saan kirjan käsiini.
Minä näin maallikkona sanoisin, että suurikin osa kirjoilijoista käyttää omaa elämäkertaansa, omia kokemuksiaan teksteissään ja minusta se on ihan laillista ja ymmärrettävää enkä ymmärrä, miksi sitä pitäisi kritisoida. Omaelämäkerrallisia piirteitä oli Kafkalla, Thomas Mannilla, Saint-Exuperyn Pikkuprinssillä ja vaikka missä.
VastaaPoistasaa nähdä tulekoo kirjamessuille Göteborgiin
VastaaPoistaLeena: Minä itse asiassa oikein ymmärrä, mistä Itkosen kohdalla on kyse. Moittivatko kriitikot häntä siitä, että hän ammentaa omasta elämästään vai siitä, että hän tekee siitä näppärää metafiktiota? Mutta aivan ehdottomasti kirjailijat ammentavat omasta elämästään ja omista kiinnostuksistaan, joskus jopa fantasiaa kirjoittaessaan (Tove Janssonin Muumeissa esimerkiksi vilahtavat niin Tuulikki Pietilä kuin Viveca Bandler satuhahmoina).
VastaaPoistaItkonen kyllä sivaltaa muutamia kriitikoita (tai kriitikkojen prototyyppejä) ja "Päivälehteä" aika tavalla tässä kirjassaan. Se on aika mielenkiintoista, koska Itkonen itse on saanut pääosin erinomaisia arvosteluja.
Muistankin, etteivät kotimaiset mieskirjailijat muutamaa lukuunottamatta sytytä sinua :) Minä opiskelin aikoinaan sivuaineena kirjallisuutta, jota Joensuussa ei jaettu suomalaiseen ja yleiseen. Aineopintojen ison klassikkotentin tein kuitenkin kotimaisesta kirjallisuudesta ;-)
Mari A.: Se mormonikirja taas oli minulle todella mieleinen, hyvää ulkopuolisuuden kuvausta. Seitsemässätoista Itkonen melkein kompastuu, mutta onnistuu välttämään sen.
Voiko olla niin, että esikoiskirjailijoiden ja nuorten kirjailijoiden kohdalla vaistomaisesti miettii, minkä verran kirjailija ammentaa omasta elämästään, mutta vanhempien kohdalla asia jo "unohtuu"? Ja totta kai on aina syytä muistaa, että kaunokirjallisuus on nimensä mukaisesti fiktiota. Se on mielestäni Itkosen pointti.
On kyllä aika kauheaa, että joudut töissäsi lukemaan ;) Tosin joskus, kun pitää lukea pakosta, ei se ole niin kivaa. Ei voi/ehdi aina tarttua niihin kirjoihin, jotka kiinnostavat eniten.
Alu: Naulan kantaan! Itkosen kohdalla krittiikki liittyy siihen, että hän leikittelee fiktiolla: kirjassa on fiktiota fiktiossa ja kuitenkin selvää irvailua "todellisuuden" henkilöhahmollaan. Kirja on paikoin sekava, mutta Itkosen kirjailijakyvyt pelastavat kirjan.
Hannele: Toivottavasti tulee, on karismaattinen kirjailija. Milloin siellä on messut?
En ole oikein objektiivinen ihailussani, muta yllätyin kyllä, kun sanot, että Päivi on henkilönä vähän epäuskottava! Minusta hän oli juuri se elävä ja tosin. Itkonen on esikoisestaan saakka osoittanut osaavansa tehdä eläviä henkilöitä, minkä tämä hurjan nuoruuden elänyt entinen punkkari hyvin todisti.
VastaaPoistaJa Juha (!)saa leikkiä kirjailijaidentiteetillä niin paljon kuin haluaa, vaikka noin periaatteessa vastustan kirjoja, joissa päähenkilö on kirjailija.
En nyt ehdi enempää, mutta palaan asiaan iltapäivällä... toivottaasti. :)
Kiitos hienosta arviosta!
Ilse: Päivi oli mielestäni kirjan paras henkilöhahmo ja ehkä siksi (turhaankin) kritisoin häntä. Itkonen vaan maalasi liikaa Päivin yksinhuoltajuutta, huonoa autoa, köyhää elämää, Santtua ja vitunviljeljyä. Mutta totta, Päivi on kaikkein verevin hahmo koko kirjassa, lahjakas nainen, jolle ei ole annettu mahdollisuutta hyödyntää lahjojaan. Päiviin latautuu melkein kaikki ne ennakko-oletukset, joita kaupungin kurjimmalla alueella asuvaan pienipalkkaiseen naiseen voi kohdistua. Siksi omalla tavallani suutuin (!) Itkoselle. Agressiivissa: Vttu se Päivi sille Santulle mitään mahtaa. Silti pidin nimenomaan Päivi-osioista.
VastaaPoistaTämä on Itkosen ristiriitaisin kirja.
Ja Juha on kyllä ihan suomen parhaimmistoa ♥
Tulinkin takaisin, koska suunnitelmat kariutuvat ja pikkuinen nukahti. :)
VastaaPoistaSeitsemäntoista ei ole helppo kirja. Mormonikirja on, Anna minun rakastaa... on (rakenteestaan huolimatta), Kohti on jo vähän vaikeampi. Tämä ylittää rakenteellisesti kaikki edelliset Itkoset ja siksi(kin) minusta on tekijänsä paras. Ei miellyttävin eikä kivoin eikä mukavia henkilöitä sisältävä, mutta paras.
(Pitääkö kirjassa olla kivoja henkilöitä? Pitääkö kirjan henkilöistä pitää että voi pitää kirjasta? Hmm. Minusta ei.)
Minua se absurdius ei haitannut. En pitänyt sitä edes kovin absurdina. Kyllä tähän maailmaan monenlaista mahtuu. En nyt viljele aggressiivia, mutta mahtuu, mahtuu. ;)
Niin ja sekavuudesta olen eri mieltä, minusta Seitsemäntoista ei ole sekava, mutta lukutilannekin vaikuttaa? Luin yhteen kyytiin oikein ahmimalla ja nautin joka sinusta.
VastaaPoistaIlse: Seitsemäntoista ei tosiaan ole Itkosen helpoin kirja. Vaikka esitin vähän krittiikiä, pidän kirjaa silti erinomaisena ja pidän siitä enemmän kuin vaikkapa Kohti-romaanista.
VastaaPoistaKirjassa ei tarvitse olla kivoja henkilöitä, jotta kirjasta voisi pitää. Hyvä esimerkikki tästä on Miina Supisen Liha tottelee kuria. Jokainen hahmo on ihan kauhea, mutta silti pidin kirjasta. Ja toisaalta: jos kaikki henkilöt ovat ihan ylikivoja, menee kirja ällösöpöksi eikä sellaista jaksa lukea. Itkonen on vahva henkilökuvan rakentaja. Jos antaisin kirjoille tähtiä, antaisin tälle ****- :)
Neljä miinus!!! Yllätyin kovin. :)
VastaaPoistaKauheista henkilöistä puheen ollen, oletko lukenut Riku Korhosen Lääkärikirjan? Siinä on kyllä epämiellyttävin päähenkilö, mitä suomalaisessa kirjallisuudessa on koskaan nähty. Mutta silti kirja on todella hyvä. :)
Aah, kestän Itkos-kritiikin, kestän, kestän... :D
Itkonen taisi saada ison osan lukijoista mykäksi ;) En ole lukenut mitään Riku Korhoselta, hävettää tunnustaakin.
VastaaPoistaJa koeta kestää! Tosifani on oikeutettu myös (lievään) kritiikkiin sanon mä :)
Lumiomena, sait minut nauramaan taas...kyyneliin. Pitääkö sinun toistaa minun heikkouksiani omassa blogissasi;-) Luen nyt suomalaisen 64-vuotiaan miehen kertomusta, miten äijä rakástuu taas nuoreen naiseen...Miksei ikinä toisinpäin!!! Camoon!: Mieti Panu Rajalaa. Lue, mitä minä kaksi professoria olemem hänestä mieltä. Se otsikko mun blogissa oli kai Kaulaltas pölyä puuterin
VastaaPoistaMari, et tiedä mikä juttu mulla on. Yksi naienn kertoi mulle, mitä hänelel on tapahtunut ja mitä tapahtuu koko ajan...Se on vapaata tavaraa, kunhan vaihtaa kaikki nimet, paikkaknnat etc. En ole ikinä kuullut vastaavaa!!!
Ja brändäämisen tämä herra todellakin osaa. Huokailin juuri Anna-lehden parissa, sillä herra Itkosen kanssa pääsisi aivan kirjalliseen teeiltaan ja vieläpä ilmaiseksi, jos sattuisi liikkumaan Otavamedian keskustorilla lokakuun alkupuolella, voih!
VastaaPoistaMinulle ensimmäinen osa oli täyttä tuskaa, mutta toinen oli jo kovasti mielenkiintoinen ja kolmas myös. Ja nyt täytyy rientää sekoitamaan palapelin paloja, heips vain! : )
Leena: Hyvä, että naurattaa :) Tulen kohta lukemaan arviosi tuosta 64-vuotiaasta miehestä kertovasta kirjasta.
VastaaPoistaJoana: Sanopa muuta! Minä huokailen siksi, että en tiedä, pääsenkö tuonne Otavamedian järjestämään tapahtumaan. Käyn töissä Helsingissä, joten töiden jälkeen olisi helppoa piipahtaa kuuntelemassa Juha Itkosta, mutta täytyy ottaa selvää perheen omista aikatauluista.
Minä pidin kirjan ensimmäisestä ja kolmannesta osasta, toinen oli mulle se sekava. Eräänlainen palapeli tämäkin :)