sunnuntai 26. elokuuta 2018

Olen myös lukenut





Yöllisten kuvausretkien (ks. edellinen postaus) ohella olen myös lukenut. Kesäloman ja sen jälkeisen ajan lukupino on kasvanut jo niin, että kuvasta puuttuu muutama kirja.

Olen lukenut Irlannissa, Itä-Suomessa ja Pirkanmaalla, kotona Etelä-Suomessa ja bussissa kohti työpaikkaa. Olen lukenut ihania kirjoja ja myös tämän vuoden huonoimpani. Olen viihtynyt ja ärsyyntynyt, saanut elämyksiä ja tuhlannut aikaani. Suurin osa pinon kirjoista ansaitsee oman postauksensa, joten kirjabloggauksia alkaa taas tulla. Kuvasta puuttuvien joukossa on ainakin kaksi sellaista tuoretta kotimaista romaania, joista niin ikään tulen kirjoittamaan piakkoin.

Tässä bloggausintoa takaisin hakiessani kirjoitan nyt lyhyen luonnehdinnan muutamasta pinon kirjasta. Lyhyyden syitä ovat muun muassa kirjastolainan palautus, luetun huonous ja oma hajamielisyyteni (yksi kirja ei ole edes kuvan pinossa!!!).





Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Bazar 2018 (ennakkokappale)
Les gens heurex lisent et boivent du cafè 2015
Suomentanut Kirsi Tanner
218 sivua
Ranskalainen romaani

Ajanhukkaa. Suoraan sanottuna. Jo kirjan nimi heräti minussa pienen epäilyksen, vaikka uskon kyllä kirjojen ja kahvin tuovan onnellisuutta. Silti nimessä oli jotain liikaa: jotain mainosmielikuvallista, jotain samaa kuin kuvapankkikuvissa – jos olisi olemassa kuvitteellinen kirjanimipankki! Päätin kuitenkin lukaista romaanin, koska ennakkokappaleen pieni koko ja kirjan sijoittuminen Irlantiin kiinnostivat lähtökohtaisesti. Lisäksi kirja oli ainoa, jonka otin mukaan kesäiselle Tampereen-retkelleni. Luin sitä sitkeästi kuin kirjasissi. Ehkä liioittelen, koska romaanissa on toki hetkensä, tarinassa tiettyä vetoa.

No niin: ylidramaattisen alun jälkeen nainen muuttaa Irlantiin. On valtavaa surua, elämänmuutos, persoonallisia irlantilaisia, tupakkaa, ja tietenkin sopivan tympeä (mutta kiinnostava) mies. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin itsestäänselvä kuin voisi kuvitella. Silti kokonaisuudesta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jolle on toki paikkansa, mutta sitä paikkaa ei Martin-Lugandin romaani nyt täyttänyt. Onnellisille ihmisille on luvassa jatkoa: en taida lukea. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa: en tiedä. Tarinan vuoksi katsominen ei kiinnosta, voisihan leffaa pikakelata irlantilaismaisemien kohdalle. Tai sitten ei.




Domenico Starnone: Solmut
WSOY 2018
Lacci 2014
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
191 sivua
Italialainen romaani


Starnonen romaanin lainasin pikalainana, eli kirja sai olla minulla vain viikon verran. Ehdin toki lukea romaanin, mutten kerätä sitaatteja tai ideoita postauksen tekemiseen. Olen siis oman muistini varassa, minkä vuoksi Solmut saa nyt osakseen tällaisen pikabloggauksen, vaikka ansaitsisi enemmän. Starnonen romaani on näet kertakaikkisen hieno!

Ulkoisesti vaatimattoman, pienen näköinen romaani kasvaa fyysisiä mittojaan suuremmaksi. Se kertoo paitsi yhden parisuhteen (mutkittelevasta) kaaresta, myös siitä miten perhe kaiken kokee. Vanda-vaimon napakat, älykkäät kirjeet tutustuttavat lukijan tämän avioliiton muotokuvaan, mutta Aldo-miehen näkökulma valottaa asioita omalla tavallaan. Starnone käsittelee älykkäästi isoja kysymyksiä: miksi ihminen löytää toisen, minkä vuoksi puolisot sinnittelevät yhdessä, miten tunteitaan voi ilmaista, mitä rakkaus edes on? Onko se halua näyttää muille? Onko se yhteen kasvamista? Onko se tottumusta? Onko se oikeastaan edes rakkautta – vai jotain muuta?

Solmut on rosoinen ja kuitenkin kaunis, surumielinen muttei vailla omanlaistaan huumoria. Se on syvä ja terävä romaani. Kiinnostavaa on kaiken lisäksi se, että Starnonen puoliso on Anita Raja, jonka huhutaan olevan Elena Ferrante -nimen takana. On tai ei (ja onko sillä edes väliä), niin Solmujen parikirjaksi voin suositella Ferranten Hylkäämisen päiviä.



Ja sitten yläkuvasta puuttuva omanlaisensa klassikko. Omalle ikäpolvelleni ja hieman nuoremmille kirjaa ei tarvinne edes esitellä, mutta voin toki kysyä: Käsi ylös kaikki, jotka ette ole kuulleetkaan kirjasta! Eipä taida kovin montaa kättä nousta.



Joskus lapsuuden lukukokemukset on ehkä parempi jättää jonnekin muistojen virtaan, koska aina ne eivät ole kovin hyviä (parhaimmat toki ovat ikuisesti loistavia ja aikaa kestäviä). Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat ihan mahtavia. Yksi sellainen on tietenkin 1980-luvun koululaisten käsissä kulunut Noidan käsikirja (1979/ suom. Pirjo Helasti ilmeisesti vuonna 1983), josta Tammi on nyt ottanut uuden painoksen. Hurraa!

Noidan käsikirjassa tekijöille ei taida olla kovin suurta merkitystä, sillä kanteen heitä ei ole merkitty, mutta nimiösivu kertoo, että kokonaisuuden on suunnitellut Iain Ashman ja kirjan ovat kirjoittaneet Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittajia on useita. Nimeään teoksen sisältö ei toteuta, sillä kirjan kolme osaa pitää noidaksi oppimisen sijaan sisällään vampyyreja (ja ihmissusia ja paholaisia), kummituksia ja outoja voimia. Huu!

Muistan, miten 10-vuotiaana pelkäsin leijuvaa päätä, vampyyreja (etenkin sitä kiinalaista, joka puristaa Liu-paran päätä) ja melkein kaikkia kummituksia. Viehätyin niin Toweriin teljettyjen prinssien ja Henri XIII:n vaimojen haamuista. Kaikkein kiinnostavin oli Unkarissa oikeastikin elänyt, folkloretarinoille aineksia antanut 
Erzsébet (Elisabet) Báthory, Verinen kreivitär, joka kiehtoi ja kammotti valtavasti.

Lainasin Noidan käsikirjan kirjastosta kerta toisensa jälkeen. Ja nyt se on minulla omana, ah! Oikeastaan kirjalla ei ole mitään kovin suuria ansioita, mutta lapsuuden lukuelämyksiä voi usein perusteella tunteella ja nostalgialla. Sydän! Ja luuranko päälle!




Ja vielä bonus. Kuten tiedätte, en periaatteessa tuo työkirjoja blogiini. Joskus kohdalle sattuu kuitenkin sellainen, josta innostun paljon (olisinko näiden vuosien aikana esitellyt täällä 5–10 työkirjaani), kuten nyt tästä Ines Lukkasen Taidevandalismista (Avain 2018; kirjan ulkoasun suunnittelu Timo Numminen). Jos seuraatte Taidevandalismia Facebookissa, tiedättekin aika lailla mistä on kyse. Jos ette, niin klikatkaa itsenne sivuston faniksi ihan nyt heti heti! 

Ja lukekaa tämä kirjakin, siinä meemit on puettu arvokkaan taideopuksen asuun ja vaikka olen kirjan aika moneen kertaan jo lukenut, niin aina vaan naurattaa mm. se, miten rättikässä on rangaistus Suomen lapsille (oi, kyllä!), miten Caroliinan taiteellinen Instagram-kuvaussessio ei mene ihan putkeen ja kuinka vantaalainen Ritva on kokenut aika ”buenot kekkerit”.


10 kommenttia:

  1. Ranskalaisen kulttuurin suurena ystävänä tuli jo vähän (ei niin hyviä) väristyksiä tuosta Agnès Martin-Lugandin romaanin nimestä... :D Mielenkiintoista tosin, että kirja on alkunperin julkaistu omakustanteena mutta sitten kirjablogien (!) kautta noussut kuuluisuuteen. Kuulostaa vähän siltä kuin ranskalaisten menestysromaanien "herkullisimmat ja houkuttelevimmat" elementit olisi pistetty tekosekoittimeen ja katsottu, mitä syntyy...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. E. Maaria, joo, en voi suositella Martin-Lugandin romaania. Onhan siinä hetkensä, moni on pitänytkin, mutta minun mielestäni kliseistä ajanhukkaa. Se on kyllä kiinnostavaa, että omakustanteesta tuli blogien myötä tällainen ilmiö.

      Poista
  2. Solmut piti minuakin otteessaan, mahtava kirja! Minulla on tuo Martin-Lugandin kirja varattuna kirjastosta, mutta onneksi luin postauksesi ja voin tehdä varauksiini tilaa lupaavammille kirjoille. Kirjan nimi herätti kyllä jo varausta tehdessä epäilyksiä - mutta samalla toivoin, että se olisi helmi kirjanystävälle.

    Olen pitänyt elokuun blogipaastoa vähän vahingossa. Luettujen kirjojen pino kasvaa, mutta en vain saa blogattua. On kai liikaa mietittävää, suunniteltavaa, stressattavaakin. Onneksi maailma ei tähän kaadu, palaan tauolta, kun sen aika on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nanna, Solmut on kyllä hieno! Älykäs ja nautittava. Ja joo, Onnelliset ihmiset... on nimeltäänkin vähän liian jotain. Huomiotahan nimi toki herättää. Martin-Lugandin romaani on kyllä nopealukuinen, joten aina kannattaa edes aloittaa.

      Bloggaamisen aika tulee taas joskus. ♥

      Poista
  3. Taidevandalismi on kyllä huikean hauska ja vinksahtaneelle huumorintajulleni juuri sopiva, kiitos siitä :D se odottelee minullakin blogattavien kirjojen pinossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, hauska kuulla! Taidevandalismin huumori on kyllä mahtavaa!

      Poista
  4. Olen haaveillut lukevani tuon Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvi, jo ihan siksi että itse luen ja juon kahvia paljon. :D Monet kuitenkin ovat sanoneet ettei kirja ole niin hyvä kuin annetaan ymmärtää. Kaiken lisäksi minulla on aina ongelmia ranskalaisten kirjojen suhteen. Ehkä skippaan suosiolla.

    Mua vähän myös harmittaa etten ole lapsena lukenut tuota Noidan käsikirjaa, siitä olisi voinut saada mukavat sävärit. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aletheia, kannattaa sitä kirjaa kokeilla, koska moni on pitänytkin. Ainakin uteliaisuudesta kurkata, miten kirja alkaa.

      Noidan käsikirja oli minulle lapsena niin tärkeä ja pelottava. Nyt se on enemmänkin hassu ja nostalginen.

      Poista
  5. Tuo Taidevandalismi houkuttelee, kuulostaa sellaiselta mikä pitää ehdottomasti etsiä käsiin sitten kun taas olen Suomessa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, seuraatko Taidevandalismia Facebookissa? Kannattaa. Ja kirjaa suosittelen, totta kai. :)

      Poista