Candice Carty-Williams: Queenie

Candice Carty-Williams: Queenie
WSOY 2021
Queenie 2019
Suomentanut Natasha Vilokkinen
Kansi Orion Books / LJS
462 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani


“Edellinen tyttöystäväni oli musta.”
Katsoin seuralaistani ja räpäytin silmiä varmana siitä, että olin kuullut väärin.
“Anteeksi?” kysyn ja nojasin pöydän yli.
“Edellinen tyttöystäväni oli musta”, hän toisti ilman ironian häivääkään.
“Sepä mukavaa. Oliko hän mukava ihminen?” kysyin ja otin erittäin ison kulauksen viiniä.

Tuleeko teille koskaan sellaista oloa, että on väärän ikäinen lukemaan jotain kirjaa? Tämä ajatus, josta en oikeastaan pidä, tuli mieleeni kun luin Candice Carty-Williamsin romaania Queenie. Sen nuori aikuinen nimihenkilö sekoilee ihmissuhdeviidakossa ja harrastaa irtosuhteita siinä määrin, että koin itseni enemmän keski-ikäiseksi kuin koskaan aiemmin (tässä keski-ikäisessä elämässäni). Kyse ei ole siitä, että moralisoisin päähenkilöä eikä siitä, että minulle romaanihenkilöiden iällä olisi sinänsä väliä: rakastan monia kirjoja, joissa kertoja on lapsi, vanhus, keski-ikäinen, nuori tai vaikka kaikkea tuota halki koko elämänkaaren. Tällä kertaa koin kuitenkin Queenien pari- ja irtosuhde-elämän jotenkin niin kauhean väsyttäväksi – voi toki olla, että ikäasian sijaan tunteeseen vaikutti tämä korona-aika, nythän jopa ruokaostoksilla käynti tuntuu tapahtumalta.

Se siitä. Queenie on monella tapaa tärkeä romaani. Se on chick litiä, mutta tuo tähän erääseen viihdekirjallisuuden valtavirtagenreen äänen, jota lajityypissä ei ainakaan suomennettuna (toivottavasti kuitenkin muuten) ole näkynyt: romaanin nimihenkilö, britannianjamaikalainen Queenie on rodullistettu nuori nainen, mikä näkyy hänen arjessaan oikeastaan kaikessa. Häntä vähätellään, treffikumppanit puhuvat hänelle kuin hän olisi käyttöesine – suklaatyttö –, gynekologi luulee että Queenie on pakotettu seksityöhön. Poikaystävän, jonka kanssa suhde on nyt tauolla, sukujuhlissa Queenie saa monta muistutusta tummaihoisuudestaan – ihan vaan läpällä. Satunnaiset deitit ovat joskus hauskoja, mutta useimmiten sikamaisia niin seksin kuin asenteensakin suhteen:

“Tiedätkö mistä minä tykkään mustissa naisissa?” hän sanoi silmäillessään minua päästä varpaisiin. “Silloinkin kun te olette isoja, te näytätte hyvältä. Paino asettuu nätisti lanteille. Ja perseelle. Teillä on käynyt hyvä tuuri.”

Carty-Williamsin romaani onkin kiinni metoo- ja black lives matter -ajassa, teoksella on vahva ihmisoikeussanoma. Jamaikanbrittiläinen kulttuuri nousee kiitettävästi esille ristiriitoineen, lämminhenkisyyttä tuo etenkin isoäiti. Myös kehopositiivisuudella tai kehorauhalla on tärkeä roolinsa. Viihdekirjallisuus on edelleen varsin ulkonäkökeskeistä, joten on ilahduttavaa, miten Queenie vaikuttaa tässä suhteessa raikkaalta.

Painavien teemojen ja irtosuhdedeittailun sekaan mahtuu lisäksi työelämän kiemuroita ja lontoolaisia asunto-ongelmia, kaiken lomassa on tietenkin myös monia chick litin tunnusmerkkejä, kuten Miun Miun kengät, nokkelaa sanailua, graafisesti esitetyt tekstiviestit, joukko sopivan erikoisia ystäviä ja jopa hahmo nimeltä Darcy.

Chick litiksi liki 500-sivuinen romaani on aika pitkä, minkä vuoksi lajityypille ominaista parin etsintää ja muuta sekoilua mahtuu mukaan liikaakin. Nopealukuinen Carty-Williamsin romaani kuitenkin on, kuten chick litin kuuluukin olla. En innostunut Queeniesta niin paljon kuin ennakkoon toivon, siitä huolimatta suosittelen romaania monille: silmiä avaavaa viihdekirjallisuutta ei ole lukuruuhkaksi saakka tarjolla. Queenie sopisi myös mainiosti lukupiirikirjaksi, keskusteltavaa takuulla riittäisi.