~Kolmas: Marsipaanipossujen maassa~

Nyt kolmantena adventtina en olekaan täällä, vaan matkustin mieheni kanssa minilomalle tänne. Eilinen Pieni noitakin oli ajastettu päivitys. Jos joku on kommentoinut sitä, niin kiitän kauniisti ja palaan vastauksieni kera pian. Jos kaikki menee, kuten pitää (onneksi emme lennä kotimaisella), niin olen parhaillaan hotelliaamiaisella ja suuntaan pian Tivolin jouluiseen ihmemaahan tai käyn tervehtimässä Pientä merenneitoa. Lennon aikana tai hotellissa levätessä olen ollut Lumouksen vallassa tai kentis kohdannut itse Olli Suomisen.

Marsipaanimaasta lisää ensi viikolla.

Pienen musiikillisen adventtikalenterini kolmannessa luukussakin lennellään. Uskon Lumiukon olevan melkein jokaiselle lukijallenikin rakas. Olenkohan oikeassa?

~Benjamin Lacombe & Sébastian Perez: Pieni noita / Lumoojien sukua~

Mutta seuraavalla sivulla on vielä suurempi yllätys. - Mikä vitsi tämä nyt on? huudahtaa Lisbeth, kun näkee kirjassa oman kuvansa. Kuvassa hänen ympärillään lentelee korppeja, ja Sokrates istuu hänen sylissään.
- Ihan naurettavaa, ja sitä paitsi eiväthän minun hiukseni ole punaiset!

Kouluikäinen Lisbeth matkustaa junalla joulunviettoon isoäitinsä Olgan luo. Lisbeth on yksinäinen tyttö, joka täydentää koulutoveriensa puheen ennen aikojaan sanoen näiden lauseiden loput ja keskeyttäen siten toisen puheen. Lisbethin vanhemmilla on aina kiire, koska he ovat TÄRKEITÄ ihmisiä. Vanhassa talossa asuva Olga-mummi on Sokrates-kissan ohella ainoa, joka tuntuu ymmärtävän lapsenlastaan. Eräänä käänteentekevänä iltana Lisbeth lukee salaa isoäitinsä kirjaa, joka sisältää noitien sukupuun ja oivaltaa olevansa nuorin jäsen vuosisataisen naisten perinteen jatkumossa.

Ranskalaisten Benjamin Lacomben ja Sébastian Perezin ihastuttava kuvakirja Pieni noita on osa kahden kirjan pakettia, joka on julkaistu nimekkeellä Lumoojien sukua (Nemo 2009). Pieni noita kertoo Lisbethin tarinan itsensä löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä rakkauden avulla. Paketin toinen kirja, Lumoojien sukupuu puolestaan esittelee kuvitteellisen noitanaisten ja -tyttöjen historian sekoittaen faktaa ja fiktiota yleisiin taruaiheisiin aina Jeanne D'Arcista Lumikkiin ja Euroopan hoveista Titanicin uppoamiseen.

Lumoojien sukupuu on kaunis - nimensä mukaisesti lumoava - kirja, jonka parissa iso lapsi tai aikuinen viihtyy mainiosti. Se on kuitenkin pelottava leikki- tai kouluikäisille, joten kolme- ja viisivuotiaiden lasten äitinä keskityn tässä Pieneen noitaan, jota etenkin viisivuotiaani kuuntelee mielellään.

Pienen tytön joulunpyhät viktoriaanisessa talossa voisivat olla pitkästyttäviä, mutta eivät Lisbethin mielestä. Isoäidin ullakkokirjastossa on niin paljon kirjoja, ettei yksi ihmiselämä riittäisi kaikkien lukemiseen. Olgan naapurissa asuva Edward pitää Lisbethille seuraa etsien tämän kanssa kasvikirjasta tietoa jouluruususta. Edward, änkyttävä poika, joka ei saa sanottua lauseitaan loppuun, on salaa ihastunut Lisbethiin. Edward päättää auttaa tyttöä löytämään jouluruusun ja sillä retkellään katoaa tietymättömiin. Voiko Lisbeth auttaa ystäväänsä? Voiko hyvä noituus tulla avuksi? Ja mikä voima on toisesta välittämisellä?

Erilaisuutta ei koskaan kestetä! Mutta sinun pitää olla ylpeä siitä, mitä olet. Sinä olet erikoislaatuinen tyttö, pieni Lisbeth.
Mustikkamuffini uppoaa kuumaan kaakaoon, ja samalla Lisbethin pelko ja suru hälvenevät.

Satukirjana Pieni noita on samaan aikaan jännittävä ja kiehtova, mutta hivenen ontto. Ainakin itse koin, että Lisbethin ja hänen sukunsa tarinaa käydään läpi vähän sieltä ja hieman lisää täältä. Lisbethin ja Edwardin ystävyys näkyy kirjan alku- ja loppupuolella. Keskiosa on varattu Olgan salaperäiselle sukukirjalle, mutta juuri kun noituus alkaa paljastua Lisbethille, ollaan taas menossa muualla. Kira Poutasen suomentama teksti jaksaa kuitenkin kantaa.

Pienen noidan suurin ansio on sen hurmaavassa kuvituksessa, jonka vuoksi kirjan ostinkin. Myös kirjan ydinsanoma, erilaisuuden hyväksyminen ja hyvät teot, puolustavat teoksen paikkaa oman perheeni lukemistossa. Jos on kiinnostunut kauniista lastenkirjasta ja hyvästä noituudesta ripauksella ranskalaisuutta, on tässä oiva lahjavinkki vaikkapa alakouluikäiselle.

~L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset~

Ajat onnelliset vaan ohi menneet
siellä minua odottaa
ja nauru niin vieraaksi jäänyt
raikuu, sen voisinpa saavuttaa!
Voi tätä etsintääni, voi tätä houkutusta,
kun unelmien portti on vielä kaipausta.
- Anna Blythe

Vihdoinkin! Heti alkuun voin sanoa, että viimein luin kauan odottamani Lucy Maud Montgomeryn Annan jäähyväiset, jonka tiesin hankkivani omaan hyllyyni heti, kun kirjan ilmestymisestä kuulin. Pohdin myös, että mitä kirjoittaa kirjasta, jonka nimihenkilö on ollut minulle samaan aikaan arkinen ja pyhä, tärkeä jo vuosikymmenten ajan.

Päädyin siihen, että nyt pikemminkin tunnelmoin kuin analysoin (mikä lie mahdotonta, arvelen). Luin Annan jäähyväisiä hitaasti, nautiskellen, osin pitkästyenkin ja sitten taas uudelleen innostuen. Kirjaan oli helppo tarttua, sen maisemissa viipyillä, mutta en halua pilkkoa lukukokemustani osiin ja koota sitä uudelleen, kuten yleensä kirjoista kirjoittaessani teen. Koska kirjalla ei ole varsinaista kehyskertomusta, teoksen de/rekonsturoiminen olisi vaikeaa. Tunteellisia ja/tai analyyttisia sekä hienoja arvosteluja kirjasta ovat tehneet muun muassa Leena Lumi, Salla Lukupäiväkirjassaan sekä Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni. Kehoitan vierailemaan heidän kaikkien luona.

Vaikka Annan jäähyväisissä ei ole varsinaista kehyskertomusta, toimii sen punaisena lankana Anna ja Gilbert Blythen ja heidän perheensä näkeminen toisaalta Glen St. Maryn kylän asukkaiden näkökulmasta ja toisaalta Annan runoissa sekä Gilbertin, Annan sekä heidän kotiapulaisenaan toimivan Susan Bakerin keskinäisissä keskusteluissa. Myös Blythejen ensimmäisessä maailmansodassa menehtyneen Walter-pojan kirjoittamia runoja käydään läpi huomioiden Walterin herkkyys ja äidiltään peritty kyky nähdä asiat toisin.

Montgomeryn tarkoituksella viimeiseksi jäänyt teos onkin laaja runo- ja novellikokoelma. Glen St. Maryn kyläläisten elämä on teoksen novelleissa kaikkein näkyvimmillä sijalla. Asukkaiden ja satunnaisten vierailijoiden ilot ja surut, syntymä ja kuolema, kaunat, lapsipsykolologian luennot, ihmeellinen bussiajelu, presbyteerien ja metodistien keskinäinen kilpailu tai jokapäiväinen juoruilu ovat viehättäviä kaikki tyynni.

Annan jäähyväisiä on markkinoitu sen tummilla sävyillä. Niitä toki näkyykin novellien käänteissä, vaikkapa tätiensä kasvattaman Timothyn ja tälle, muttei lukijalle, salaperäiseksi jääneen herra Jenkinsin kohtaamisessa tai Patrick-pojan inhosta asua sukulaistensa helmoissa. Annan runoissa on paljon melankolisia sävyjä, jotka saattavat yllättää Annan herttaisen pirteää punapäämielikuvaa muistelevat. Etenkin naisen osa sekä Walterin kaipaaminen saavat mielen melankoliseksi. Kuitenkin: sävyt voivat olla tummia, mutta eivät mielestäni varsinaisesti synkkiä tai toivottomia. Synkkyyden sijasta puhuisin kaipuun tai ikävän kirjallisuudesta.

Tätä, vain tätä pyydän: anna minulle viimeinen pesti.
Minun täytyy tyhjentää viimeinen lasi, ei toiselle tippaakaan,
ei kellekään, olkoon kuningatar, nunna tai mustalainen!
- Anna Blythe

Tohtori Blythe: Tuollaisista runoista minä en missään tapauksessa välitä. Mutta kaipa meidän täytyy pistää tuo kaikki mielikuvituksen piikkiin. Kirjoititko sinä tosiaan joskus tuon, Anna?

Ikävän ja kaipuun ohella Annan jäähyväisiin mahtuu paljon hauskuutta, ironiaa, sukupuolten välistä valtataistelua ja Prinssi Edwardin saaren luonnon kuvailua. Itse pidin eniten arjen kuvauksesta, jossa Montogomery oli mestari ja pohjusti kenties tietä Carol Shieldsin kaltaisille maannaisilleen. Annan jäähyväiset onkin yhteiskunnallinen kirja, koska se tuo oman aikansa olosuhteet esille niin puutteessa kuin vauraudessa sekä ennen kaikkea hierarkkioiden kuvailun keinoin.

Jäin pohtimaan kirjan alkukielistä nimekettä verrattuna käännökseen enkä osaa sanoa, kumpi olisi parempi. The Blythes are Quoted viittaa kirjan rakenteeseen aivan erinomaisesti; Novelleissa Anna ja tohtori Blythe elävät vain kylän asukkaiden ja siellä vierailevien sivulauseissa. Niissä kaikissa Annan ja Gilbertin keskeiset roolit korostuvat. 1900-luvun alun maalaisyhteisössä lääkäri on Jumalasta ja papista seuraava; Annan sosiaalinen lahjakkuus, ystävällisyys ja tietynlainen omituisuus tai erilaisuus tekevät hänestä henkilön, joka koskettaa monien elämää. Silti Anna ja Gilbert jäävät vain hahmoiksi muiden joukossa. Annan runoissa hänen ajatuksensa ja syvimmät tuntonsa tulevat lukijalle tutuksi sitaateissa.

Suomenkielinen Annan jäähyväiset-nimeke tuo selvemmin esille kirjassa olevan Annan sisäisen maailman, vaikkakin sivulauseisen ja fiktiivisen runouden (jos näin voi sanoa), määrittämänä. Mitä kaikkea Anna elämässään sai ja saavutti, mistä joutui luopumaan? Oliko Anna tyytyväinen? Entä Lucu Maud itse? Hän teki itsemurhan seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli jättänyt Annan jäähyväisten käsikirjoituksen kustantajalleen. Kirja ei anna vastauksia, mutta sitäkin enemmän johtolankoja. Vihervaara, Haavemaja ja Kotikunnaa elävät Annassa samanaikaisesti.

Kaukana, kaukana alhaalla nauroi meri kultaisten dyynien takana ihan samalla lailla kuin Kotikunnaalla, tosin paljon loitompana. Kaikki oli ihan niin kuin hän muisti. Muisto alkoi kirkastua hetki hetkeltä.

Kannattaako Annan jäähyväiset lukea, jos Anna-sarja ei ole aikaisemmin tuttu? Kannattaa. Mutta ensin on syytä lukea Anna-kirjat järjestyksessä ja avata tämä vasta viimeiseksi. Uskon nimittäin, että vain siten Annan jäähyväiset tuovat lukijalleen kaiken sen ilon, surun, lohdun ja ihmeellisyyden, mitä Montgomery (luultavasti) halusi muistokseen jäävän.

(Taisin sittenkin analysoida? Tein sen tässä kirjoituksessani. Ajatukseni sen sijaan viipyilevät Annan runoissa, kaipuussa, runoudessa ja Prinssi Edwardin saarella. Tänään, huomenna, vuoden kuluttua ja myöhemminkin.)

****

~Toinen: Valoa~

Ulkona on ihmeellinen valo, vaikka koko ajan lähestymme parin viikon päästä edessä olevaa talvipäivän seisausta. Valo johtuu tietenkin lumesta, joka nyt on sadunomaista puuterilunta. Lumisena talvena asiat tuntuvat oikeammilta kuin lumettomana.

Tänään toisena adventtina pääsen elämäni kolmannen kerran kummiksi. Iloitsen suuresti perheeni päiväreissusta Turkuun, itselleni niin vieraaseen kaupunkiin, sekä tuosta pienestä tytöstä, jonka pian saan syliini. Lisäksi saan pukeutua pari viikkoa sitten ostamaani maailman ihanimpaan hameeseen, leipoa illalla piparkakkuja sekä painaa kuvioita joululahjapaperiksi tarkoittamaani voimapaperiin erilaisilla leimasimilla.

Myös huominen itsenäisyyspäivä tuo mieleeni valoa. Itsenäisyyspäivän perinteisiini kuuluu joulutorttujen leipominen sekä hirvipaisti. Lukurauhaakin toivon, ne kaksi ihanaa kirjaa ovat edelleen kesken. Minulla on myös itsenäisyyspäivään liittyvä vuodenaikakirja. En ole lukenut sitä moneen vuoteen enää, mutta Michael Enden Tarina vailla loppua on minulle yhtä kuin partiolaisten soihtukulkue, jouluvalot oman huoneen ikkunassa sekä äitini leipomat joulutortut.

"Adventtikalenterini" musiikkikappale kunnioittaa suurinta suomalaista säveltäjää, jonka syntymäpäivän kunniaksi liputetaan 8.12. Lauluyhtye Rajaton ja En etsi valtaa, loistoa.

Valoa jokaiselle!

~Keatsia keittiössä~

Keats keittiössä kuulostaa lähestulkoon englantilaiselta chick lit-kirjalta, joka yrittää verhota kepeytensä kirjalliseen kikkailuun. Niin vain olen kuitenkin tänään myöhäisenä perjantai-iltana istunut, seissyt ja kävellyt keittiössäni lukien englantilaisen romantiikan ajan suurnimen John Keatsin (1795-1821) Runoelmia.

Kirjallisuuden emeritusprofessori Kai Laitinen tuumi joskus muinoin, että runo on lausumatta paras. Tiedä siitä, minä olisin ikionnellinen, jos joku lukisi minulle ääneen näitä(kin) oodeja, mutta analysoida en runoja osaa. Runous on se kirjallisuuden genre, jonka aistin. Pidän jostain runosta tai sitten en pääse siihen sisälle. Keats pidätteli minua maailmassaan tovin jos toisenkin. Maailmassaan, joka tuntee ja kokee kaiken, antaa tulla lähelleen tuskaisenakin, ja aina niin ihmeellisenä.

Eikä ihme, vai mitä olette mieltä tästä pätkästä?

Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises!

Niin liikkumaton silmäs loisto on

ja ajast' aikaan valvoo katsehes,
kun lailla unettoman erakon

sen yli kuohuvaisten vetten luot,
maan piiriin rantaa puhtaaks huuhtovain,
tai katselet, kuin vuorenharjat, suot
syys peittää alle vaippain valkeain -- 

Kunpa joulupukki toisi minulle Keatsin kirjekokoelman Yön kirkas tähti. Tai Haruki Murakamin Kafkan rannalla. Tai Rebecca Stottin Korallivarkaan. Tai Aleksandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Tai... niin, tätä listaa voisin jatkaa vaikka kuinka.

~Joulukortteja Villa Solbackasta~

Elän nyt paitsi suklaalakkopeliäni (kas kummaa, sain heti eilen illalla lahjaksi suklaarasian :)), myös kahden ihanan kirjan loukussa. Koska luen toista iltapäivällä ja toista illalla, luen tavallista hitaammin ja nautiskelen vaan. Enkä näin ollen saa kirja-arvioita valmiiksi niin nopeasti kuin haluaisin.

Sen sijaan olen saanut jotain muuta. Osallistuin helsinkiläisen valokuvaaja Krista Keltasen järjestämään arvontaan, josta voitin hänen kuvaamansa viehättävän joulukorttisarjan. Posti toi kortit eilen ja olen ihaillut Kristan luomaa maailmaa. Hänen kuvansa ovat leikkisiä, oivaltavia ja värimaailmaltaan kiehtovia. Kristan löytää Facebookista sekä ihanasta blogista.

Tässä bloggaamisen lomassa ehdin myös seurata kirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Tämän vuoden palkinto menee näemmä Mikko Rimmisen Nenäpäivälle. En ole lukenut vielä yhtään (ihan uskomatonta!!) tänä vuonna ehdokkaana ollutta romaania, mutta Nenäpäivä ei mahtunut edes lukulistalleni. Nyt odotan, että saisin kirjastosta Pulkkisen, Nummen ja Salmelan teokset. Onneksi on niin paljon ihania kirjoja, ettei odottavan aika ole edes pitkä.

~Suklaalakkopeli~

 

Pelin säännöt:
1. Joulukuun ensimmäisen ja 23. päivän välillä ei saa ostaa suklaata syötäväksi itselle
2. Lahjasuklaita saa ostaa ystäville
3. Myöskään muuta karkkia ei saa osaa itseä varten
4. Jos joku ystävällisesti tuo pelaajalle lahjaksi suklaata, lähettää sitä postitse tai tarjoaa suklaata esimerkiksi työpaikalla, on syytä olla kohtelias läheisiä kohtaan ja nauttia tarjottu suklaa-annos
5. Joulukuun 23. päivän jälkeen peliaika päättyy
6. Kaakao ja suklaaleivonnaiset eivät ole suklaata, vaan hyvää tekevä lämmin juoma sekä joukko maukkaita leivonnaisia

Monimutkaiset säännöt tässä joulukuun perinteeksi muodostuneessa suklaalakossani. Meillä kaikilla on joku oma pieni erikoinen jouluperinteemme, itselläni se on tämä. Olen aina ollut perso suklaalle, ja jo hyvinä opiskeluvuosinani tuumin, että joululahjaksi saatu suklaa maistuu kenties vieläkin paremmalta, jos on koko joulukuun pidättäytynyt ostamasta tätä herkkua itselleen.

Tämän olen kerran esitellyt toisaalla, mutta en tässä blogissa. Haluaako kukaan muu pelata tätä? Ai ei? Ette siis ole ihan hulluja! Onneksi tyttäreni varaslähtösynttäreillä sunnuntaina sain kyllikseni makeaa (eivätkä keksit tai piparkakut tosiaankaan ole suklaata).

Tänään alkavassa joulukuussa on paljon taikaa (ilman suklaan ostamistakin, huoh), kuten Kate Bush toteaa.

P.S. Geisha Harmonyn levyversiosta on oman arvionsa antanut Ilse.

~Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi~

Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos osaat, mutta älä päättele väärin.

On aika ilmeistä, että tämän jälkeen tartun tähän suomalaiseen klassiikkoon. Ryysyrannan Jooseppi (1924) on Ilmari Kiannon laajan tuotannon toinen pääteos Punaisen viivan ohella. Köyhälistöromaanina tunnettu kirja kertoo Kainuun takametsissä kuvitteellisen Rämsänrannan korpipitäjässä asuvasta Kenkkusen perheestä.

Ryysyranta-nimisessä torpassa Petkelkylän keskeisin henkilö Jooseppi, Ryysy-Jooseppi, koettaa elättää suurta perhettään onnistuen siinä huonosti. Ilmeikäs mies herättää huomiota ulkoisella olemuksellaan, sukkelalla suullaan ja tunnetaan salaisesti (mutta laajasti) myös korpikuusen kyyneleiden tuottajana. Vaimo Kaisa-Reeta ei puolestaan ei juurikaan liiku mökistä pihapiiriä kauemmas siitä yksinkertaisesti syystä, ettei Jooseppi ole voinut köyhyytensä vuoksi ostaa hänelle paitaa tai hametta. Hameettomuus on eräs Kaisa-Reetan elämän tragediaa leimaava juonne, sillä hän on lähtöisin pyhäkoulun opettajan perheestä ja hänen veljensä on herrana Etelä-Suomessa tehden kansakoulun opettajan työtä. Lapsia Kenkkusille on syntynyt kuusi, mutta Kaikkivaltias on viisaudessaan  kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa. Lisää lapsia on kuitenkin tulossa torakoiden täyttämään mökkiin.

Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan Jooseppi isännän saappaan kärkeä: "uskaltaisikohan?... isäntähän tämä on - hyvä mies - ei se potkaise..." Ja russakka kapusi kodikkaasti pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja heittäytyi isännän selkään --

Ryysyrannan torpan köyhyys ja likaisuus iskee lukijan silmille heti romaanin ensisivuilta. Mökkipahaisessa ei ole portaita tai oikeaa porstuaa, ruokatörkykomero siellä sentään on. Lattia on likainen ja reikäinen, penkit kapeat ja kuusijalkaisia loisia kihisee niin, ettei niistä kukaan voi lukua pitää. Käymälää ei ole, mutta yhteisrakennus saunalle ja riihelle sentään nököttää rannassa. Romaanin punaisena lankana toimii Joosepin ja tämän perheen selviäminen köyhyyden kurimuksessa. Kianto pureutuu Kenkkusten köyhyyden ytimeen maalaillen laajoin sanankääntein Joosepin filosofointia. Jooseppi ei ole tyhmä eikä vailla yritteliäisyyttä, mutta hieman laiska hän on. Metsähommat, viinanpoltto ja satunnainen  hyvä onni tuovat särvintä perheen pöytään, mutta vain väliaikaisesti; Nimismies uhkaa löytää viinapannun, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tulee tarkastamaan tupaa (eikä jää vaille pontikkaryyppyä), lehmä kuolee ja lapsillekin pitäisi saada kengät tai edes vaatteet, alastomia kun raukat ovat. Onnella on varjonsa jatkuvasti.

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset, mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit - tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä. Pitsipöksyt piikatytöill! Yli arvojensa siellä elävät!

Elinaikanaan Kiantoarvosteli voimakkaasti kommunisteja ja tuki suojeluskuntia, mutta pilkkasi myös valtaapitäviä, etenkin papistoa. Jooseppi Kenkkunen ei missään nimessä luota herroihin, vaan karnenalisoi koko herruuden käsitteen. Hän osaa kehua herroja edessäpäin ja haukkua selän takana. Herruus on Joosepille ja muille maailman kenkkusille saavuttamaton ihanne. Silti ja juuri siksi Jooseppi tarttuu pieniinkin rikastumis- ja hyödymahdollisuuksiin, koska pohjimmiltaan haluaa itsekin herraksi herran paikalle. Lehmä, kunnalta saatu lahja, nimetään Rinsessaksi ja vielä syntymätön lapsi vaatimattomasti Kullervo Hilarius Resitentiksi tai Rekiina Resitenskaksi. Kenkkusten mökkipahanen tunnetaan Korpipalatsina.

Vaikka elämä Ryysyrannassa on vaikeaa ja kurjaa, on Ryysyrannan Jooseppi hauska kirja. Kiannon kieli on värikästä ja tarina lentää jopa siinä määrin, että nykylukijana ja Kiannon jonnekin lukion äidinkielen tunnille tai yliopiston suomalaisen kirjallisuuden perusopintojen klassikkotenttipakettin kategorisoivana yllätyin siitä, kuinka oikeasti nautin Ryysyrannan Joosepista. Tuo köyhän korpikansan lannistumaton taistelija yhdessä Vekku-koiransa kanssa saa toivomaan kaikkea parasta ja hyvää. Kerronta on sydämeenkäypää ja monin paikoin mieletöntä. Unikuvaukset ovat suorastaan hurjia; Synnitkin lasketaan kiloissa, kun taivaan portteja kolkutellaan ja Pyhän Pietarin kaljua päälakea katsellaan. Nyt Kiantoon tarttuessani huomasin myös sen kirjallisen tradition jatkumisen, joka näkyy Huovisen kautta edelleen vaikkapa Miika Nousiaisessa. Suomalainen mies, tai miksei nainenkin, on pohjimmiltaan mietiskelevä veijari, joka haluaa päästä helpolla, mutta menee alkujaan hyvissä tarkoitusperissään liian pitkälle. Huumori ja tragedia lyövät kättä.

Vaikka Kiannon teksti osin naurattaa, on Ryysyrannan Jooseppi jo lähtökuvauksestaan alkaen yhteiskuntakriittinen romaani. Se on Suomen (korpi)kansan kurjuuden, köyhyyden, viheliäisyyden ja saamattomuuden kuvaus. Suomalaisiin liitettyihin mielikuviin, etenkin metsiin pakenevaan miehuuteen, on helppo uskoa, kun lukee Rämsänrannan väen elämästä. Korpikuusen kyyneleistä on iso osa tunteiden ilmaisusta tehty. Köyhyys ei nykyisilläkään syrjäseuduilla ole kokonaan kaikonnut, toki sen muoto on erilainen kuin Joosepin aikana.

Vaikka kuulostaisi kuinka pateettiselta, on Kiannolla sanottavaa vielä nykylukijallekin.

~Ensimmäinen: Joulusatu New Yorkista~

Aamulla olohuoneen ikkunasta heijastui tähtisadetta. Monet meistä jouluihmisistä eivät ole varmastikaan malttaneet odottaa ensimmäistä adventtia tai joulukuun alkua tunnelmaa luodakseen. En minäkään, vaan olen ottanut varaslähdön ripustellen talvivaloja sinne sun tänne. Pienen adventtikalenterin ajattelin kuitenkin perustaa tänne blogiini ja päästä sen suhteen helpolla; Joka sunnuntai ennen joulua ilahdutan  (toivottavasti!) teitä jouluisella musiikilla.

Ensimmäisen adventin joululaulu on eräs suursuosikeistani. Se on ihananmelankolinen irlantilaispoljentoinen rakkaustarina, jossa ikääntyvät huora ja narkkari kokevat joulupäivän ihmeen New Yorkissa. Upeat The Pogues ja Kirsty McCall, olkaa hyvät. Elämä on satua vinksahtaneenakin!

PS. Nyt ensimmäisenä adventtina jatkamme perheeni kanssa varaslähtöjä. Tänään vietämme Joulutyttömme viisivuotisjuhlia liki kuukauden etuajassa. Tästä sunnuntaista on siis varmaankin tulossa varsin vauhdikas ja vaaleanpunainen. Ja kun oikein ajattelen, niin meillä on itse asiassa aika erityisiä touhuja juuri jokaisena adventtisunnuntaina tänä vuonna. Hyvää alkanutta joulunalusaikaa kaikille!

~Emily Hawkins & Lisa Evans: Lumiprinsessa~

Kuninkaallisissa piireissä käy joskus niin, että joku tärkeä vieras jää kutsumatta. Tällä kertaa kuningaspari unohti kutsua Lumihaltian. Hänen vierailunsa toivat aina niin kylmän tuulahduksen palatsiin, että kutsu ei kerta kaikkiaan ollut muistunut kenenkään mieleen. Juuri kun juhlallisuudet olivat toden teolla alkamassa, jäinen viima avasi kuninkaanpalatsin ovet.

Englantilaisten lastenkirjailija Emily Hawkinsin ja kuvittaja Lisa Evansin kirjan Lumiprinsessan (2010 Wsoy) oli määrä päättää lumiviikkoni viime sunnuntaina. Väliin tulivat kuitenkin Joyce Carol Oates sekä Ilmari Kiannon rooli sukuni tarinan sivujuonteessa. Lunta ja pakkasta on onneksi edelleen ja Kirjamessuilta ostamani Lumiprinsessan aika on nyt.

Kaunis kuvakirja alkaa maasta, jossa on aina lämmintä. Hyvin onnelliset kuningas ja kuningatar järjestävät tyttärensä, kauniin prinsessan, kymmenvuotispäivän kunniaksi juhlat, jonne - hupsista vaan - unohtuu lähettää kutsu Lumihaltialle. Muiden jalosukuisten sekä satuhahmojen istuessa notkuvien pöytien ääressä pyyhältää Lumihaltia sisään ja kostoksi muuttaa prinsessan sydämen jääksi.

Prinsessa ei tietenkään jäisen sydämensä kanssa pärjää enää lämpimässä maassa eivätkä valtakunnan haltiat onnistu murtamaan taikaa, joten prinsessalle rakennetaan jäinen palatsi korkeimman vuorenhuipun laelle. Linnassaan prinsessa viettää paljon aikaa yksin. Vieraat eivät halua tulla sinne; Linna on niin kylmä, että erään vierailukerran aikana kuninkaan viiksien toinen puoli jäätyy niin, että karvatupsu napsahtaa poikki!

Koska kyse on prinsessasadusta, yrittävät prinssit kosiskella nyt aikuistunutta prinsessaa uskoen suudelman voivan pelastaa tämän. Ennen pitkää linnaan johtavaa vuoripolkua koristavat vain jäätyneet hylätyt haarniskat. Aivan yksin prinsessan ei tarvitse olla, koska vuorella asuvat eläimet ketuista pöllöihin sekä Artturi-jääkarhuun tulevat tapaamaan häntä.

Lumiprinsessa on alkuasetelmaltaan melko koventionaalinen, onhan prinsessa tälläkin kertaa se, joka täytyy pelastaa. Olen hieman yllättänyt siitä, että uusissa ja jopa opettavaiseksi tarkoitetuissa lastenkirjoissa, kuten matemaagisessa Oikeassa prinsessassa tyttöhahmo on se, joka odottaa pelastajaansa. Onneksi Lumiprinsessan loppu pelastaa tämän suhteen. Kyse on siitä, tarvitaanko pelastusta enemmän talvelta vai yksinäisyydeltä? Voiko jäinen sydän kokea rakkauden? Kysymykseni taitavat jo sisältää vastauksen.

Teoksen kuvitus on suloista ja sadunomaista. Sivut on hauskasti kohokuvioitu, joten esimerkiksi Artturin turkkia tai prinssien jäätyneitä haarniskoja voi koskettaa. Lisäksi raikas värimaailma kunnioittaa lunta ja jäätä, kumartaa niiden kuulautta.

Kirja on pienestä vanhanaikasuudestaan huolimatta niin hurmaava, ennen kaikkea kuvitukseltaan, että oma sydämeni ei jäätynyt tätä lukiessani. Prinsessasatuja tarvitaan sulostuttamaan arkea. Siksi uskallan paketoida tämän joulupukin konttiin omaa Joulutyttöäni ajatellen.

****½