perjantai 10. huhtikuuta 2015

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet


Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen
Kirjapaja 2011
Kansi: Katja Kuittinen
174 sivua
Kotimainen kirjoituskokoelma

On parempi mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa. Muistijälkemme sisältävät menneittein sivistystasojen jäänteitä ja ajattomia epäpersoonallisia aineksia, joihin pääsemme käsiksi ainoastaan uskonnon, taiteen ja luonnon kautta. Näin käy siksi, että tietoisuus, joka on usein luovan ajattelun este, rakoilee ainoastaan mainittujen henkisten elementtien vaikutuspiirissä. Noista halkeamista virtaa sisäämme valo, jonka kantaa ihmisyytemme historiaa, mutta ennen kaikkea tuo valo tuo mukanaan armon ja on itsessään sen ilmentymä.

Harvoin tulee lukeneeksi niin ajankohtaista teosta kuin mitä Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet pääsiäisen aikaan minulle tarjosi. Luin kirjan kiirastorstaina ja pitkäperjantaina. Yhdestä pitkästä esseestä ja muutamasta lyhyemmästä kirjoituksesta koostuva teos pohtii kulttuurista ja kokemuksesta syntyvää muistia, aikaa ja valoa. Se alkaa Mathias Grünewaldin maalausta käsittelevällä pitkällä esseellä, jossa Björkman syventyy kärsimyksen kuvaukseen yhdessä maailman kuuluisimmista maalauksista. Ja se päättyy "Unelmaan valosta", lukuhetkeen sopivasti valoa kohti.

Luin Grünewaldin maalausta käsittelevän tekstin "Valon ja pimeyden maalari" kiirastorstaina. Maalaushan on oikea pitkäperjantain kärsimyksen kuva: maalauksessa on tavoitettu kaikki se piina, rumuus ja kauheus. Björkman pohtii Grünewaldin elinaikaa ja sitä, miten loputon kurjuus inspiroi maalaukseen. Björkman tulee siihen johtopäätökseen, että lopulta kyse on jostain muusta kuin vain kurjuudesta. Mistä, sitä en kerro, mutta jostain sellaisesta jonka soisi asettuvan syvälle meihin kaikkiin; joka saisi meidät katsomaan ihmistä - siinä on oikeastaan kaiken ydin.

Kadonneet askeleet onkin myös hengellinen kirja. Se on hengellinen tietenkin taiteen tarjoaman hengenravinnon, suoranaisen välttämättömyyden vuoksi. Ja se on hengellinen myös kristinuskon perinnössä. Björkman pohtii esimerkiksi maisemaan kätkettyä Jumalaa, sitä kuka puhuu ja kuka uskoo. Oman aikamme Björkman rinnastaa aikaan, joka leimaa hengellisyyden epä-älyllisyydeksi ja aikaan, jota leimaa viides kuolemansynti, loputon ahneus. Nykyisyys näyttäytyy hänelle osin aikana, joka ei halua erottaa taidetta ja viihdettä toisistaan. Tästä olen tietenkin syvästi eri mieltä, sillä taide ja viihde ovat aina lomittuneet, tukeneet toisinaan ja kasvaneet toisistaan, kiertyneet toistensa ympärille niin, että jää vain aste-eroja, valööriasteikon eri sävyjä.

Eikä Björkmanin kanssa tarvitse tai varmasti pidäkään olla kaikesta samaa mieltä. Ajallinen kaari on kuitenkin tosiseikka: Grünewaldin maalaus, kuten myös ikisuosikkini Vermeerin, josta Björkman myös kirjoittaa, on koskettanut ihmisiä jo satojen vuosien ajan - kukaan meistä ei voi ennustaa nykykulttuurin tulevaisuutta satojen vuosien päähän, mutta jotain meidänkin ajastamme jää elämään. Ja nyt, juuri nyt jossain, missä tahansa, koettu elämys voi olla yhtä vahva ja puhutteleva kuin vanhat mestariteokset. Ja kokemus voi syntyä omista muistoistakin, kuten myös Björkmanilla lapsuuden Pohjanmaalla. Ilo, ihmetys, kasvaminen. 

Björkman on taitava kirjoittaja, jonka teksti paitsi ravitsee, saa myös ajattelemaan. Se saa pohtimaan kärsimystä ennen ja nyt, pyhän tai hitauden merkitystä ja sitä, miten tämä kaikki voi eri ihmisille syntyä eri lähteistä ja eri syistä. Se saa pysähtymään, katsomaan menneeseen ja muistamaan, mutta olemaan kuitenkin läsnä tässä ja nyt. Ja se muistuttaa, että valo ja pimeys ovat nekin lopulta lähellä toisiaan. Ennen kaikkea Kadonneet askeleet tekee levolliseksi voimassaan, lohdussaan ja valossaan.

--

Kadonneiden askelten jäljissä ovat kulkeneet ainakin Sara, Kaisa Reetta, MariaMinna ja kirjaa kanssani kuta kuinkin samoihin aikoihin lukenut kaimani Kirjojen kamarista.

9 kommenttia:

  1. Minun hyllyssäni tämä odottelee sopivaa aikaa. En tajunnut ajatella, että pääsiäisenä olisi ollut oiva aika hiljentyä teoksen äärelle. No, hyviä hetkiä varmasti tulee vielä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, minun mielestäni tämä oli täydellinen pääsiäiskirja johtunen ehkä pitkästä Grünewald-kirjoituksesta. Toisaalta Sinisen linnan kirjaston Maria piti tästä joulun alla. :)

      Poista
  2. Kaimani, ihailen kykyäsi kirjottaa samaan aikaan selkeästi, kauniisti ja syvästi <3

    Minustakaan Björkmanin tekstien lukeminen ei edellytä samanmielisyyttä. Lukukokemuksen kiehtovuus syntyy ennen kaikkea keskustelusta kirjoittajan ja lukijan välillä. Tuo taiteen ja viihteen rajankäynti on loputtoman vaikea kysymys: minusta rajan saa tehdä, mutta on ymmärrettävä että se on häilyvä. Se, mitä omasta ajastamme jää elämään, on todella kiehtova kysymys sekin: varmasti jotakin jää, sillä myös omana aikanamme syntyy suurta taidetta (varmasti kaikilla taiteen aloilla). Vanhoissa mestariteoksissa on ikiaikaisuuden lumo, mutta uusissa on tavallaan lohdullinenkin ilmentymä siitä, että ihmisestä yhä on myös taiteilijaksi.

    Ihanaa kevätviikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanista sanoista, kaimani. <3

      Oikeastaan kaikkien kirjojen kohdalla pätee se, ettei tarvitse olla samaa mieltä, mutta voi silti nauttia, saada pohdittavaa, rauhoittua... Joidenkin kirjojen kohdalla tekee hyvää myös hieman provosoitua, mutta Björkmanin kohdalla sitä vaaraa ei tietenkään ole. :) Olen samaa mieltä siitäkin, että aika voi tehdä rajoja ja itse asiassa rajoja tarvitaan: ne elävät ja ovat epäselviä, mutta kyllä jonkinlaiseen rajanvetoon on varmasti jokin perimmäinen tarve.

      Tänään olikin aivan ihanan aamupäivä. Suloista sunnuntaita sinne!

      Poista
  3. Olen niin monta kertaa seissyt Isenheimin alttarin edessä, viimeksi pari vuotta sitten blogiystävä Helenan kanssa ja nyt päätin pyytää toisen blogiystävän tuomaan tuon kirjan, kun hän tulee perheineen meille kesällä viikoksi talonvahdiksi. Tämä blogimaailma on hieno keksintö!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allu, olet onnellinen, kun olet päässyt niin usein katsomaan jotain niin vaikuttavaa. Toivottavasti blogiystäväsi löytää tämän kirjan, se on jo muutaman vuoden ikäinen. Minä tilasin nettikirjakaupasta, ihan vaan vinkkinä. :)

      Poista
  4. Kadonneet askeleet oli minullekin suuri lukuelämys. Björkmanilla on taito saada lukijansa mukaan, pysähtymään taiteen äärelle, ihmettelemään maailman syvää kauneutta, kuuntelemaan taiteen välityksellä menneisyydestä kantautuvia kuiskauksia.

    Samanlainen elämys oli Björkmanin kokoelma Valkeaa valoa, jonka luin nyt pääsiäisen aikaan. Ihanaa, selkeää tekstiä, joka uppoaa lapsuudesta kantautuviin muistoihin saakka.

    Kiitos ihanasta jutusta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos. Tämä oli niin hyvin pääsiäiseen sopiva kirja, joka tosiaankin sai hiljentymään ja ihmettelemään.

      Valkoista valoa onkin lukulistallani, totta kai. Taidan odottaa ensi pääsiäiseen - vai sopisiko se jouluun, mitä luulet?

      <3 sinulle!

      Poista
  5. Jopas valitsit kirjan luettavaksi hyvään saumaan. Ja niin paljon kuin Björkmanin kieltä rakastan, pidin myös äärettömän paljon tavastasi tulkita ja avata kirjaa. Tämä tekstinautinto pitää tallentaa bloglistalle, jotta pääsen tunnelmoimaan silloin kun siltä tuntuu. :) Ja niin totta tuokin, että kirja muistaa ja muistuttaa, mutta on samalla tässä ja nyt.

    VastaaPoista