Olen aina - niin teini-ikäisenä, nuorena aikuisena kuin etenkin lasteni syntymän jälkeen - rakastanut lastenkirjoja. Lasten- tai nuortenkirjailijoista kaksi klassikkoa on mielestäni ylitse muiden, Astrid Lindgren ja L.M.Montgomery. Eilen illalla pidimme lasten kanssa oikean Lindgren-maratonin, kun luimme kirjat Osaa Lottakin ajaa sekä Melukylän lapsista joulu-osion. Kirjoja ei ehkä tarvitse edes esitellä, ne lie tuttuja suurimmalle osalle. Jos joku ei ole niitä vielä lukenut, niin suosittelen, olipa lukija sitten aikuinen tai lapsi, perheellinen tai sinkku. Lämpimämpää - ja samalla rehellisen kaunistelematonta - maailmaa saa hakea!
Oma suosikkini Lindgrenin tuotannosta on ollut aina Marikki, vaikka olen lukenut ja omistan kirjailijan tuotantoa aina Ronja Ryövärintyttärestä Veljeni Leijomieleen ja edelleen Peppi Pitkätossuun. Marikki vaikutti minuun lapsena niin, että leikin siskoni kanssa Marikkia ja Liisaa. Nyt olen iloinen siitä, että oma tyttäreni tuntuu viehättyneen kirjojen tunnelmasta, vaikka onkin vielä pieni ymmärtämään kaikkia kirjojen viittauksia.
Marikki vaikuttaa edelleen myös joihinkin mielikuviini. Haaveilen esimerkiksi asuvani Marikin kotitalon Kesäkummun kaltaisessa vanhassa puuhuvilassa, mutta asun 2000-luvulla rakennetussa ehkä hivenen tylsässä(mutta rakkaassa!) pienelle tontille rakennetusssa yksitasoisessa omakotitalossa. Ja vaikka toivoisin naapurustoni olevan kuin alla olevassa Lotta-kirjan kuvassa, ovat lähes kaikki alueemme talot uusia. Kaipaamani kyhmyiset omenapuut saavat kasvaa vielä vuosia eikä meillä ole edes lähikauppaa!
Kotiin voi silti yrittää hakea Ilon Wiklandin kuvituksista tuttua tunnelmaa. Kaikkein helpointa se on, kun yksinkertaisesti istahtaa sohvalle ja ottaa lapset kainaloon sekä kirjan kouraan :) Lastenkirjat myös innostavat minua puuhaamaan kaikenlaista: Kesällä on pakko päästä eväsretkelle Melukylän lasten tyyliin ja syksyllä ehkä kertoa kummitusjuttua (sitten kun lapset ovat isompia!). Eilen pian ilmestyvän jouluisen Marikki-kirjan mainoksen katsominen sai miettimään, että mikä leivonnainen sopisi hyvin koti-iltaan ja päätin leipoa omenasarvia "vanhanaikaisella" reseptillä. Vanhanaikainen tarkoittaa sitä, että nypin taikinaan tulevan voin ja jauhot sekaisin enkä laittanut taikinaan sokeria kuin teelusikallisen hiivan vaikutusta tehostamaan. Pian nelivuotias esikoiseni oli innokas apulainen ja mukavan kasan leivonnaisia saimmekin aikaiseksi Osaa Lottakin ajaa-kirjan lukutuokion seuralaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti