Vuodelta 2025

 
Hei, hei vuodelle 2025, jota ei tule ikävä. 

Ensin hieman kirjoja, tietenkin! En listaa välttämättä kaikkia parhaimpia lukuelämyksiä enkä työkirjoja, mutta muuten mieleenjääneitä ja tärkeitä:

* Samantha Harvey: Orbital. Mitä kaunein romaani ihmistä avaruusaluksella, maapallosta ja ihmisyydestä.
* Barbara Pym: Excellent Women. Raikasta luokkatietoisuutta, teetä ja sympatiaa.
* Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu. Vuoden paras lukuflow.
* Virginia Woolf: The Waves. Olen etsinyt Aaltoja kauan suomeksi, luin sitten englanniksi — hyvin hitaasti. Innoittajana toimi Levottoman lukijan eli Kirsi Pihan vetämä Woolf-lukupiiri.
* Elisa Shua Dusapin: The Pachinko Parlour. Ihana (!) romaani kulttuurien välissä elämisestä.
* Lily King: Kirjoittajia ja rakastajia. Heti lukemisen jälkeen en olisi arvannut, miten tämän tunnelma jää mieleen.
* Lauren Elkin: Scaffolding. Ostin kannen vuoksi, sain hyvän romaanin. Belleville 2019 ja 1972, naisten oikeuksia, ihmissuhteita.
* Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta II. Rakastan tämän kirjasarjan lukemista.
* Minna Rytisalo: Sylvia. Ystäväni tuorein romaani on sykähdyttävä, monitahoinen, kieleltään taidokas ja kauttaaltaan kiehtova.

Blogi täällä on elellyt omaa tahtiaan, toisinaan aktiivisemmin ja toisinaan kuin torttuja ottaen. En tee uudenvuodenlupauksia, mutta koetan muistaa siirtää Instaan postaamani kirjajutut pääosin myös tälle blogin puolelle. Instassa olen kuitenkin aktiivisempi, joten vinkkaan seuraamaan kirjagram-tiliäni tästä linkistä.

Nyt päättyvä vuosi oli minulle raskas. Se kyllä sisälsi kauniita hetkiä ja elämän hyvyyksiä, mutta toi myös menetyksiä ja suurta surua. Vuodesta haluan muistaa valoisat päivät, pitkän ja ihanan kesän, Lontoon, monet hyvät keskustelut, kirjamessut ja museokäynnit, ystävien tapaamiset, retket, kotona vietetyt tavalliset päivät, nostetut maljat ja lukuisat elokuvat (Letterboxdiin kirjasin lähes sata katsottua elokuvaa). Kaikkea sellaista, mitä yllä olevassa kuvassa näkyy aina lontoolaisen ravintolan hassusta vessasta Ultra Bran konserttiin, museokäynneistä kuopuksen 18-vuotispäivään.

Toivon kaikille lempeää tulevaa vuotta! 

Hyvää joulua

 

Jane Austen 250

Jane Austenin syntymästä 250 vuotta tänään 16.12.! Mitä Austen ja hänen kirjallinen tuotantonsa merkitsevät teille muille? Onko joku Austenin romaani ikisuosikkien joukossa, tuttu filmatisointien kautta, kerran pakolla luettu tai peräti täysin tuntematon? Omistatko kenties mittavan Austen-kokoelman? Oletko “janeiitti” ja pukeudut  regency-ajan vaatteisiin? Haaveilet nummikävelyistä ja nokkelasta sanailusta? Järjesteletkö ystäviesi sosiaalisia ja lemmensuhteita?

Rakastan, tietenkin, monia Austenin teoksia. Lukiossa vietin (siihen aikaan harvoja) hyppytunteja usein kirjaa lukien. Englanninopettajani huomasi minut lukutoukan ja suositteli Austenia. Luin silloin ensimmäisen austenini, tietenkin Ylpeyden ja ennakkoluulon, ja pidin romaanista mutten kuitenkaan syystä tai toisesta jatkanut Austenin parissa. Pari vuotta myöhemmin filmatisoinnit, BBC:n erinomainen Ylpeys ja ennakkoluulo -sarja sekä etenkin Ang Leen ohjaama Järki tunteet, tekivät minusta fanin. Edelleen muuten rakastan melkein kaikkea, jossa Emma Thompson, Colin Firth tai Hugh Grant näyttelevät. Ja Jennifer Ehle on toki täydellisin Elizabeth Bennet koskaan.

Hankin myös romaanit heti hyllyyni silloisilla filmatisointikansilla, kummankin teoksen olen sittemmin lukenut useasti ja pidän molempia eräinä lempikirjoinani. Kaipa tässä (yli) kolmisenkymmentä vuotta ensilukemisen jälkeen niitä voisi kutsua jo ikisuosikeikseni. Toki olen lukenut myös Emman, Neidon vanhassa linnassa, Viisastelevan / Arkailevan sydämen ja koko joukon Austenia käsittelevää kirjallisuutta. Viimeksi mainituista kuvassa näkyvät Carol Shieldsin Jane Austen ja eräs minulle hyvin mieluinen työkirja, Heta Pyrhösen Jane Austen. Aikalaisemme. Kumpaakin ilolla suosittelen jokaiselle Austenista kiinnostuneelle, niissä on paljon nykylukijaa puhuttelevaa. Pyrhösen teoksen nimen mukaisesti Austen on monessa juuri meidänkin aikalaisemme.

Entä sitten se itselleni kaikkein rakkain Austenin romaani? Se on, aina vaan, Järki ja tunteet, joka on minulle vahvasti siskokirja. Dashwoodin kolmesta siskoksesta kertova kirja keskittyy järkevän isosiskon Elinorin ja ailahtelevaisemman Mariannen pyrkimyksiin tavoitella onnea ja rakkautta, kumpikin omilla keinoillaan (nuorin sisar Margaret on paljon nuorempi). Se on yhtä nokkela ja yhteiskuntaa satiirinkin keinoin katsova kuin Austenin ehkä rakastetuin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo, mutta jotenkin minuun on aina vedonnut juuri Elinor. Kersti Juvan uudet suomennokset (kuvassa oikealla pystyssä) ovat erinomaisia.

“Elinorilla oli hyvä sydän ja lämmin luonne, hän tunsi syvästi, mutta hänellä oli taito hallita tunteensa, taito joka hänen äidiltään oli jäänyt oppimatta ja jonka toinen hänen sisaristaan oli päättänyt olla opettelematta. Marianne oli lahjoiltaan monessa suhteessa Elinorin veroinen. Hän oli herkkä ja älykäs; mutta kaikessa palava; kohtuus oli hänelle vierasta niin iloissa kuin suruissa. Hän oli jalomielinen, rakastettava, kiinnostava: tätä kaikkea hän oli, mutta ei järkevä.” (Suom. Kersti Juva)

P.S. Janeiitiksi en tunnustaudu, samastuhan eniten Elinoriin, vaikka kyllä minussa (kuten kai kaikissa) vähän Marianneakin elää.

P.P.S. Tuulevin lukublogista löytyy linkkejä moniin tämänpäiväisiin Jane Austen -postauksiin. 

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä

 

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä
Hertta 2025
Moi qui n'ai pas connu les hommes 1995
Suomentanut Nana Sironen
Kansi Satu Enstedt
221 sivua
Belgialainen romaani

Muistini alkaa suuttumuksesta.

Miten voi oppia, muistaa tai ylipäätään elää, jos koko siihenastinen elämä on sujunut vankeudessa bunkkerissa maan alla? Ja mitä sitten, kun ovet avautuvat ja näkeekin vaikkapa taivaan? Jacqueline Harpmanin romaanissa En ole koskaan tuntenut miehiä päähenkilö ei tiedä tarkkaa ikäänsä, sillä hän on aina elänyt vankeudessa muiden, itseään vanhempien naisten kanssa. Heitä vartioivat hiljaiset miehet, ja heillä on ruokaa ja välttämättömyystarvikkeita. Vanhemmilla naisilla on muistoja elämästä ennen katastrofia, tytöllä ei. Hänen todellisuutensa on ollut maanalainen selli ja sen tavat ja säännöt. Mutta hän oppii. Hän kuuntelee, laskee, päättelee, kuvittelee. Hän kaipaa, haastaa, on utelias.

Romaanissa ei ole lukuja, vaan teksi on kuin yksi ja sama. Kuulostaa ehkä säikäyttävältä, mutta kerronta etenee niin, että luvuttomuuden lähes unohtaa. Romaani on siis mitä vangitsevin (todellakin). Lukiessa minulle, kuten huomaan muutamille muillekin tulleen, mieleen tulee väistämättä Margaret Atwoodin Orjattaresi. Atwoodin romaanissakin naiset tai osa heistä on vankeja, mutta kirjassa asialle on selitys ja yhteiskunnassa muita ihmisiä.

Harpmanin teoksessa ei ole kumpaakaan. Siinä viitataan katastrofiin, mutta sen syitä ei selitetä eikä elossa ei tunnu olevan enää ketään muita kuin nämä naiset. Kyseessä on ehdottomasti dystopia, kenties jopa scifi – realistisin puittein. Maailma on sellainen, jollaiseksi sen voisi kuvitella vallankaappauksen ja ympäristötuhon jälkeen. Ihmiset ovat poissa, liikennevälineiden sisältä löytyy ruumiita, kertoja tekee omia tutkimusretkiään.

Vaikuttava, hieno romaani ja uskoisin, että myös mieleenjäävä. Eleetön muttei suinkaan tunteeton kerronta, jota voisi luonnehtia psykologisesti tiheäksi, pitää otteessaan. Lukija on yhtä hämmentynyt kuin kertojakin – tosin lukijalla on ympärillä koko elävä maailma, kertojalla: ei mitään. Mutta muistonsa jokainen luo itse.