torstai 27. marraskuuta 2025

Lumiomena 17 vuotta

 


Minne menet, Lumiomena? Toisinaan uinuva, toisinaan virkeämpi blogi täyttää tänään 17 vuotta! 27.11.2008 kirjoitin Lumiompun alkusanat. Vuosiin on mahtunut monenlaista: kirjoja ja haaveilua, aktiivisia vuosia ja jopa useita postauksia viikossa, erilaisiin haasteisiin osallistumista, luettua ja joskus kesken jäänyttä, kirjablogikirja, kirjallisuustapahtumiin osallistumista, retkiä ja matkoja, toisinaan muitakin kuulumisia.

Viime vuosina kirjagram on syönyt aikaa blogilta. En oikein itsekään tiedä syytä siihen, sillä periaatteessa voisin tehdä ihan samanlaiset postaukset molempiin, kirjoitanhan aika pitkästi Instankin puolelle. Kaiken kukkuraksi kirjoitan Insta-postauksetkin ensin tietokoneella Docs-tiedostoon. Tässä on selvä ryhtiliikkeen paikka, sillä kyllä blogilla on edelleen paikka sydämessäni.

Mutta siis, Lumiomena-blogi pysyy edelleen. Sen kunniaksi kaksi asiaa: kaupallisia periaatteita ja haastattelu.

Periaatteet koskevat nyt luettujen kirjojen alkuperää, ts. miten merkitsen arvostelu- tai markkinointikappaleet ja mistä ylipäätään haalin kirjasomeissani näkyvät teokset. Merkitsen aina minulle arvostelu- tai markkinointikappaleina tulleet kirjat: aiemmin sanoilla “arvostelukappale” tai “kustantamosta”, nykyisin ilmoitan että “kirja saatu markkinointitarkoituksessa / lähettävän tahon nimi”.
Sen sijaan en kerro, jos olen itse ostanut kirjan, löytänyt sen lapsuudenkotini tms. kirjahyllystä tai vintiltä, saanut teoksen lahjaksi tai lainannut sen kirjastosta tai ystävältä. Nämä ovat yksityisiä asioita, toki joskus rikon tätäkin kertomisen kaavaa, jos vaikkapa iloitsen jostain kirjalöydöstä ihan erityisen suuresti.

Haastattelu on kysymyksiin vastaamista. Lähes täysi-ikäistä blogia juhlistaakseni pyysin kirjagram-seuraajiani esittämään minulle kysymyksiä. Niitä tuli ihan mukavasti, myös muutama kommentti. Kiitos kaikista, vastaa nyt niihin, jotka ehtivät tulla ennen tämän postaukseni julkistamista:

Tätä kautta löysin Haahtelan, yksi juhannus luin Perhoskerääjän ja ostin vanhan huvilan.
Ihana kuulla. Haahtelan Perhoskerääjä on minulle hyvin rakas kirja.

Millainen kirja haastaa sut lukijana?
Hyvä ja vaikea kysymys! Oikeastaan ainakin kolmenlaiset.
- Ensiksikin jotkut vanhat ja muhkeat klassikot: onko niiden lukemiseen aikaa, onko niiden kieli vanhentunutta, saanko niistä mitä irti? Tässä on tietenkin vaihtelua, mutta ne liki tuhatsivuiset kyllä haastavat. Siksipä uhoankin nyt, että aion vihdoin ja viimein joulun aikaa aloittaa George Eliotin Daniel Derondan. Hidas lukeminen on myös hyväksi, uskon.
- Toiseksi koen kaikkein yksinkertaisimman viihteen haastavana ja turhauttavana. Huom! En tietenkään tarkoita kaikkea viihdekirjallisuutta, arvostan hyvää viihdettä.
- Ja kolmanneksi sitten ne laadukkaat, rakenteellisesti, kielellisesti tai muuten lukijansa eksyttävät romaanit. Nämä kirjat tarjoavat usein haasteen, johon haluankin tarttua. Viimeksi tällainen oli Virginia Woolfin Aallot, jonka luin englanniksi ja josta paljon meni ohi. Aallot on tietenkin myös klassikko. Julkaistaisiinpa romaanista uusi suomennos.
- Haastavia kirjoja on usein ilo rakastaa.

Mistä haaveilet? Onko konkreettisia “tavoitteitakin”, vai unelmoinnin mielenmaisemaa?
Haaveilu on toinen luontoni, joten mielenmaisemaani se ehdottomasti on. Ei ole päivää, etten olisi ajatuksissani ja haaveissani. Mutta toki on tavoitteitakin, esimerkiksi nyt joidenkin vuosien sisällä haaveilen muuttavani parempien kulkuyhteyksien äärelle. Sen aika ei ole vielä.

Mitkä ovat olleet mieleenpainuvimpia kirjoja, joista olet kirjoittanut blogiin?
Jo mainittu Joel Haahtelan Perhoskerääjä, joka oli ensimmäinen lukemani Haahtelan teos ja vei heti mukanaan. Muhkeista klassikoistakin oli puhetta, joten kyllä vaan: Volter Kilven Alastalon salissa, joka oli paljon sujuvampi ja hauskempi kuin ennakkoon odotin. Hmm, ja sitten ehkä Cecilia Samartinin Nora & Alicia, koska se taisi olla ensimmäinen kustantamon minulle yllätyksenä lähettämä markkinointikappale ja jäi siksi mieleen. Erityisen mieleenpainuvia ovat olleet myös ystävien esikoisteokset, mm. Minna Rytisalon Lempi ja Karoliina Timosen Aika mennyt palaa.


Mistä haaveilet nyt?
Juuri nyt haaveilen huomisillasta. Perjantai! Paljon erilaisia sosiaalisia menoja sisältäneen syksyn vastapainoksi juuri tänään aion vetää illalla villasukat jalkaan, lämmittää glögiä ja käpertyä sohvannurkkaan katsomaan elokuvaa. Mikä toteuttamiskelpoinen haave!

Mikä on paras kirjatapahtuma, jossa olet ollut?
Voisin vastata pitkästi ja luetella monet julkkarit, kirjabrunssit sun muut, mutta sanon:
Helsingin kirjamessut.

Oletko opiskellut kirjallisuutta?
Olen, 1990-luvulla. Kirjallisuus oli ensin pääaineeni, mutta muuttui sittemmin sivuaineeksi ja suoritin siitä aineopinnot.

Mitä huippuhetkiä blogi on sinulle tuonut / antanut?
Ystäviä! He ovat tärkeintä, mitä blogi on minulle tuonut. Vuosiin mahtuu muutenkin monenlaista, kuten pari lehtihaastattelua tai Ylen uutisiin pääsy. Yksi huippuhetki oli ehdottomasti syksyllä 2016, jolloin Lumiomena oli Cisionin listauksen mukaan Suomen suosituin kirjablogi.

Miksi alun perin aloitit Lumiomenan kirjoittamisen?
Pidin toista, yksityistä blogia ja ajattelin, että olisipa kiva pitää lukupäiväkirjaa netissä. Blogit olivat silloin aika uusi juttu, muutamia kirjablogeja Suomessa jo oli.

Paljon onnea! Miten kirjasome on sun kokemuksen mukaan muuttunut 17 v aikana?
Kiitos! Kirjasome on muuttunut ja kasvanut valtavasti. Aluksi oli muutamia yksittäisiä blogeja, joskus 2010 tai 2011 alkoi blogien “kultakausi”, jonka aikana uusia blogeja syntyi, oli erilaisia haasteita, Blogistanian Finlandia -palkinnot saivat alkunsa, perustettiin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -sivusto, jonka ylläpidossa olin alkuvuosina mukana jne. Kirjagram ja -tube aloittivat myöhemmin, nyt on myös BookTok, Discord jne. Kirjasomettajia on paljon ja se kertoo kirjarakkauden ja lukijuuden voimasta. Yksi hyvä esimerkki muuten on se, miten paljon kirjasome näkyy vaikkapa messuilla.


Kiitos kaikille!
Kirjojen ja haaveilun merkeissä on hyvä olla ja jatkaa.

P.S. Jos illan aikana tulee lisäkysymyksiä, vastailen niihin Instagramissa. Ottakaahan Lumiomppu seurantaan.
Ja nyt kohta jännittämään tämänvuotisia Finlandia-voittajia.

sunnuntai 23. marraskuuta 2025

Riko Saatsi: Yönistujat

 


Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus 2025
191 sivua
Kotimainen romaani

suomea puhuvat, mutta kyllä ne ryssiä ovat.

Olen joskus sanonut, että (vapaa-aikana) luen kirjoja analyyttisyyden ja elämyksellisyyden rajamailla. Sitten on myös jonkinlainen henkilökohtaisen kiinnittymisen taso, joka voi olla luetun subjektiivinen hyvyys, joskus teoksen aihepiiri (ah, miten usein rakastan vaikkapa brittitunnelmaa tai pienoisromaanien haahuilevia ihmisiä), toisinaan vaikka lukuhetki, aihepiiri, taitavat virkkeet. Joku sellainen, joka kuuluu kyllä osaksi elämystä, mutta on jotain enemmän.

Riko Saatsin Yönistujat on näitä henkilökohtaisen kiinnittymisen kirjoja. Tietenkin luin sitä myös analyyttisesti (rakenne, virkkeet, osin käytetty karjalan kieli, teemat, evakot, historia, toiseus, häpeä) ja elämyksellisesti (miten lukiessa leimahti viha ja kaipuu, kyyneleet, ihmetys). 

Mutta sitten luin sitä myös sen vuoksi, että kyseessä on itselleni ehkä ensimmäinen lukemani romaani, jossa keskiössä ovat karjalankieliset ortodoksiset evakot. Siis sellaiset, jollainen myös isänäitini oli. Saatsin romaanin ihmiset tulevat Suistamolta, mummo oli kotoisin Suojärveltä. Karjalaisista ja evakoista on Suomessa paljonkin kirjoja, mutta onko niin, että niissä lähes kaikissa kerrotaan luterilaisista? (Heikki Turusen teokset ovat tiedossani, niitä en ole lukenut.) Eipä siis ihme, että Saatsin romaani veti minua puoleensa magneetin lailla, sillä:

Ei karjala ollut kieli ollenkaan [--]
Monet meistä elävät tietämättöminä. Tai harhaopin vallassa [--].
Myös mummoni oli kokenut häpeää kielestään ja uskonnostaan. Hänelle oli sanottu, että “mene sinäkin jumalaton kirkkoon”. Karjalaa mummo ei enää Savossa puhunut, mutta hänellä oli ikuisesti pieni aksentti.


Joka aamu Olavi oli mustelmistaan huolimatta urheasti talsinut kouluun.
Isäni on vasta nyt, kahdeksankymppisenä, kertonut miten häntä oli nimitelty koulussa. (Ja isäni on siis puoliksi karjalainen, toinen puoli hänessä on savolaista.)

Spuassua vastah mie varmah rikon da lapsie vastah rikon, ku ni midä en siul nyt pagize.
Voi, miten haluaisin kiinnittyä osittaisiin karjalaisjuuriini. Moni asia tietenkin sykähdyttää, mutta paljon on vierasta, vieraampaa kuin muissa minussa virtaavissa heimoissa (savolaisuudessa ja keskipohjalaisuudessa).

Mutta siis ja kaiken kaikkiaan. Nastin, kertojan, sairasvuoteen äärellä Joensuussa vuonna 1991 muistelema tapahtuu yhden vuorokauden aikana. Yönistujien ajallinen kaari on kuitenkin pidempi ja keskittyy evakkoaikaan ja Nurmekseen asettumiseen. Ajankuva, ihmismieli, itäisen ja (Pohjois-Karjalassakin vallitsevan) läntisen kulttuurin erilaisuus heräävät henkeen yhden perheen mikrohistoriassa. Tatjana-mummon ruumiinvalvojaiset nostavat esille ristiriitoja, niin ulkoisia kuin ihmismielestä kumpuavia. Karjalankieliset ilmaisut ja 1990-luvun tasolla koko puhe sekä Lasari-pojan näyt tuovat tarinaan oman vahvan tunnelmansa. Itkijääkin valvojaisiin haetaan.

Kokonaisuus on intensiivinen ja vaikuttava, Saatsin teos resonoi nykylukijassakin – myös ilman karjalaisjuuria, sillä eipä maailmanmeno ja ihmisten tavat kohdata vierasta ole juurikaan muuttuneet. Kiitos Riko Saatsille tämän hienon romaanin kirjoittamisesta.