Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Anything is Possible 2017
Suomentanut Kristiina Rikman
267 sivua
Kansi Laura Lyytinen
Amerikkalainen kertomuskokoelma


Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli – kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli oma häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taakseen. “Huhuhuh”, sanoi Patty sammuttaessaan auton moottorin. Hän istui autossa hetken ennen kuin viimein nousi ja meni sisään.

Elizabeth Stroutin romaanissa Nimeni onLucy Barton nimihenkilö pohtii: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton. Ja siksi minut lumonneen romaanin näkökulma on nimenomaan Lucyn, kyse on hänen tarinastaan, paljaasta ja jurosta maailmasta ja siitä, miten sieltä voi päästä kauas ulkoisesti muttei välttämättä sisäisesti. Lucyssa elää aina tietty häpeä, hänen omansa, mutta samasta maastosta kumpuava kuin yllä olevan lainauksen Pattynkin.

Patty on eräs monista Lucy Bartonin synnyinseudulla asuvista henkilöhahmoista. Novellikokoelmassaan Kaikki on mahdollista, jota voisi luonnehtia jopa jonkinlaiseksi mosaiikkiromaaniksi, Strout kuljettaa lukijansa siihen maisemaan, jonka Lucy Barton on jättänyt taakseen. Kirjan yhdeksän novellia sijoittuvat keskilännen Amgashiin, keskelle ei-oikein-mitään. Amgashin asukkaat tulevat ja menevät, juurtuvat tai haluavat pois, potevat häpeää ja vain harvoin aitoa iloa, kohtaavat vaikeuksia – kukin omista lähtökohdistaan. Lucy Barton tai tämän suku sivuavat monien elämää, minkä vuoksi novellit lomittuvat keskenään mosaiikkimaisesti.

Jos Nimeni Lucy Barton ihastutti minua niin, että se oli yksi parhaimmista koko viime vuonna lukemistani kirjoista, lumosi Kaikki on mahdollista vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jokaisen tarina on kertomisen arvoinen, olivat murheet tai ilot miten pieniä tahansa. Enimmäkseen novellikokoelman ihmiset potevat kurjuutta, vaikka olisivatkin nousseet köyhyydestä kohti vaurasta elämää. Häpeä määrittää elämää silloinkin, kun syyt lähtevät jostain muualta, toisista ihmisistä. Amgashin asukkaiden elämään mahtuu tragediaa ja pysäyttäviä kohtaloita. Silti kokonaisuus ei ole yksinomaan ankeaa tai lohdutonta luettavaa. Strout on tarkkanäköinen ja varmaotteinen kertoja, joka osaa katsoa luomiaan hahmoja tarvittaessa omanlaisensa sarkasmin läpi, jopa hellästi.

Viime sunnuntain Hesarissa ollut Suvi Aholan pitkä artikkeli Elizabeth Stroutista sai minut nyökyttelemään: ”Kirjoitan pikkukaupungeista, koska osaan ne”, Elizabeth Strout sanoo. ”En ole ikinä lakannut olemasta pikkukaupungin tyttö.” [--] Miksi hän asuu suurkaupungissa? Eikä lähellä paljon tutumpia merta, peltoja ja metsiä? Juuri siksi, että on pikkukaupungin tyttö: oma ääni säilyy vain, kun elää etäämpänä, toisenlaisessa ympäristössä.

Jotain tunnistettavaa Stroutin pikkukaupunkikuvauksessa on – tietty tuttuus, tietty ankeus, tietty pessimismi ja silti, kaikessa, tietty erikoisesti rakentuva yhteisöllisyys. Ja tuo erikoinen yhteisöllisyys – joka niin usein on kaikkea muuta kuin yhteiseen hiileen puhaltamista, jonka juoruilussa on osa tirkistelynhalua – mutta hetkittäin myös välittämistä. Ja juuri siksi on helppo ymmärtää, että pikkukaupungin tyttö säilyttää oman äänensä, kun asuu kauempana, ympäristössä jossa on mahdollisuus olla etäämpänä, ehkä anonyymimpänä.  

Amgashin asukkailla tuota mahdollisuutta anonymiteettiin ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa mahdollista (kaikille), mutta mikä tahansa ei kuitenkaan ole: annetut raamit ovat usein ahtaat ja vaikka kotiseudulta pääsisi pois, kulkee mennyt aina mukana.

Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.