Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa 
Tammi 1998
Kansi
205 sivua
Kotimainen romaani

He seisoivat lähellä toisiaan, Iiris ajatteli että Brigit voisi ottaa pappia kädestä, ja yritti katsoa tekikö Brigit niin, mutta ei hän nähnyt mitään. He olivat hiljaa, jokainen ajatteli pimeässä omia ajatuksiaan: pappi rukoilee, Brigit on rippituolissa, vieras mies pelkää tulevia uudistuksen vuosia ja ihmispaljoutta joka vie häneltä käytävähaudan rauhan. Iiris ajatteli, että papista ja Brigitistä oli tullut hänelle läheisiä niin kuin heille olisi ikivanhan haudan sisällä luvattu jotain yhteistä.

25-vuotias suomalainen Iiris muuttaa vuodeksi Irlantiin, jossa hän asuu vuokralaisena Brigit-nimisen lesken talossa ja kirjoittaa lehtijuttuja. Brigit ehdottaa Iirikselle sopimusta, jonka mukaan Iiris viettäisi sunnuntai-iltapäivisin teehetken Brigitin ja tämän ystävän, isä O'Connorin kanssa. Iiris huomaa, että Brigit ja pappi rakastavat toisiaan, mutteivät tietenkään voi toteuttaa rakkauttaan muuten kuin keskusteluyhteyden keinoin. Vuosia, uupumusta ja erilaisia menetyksiä myöhemmin iltapäiväisten teehetkien todistajana ollut Iiris palaa Irlantiin, pyhiinvaellusmatkalle.

Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa on kirja, joka sopisi parhaiten luettavaksi syksyllä tai talvella. Toisaalta omalla kohdallani kirja on tietenkin hyvä juuri nyt, Irlannin-matkan jälkitunnelmissa. Kirja itse asiassa kulki mukanani vihreällä saarellakin, mutta luin sitten muuta ja aloittelin tätä vasta paluumatkalla. Syys- tai talvikirja Jalosen romaani kuitenkin olisi vielä vahvemmin, sillä kirjan tunnelma on harmaa kuin jatkuva sade ja kolea kuin irlantilaisittain rakennettu talo, mutta mukana on tietenkin myös kuulasta valoa ja lämpöä.

Huomaan usein toteavani, että pieni romaani on suurempi kuin pituutensa tai että luettu teos on niin kutsuttu pieni suuri kirja. Jalosen romaania voisin luonnehtia kestoaan hitaammaksi teokseksi. Se on sivumäärältään tiivis, tunnelmaltaan hidas, ja hidas se on myös kerronnallisesti. Vaikka vuodet vierivät, on tunnelma pysähtynyt, iirismäinen: päähenkilön tunnetilat ovat vaikeinakin hetkinä hyvin yksityisiä eikä lukija pääse lähelle Iiristä. Iiris on paitsi todistaja Brigitin talossa, myös omassa elämässään. Sivustakatsoja yksityisimpinäkin hetkinä, kuin tyhjäksi tauluksi pyrkien.

Tämä vaivaa minua. Yleensä tiedän heti, milloin pidän lukemastani kirjasta ja milloin en. Nyt en tiedä: Jalosen tekstiä on ilo lukea, romaanin lauseet ovat hiottuja ja kolmeen osaan jakautuvan romaanin kaari ehjä ja harkittu. Kirjassa on omanlaistaan kiehtovuutta eikä se päästä heti irti. Iiris jää kuitenkin vieraaksi, tekstikin jää etäälle - ehkä tarkoituksella. On harmaata, keväälläkin tuntuu kuin talvi voisi alkaa uudestaan. Luonto tietenkin peilaa ihmismieltä, sekä vaikeina että hyvinä hetkinä. Vastapainoa tuovatkin irlantilaismaisemat niin tihkusateessa kuin auringossakin, Wicklowissa Sugar Loaf, lännessä Brandon Headin korkea niemi, seitinohut usva ja tuuli, joka auttaa matkaajaa puhaltaessaan selän takaa.

Me emme olisi ihmisiä, jollei meillä olisi muistoja. Romaanin suurimmat vahvuudet ovat Jalosen tarkan ja hienon kielen sekä maisemakuvauksen lisäksi pohdinnat ihmisyydestä. Ihminen on kärsivä ja rakastava olento, ihminen kantaa sisällään toista ihmistä, mutta millaisia merkkejä kokemukset ihmisiin jättävät, millaisia kansia tuntemusten päälle? Roomalaiskatolilaisella uskonnolla on myös tärkeä roolinsa tietenkin isä O'Connorille ja pyhimyksen mukaan nimensä saaneelle Brigitille, mutta rukous vaikuttaa Iirikseenkin. Tulevaa ei kuitenkaan voi kukaan missään vaiheessa tietää.

Pohdiskeleva ote ja Irlannin jylhät maisemat jäävät kaihertamaan mieltä kansien sulkeuduttuakin. Jalosen romaani jättää kaipuun jonnekin - liekö maisemiin vaiko hiljaisuuteen ja tilaan ajatella?