Katse kirjasyksyssä (ja toukokuun luetut)

Kirjasyksy saapui jo heti toukokuun alussa, jolloin Karisto julkaisi syyskautensa ensimmäisen romaanin, Sanna Eevan Olot. Ja nyt kesäkuun kolkutessa jo ovella ovat useat eri kustantamot julkaisseet syksyn kirjauutisensa. Älkää säikähtäkö, vaikka rakastan syksyä, en aio vielä manata sitä esiin, vaan nauttia tulevan kesän tunnelmista. Syyskirjoihin haluan Jennin tapaan teidät kuitenkin jo johdattaa sekä listata lopuksi vielä toukokuussa lukemani kirjat.

Esittelen teille nyt muutamia tärppejä sekä itseäni kiinnostavia syyskirjoja. En missään nimessä edes suunnittele lukevani - en edes halua lukea - kaikkea esittelemääni, mutta useiden näiden lukemisesta haaveilen ja muutaman nostan esille siksi, että uskon niiden kiinnostavan monia blogini lukijoita. Kerron teille syyskirjoista kustantamo kerrallaan, kustantamoiden mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Ihan kaikkien kustantamoiden syyskuvastoja en ole saanut (tai netistä löytänyt) eikä kaikkia ole vielä kai julkaistukaan, mutta täydennän niitä sitä mukaa, kun tietoa tulee. Kannattaa siis vilkuilla tätä postausta hieman myöhemminkin! Nyt listaamieni kustantamoiden koko syysvalikoiman löydätte kustantamoiden nettisivuilta. Ja nyt katse kohti syksyä:

Bazar
Bazar jatkaa tutulla, hyvällä linjallaan käännöskirjallisuuden parissa. Lukuromaaneihin ja jännityskirjallisuuteen keskittyen Bazar ilahduttaa laajalla repertuaarillaan. Itse olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua Tatiana de Rosnayn tuotantoon ja Mokka-niminen romaani suomennetaan sopivasti juuri syksyksi. Philippa Gregoryn Punainen kuningatar lie oikea toivekirja 1400-luvun Englannista kiinnostuneille ja Mikael Bergstrandin teos Delhin kauneimmat kädet vaikuttaa hauskalta. Espanjalaisen Cristina López Barrion romaani Mahdottomien rakkauksien talo kertoo epäonnisen suvun naisista. Coelho-faneja, jollaiseksi en itse lukeudu, ilahduttanee Alkemistin kuvitettu juhlapainos.

Gummerus
140-vuotiaan Gummeruksen syksy on tälläkin kertaa monipuolinen. Gummeruksen kotimaisesta tarjonnasta minua kiinnostaa ylivoimaisesti eniten monille bloggaajillekin tutun Vera Valan esikoisdekkari. Itse Italiassa paljon aikaa viettäneenä uskon ihastuvani kirjan maisemiin. Monia varmasti kiinnostavina tärppeinä kotimaisista kirjoista voisin mainita vielä Pirjo Rissasen Kamomillasolan, Paula Havasteen Yhden toivon tien, Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinaan, Jouko Heikuran Joen kaupungin alla sekä Mike Pohjolan 1827 - Infernon. Runouden ystävät ilahtunevat kokoelmasta edesmenneen Tommy Tabermannin kauneimpia rakkausrunoja. Gummeruksen käännöskirjallisuudelta odotan muutamaa teosta innokkaasti: ihastuttavan Chris Cleaven esikoisromaani Poikani ääni, amerikkalaisen Alice Hoffmanin Punainen puutarha, Camilla Läckbergin dekkari Majakanvartija sekä saksalaisen Siegfried Lenzin Hetken hiljaisuus kaikki houkuttelevat minuakin. Gummeruksen lastenkirjoista nostan esille Katja Krekelän Riepun ja Ison riipijän, tietokirjoista taas ehdottomasti Graeme Thompsonin Kate Bush -elämäkerran, jonka vanhana Bush-fanina haluan lukea.

Helsinki-kirjat
Helsinki-kirjojen syksyn kirjoista on ehtinyt ilmestyä jo Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen paljon huomiota saanut Sydänten presidentti, joka kertoo Pekka Haaviston vaalikampajasta. Kaunokirjallisuuden puolella Inna Patrakovan Kultahammas kertoo venäläisturisteista Suomessa vappuna 1997. Jera ja Jyri Hänninen taas kysyvät opaskirjassaan, että Haluatko todella kirjailijaksi?


Karisto
Kariston ensimmäisen syksyn kirjan, alussa mainitsemani Sanna Eevan romaanin ehdinkin jo lukea. Myös Riina Katajavuoren Perhehytti on ilmestynyt. Karistolta ilmestyy syksyllä laaja valikoima kaunokirjallisuutta viihteestä jännitykseen ja historiallisista romaaneista eräkirjoihin, mutta itseäni kiinnostavat eniten Kariston lastenkirjat. Niistä ylivoimaisesti lumoavimmalta vaikuttaa Enna Airikin Haavemaa, jonka kuvituksessa näyttäisi olevan klassisten satukirjojen henkeä. Hannu Hirvosen Sadan asteen eskarikuume on kirja, jota esikouluikäisten perheissä luetaan varmasti mielellään ja Skye Watersin Taikakoirat -sarja kiinnitti heti oman tyttäreni huomion.


Otava
Voi, Otava, minkä teet! Nimittäin Otavan syksyyn kuuluvat uutuudet monilta suosikeiltani. Kotimaisista kirjailijaidoleistani romaanin julkaisevat muun muassa Riikka Pulkkinen, Juha Itkonen, Heidi Köngäs, Olli Jalonen sekä Sirpa Kähkönen. Monet ilahtuvat varmasti myös Petri Tammisen, Virpi Hämeen-Anttilan, Reidar Palmgrenin ja Pirjo Hassisen uutuusromaaneista. Käännöspuolella Otavan kirjastoon voi varmasti luottaa tälläkin kertaa vai mitä tuumaatte nimistä Joyce Carol Oates tai Alan Holinghurst (joka on itselleni tuntematon, mutta jonka teos vaikuttaa kuvauksen perusteella kiinnostavalta)? David Nichollsin romaani Kaikki peliin on sellainen, jonka aion lukea ja murhadaami P.D. Jamesin Syystanssiaiset vievät lukijansa Elisabeth ja Mr. Darcyn Pemberleyhin. Ooh! Muista dekkareista en sano mitään, mutta niitä tulee ja paljon. Otavan lastenkirjoista meillä lukuun tullevat ainakin Eppu Nuotion Kingi ja joulujen joulu. Siri Kolun Me Rosvolat saa jatkoa, Mauri Kunnas johdattaa Aarresaarelle ja mainio Sylvi Kepponen saa kirjekaverin.

Siltala
Mielestäni erittäin laadukkaasti profiloitunut Siltala lupaa hyvää nyt syksylläkin. Käännöskirjallisuuden puolella Siltalalla on esittää erittäin kiinnostavia, kovia tai vaikuttavia nimiä: Louis Ferdinand Celinen Niin kauas kuin yötä riittää mainitaan Ranskan 1900-luvun kirjallisuuden merkillisimmäksi klassikoksi. Herman Kochin romaani Illallinen ja David Foster Wallacen esseitä ja argumentteja sisältävä Hauskaa, mutta ei koskaan enää ovat molemmat mielikuvallisella lukulistallani. Pamela Duckermanin Kuinka kasvattaa bébé on pakko lukea niin "huonosti" ravintolassa käyttäytyvien suomalaislasten äitinä kuin puoliranskalaisen pikkutytön kummina. Umayya Abu-Hannan Multikulti on käsikirja monikulttuurisuuteen. Siltala julkaisee myös paljon muutakin tietokirjallisuutta, kuten Mirkka Lappalaisen Suomen suuria kuolonvuosia, nälänhätää, käsittelevän teoksen, Matti Klingen muistelmat sekä Seppo Kontisen Suoran lähetyksen, Yleisradiosta kertovan kirjan. En ole koskaan asunut Tampereella, mutta 1980-luvun manserock oli osa lapsuuttani ja varhaisnuoruuttani. Siitä kirjoittaa Ilpo Rantanen.

Tammi
Tammen kaksi kuvastoa, aikuisten Tammenlehti ja lasten Tammenterho eivät nekään lupaa helpotusta haaveiden kirjapinoihin. Kotimaisista kaunokirjoista olen ihan erityisen iloinen Kirjavan kammarin Karoliina Timosen esikoisromaanista Aika mennyt palaa, joka ilmestyy syyskuussa. Kovasti odotan myös Markku Pääskysen, Anna Kortelaisen ja Sami Hilvon romaaneja. Tammen keltainen kirjasto on minulle miltei laadun tae ja tälläkin kertaa keltaselkäisissä kirjoissa on luvassa vaikka mitä: John Irvingin esikoisromaani, Italo Calvinoa, Paul Austeria sekä koko joukko klassikoiden (mm. Vonnegutia, Joycea sekä Kawabataa) uusintapainoksia. Joulun ystävänä Tiina Laukkasen ja Katja Ravin Tervetuloa joulu on varmaan pakko lukea. Tammenterho esittelee meille Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjän sekä Heinähatun ja Vilttitossun uusin kuvituksin. Timo Parvelan Ella naurattaa varmasti nytkin ja Esko-Pekka ja Nikolai Tiitisen Jätti ja Jänöset näyttää kauniilta, Siina Hirvosen ja Päivi Unengen Siinan taikaradio laulattaa varmasti kaikkia.

WSOY
WSOY:n Kirjasanomat lupaa syksyksi monenlaista hyvää. Kotimaisen kaunon puolella etenkin Katja Kaukosen Vihkivedet on romaani, joka on pakko lukea. Riku Korhosen Nuku lähelläni, Taina Latvalan Välimatka, Pekka Hiltusen Sysipimeä sekä Johnny Knigan puolelta Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta jäivät mieleeni, kun muutama viikko sitten pääsin kuulemaan kustantamon kirjojen esittelyä. Heikki Turunen kirjoittaa kansakunnan murroksen, 1970-luvun, ajasta ja Heli Slungan runokokoelma Orjan kirja lienee mieleenpainuva. Ulkomaisen kaunokirjallisuuden puolella WSOY:n kirjoista minua kiinnostavat eniten Aikamme kertojat -sarja, jossa romaaneja ilmestyy muun muassa Linn Ullmanilta sekä Julian Barnesilta. Tietokirjoja "Södikalta" tulee varmasti kaikkeen makuun eläinkirjoista sota-aiheisiin ja käsitöihin. Itseäni kiinnostaa suuresti Katariina Eskolan Tyttö pitkän sillan molemmin puolin, joka syventyy tyttöyden historiaan Elsa Eklundin (Enäjärvi-Haavion) näkökulmasta. Ja lastenkirjallisuus sitten! Se on taas ihan oma lukunsa: klassikoita, kuten Pessi ja Illusia sekä Lindgrenin Peppi Pitkätossun kuusenriisujaiset, Netta Walldenin Ruben ja Harman kartano sekä kulttuuriteko, Tolkienin Tom Bombadilin seikkailut ensimmäistä kertaa suomeksi.

Huh! Tämän kaiken kirjapaljouden (joista tulen lukemaan vain pienen osan) jälkeen tuntuu melkein kirjalliselta ahmimiselta kurkistaa vielä toukokuun luettuihini. Sen teen nyt pikaisena listauksena ja sanon vain, että luin melko paljon, mutta pääosin aika keskinkertaista kirjallisuutta. Huiput sijoittuvat alkukuuhun: Tove Janssonia ja Elina Hirvosta eivät muut pystyneet ylittämään - paitsi ehkä Iiris rukka ja Mestaritontun seikkailut.

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (2012/2006)
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut (1919)
Claudie Gallay: Tyrskyt (2010/2012)
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (2012)
Anni Swan: Iris rukka (1916)
Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa (2005)
Alan Bradley: Sweetness at the Bottom of the Pie (2009), äänikirja
Catherine Hall: Days of Grace (2010), äänikirja
Carmen Aguirre: Kiihkeä maa (2011/2012)
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (2005)
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1968)
H.E. Bates: Oi ihana toukokuu (1958)
Sanna Eeva: Olot (2012)

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina.

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina.
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: Lappskatteland. En familjesaga 2006
Suomentanut: Outi Menna
Kansi: Susanna Appel
Ulkomainen romaani, Ruotsi
Sivuja: 334

Nainen sulkeutui kuin simpukka. Hän vastasi saameksi. Hänen perheellään ei ollut muita tarinnankerrontaperinteitä. Kuuntelin ällistyneenä. Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen.
Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi.

Helmikuussa 2002 nuori nainen viipyy hotellissa Kaarasjoella Finnmarkissa. Hänen huoneensa sijaitsee katutason alapuolella, miltei maan alla, siellä missä hänen esi-isänsäkin lepäävät jalkapohjat vastatusten. Ja juuri esi-isiään tai ennen kaikkea -äitejään hän pohtii löydettyään vanhat saamelaiset kengännauhat oman äitinsä vintiltä. Nainen tajuaa, että hänen oman sukunsa historiasta on vaiettu sukupolvien ajan. Koska yhteinen muisti kuitenkin sitoo ihmiset toisiinsa, hän alkaa selvittää omien juuriensa paikkaa ja niiden merkitystä koko elämälleen. Kesällä 1861 Åselessa Ruotsin Lapissa naiseuden kynnyksellä oleva metsäsaamelaistyttö Njenna näkee komean Aanta Nahkeesen pulahtavan alastomana kylmään järviveteen. Njennan koko keho kihelmöi, sillä mies omaa noidan kykyjä ja osoittaa kiinnostusta juuri Njennaa kohtaan. Ajat ovat muuttumassa. Uudisasukkat ovat muuttamassa yhä pohjoisemmaksi, kristillinen kirkko on kieltämässä luonnonuskon ja häijy jääsilmäinen mies huomaa Njennan. Kovia kokenut Njenna lähtee etsimään omaa tietään tunturipurojen, satunnaisten kohtaamisten ja koko ajan ahtaammalle ajetun väkensä keskuudessa. Erään sukutarinan pitkän hiljaisuuden juuret ovat juuri lähdössä kasvuun aina neljänteen sukupolveen saakka.

Lapinkylä. Sukutarina (2006) on periaatteessa ruotsalaisen Annica Wennströmin esikoisromaani. Se on esikoiskirja vain periaatteessa siksi, että Wennström on kokenut kirjailija; hän on kirjoittanut viisi rikosromaania yhteistyössä muiden kirjailijoiden kanssa sekä joukon nuortenkirjoja Emma Vallin nimellä. Lapinkylä on kuitenkin Wennströmin ensimmäinen kokonaan omalla nimellä kirjoitettu romaani. Se on kertomus kokonaisesta vaeitusta kansakunnasta, sukupolvesta toiseen jatkuvasta omien juurien pakenemisesta sekä monenlaiset rajat ylittävästä rakkaudesta. Romaani kertoo siitä, millaista on olla ikuisesti sopeutumaton, valtaväestöön, mutta myös omaan väkeen kuulumaton:

Hän oli elossa mutta yhtä aikaa kuollut. Hylätty ja näkymätön. Vailla merkitystä.

Lapinkylä kantaa nimessään sukutarinan määrettä täysin oikeutetusti. Kuuluminen ja ei-kuuluminen sulautuvat yhteen, kun minä-kertoja sekä tämän esiäidit Njenna ja Ristin yrittävät löytää paikkansa maailmasta. Pohjoisen luonto heijastaa naisten tuntoja, kaikkea tapahtunutta ja koettua. Wennström kirjoittaa hienosti juurista ja juurettomuudesta, siitä miten yksinäisyys maalaa muotokuvaa päähenkilöistä. Hän kirjoittaa myös oikeudesta omaan kulttuuriin ja omaan maaperään, mutta silti samaan aikaan mihinkään kuulumattomuuden tunteesta, kuin eräänlaisesta kuolemasta. Tuon juurevan kuulumattomuuden kuvaus on väkevyydessään romaanin vahvinta antia.

Lapinkylä on otteessaan pitävä lukuromaani - tiettyyn rajaan saakka. Wennström kirjoittaa metsäsaamelaisten elämästä kiinnostavasti, tuo lukijan ulottuville niin porojen laiduntamiseen ja poroeloon liittyvät käsitteet, joikujen, käsityöläisyyden kuin ennen kaikkea saamelais- ja uudiasukasväestön kohtaamisen kipupisteet. Tekstiään hän elävöittää eteläsaamelaisella sanastolla, joka on selitetty heti kirjan alussa. Vaikka romaani pitää otteessaan ja vaikka suvun naiset tulevat liki, on kirja paikoin hidaslukuinen eikä lukijan mielenkiinto pysy yllä ihan koko ajan. Hitaus toisaalta sopii kirjaan, minä-kertojan matka oman sukunsa menneisyyteen on sellainen, jonka kuuluukin aueta hitaasti. Silti olisin toivonut lukuromaanilta sitä kuuluisaa tarinanlentoa, joka saa kääntämään sivun toisensa jälkeen ja lukutaukojen aikana kaipaamaan miltei palavasti kirjan maailmaan. Lapinkylän kohdalla tarina nousee kunnolla lentoon vasta puolivälissä, minkä jälkeen sitä onkin suuri ilo lukea.

Ajallisesti ja kielellisesti teos on hieman epätasainen. Ajallisesti romaani keskittyy kuvailemaan menneiden polvien elämää, mitä Wennström kuvaileekin samalla mielenkiintoisesti että paikoin lähes etnografisella tarkkuudella. Olisin kuitenkin kaivannut lisää kuvausta myös 2000-luvun alkuun sijoittuvan minä-kertojan elämästä ja mietteistä, koska juuri minä-kertojana toimiva nuori nainen on se, jonka ansiosta koko sukutarinan vyyhti alkaa purkautua. Kielellisesti Lapinkylä on melko tavanomainen. Periaatteessa esikoiskirjailijaksi luettava Wennström on kyllä taitava: jääsilmät ja kiihkeä syke vatsasta reisiin -kaltaiset ilmaisulliset kliseet on helppo antaa anteeksi, kun mukaan mahtuu myös pihkan ja metsän tuoksuisia, tunturipuron raikkaita kielikuvia, kuten auringon lailla hehkuvia lakkoja tai kokonaisen elämän lupaava kädenojennus.

Onko koskaan liian myöhäistä saada historia? Usean sukupolven naisten tarina avaa hienosti metsäsaamelaisten kohtaloa ja arkielämän toimeentuloa sekä shamanismia, maahisia ja suomalais-ugrilaisten kansojen uskomuksiin kuuluvaa karhun sielun eloon joikaamista. Sukutarinana kirja on täyttää tehtävänsä sitoen naisten elämän yhden suvun suureksi kertomukseksi. Lapinkylä myös sivistää, sillä kirjan kannet suljettuani aloin heti selvittää Ruotsin metsäsaamelaisten kohtaloa - en muista lukeneeni muita samasta aiheesta kirjoitettuja romaaneja. Parasta Wennströmin romaanissa on kuitenkin tarinaperinteen ja oman kulttuurisen taustan kunnioitus, jota ei voi koskaan olla liikaa kaunokirjallisuudessakaan: vahvat voimat ovat liikkeellä niin nykyisyydessä kuin menneessäkin.

***½

Lapinkylän ovat lukeneet myös Sara ja Tuulia.

Kesäkirjoja ja 300 lukijaa -arvonnan voittajat

Viime kesän ja muutama tämän keväänkin kuva saa kollaasissa tuoda kesäistä tunnelmaa, vaikka tänä viikonloppuna on ollut niin unelmainen sää, että olisin voinut toki napsia uusiakin kesäkuvia. Mutta se kuvista, nyt on kesäkirjojen aika. Ja on myös aika julkistaa blogini 300 lukijaa -arvonnan voittajat. Jännittävää!

Ihan ensin kiitän teitä kaikkia arvontaan osallistuneita. Innostuitte muistelemaan ja vinkkaamaan mitä hienoimpia kesäkirjoja sekä myös pohtimaan syitä, miksi lukea kesällä erilaisia kirjoja kuin vaikkapa talvella tai miksi valita kirja lukufiiliksen mukaan sen ihmeempiä vuodenajoista välittämättä. Olen samaa mieltä teidän kaikkien kanssa!

Olen huono tilastoihminen, mutta tässä muutamia poimintoja arvontaan osallistuneiden vastauksista: kesällä luetaan klassikoita, kuten Humisevaa harjua, Helvi Hämäläistä, Aino Kallasta, F.E. Sillanpäätä ja Tove Janssonin Vaarallista juhannusta ja Kesäkirjaa. Moni haluaa kesällä kevyempää, joko Hilja Valtosen reippaiden naisarkisankareiden tai brittiläisten Himoshoppaajan kaltaisten koheltajien kanssa. Lapsuuden suosikit ponikirjoista Annoihin ja Salaiseen puutarhaan tulevat monelle mieleen juuri kesällä ja jostain syystä juuri kesä on dekkareiden aikaa - ja kukas muu olisikaan kesädekkaristien kuningatar kuin itse dame Agatha. Oijoi, minunkin lie pakko lukea yksi Christien kirja tulevana kesänä, edellisen kerran olen hänen teoksiaan lukenut joskus 1990-luvun alussa. Miten sitten kesällä luetaan? No,  ainakin"saakelin paljon", ajelehtimalla ja mielialan mukaan, mökin rappusilla, joen rannalla, ehkä kesäyön tunteinakin. Kesällä siis luetaan paljon ja kaikkialla! Kukaan ei onneksi sanonut, ettei ehdi tai aio lukea kesällä.

Mitä itse luen kesällä? Kuulun siihen suurimpaan massaan, joka ei kesällä lue periaatteessa erilaista, mutta syventyy mielellään klassikoihin, tyttökirjoihin ja joskus dekkareihinkin. En kaipaa kesällä sen viihteellisempää luettavaa kuin talvellakaan. Tulevan kesän kirjoja en ole vielä ehtinyt niin miettiä. Kesästäni on tulossa hieman erilainen kuin edellisistä sikäli, että aloitan tavallaan uudessa työssä. Työmatkojen aikana, jotka kestävät liki tunnin suuntaansa uskon ehtiväni lukea paljonkin hyviä kirjoja. Teidän kommenteista nappasin mukaani ainakin Sirpa Kähkösen Neidonkengän, joka on ainoa Kähkösen romaani, jota en vielä ole lukenut. Lisäksi aion taas uppoutua tyttökirjaklassikoihin, lukea erään mummolan vintiltä löytyneen "aarteen" ja kesän kirjauutuuksiakin olen ehtinyt tutkia hieman etukäteen. Hyvä lukukesä siis tiedossa, luulen!

Teidän kaikkien ihanien kommenttien inspiroimana kokoan myös pienen listan omista kesäkirjasuosituksistani. En kokoa listalle ikisuosikkejani, koska haluan nyt syventää tietoa näistä kirjoista omien blogikirjoitusteni merkeissä. Siksi mukana on vain sellaisia kirjoja, joita olen arvioinut blogiini. Kaikkein aikojen kesäkirjoja minulle ovat Tove Janssonin Kesäkirja, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, John Irvingin Oman elämänsä sankari sekä Rauha S. Virtasen Selja-sarja. Niitä suosittelen kaikille!

Ja tässä 10 kesäkirjaehdotusta vuodelle 2012:
Johan Bargum: Syyskesä. Täydellinen kirja elokuulle.
H.E. Bates: Oi ihana toukokuu. Vaikka nimessä on toukokuu, on tämä kesäinen kuin mikä.
Gwen Bristow: Tammikuja. Syvän etelän tunnelmasta on ihan pakko nauttia hellesäällä.
Chris Cleave: Little Been tarina. Kesäisen kuuma ja koskettava kirja vaikeasta aiheesta.
Joel Haahtela: Traumbach. Lempeä ja unelias kuin loppukesä.
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Kesä Mian kanssa ajatteluttaa ja sivistääkin.
Helvi Hämäläinen: Kylänruusut. Hieno metamorfoositarina hämäläisen pikkukylän kesästä.
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta. Ikääntyvän hovimestarin road trip.
Sanna Isto: Tinka ja Taika. Paras viimeisen vuoden aikana lukevani lastenromaani, taikaa ja kesäelämää.
Håkan Nessner: Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä. Nostalgiaa, jännitystä ja ihanaa tunnelmaa 1960-luvun ruotsalaisessa kesässä.

Nyt on aina julistaa arvonnan voittajat! Arvontaan osallistui huima määrä lukijoita niin blogin kuin Facebookinkin kautta. Osallistumisen ehtona oli kommentoida ja/tai linkittää arvontapostaukseni: kommentoimalla sai yhden arvan, linkittämällä toisen. Arvonnan suoritin perinteisellä lippulappumenetelmällä, onnettarena toimivat 4- ja 6-vuotiaat lapseni. Tällaisia arpoja isotätini vanhasta juustomuotista nousi.

Ensimmäisen palkinnon, 30 euron lahjakortin Adlibrikseen voittaa:

Johanna Just a Little Bit -blogista. Jee!


Toisen palkinnon, valitsemansa kirjan voittaja on:

 Sanna blogista Luettua. Saat valita itsellesi kirjan arvontapostauksen listasta.

Ja hän saa niin ikään valita itselleen kirjan:

Chrissie blogista Punamustaa.

Onnea kaikille voittajille ja vielä kerran kiitos osallistuneille. Otattehan Johanna, Sanna ja Chrissie minuun yhteyttä, jotta voin postittaa palkintonne.

P.S. Olen jo jonkin aikaa pohtinut kirjoille antamieni tähtien mielekkyyttä. Ystäväni Anna Elinan päätös luopua niistä sai minut miettimään samaa. Sosiaalisen median periaatteita noudatten annan teidän ratkaista asian, vastatkaa siis ehtiessänne sivupalkin kysymykseen, kiitos. :)

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Kustantaja: WSOY 1919 (20. painos 2009)
Kansi ja kuvitus: Onni Mansnerus
Kotimainen saturomaani, lastenkirjaklassikko
Sivuja: 143

Itkevä immyt kivessä on
velhojen vankina, onneton.
Kyyneleet helminä hiekkaan putoo,
Haltijan hääviittaa immyt kutoo...

Kuu kiertää taivaankantta, kuusi suhisee, on kuin joku huokailisi ja suosta kohoaa utua - kuin harmaita olentoja leijailemassa siellä täällä. Vanha ja viisas Mestaritonttu kuvittelee kuulevansa kuusen kuiskailevan laulua neidosta, joka on vankina kiven sisällä ja pohtii, oliko kaikki vain unta. Edellisenä päivänä kuninkaalleen loukkaantunut Mestaritonttu on päättänyt jättää Satumaan ja kohdannut vanhan noidan, Sammaleisen, joka on palaamassa suomökkiinsä. Suolla vietetty yö alkaa paljastaa Mestaritontulle salaisuuden jos toisenkin. Niistä suurin paljastuu lukijalle melkein heti: ihana ja ihmeellinen Saraste-neito on kuin onkin vangittuna kiveen ja kutoo siellä hääviittaa kultaisesta tukastaan, hänen läheisensä ovat niin ikään lumottuja. Jotain tästä kaikesta tietävät myös Sammaleisen ystävät Luuta-Lempi ja Pataposki. Useampikin seikkailu on alkamassa.

Luin Aili Somersalon klassikon Mestaritontun seikkailut (1919) nyt ensimmäistä kertaa. Olen hieman ihmeissänikin siitä, ettei kirja koskaan osunut kohdalleni lapsuudessani, sillä olisin ala-asteikäisenä ollut todella otollista yleisöä tälle hienolle sadulle. Osasin alkaa kaivata kirjaa sen jälkeen, kun esikouluikäinen tyttäreni kertoi kuulleensa kirjan ääneenluettuna eskarissa. Mestaritontun seikkailut sekä sitä edeltävä Päivikin satu olivat tehneet lähtemättömän vaikutuksen lapseeni. Sain kirjan käsiini muutama viikko sitten ja oivalsin heti menettäneeni hienon kirjamuiston.

Kyöpelinvuoren korkeat airueet, virvatulet ja sinikellot, taikalipas ja satulähde. Mestaritontun seikkailu on suorastaan kuorrutettu klassisilla satuaineksilla - eikä vain kuorrutettu, vaan kirja on läpensä satumaailmaa niin hahmojensa kuin juonensakin osalta. Taikaa ja satua, kuitenkin hyvin suomalaiskansallisesti, miltei romanttisesti: kiven päälle rakennettu maja käy linnasta, tuohivirsut ovat kaikesta syystäkin mitä parhaimmat jalkineet ja vedenemäntänä on itseoikeutetusti Vellamo. Mestaritonttu itse on kiltti, mutta varsin ovela partasuu. Seikkailuillaan hän tapaa noitien ja kuninkaallisten ohella merenneitoja, vihuripoikia ja kuplatyttöjä, peikkoja, jopa lohikäärmeen. Kesäöinen luonto on usvahahtuisen kaunista, kuusitiheikkö on kuin viidakko ja virvatulet tanssivat suomailla. Onni Mansneruksen kuvitus elävöittää muutenkin kiehtovaa satua voimakkain värein:

Mestaritontun seikkailujen ihastuttavuutta lisää Somersalon kieli, joka on kuvailevaa ja sanastollisesti paikoin lapsikuulijalle haastavaa. Mielestäni tämä haastatavuus on vain rikastuttavaa, koska lukemisen jälkeen ainakin meillä syntyi hyviä keskusteluja siitä, mitä immyt tai impyet ovat ja jopa tuohitöppösiä piti lapselle selittää. Onneksi meiltä kotoa löytyi edesmenneen ukkini tekemät minikokoiset tuohivirsut, joita sain ylpeänä tyttärelleni esitellä. Sivuhuomautuksena voin kertoa itse yllättyneeni nähdessäni sanan kemut liki sata vuotta vanhassa kirjassa. Vaikka kieli on kuvailevaa, on se tarinaa koko ajan eteenpäin kuljettavaa.

Saturomaanin nimi Mestaritontun seikkailut sopii teokselle erinomaisesti, sillä kirjassa kuvaillaan useampikin Mestaritontun seikkailu, jotka kaikki toki liittyvät yhteen. Tarina onkin rönsyilevä jopa siinä määrin, että Somersalon kirjasta olisi voinut saada parikin ohuempaa kuvakirjaa. Kuitenkin hyvä näin, koska yhteenlomittuvina tarinat kiehtovat ja koukuttavat. Mestarintontun seikkailut on niitä teoksia, joita on luettava ahmien, koska tarina on pakko saada luettua miltei yhdeltä istumalta. Minä aloin lukea kirjaa ääneen esikoiselleni aina yhden luvun kerrallaan, mutta en itse malttanut odottaa iltakausia, että saan liki 150-sivuisen sadun luettua ja luin siksi kirjan "salaa" itsekseni. Tämä kertoo toivottavasti siitä, että Mestaritontun seikkailut antaa paljon aikuisellekin lukijalle. Ihan pienille lapsille en kirjaa suosittelisikaan, sillä esikouluikäistäkin kaikki öisen usvan ajan henkiolennot ja Kyöpelinvuorelle kokoontuvat noidat pelottivat hieman siitä huolimatta, että tyttö oli esikoulussa jo kertaalleen kuullut tarinan.

Mestaritontun seikkailut on kirja, jota varauksetta suosittelen kaikille klassisen sadun ja fantasian sekä tarunhohtoisen kuvituksen ystäville. Satuja tarvitaan aina. Etenkin sellaisia, jotka saavat kunniottamaan ja kuuntelemaan suomalaista suo- ja järviluontoa.

P.S. Mestaritontun seikkailujen uusin painos on käsittääkseni valitettavasti myyty loppuun, mutta kirjastoista ja antikvariaateista tätä kannattaa metsästää. Ja äänikirjana teosta on edelleen saatavana. Mietin, että pitkä automatka voisi sujua mukavasti Mestaritontun seurassa.
Muistattehan myös, että blogini 300 lukijaa -juhla-arvonta päättyy huomenna. Vielä ehtii osallistua!

Claudie Gallay: Tyrskyt

Claudie Gallay: Tyrskyt
Kustantaja: Avain 2010
Alkuteos: Les Déferlantes 2008
Suomentanut: Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Ulkomainen romaani, Ranska
Sivuja: 477

Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumitt. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskaantuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
Minä rakastin niitä.
Ja pelkäsin.

Claudie Gallayn Tyrskyt (2008) on ollut blogimaailmassa erittäin luettu ja myös todella rakastettu kirja. Sitä on luonnehdittu kirjaksi, jota ei lueta, vaan joka eletään. Se on tehnyt lukijansa Lintunaiseksi, saanut viimeisen sivunkin jälkeen kuulemaan meren kohinaa ja lokkien kirkunaa. Siitä on tullut jollakin tavalla oma. Toisille Tyrskyt on hiomaton timantti, toisille haikean kaunis, joillekin kirja joka kaikkien tulisi lukea. Kieleltään sitä on sanottu kauniiksi, mutta jyrkäksi. Melkein kaikille Tyrskyt on ollut hieno lukukokemus, mutta ihan jokaiselle se ei ole ollut se kirja, mutta vaikkei kirjasta olisi tullutkaan se suurin suosikki, on sen jälkimaku ollut raikas ja pitkä. Eikä siitä ole voinut olla pitämättä.

Apua. On varmasti sanomattakin selvää, että odotukseni Tyrskyjä kohtaan olivat kasvaneet suuresti. Hankin kirjan ensin pokkarina, sitten sain sen kovakantisena, koska olin varma että tulen rakastamaan kirjaa monien muiden tavoin. Viime viikon loppupuolella vihdoin luin tämän Normandian uloimpaan niemenkärkeen sijoittuvan romaanin.

Ennen kuin alan pohtia omaa Tyrskyt-kokemustani, kerron muutaman sanasen romaanin kehyksestä. Tyrskyt kertoo naisesta, lintututkijasta ja teoksen minä-kertojasta, joka saapuu La Hague-nimiseen kylään tekemään tutkimustyötä ja osin unohtamaan menneisyytensä kipeitä asioita. Hän asettuu Kyntevä-nimiseen vanhaan taloon tarjoilijanaisen ja tämän taiteilijaveljen luo. La Hagueen on saapunut myös Lambert-niminen mies, joka haluaa saada selvyyttä omastaan ja sukunsa menneisyydestä. On kevätmyrskyn aika ja myrsky palauttaa kyläläisten -  mainion ja sekalaisen ihmisjoukon - mieleen 40 vuoden takaisen haaksirikon. Tyrskyt on ihmissuhderomaani ja eräänlainen mysteeri, jossa muistoilla on valtava rooli. Ennen kaikkea se on kertomus ihmisistä niin luonnon kuin oman itsensäkin armoilla.

Nousin tietä ylös kohti taloja. Katsoin perheitä, jotka olivat kokoontuneet lamppujensa valopiiriin. Pöydissä pikkukuvioiset lautaset, oranssireunaiset, ruokaa kukkuroillaan. Avatut televisiot. Varjot. Navetan ohi mennessäni kuulin ketjujen kalinan. Kuljin kylän halki.
Viimeinen katulamppu. Sen jälkeen yö. [--]

Minä rakastan kirjoja, joissa sataa. Kirjoja, joissa on taiteilijoita, pieni kahvila ja omituisia ihmisiä. Minä rakastan kirjoja, joissa mennyt ja nykyisyys kohtaavat ja salaisuuksien päälle ymmärretään. Tyrskyissä on kaikki nämä elementit ja lisäksi veden ja seinien muisti, kuunhelmiä ja pikkukiviä kekona nuotion vierellä. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi rakastaa Tyrskyjä. Ja Gallayn romaani onkin hieno. Silti se jätti minut kylmäksi tai aavistuksen ontoksi, en saanut kirjalta sitä, mitä hain: varauksetonta ihastumista, sopivaa tuttuuden tunnetta ja onnellista melankoliaa. Kirjassa ei ole mitään vikaa, mutta minun odotukseni kirjaa kohtaan vain kasvoivat aavistuksen liian suuriksi. Miksi näin kävi?

Gallay kirjoittaa niukasti, mutta kauniisti. Lyhimmillään hän vain latelee asioita ja merkityksiä yksittäisten sanojen taakse lukijan löydettäväksi ja oivallettavaksi. Pidän siitä, samoin pidän ihan yleisestikin niukasta ilmaisusta ja tiiviistä teoksista, joista upeana esimerkkinä haluan nyt muistuttaa alkuviikolla lukemastani Hernán Rivera Leterilierin Elokuvankertojasta tai eräästä viime syksyn suursuosikistani, Helmi Kekkosen Valinnasta, jotka ovat pieniä, mutta paljon sanovia kirjoja. Tyrskyjen niukkuus on kuitenkin runsasta; mielestäni teos olisi toiminut paremmin, jos se olisi lyhyempi. Tämä johtuu siitä, että vaikka ihailen Gallayn rujonrunollista kielenkäyttöä ja pidän hänen niukkaa ilmaisuaan taidokkaana, on vajaat 500 sivua äärimmäisen hiottua ilmaisua liikaa - minulle. Totean kuitenkin ihastuneeni Gallayn kielenkäyttöön, ennen kaikkea siihen, kuinka hän osaa luoda merkityksiä ja jännitteitä pelkällä tuulella, harmaudella, rakkaudella tai pelolla. Titia Schuurman on kääntänyt (tämänkin!) romaanin taidokkaasti.

Ihastuin myös Tyrskyjen maisemiin, noihin sateisiin kallioihin ja säänkestäviin taloihin, emakkohetkiin ja punaiseksi keitettyihin rapuihin. Tyrskyt sait minut haluamaan matkalle Normandiaan tai itselleni realistisemmin Bretagneen, jonne minulla sukulaismutkan ansiosta voisi joskus tullakin asiaa. Ja jos Gallay kuvailee maisemia sateenpieksämällä jylhyydellä, vähintään yhtä kiehtovalla tavalla hän kertoo alueen ihmisistä. Hän kirjoittaa heidät toki karikatyyrisiksi, mutta silti eläviksi syrjäseutujen ihmisiksi, luonnonolojen ja yhteisöllisen eristäytymisen kasvateiksi. Heihin miltei rakastuin. Mutta kirjan minä-kertoja jätti minut kylmäksi. Luin kirjan jo viime viikon lopulla, mutta minun piti ottaa ihan aikaa pohtiakseni, miksi teoksen keskeishenkilö tuntui vieraalta, vaikka juuri hänen näkökulmastaanhan kaikkea katsotaan? Lopulta hoksasin, miksi: eräässä kirjan kohtauksessa päähenkilö katsoo itseään peilistä ja minulle tuo lyhyt kohtaus heijastaa sitä tapaa, jolla koko romaani minulle aukeni. Se avautui - varmasti tarkoituksellakin - kuin lasin tai peilin takaa, ja minulle tuo lasi oli liian paksu. En päässyt tuota välissä olevaa heijastavaa seinää lähemmäksi kirjan minä-kertojaa ja harmittelen sitä, sillä olisin halunnut löytää uuden kirjarakkauden.

Niin ei aina käy ja kaikki Tyrskyjen ikirakastajat, tämä seuraava onkin omistettu teille! Minä todella pidin kirjasta, kuten pidin myös Gallaylta aiemmin lukemastani Rakkaus on saaresta. Jotain taikaa Tyrskyissä on, sillä olen vellonut sen tunnelmissa koko alkuviikon. Tyrskyt on upea, merellinen, runollinen ja samaan aikaan koruton romaani, josta ei harmikseni kuitenkaan tullut "minun kirjaani".

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: La contadora de películas
Suomentanut: Terttu Virta
Kansi: Wil Immink Design / Getty Images
Ulkomainen romaani, Chile
Sivuja: 133

Luin joskus lauseen, se oli varmaan jonkun kuuluisan kirjailijan, jossa sanottiin jotenkin niin, että elämä on tehty samasta aineesta kuin unelmamme. Minä väitän, että elämä voi olla tehty samasta aineesta kuin elokuvat.
Elokuvan kertominen on kuin kertoisi unen.
Elämän kertominen on kuin kertoisi unen tai elokuvan.

Elämä Chilen pampan salpitarikaivoslaisten hökkelikylässä on kovaa: työ on raskasta, viini vie miehiä eikä naisen ole mitenkään harvinaista tulla äidiksi jo 14-vuotiaana. Rahaa kuluu nopeampaa kuin sitä tulee, ihmiset elävät kädestä suuhun. Onneksi on elokuvat, jotka tarjoavat pakotien unelmiin, toisiin todellisuuksiin, ihmeellisiin maailmoihin, seikkailuun. Elokuvia rakastavat kaikki kyläpahasen asukkaat. Ennen kaikkea niitä rakastaa vaimonsa jättämä viiden lapsen raajarikko, möhömahainen isä, tuo juoppoparka. Koska perheellä on rahaa niukasti, kerää isä kokoon kolehdin, jonka ansiosta yksi perheen viidestä lapsesta - Mariano, Mirto, Manuel, Marcelino tai María Margarita - pääsee elokuviin. Isä päättää, että se lapsi, joka osaa kertoa elokuvasta kaikkein parhaiten, pääsee jatkossa näkemään kaikki elokuvat sillä ehdolla, että kertoo ne perheelleen. Näin äidin ikävää potevasta teini-ikäisestä, mutta naisellisesta María Margaritasta tulee elokuvankertoja, joka on Marilyn, Ben Hur, Zorro tai jopa itse Jeesus. Hän on niin hyvä, että pikkuhiljaa perheen hökkelille alkaa kertyä maksavaa yleisöä kuulemaan elokuvat hänen kertominaan. María Margaritasta tulee taianomainen unelmien todentaja, kyläläisten portti muihin maailmoihin.

Chileläinen Hernán Rivera Letelierin pienoisromaani Elokuvankertoja (2012) on kertomus maailmasta, joka on toisaalta kova ja onneton, toisaalta yhteisöllisyyden ja tarinan voimaa ylistävä. Se kuvaa chileläistä yhteiskuntaa ennen maassa 1970-luvulla tapahtunutta sotilasvallankaappausta, mutta kurottuu myös sen jälkeiseen aikaan. Ennen kaikkea se on kunnianosoitus juoksevalle filminauhalle ja kaikille niille tarinoille, jotka päästävät hetkeksi pois raadollisesta arjesta.

Vaikka se ei ollut juolahtanut mieleeni, minusta oli tullut heille kuvitelmien luoja. Jonkinlainen haltijatar, kuten naapurini sanoi. Elokuvakertomukeni veivät heidät pois autiomaan kovasta olemattomuudesta, ja he pääsivät edes vähäksi aikaa ihmeellisiin maailmoihin täynnä rakkautta, unelmia ja seikkailuja. Sen sijaan, että he olisivat nähneet nuo maailmat valkokankaalla, kertomusteni aikana jokainen sai kuvitella ne maailmat oman mielensä mukaan.

Leterier on kirjoittanut melkoisen kirjan, sen voin sanoa. Elokuvankertoja on pieni kirja. Se on pieni kooltaan ja se on myös erittäin nopealukuinen. Silti Leterierin onnistuu pienessä sivumäärässä kertoa paljon, kokonaisia elämäntarinoita, pätkän niin Chilen kuin maailman historiaakin. Marían tarinoiden kautta lukija pääsee osalliseksi mitä ihmeellisimpiä tarinoita, Marían muistot taas kuljettavat aaltopeltikodin sisäisiin ristiriitoihin, äidin ikävään, liian varhain koittavaan aikuisuuteen sekä siihen, miten yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat yksittäisten ihmisten elämään. Kaikkea leimaa elokuvan ihmeellinen voima: miten sama taidemuoto voi tarjota seikkailuja, muistuttaa hirmuteoista ja ennen kaikkea lumota pelkällä projektin valokeilalla, jossa pölyhiukkasetkin tuntuvat tanssivan kuin taiottuna?

Elokuvankertojassa onkin helppolukuisen pintansa syvempi taso, johon mahtuu kokonainen maailma. Letelier kirjoittaa helppolukuista tekstiä, jonka voisi lukaista tuosta vaan, mutta hän kertoo paljon enemmän. Vaikka suorastaan lumouduin Elokuvankertojasta ja ihailen romaaniin tiiviyttä, olisin mielelläni lukenut kirjaa sivumäärällisesti toisenkin mokoman, sillä Marían kertojanääni vei mukanaan, teki minusta tavallaan hänen oman elämänsä elokuvankokijan. Sitä elokuvaa olisin katsonut pitempäänkin. Toisaalta hyvä näin, pienuus tekee kirjasta helmen ja laajempana romaanin arkitodellisuus olisi saattanut alkaa ahdistaa. Nyt fiktiivisen toden - Marían perheen elämän - ja reaalisen fiktion - elokuvien ja tarinoiden - raja limittyy ja muuttuu ikään kuin kahdeksi rinnakkaiseksi maailmaksi.

Kaikki elokuvien, Chilen sekä hiotun, mutta pintansa alla paljon sanovan kerronnan rakastajat, lukekaa tämä kirja! Lukekaa se, sillä kirja jättää melankolisella tavalla onnellisen olon; sellaisen, josta minä pidän ja jota kirjoilta useimmiten haluan. Kaiken ihana-sanan yliviljemisen uhallakin sanon, että Elokuvankertoja on ihana kirja. Se on sekä surullinen että onnellinen, se kuin kirjan sivuiksi muuttunut Technicolor tai CinemaScope köyhän kansan iltataivaan alla.

****

Elokuvankertojat ovat lukeneet myös Sara ja Maria.

Anni Swan: Iris rukka

Kuukauden tyttökirjaklassikko
Anni Swan: Iris rukka
Kustantaja: WSOY 1916 (13. painos 1963)
Kansi/kuvitus: Martta Wendelin
Kotimainen nuortenromaani
Sivuja: 185

Iris istui viereisessä huoneessa opettelemassa  pitsinvirkkausta ja kuuli kovaäänisen keskustelun. Hän hymyili katkerasti. Järkevä ja johdonmukainen Alina tädin kasvatus kyllä oli, sitä ei voinut kieltää. Aamusta iltaan hän neuvoi ja opetti, kunnes Iris oli aivan tylsä pelkistä hyvistä neuvoista.
Äkillinen kapinahenki valtasi hänet. Hän heitti likaantuneen pitsinsä nurkkaan, sieppasi hatun eteisen naulakosta ja juoksi Kaivopuiston kallioille. Sieltä saattoi nähdä laivojen tulevan ja lähtevän kaukaisiin maihin, seutuihin, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti sees.
Iris uneksi olevansa siellä vapaana ja onnellisena.
Ja isä ja Ulla olivat hänen kanssaan.

Metsäpirtin luonnonlapsi, puoliorpo Iris Klewe elää vapaata maalaistytön elämää. Hän samoilee metsissä, kokee verkkoja huoltajansa Tanelin kanssa ja lukee Katekismusta toisen huoltajansa Seren kanssa, hän katselee lintuparvia ja joskus vain haaveilee elämästä jossain ihmisten keskuudessa, ihanassa ja iloisessa vilkkaudessa. Vilkkauteen Iris pääseekin, kun hän kunnollista koulua käydäkseen joutuu muuttamaan Helsinkiin enonsa pankinjohtaja Heinosen perheeseen. Perheen nirppanokkaiset tyttäret Ester, Elin ja Elsa sekä ylpeä Aksel naureskelevat kömpelölle ja maalaiselle Irikselle, joka joutuu kaiken kukkuraksi rouva Heinosen siskon, ankaran neiti Hammarin yksityisoppilaaksi saadakseen luokkatoverinsa kiinni taidoissa ja tiedoissa. Vain vanha Ulriika-piika, Heinosen perheen Sissi-kuopus sekä kuin ihmeen kaupalla Irikseen ystävänään ihastunut aatelistyttö Ulla tulevat rakkaiksi ja läheisiksi. Elämä Helsingissä on vaikeaa ja kaipuu Metsäpirttiin kova, mutta vielä kovemmaksi elämä muuttuu erinäisten vaiheiden jälkeen. Valkeneeko äidittömän tytön elämä ja mitä kaikkea helsinkiläisten koululaisten, oman aikansa etuoikeutettujen teini-ikäisten elämään kuuluu?

Kukapa naislukija - ja nyt pyydän anteeksi ennakkoluulojani, olen enemmän kuin iloinen kirjan mahdollisista mieslukijoista - ei olisi lukenut Anni Swanin Kootut kertomukset-sarjan tunnetuinta kirjaa Iris rukkaa (1916)? Minulle Iris rukka on se kaikkein merkittävin yksittäinen kotimainen tyttökirja, joka ylittää jopa suuresti rakastamani Rauha S. Virtasen Seljan tytöt-sarjan. Olen lukenut Swanin nuortenromaanin vähintään 15 kertaa, joten tästä blogikirjoituksestani tullee nostalgian värittämä kunnianosoitus teokselle, jonka arvo minun mielessäni alkaa olla mittaamaton.

Kun Iris myöhemmin varpaisillaan hiipi Elsan ja hänen yhteiseen huoneeseen, veti hän kierrekaihtimen ylös ja katseli taivaalle. - Siinä oli Kotitähti. Se tuikki niin ystävällisesti ja lempeästi. Tytöstä tuntuu kuin olisi se toistanut Ulriikan sanat. 
- Vielä sinulle valkenee.

Iris rukka jakaantuu kahteen osaan: Maalaistyttöön ja Rouva Heinosen täysihoitolaisiin. En erittele tätä jakoa nyt sen enempää, jotta en paljasta kirjan juonta sitä mahdollisesti lukemattomille (mahtaakohan sellaisia kirjanörttien joukossa ollakaan?), mutta romaanin ensimmäinen osa on ennen kaikkea Iriksen kehitystarina, toinen osa taas muistuttaa muitakin aikansa koululaisromaaneja, lähinnä Mary Marckin kirjoja. Siinä Iriksen rinnalle keskeishenkilöksi astuu muun muassa Kaarina Holsti, joka on saanut oman "jatko-osansa", erääksi omaksi kesälukemisekseni kaavailemani Kaarinan kesäloman. Juoneltaan Iris rukka kulkee jossain nuortenkirjaklassikoille ominaisen episodimaisuuden sekä alusta loppuun saakka kulkevan ehjän tarinan välisessä maastossa. Iriksen tarinan alku ja loppu ovat keskenään hyvässä vuoropuhelussa ja Irikselle asetettuihin odotuksiin annetut vastaukset tai niiden rikkomukset kulkevat teoksen punaisena lankana. Jokaisessa luvussa on oma keskeisaihionsa, eräänlainen pieni episodi tai kokonainen tarina romaanin sisällä. En voi kuin ihailla sitä, kuinka hienosti Swan kaikkea kuljettaa. Swan on mainio koululaiselämän kuvaaja, nykylukijalle varmasti huomattavasti Mary Marckia parempi ja raikkaampi. Vaikka hänenkin nuorensa ovat varsin viattomia ja kirkasotsaisia, ovat he sielunelämältään yksilöllisempiä kuin koululuokkayhteisöön uskovat Marckin hahmot. Swan myös osaa tavoittaa erilaisia tunnelmia: yhtä lailla neiti Hammarin luona vietyt piinaavat tunnit ja suuren surun; niin koululaisten riehakkaat kepposet kuin myös aikansa käyttäymisnormiston ja eri yhteiskuntaluokkien aseman.

Kaiken keskellä on koko ajan Iris. Hänen kertomuksessaan on myös runsaasti tuhkimotarinan aineksia. Niitä on jopa siinä määrin, että mukana on kokonainen kauhallinen patetiaa, mutta kotikutoisen viehättävällä tavalla. Swanin romaanihenkilöt ovat niin aitoja ja hurmaavia, että jokainen Iris rukan lukukerta on, ainakin itselleni, raikas. Kirja jaksaa ihastuttaa kerta toisensa jälkeen. Ennen kaikkea Iris itse on täydellinen tyttökirjahahmo, hän on itsenäinen ja vilkas luonnonlapsi, aitoudessaan aavistuksen kömpelö ja tarpeeksi erilainen kuin kaupunkilaiset sievistelijät, näyttelijä- ja laulutaitoisena hän myös taiteellinen ja puoliorpona isäänsä, viulisti Henrik Kleweä kaipaava, sukulaisten armoille jätetty raukkaparka. Ennen kaikkea hän on omapäinen sekä oikeamielinen ja valmis uhmaamaan ympäristön asettamia sääntöjä. Nimenomaan Iriksen hahmon vuoksi kirja osaa melkein itkettää ja naurattaa, saada aikaan tunteita.

On Iris rukan ansiota, että edelleenkin Kluuvikadun Fazerille mennessäni tunnen itseni maalaistytöksi. Liki sadan vuoden takaiset harmaat kintaat ja muhvit ovat vaihtuneet siisteihin kirjoneulelapasiin tai nahkahansikkaisiin, mutta Fazerilla minun on aina tarkastettava, että ovathan ne tarpeeksi siistit. Syysasterit pihallani kertovat Kaarinan koti-ikävästä, Firenzessä käydessäni ajattelin lavantautia ennen Venuksen syntymää ja itselleni edelleenkin harvinaiset Kaivopuisto-kävelyt vievät mieleni aina Iriksen kävelyreiteille. Olen Iris rukalle velkaa paljon ja taidanpa lukea kirjan aikanaan kuudennenkintoista kerran, sillä jokaisen lukukerran jälkeen uskon taivaalla tuikkivan Kotitähden voimaan hieman entistä enemmän.

(En nyt anna Iris rukalle tähtiä, koska ei näin rakasta kirjaa voi arvottaa millään skaalalla.)

11 x 2 asiaa & arvontamuistutus

Pieni kahvi- ja miksei myös kevätpaussi virkistää. Olen nyt muissa maisemissa, kuitenkin kotimaassa. Mukanani on kaikkiaan kolme kirjaa, joista toivon ehtiväni lukea ainakin kaksi. Molemmat ovat sellaisia, joiden lukemista olen odottanut jo kauan. Tässä lukemisen lomassa vastaan sekä Jaanalta että Leenalta saamaani haasteeseen jossa kuuluu kirjata 11 asiaa omasta itsestäni. Ennen kuin vastaan kysymyksiin, muistutan vielä blogissani meneillään olevasta arvonnasta. Kannattaa osallistua, pääpalkinto on omasta mielestäni aika hyvä: 30 euron suuruinen lahjakortti nettikirjakauppaan.

11 kysymystä & vastausta Leenalle

1)  Mikä kukka on kuvassa? (kuvan näkee Leenan blogista)
Sinivaleunikko, luulen.

2)  Kuka on kirjallinen alter egosi?
Elinor Dashwood Jane Austenin Järki ja tunteet -romaanista. Minä olen Elinor, järkevä isosisko ja pikkusiskoni on oikeasti hieman Marianne, ailahtelevainen. Me olemme järki ja tunteet monessakin asiassa.

3)  Kuka on kirjailija-alter egosi?
Carol Shields. En kuvittele osaavani kirjoittaa kuin Shields, mutta haluaisin kirjoittaa samanlaisia arkisia, viisaita ja niin täydellisiä kirjoja.

4)  Suosikkikuukautesi?
Syyskuu. Eipäs kun joulukuu. Syyskuu. Joulukuu. En osaa päättää! Rakastan joulua, mutta ehkä kuitenkin syyskuu, silloin on raikasta ja kaunista, syyskuu on paras kävelykuukausi ja moni asia alkaa silloin. Syksyllä olen kaikkein eniten olemassa.

5)  Mitkä kolme sanaa kuvaavat sinua parhaiten?
Melankolisen onnellinen nainen.

6)  Kolme onnesi tekijää?
Perhe, rakkaus ja kirjat.

7)  Jos saisit ottaa autiolle saarelle vain yhden kirjan, mikä se olisi?
Apua. Anna omassa kodissaan. Se on lohtukirja, siihen on aina ihana palata.

8)  Mitä sinulle merkitsee rakkaus?
Kaikkea.

9)  Mikä olisi kotimaasi lisäksi se toinen maa, jossa voisit asua?
Italia, koska vanhastaan tiedänkin jo jotain siellä asumisesta.

10) Jos olisit tanssi, mikä tanssi olisit?
Tiputanssi (ja nyt huomautan, että minä en tanssi).

11) Milloin olet eniten oma itsesi?
Silloin, kun saan uppoutua haaveisiini.


Ja 11 Jaanalle:

1) Muistorikkain päiväsi?
Apua. Jouluaatto vuonna 2005. Koristelin kuusta ja supisteli, söin jouluateriaa ja supisteli, kävin saunassa ja - niin, lähdimme Kätilöopistolle. Jouluyönä minusta tuli äiti.

2) Kesäsuunnitelma numero 1. 2012?
Työskennellä kokopäiväisenä (pätkätyöläis-) kustannustoimittajana

3) Kesäbiisisi vai onko sinulla sellaista?
Scandinavia Music Groupin Vieläkö soitat banjoa. Siinä on niin kesäinen tunnelma.

4) Mitä sinulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanasta Venäjä?
Lapsuuteni matka Sotshiin, jolloin lentokone laskeutuikin yöksi Kaukasus-vuoristoon ja vietimme yhden yön Mineralnaja Vodyn lentokentällä (Mинеральные Воды?). Se oli lapsenmielestäni jännittävää, nyt aikuisena olisin varmaankin ollut peloissani. :)

5) Kirjasto, kirjakauppa, antikvariaatit vai kirpputorit, toisin sanoen mistä hankit kirjasi?
Kirjastosta ja kirjakaupasta, joskus myös nettiantikvariaaterista. Olen suuri kirjastojen kannattaja, mutta rakastan myös kirjakaupoissa haahuilua.

6) Paras paikka Suomessa?
Oma koti, totta kai.

7) Milloin opit lukemaan?
Ihan heti ala-asteen kynnyksellä. En muista tarkalleen, mutta kun menin kouluun, osasin lukea niin, että sain toimia apuopena ja antaa luokkakavereilleni leimoja: kolme kukkoa tai kukkasta siististä työstä, possuleiman kaikille pienille sottapytyille. Aika kauheaa, vaikka silloin se oli ihanaa.

8) Mitä historia sinulle merkitsee?
Juuria. Ymmärrystä sille, miksi me ja koko maailma olemme tällaisia kuin olemme. Mitkä ovat syitä, mitkä seurauksia.

9) Mitä urheilua harrastat mieluiten ja miksi?
Hölkkää. Haluan raitista metsäilmaa. Kammoan jumppasaleja.

10) Lempielokuvasi.
Veronikan kaksoiselämä ja Amélie. En osaa päättää, että kumpi on minulle rakkaampi.


Jaan tämän haasteen eteenpäin kaikille niille, jotka kokevat olevansa täysiverisiä haaveilijoita.

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa
Kustantaja: Tammi 2005 (pokkaripainos 2010)
Kansi: ?
Kotimainen romaani
Sivuja: 332

Miksi minulle? Miksi meille? Miksei minun äitini voisi touhuta meillä kotona ja täyttää tuulihattuja? Asetella ruusuja maljakoihin, leikellä leikkokukkavirkistepussien nurkkia saksilla auki ja sekoitella niitä veteen? Katsoa minun maljakkoa piteleviä käsiäni, hymyillä ja sanoa, ettei tuo maljakko käy noille ruusuille. Eikö sinulla ole yhtään korkeampaa maljakkoa?

Keski-ikäistyvä opettaja Leila viettää täydellistä kevättä. Hänen keijumaisen kaunis tyttärensä Kia on kirjoittanut ylioppilaaksi ja lakkiaisjärjestelyt ovat kiireimmillään. Kaikki tuntuu kuitenkin hajoavan käsiin, koska Leilan Helena-äidin muistisairaus on pitkällä ja Leila joutuu pitämään huolta äidistään sekä elämään tämän mitä ailahtelevampien tekojen keskellä. Myös kanaemon siipien avaaminen ja omasta tyttärestään irti päästäminen tuntuu vaikeammalta kuin Leila olisi koskaan voinut arvata. Elämän ristiaallokko vie Leilaa - ja lujaa viekin.

Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa (2005) on kuvaus kolmesta sukupolvesta, Altzheimerin taudista, aikuistumisesta, keski-ikäistymisestä ja juhlan ajasta. Kevät on kukkeimmillaan, Kian ylioppilasjuhlien ruusut ostettu, mekkokin kuin unelma, mutta kun oma äiti ei muista enää lapsiaan tai erota yötä päivästä eikä paikkaa ajasta, ei kaikki sujukaan suunnitelmien mukaan. Onko kukkien paperi- tai sellofaanikäärellä väliä siinä vaiheessa, kun vastauksia mihinkään muuhunkaan ei tunnu enää olevan?

Tirkistelynhalu otti hänet vastustomatti valtaansa. Kutoi seittinsä ja inhottavat lonkeronsa ja tunkeutui hänen tyttärensydämeensä ja tyttärenmieleensä. Hänet valtasi outo innokkuus ja halu löytää vielä lisää surkeita ja noloja yksityiskohtia.

Mistä kevät alkaa on ensimmäinen lukemani Marttisen kirja. Se on paikoin erinomainen, paikoin keskinkertainen, koko ajan niin kielellisesti kuin tarinansa osalta arjessa kiinni. Kirja lähtee käyntiin melko tavanomaisena kolmen sukupolven naisten tarinana viipyillen astioiden, vaatteiden ja arkisten kiireiden kuvailussa. Aluksi tuntuu, että teoksessa on erilaisia juoniaihioita liiaksi saakka: ylioppilasjuhlavalmistujen ja muistisairaan äidin lisäksi mukana on sisarussuhteista kumpuavia jännitteitä, parisuhdeasiaa, koulutyötä, mökkielämää - kaiken keskellä Leila. Romaanin puolivälissään ja etenkin loppupuolella kerronnan jännitteet pitävät ja tarinan sen sijaan kaari kantaa komeasti.

Marttinen on vahvimmillaan naisten elämän kuvaajana. Hän kytkeytyy hyvin kotimaisen realismin jatkumoon ja osaa sävyttää henkilöidensä kokemukset juuri oikealla tavalla ja osaa tarvittaessa pelata symboleilla ja pienillä nyansseilla. Hän uskaltaa kirjoittaa keskeishenkilönsä Leilan ärsyttäväksi naiseksi, josta on paikoin vaikea pitää. Marttinen on taitava myös siksi, että vaikkei Leila ihastuta, hän kuitenkin tulee tutuksi ja hänen kanssaan kokee huolta, hänen puolestaan tuntee välillä suoranaista myötähäpeääkin. Mutta vaikka Leila on paikoin raivostuttava, hän on tosi ja varsin surullinenkin hahmo: minne niin moni unelma jäi? Mistä keski-ikäinen nainen voi pitää kiinni, mitä saavuttaa? Myös Helenan Marttinen kirjoittaa erinomaiseksi romaanihahmoksi, ainakin itse aloin ihan välittää juuri Helenasta. Altzheimer ei tarjoa armeliasta unohdusta, vaan sekavuutta ja nöyryytystäkin. Parhaimmillaan se tuo tuokiokuvia, muistoja, hyviä ja huonoja hetkiä, pahimmillaan taas sellaista henkistä kadoksissa oloa, jota on vaikea kuvitella. Kaikkia hahmojaan Marttinen ei kuvaa yhtä taidokkaasti, Kia sekä monet sivuhenkilöt jäävät vieraaksi. Tämä saattaa toki olla tarkoituksellista, koska esimerkiksi aikuistuva nuori nainen varmasti usein on äidilleen ainakin osin arvoitus. Kun ihmiskuvaus ja naisten arkielämä ylipäätään on Marttisen romaanin vahvuus, on dialogi paikoin hieman päälleliimatun oloista. Teoksessa on paljon ihmisten välistä vuoropuhelua, joka toisinaan tuntuu miltei elokuvalliselta ja asetelmalliselta, onnistuessaan taas konstailemattomalta ja luontevalta.

Mistä kevät alkaa on samanaikaisesti ruusuja ja makkaravoileipää, samppanjaa ja Yves Rocherin onnenrullia. Usein puhutaan sukupolvien ketjusta. Biologinen ketju on olemassa myös Helenan, Leilan ja Kian välillä, mutta henkinen ketju tai yhteys näiden toisistaan polveutuvisen naisten välillä on heikko. Tuntuu kuin he eivät osaisi kohdata toisinaan ja tuon sukupolvien ketjun heikkouden Marttinen tavoittaa hienosti, näyttää sen todeksi. Vaikka en nyt ensikohtaamisellani lumoutunut, vakuutuin Marttisen tarkkanäköisyydestä naisten arjen kuvaajana niin, että aion lukea häneltä muutakin. Otan mielelläni vastaan suosituksia, joten Marttista lukeneet, mikä on juuri sinun suosikkisi?

***½

Mistä kevät alkaa on arvioitu myös Susan ja Leenan blogeissa. Tällä kirjalla osallistun Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaastetta.

Kirjamatsi 1: äänikirjat - Catherine Hall & Alan Bradley

Alan Bradley: Sweetness At The Bottom of The Pie
Delacorte Press / Random House 2009
Äänikirjan lukija: Jayne Enwistle
Ulkomainen romaani, Kanada

Catherine Hall: Days of Grace
Viking Books / Penguin Books 2010
Äänikirjan lukija: Josephine Bailey
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa viimesyksyisen kirjoitukseni äänikirjakävelyistäni. En tiedä, onko minulla huono keskittymiskyky vai mikä lie, mutta en osaa kuunnella äänikirjoja esimerkiksi kotitöitä tehdessäni tai autoa ajaessani (no, ajan autolla muutenkin ehkä kerran kahdessa viikossa), kuuntelen äänikirjoja vain kävellessäni, mutta en tietenkään aina. Koska minun on vaikea keskittyä äänikirjaan, kaipaan kuuntelemiltani kirjoilta enemmän lukuromaanimaisuutta kuin lukemiltani teoksilta, joilta yleensä toivon sitä kuuluisaa jotain enempää.

Koska äänikirjojen kuuntelu on minulle normaalia lukemista vaikeampaa, koen myös niiden blogiarvioinnin hankalaksi. Äänikirjaa on hankala selata lukemisen jälkeen ja kaiken kukkuraksi tunnun unohtavan kuulemani nopeammin kuin lukemani. Siksi arvioin nyt kaksi kevättalven ja kevään mittaan kuuntelemaani romaania eräänlaisen kilpailun asetelmista. Mikään Literary Death Match tämä ei ole, mutta Alan Bradleyn Sweetness at The Bottom of The Pie ja Catherine Hallin Days of Grace ottavat seuraavaksi mittaa toisistaan kolmessa eri erässä. Jokaisen erän maksimipistemäärä on kolme pistettä, jonka tarvittaessa jaan kahtia (esim. 2-1 tai 3-0). Ja kisa alkakoot: yksi, kaksi, kolme, nyt!


Erä 1: Tarina & kehys

Bradley: Sweetness at The Bottom of The Pien päähenkilö on nuori Flavia de Luce, joka asuu 1950-luvun Englannissa suuressa maaseutukartanossa yhdessä kahden nenäkkään isosiskonsa sekä postimerkkikokoelmaansa uppoutuvan kenraali-isänsä kanssa. Flavian äiti on kadonnut ja olettavasti kuollut kiipeilyonnettomuudessa Tiibetissä kymmenen vuotta aikaisemmin. Flavia on paitsi hontelo teini-iän kynnyksellä oleva tyttö, myös kaikenlaista myrkyistä kiinnostunut kotikemisti. Eräänä päivänä Flavia kuulee isänsä väittelevän vieraan kanssa. Pian vieras löytyy kuolleena perheen kasvimaalta ja Flavian isää epäillään murhasta. Jokainen varmasti arvaa, että tarina vasta alkaa tästä pidätyksestä. Kuka on murhannut muukalaisen ja mitä muukalainen oikein teki de Lucen suvun mailla? Bradleyn romaani on siis perinteinen "kuka sen teki" -dekkari, johon sekoittuu mysteerin lisäksi politiikkaa, luonnontiedettä sekä kartanomiljöötää. Erilaiseksi kirjan tekee se, että sen päähenkilö on vasta 11-vuotias.

Hall: Days of Grace on kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä sekä toisen maailmansodan ajan Englannissa kulkeva kirja, jonka kertojana toimii nyt ikääntyvä Nora. Sairasteleva Nora tutustuu nuoreen raskaana olevaan naiseen, jonka kanssa hän ystävystyy. Ystävyys kuljettaa Noran ajatukset vuosikymmenten taakse aikaan, jolloin hän lapsuuden ja teini-iän rajamailla ollessaan joutuu Lontoon pommituksia paetakseen muuttamaan pois lapsuudenkodistaan maalaispappilaan. Suuressa talossa hän ystävystyy itsensä ikäisen Gracen kanssa. Tytöistä tulee melkein siskokset ja elämä soljuu eteenpäin. Rauhallisuutta ei riko kaukana jylläävä sota, vaan erilaiset jännitteet, suuretkin yllätykset. Tarina kuljettaa lukijansa muistoihin, ystävyyteen, syyllisyydentuntoon, anglikaanisen ja katolisen uskonnon kysymyksiin, orastavaan seksuaalisuuteen sekä ennen kaikkea luottamuksen kysymysten äärelle.

Pisteet: 1-2 Hallin hyväksi. Molemmissa on talo Englannin maaseudulla, teini-ikään astuva tyttö kokijana (Hallin kirjassa tyttö on myöhemmin myös nuori nainen ja lopulta sairasteleva vanhus) ja varsin koukuttavaa tarinankerrontaa. Hallin tapa kuljettaa kahta eri rinnakkaistarinaa kahdessa aikatasossa on onnistuneempi. Bradleyn kirja on jännittävä ja hauskakin, mutta nostaa esiin kysymyksen siitä, kenelle kirja oikein on suunnattu: aikuisille mysteerien rakastajille vai salakerhoja harrastaville teineille?


Erä 2: Kirjoitustyyli

Bradley: Vetävä mysteeri. Koukkuja, kasvukipuja, yllätyksiä. Tarina etenee kuin juna - anteeksi kulunut ilmaisu - se on sujuvasti kirjoitettu, muttei tuo kaunokirjallisesti mitään uutta. Se ei toki ole tarkoituskaan, viihdyttämisen funktio täyttyy muutenkin. Bradley, noin 70-vuotias mies, ei yritäkään tavoittaa teinitytön ajatuksenjuoksua, mutta kuvailee hyvin suuren maalaistalon tunnelmaa ja äidin ikävää sekä ilkikurisiakin mietteitä. Bradley myös pelaa analogioilla sen verran, että vähempikin riittäisi. Hän onneksi kirjoittaa Flavian älykkääksi ja hauskaksi, kirjaa on ilo lukea. Mutta kaikessa vetävyydessäänkin romaani on epäuskottava, mikä johtuu nimenomaan siitä, että Flavia on iältään liian nuori ollakseen niin "aikuinen".

Hall: Myös Hallin romaani on erittäin vetävä. Tarina koukuttaa heti: Nora ja Grace, pappila, menneisyyden tapahtumat, mutta myös nykyaikaan sijoittuva kehyskertomus toimivat. Kahdessa eri aikatasossa liikkuminen tuo vaihtelua ja syvyyttä tarinaan, joskin ikääntyvän Noran tarinointi on paikoin pitkästyttävää. Hall osaa kirjoittaa tarpeeksi omaperäisesti, että teksti tuntuu hänen omaltaan ja samalla kuitenkin tarpeeksi viihdyttävästi, että kirjaa jaksaa kuunnella. Englanti-kuvaus on onnistunutta, ainakin kaltaiseni vain turistin silmin maata nähnyt uskoo melkein kaiken ja haluaa Hampstead Heathille vaikka heti. Mikä parasta, Hall osaa yllättää silloin kun lukija-kuuntelija pitkästyy ja kuvittelee arvaavansa seuraavat tapahtumat.


Pisteet Hallille 1-2. Bradleyn kirja pitää otteessaan, mutta se on epäuskottava ja paikoin on vaikea saada selvää, miksi mysteerissä on mukana kaikki ne elementit, jotka siinä ovat. Hallin kirja puolestaan on ylipäätään ensimmäisiä kuuntelemani äänikirjoja, jonka jatkamista odotin melkein yhtä innokkaana kuin hyvän painetun kirjan lukemista. Hall todellakin hallitsee lukuromaanin periaatteet ja osaa hyödyntää niitä.


Erä 3: Äänikirja, kuunneltavuus

Bradley: Kirjan lukija puhuu moitteetonta brittienglantia, jota on ilo kuunnella. Hän eläytyy teokseen, mutta ei liioittele. Äänensävy on lämmin silloin, kun sitä tarvitaan, hauska, jännittynyt ja asiallinen kirjan juonikuvioita noudattaen. Vaikka lukija puhuu paikoin turhankin nopealla temmolla, on häntä ilo kuunnella!

Hall: Kuten Kirjavan kammarin Karoliinakin huomauttaa, on lukija paikoin liiankin eläytyvä. Lukija todellakin nostaa ja madaltaa ääntään niin, että välillä hän tuntuu kimittävän ja toisinaan vajoavan jonnekin pappilan perimmäiseen ja pimeimpään nurkkaan, huu. Olin kävellä ojaan siinä vaiheessa, kun lukija alkoi laulaa (!) Amazing Grace-virttä. On hyvä, että lukija osaa käyttää ääntään, se luo kirjaan tunnelmaa, mutta liika on liikaa. Brittienglanti sentään on aina plussaa ja erilaiset aksentit ovat minulle yksi syy nauttia äänikirjoista.

Pisteet Bradleyn kirjalle 2-1.


Summa summarum

Pisteet: Bradley 4 - Hall 5.

Voittajaksi julistetaan Catherine Hallin romaani Days of Grace. Hurraa! Tulos ei ole mikään yllätys, vaikka olisin halunnut pitää pientä magiaa ja kotikemiaa harrastavan tytön mysteeristä enemmänkin. Bradleyn kirja on hauskempi ja siinä on parempi tunnelma, mutta minun olisi pitänyt olla varmasti yli 20 vuotta nuorempi pystyäkseni uppoutumaan tarinaan. Hallin voitto meni oikeaan osoitteeseen ja häneltä itse asiassa voisin nimenomaan kuunnella - en lukea -  toisenkin kirjan, mutta Flavia de Lucen tarinaa (Bradley on kuulemma kirjoittamassa kirjasarjaa) taidan mieluummin suositella omille lapsilleni sitten, kun he ovat Flavian iässä.

Niin - ja jos arvioisin kirjoja samalla tavalla kuin muitakin blogissani esittelemiäni teoksia, antaisin molemmille kolme ja puoli tähteä. Ihan kelvollisia, oikein hyviäkin lukuromaaneja, ei sen enempää eikä vähempää.

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Something Fierce 2011
Suomentanut: Anu Nyyssönen
Ulkomainen muistelmateos, romaanimainen elämäkerta, Chile
Sivuja: 301


"Vallankumouksellisuus on elämän ja kuoleman asia. Väärän asian kertominen väärälle henkilölle on elämän ja kuoleman asia. Ja on mahdoton tietää, kuka on väärä henkilö.Teidän täytyy olettaa, että kaikki, aivan kaikki, ovat vääriä henkilöitä. Vastarinnassa me annamme elämämme kansalle, paremman yhteiskunnan puolesta. Pyydän teiltä paljon, mutta teidän täytyy muistaa, että teiltä vaaditut uhraukset eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä suurin osa maailman lapsista kokee. Niin monet heistä kuolevat parannettavissa oleviin tauteihin tai joutuvat tekemään töitä tehtaassa kaksitoista tuntia päivässä eivätkä he koskaan opi lukemaan tai kirjoittamaan. Me taistelemme sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa kaikilla lapsilla on oikeus lapsuuteen. Olen ylpeä, että te tytöt olette osa taistelua."
Minä olin iloinen, että äiti oli ottanut meidät mukaansa.

Carmen on kuusivuotias, kun demokraattisilla vaaleilla valittu Chilen presidentti Salvador Allende syöstään vallasta ja maassa alkaa 25 vuotta kestänyt vuotta kestänyt kenraali Augusto Pinochetin aika: oikeistodiktatuurin ja kidustusten aikakausi. Yksitoistavuotiaana Carmen on lähtenyt äitinsä ja Ale-siskonsa kanssa pakolaiskodistaan Kanadan Vancouverista kohti kotimaanosaansa Latinalaista Amerikkaa. Carmen ihailee Charlien enkeleitä ja syö McDonaldsissa, mutta se on vain pintaa. Samaa pintaa, minkä vuoksi hänen äitinsä on vaihtanut hippivaatteensa jakkupukuun ja korkokenkiin. Isäpuoli Bob on matkustanut kohti Chileä jo aikaisemmin. Carmenin perhe kuuluu sissiliikkeitä lähellä olevaan vastarintaliikkeeseen, joka ei enää usko hippimäiseen rauhaiseloon pyrkiessään taistelemaan oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden sekä kidutusten lopettamisen puolesta. Chileen pääseminen on vaikeaa, sillä perhe on sotilasjuntan mustalla listalla ja kiinni jääminen tietäisi vankeutta eristyksissä, kidutusta ja melko varmaa "katoamista". Sama koskee myös lapsia, sillä sotilaat eivät erottele vihollisiksi katsomiensa ihmisten ikää. Näin ollen matka entiseen kotimaahan on vaarallinen ja sen onnistuminen riippuu sekä onnistuneesta peitetarinasta että koko perheen yhteiseen asiaan uskomisesta - myös pitkäaikaisissa välietapeissa Boliviassa, Perussa ja Argentiinassa.

Chileläissyntyisen kanadalaisen Carmen Aguirran omaelämäkerta Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä (2011) kertoo nimensä mukaisesti siitä, millaista on viettää teinivuotensa piilossa, elää valheellisen keskiluokkaista elämää vastarintaliikkeen keskiössä perheensä todellista tehtävää salaillen sekä poliiseja ja sotilaita peläten. Suomen UN naisten, YK:n alaisen järjestön, tukemana julkaistu kirja kertoo tärkeän tarinan yhden tytön ja myöhemmin nuoren naisen näkökulmasta. Kuinka teini-iän juuri saavuttanut tyttö kokee vallankumoukseen valmistumisen? Millaista on piileskellä koko ajan; Nähdä ammuskelua, kuulla helikopterin pörräävän ja olla silti samaan aikaan kadun pusukuningatar tai katolisen koulun kiltti tyttöoppilas?

Minä pohdin, kuinka saisi sydämen takaisin sisääni. Olin tunnoton, hengitin pinnallisesti. Pelon tukahduttaminen oli elintärkeää, mutta tarkoittiko se kaikista muistakin tunteista luopumista? Mutta jos se oli ainoa tapa pysyä toimintakunnossa, sen hinnan olin valmis maksamaan.

Jostakin mielikuvallisesta syystä johtuen nimenomaan Latinalainen Amerikka on jo liki kahdenkymmenen vuoden ajan ollut minulle rakas. En ole koskaan käynyt Chilessä tai muuallakaan Etelä-Amerikassa, mutta monet maanosaan liittyvät asiat kaunokirjallisuudesta elokuviin ja dokumenteista lauluihin ovat kiinnostaneet ja suorastaan kiehtoneet minut. Ei siis ole mikään ihme, että innostuin heti Aguirran kirjastakin.  Kiihkeän maan nimi voisi varsin hyvin olla Kiihkeä maanosa, jos se ei kuulostaisi niin kankealta, sillä Aguirren kirja ei kerro pelkästään Chilestä, vaan myös esimerkiksi Bolivian poliittisesta tilanteesta sekä siitä liikennehdinnästä, jota vastarintaliike harjoitti  monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Aguirre sivuaa myös pakolaisuutta Pohjois-Amerikassa, etenkin Kanadassa ja kertoo kaikesta omien kokemustensa perusteella.

Nämä ovat kokemukset, nimenomaan niin nuoren tytön kokemukset, tekevät Kiihkeästä maasta ainutlaatuisen. Vastarintaliikkeestä itsestään on kirjoitettu paljon, sitä on romantisoitu, sitä on pohdittu televisiodokumenteissa ja akateemisissa keskusteluissa, jopa populaarikulttuurissa. Aguirre antaa liikkeelle toisenlaiset kasvot, sillä hän osaa peilata nuoren tytön tavallisia toiveita siihen tavoitteeseen, jota varten hänen perheensä eli. Kiihkeä maa on erittäin sujuvasti kirjoitettu, miltei romaanimainen teos. Aguirre kuljettaa lukijansa luokkahuoneista eri maiden rajoilla tapahtuviin tarkastuksiin ja hampurilaisbaareista luotisateeseen. Tarina (!) etenee vetävästi, tismalleen käsikirjoituksen mukaan. Silti kirja on paikoin raskasta tai hidassoutuista luettavaa; silloin kun lukija alkaa eläytyä Carmenin treffeihin tai koulun käyttätymissääntöihin, hänet tempaistaakin maailmanpolitiikan luennolle. Nämä vaihdokset ovat paikoin kankeita ja ne voivat työntää vastarintaliikkeestä kiinnostumattomia lukijoita pois. Minä kuitenkin nautin kirjasta. Tarinan vetävyys ei syö sen uskottavuutta, koska Aguirra on paitsi kokenut kirjoittaja, myös paras ihminen kertomaan omasta teini-iästään. Koin myös paikoittaisen hitauden perusteltuna, sillä asioiden suhteuttaminen historialliseen kehykseensä on tällaisissa kirjoissa välttämätöntä ja minuun tuo historiallinen kehys vetosi itse asiassa Carmenin omaa tarinaa enemmän.

Kiihkeä maa on paitsi kertomus lapsesta ja nuoresta vastarintaliikkeen ytimessä, myös kuvaus kasvamisesta, siskoudesta, vanhempien ja lasten suhteista, luokkayhteiskunnasta sekä ennen kaikkea oman tiensä löytämisestä. Sanonta henkilökohtaisuuden ja poliittisuuden yhteydestä pitää paikkansa paremmin kuin hyvin, sillä Aguirren kirja on vahvasti poliittinen. Hän uskaltaa ottaa kantaa, mikä on edelleenkin rohkeaa, sillä Chilessä elää nykyisinkin suuri ihmisjoukko, joiden mukaan Pinochet joukkoineen vapautti maan ja toi sille taloudellista menestystä. Kaikki eivät usko kidutuksiinkaan.

Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa. Aguirren kirjan tunnelmat ovat vastarintaliikkeen ja kirjan nimen mukaisesti kaukana siitä rauhanomaisesta vallankumouksesta, jota vaikkapa Salvator Allende Chileen ajoi. Jokainen saa itse tulkita, kuinka oikeutettua aseellinen vastarintatoiminta oli, minä uskon Aguirren parantaneen maailmaa ainakin omalta osaltaan. Kaikki ovat toivottavasti sitä mieltä, että Pinochetin diktuurin murtuminen oli voitto ihmisoikeuksille ja vapaudelle. Suosittelen Aguirren kirjaa kaikille Chilen poliittisesta historiasta sekä yksilötason kokemuksista kiinnostuneille. Jätän teidät pohtimaan diktatuurin, aseistautuneen vastarintaliikkeen ja rauhanomaisen liikehdinnän voiman merkityksiä oman aikansa hitin, chileläisen Quilapayúnin kappaleen kera.

****-

Rakkautta on... Kirjallisten äitien tekoina

Pihi nainen haastoi minut pohtimaan rakkautta. Näin äitienpäivän aattona kirjablogissa sopii varmasti parhaiten miettiä äidinrakkautta kirjoissa. Se ei olekaan ihan helppo tehtävä, koska vaikka äitiydestä on paljonkin romaaneja, on äitiys joskus yritystä mahtua johonkin muottiin, kuten Johanna Venhon hienossa romaanissa Syntysanat, usein kykenemätöntä kuten Essi Tammimaan romaanissa Paljain käsin tai toisinaan suorastaan pelottavalla tavalla vierasta, kuten Lionel Shriverin Poikani Kevinissä. Onneksi pienen etsimisen jälkeen löysin myös toisenlaisia äitiyttä sivuavia kirjoja, kokonaisen kirjon itse asiassa. Vastatakseni Pihin naisen Rakkautta on -haasteeseen, poimin tähän muutaman esimerkin.

Niiden perusteella sanon, että äidinrakkautta on...

... punnita karamellit ja pähkinät kirjevaa'alla niin että jokainen lapsi saa tasan yhtä paljon, kuten Tove Janssonin äiti tekee Kuvanveistäjän tyttäressä.

... päättää rakastaa lastaan yhtä paljon tämän ollessa kahdenkymmenen kuin silloin, kun tämä on vasta kaksi, kuten sairaanhoitajan uniformuun pukeutuva Jenny Fields päättää John Irvingin Garpin maailmassa.

... lähettää lapselleen ohjaavia ja huolehtivia viestejä piippaavalla viestimellä maailman ääristä, kuten Emmi Itärannan dystopiassa Teemestarin kirja.

... olla kykenemättä luokitella omaa tytärtään suvun tiettyjen piirteiden alaiseksi ja nähdä tässä silti oma itsensä, samaan tapaan kuin utelias elämäkerturi Judith Gill tekee Carol Shieldsin hienossa Pikkuseikoissa.

Eikä parempaa kirjallista äidinrakkautta olekaan kuin Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären Loviisan laulama Susilaulu, josta osalliseksi pääsee paitsi Ronja, myös kaikki Matiaksen ryövärit, nuo äidinrakkautta tarvitsevat piruparat.


Onnellista äitienpäivää huomiselle! Muistattehan myös blogissani meneillään olevan arvonnan, jossa voi voittaa lahjakortin tai kirjoja.

300! Kemut! Arvonta!

Edit. 27.5.2012 klo 12. Arvonta-aika on päättynyt, kiitos kaikille osallistujille. Voittajien nimet sekä koko joukko kesäkirjavinkkejä selviää tänään illalla.

Käsillä on taas sellainen hetki, jolloin kirjabloggaaja on samalla kertaa iloinen ja nöyrä: viime sunnuntaina blogiini kirjautuneiden lukijoiden määrä saavutti kolmensadan rajapyykin. Kiitos jokaiselle blogini lukijalle, niin uusille kuin Lumiomenan kirjahaaveilua pitempään seuranneillekin.

On siis aika pitää pienet kekkerit! Mielelläni tarjoilisin jokaiselle lasillisen kuohuvaa kera kevätkesäisen mielen, mutta koska virtuaalimaailmassa maljat nostetaan aina kuvitteellisesti, tarjoilen samppajan sijaan arvontaa.

Arvonnan säännöt pienen saateselostuksen kera ovat tällä kertaa nämä:

Kävin viime viikonloppuna retkellä Sipoonkorvessa, Byabäckenin luontopolulla (jota suosittelen kaikille pääkaupunkiseudun tuntumassa asuville). Vaikka oli vasta toukokuun ensimmäinen viikonloppu ja puiden lehdet pienenpienillä hiirenkorvilla, valtasi kesäinen tunnelma mieleni. Tätä kesäoloa lisäsivät muutamat Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttären kertomukset ja aloin kaivata kesäkirjoja.

Nyt kysynkin, että mikä on sinun suosikkisi kesäkirjaksi? Tai jos et osaa nimetä yhtä ainoaa kirjaa, niin millaista kirjallisuutta luet kesällä? Kaipaatko jotain erilaista kuin syksyllä tai talvella? Vai onko vuodenajoilla väliä kirjaa valitessasi? Vinkkejä kesäkirjoista löytää esimerkiksi Jennin vanhasta blogista, myös Kirjakko on pohtinut kesäkirjoja. En listaa nyt omia suosikkejani, ehdotuksiani tai suunnittelemaani kesälukemistoani vielä, vaan teen sen samalla kun julistan blogiarvonnan voittajat. Arvonta-aika päättyy sunnuntaina 27.5.

Saat yhden arvan, kun kommentoit tähän postaukseeni ja vastaat kesäkirja-kysymykseeni tai teet sen blogini Facebook-sivulla. Toisen arvan saat, jos linkität arvonnan omassa blogissasi tai Facebook-sivullasi. Kaikki saavat osallistua, vaikka tämä arvonta onkin ensisijaisesti teidän vakituisten lukijoiden juhlaa. Ja jos et vielä ole blogini lukija, niin lukijapaneeliin saa toki liittyä, samoin Facebook-sivustoni seuraajaksi. :)

Kaikkien vastanneiden kesken arvon 30 euron lahjakortin Adlibris-verkkokauppaan.

Lohdustuspalkintona arvon vielä yhden kirjan kahdelle eri voittajalle. Kaikki kirjat on kerran tai pari luettuja, kuitenkin siistikuntoisia, osa jopa uudenkarheita. Kirjan voitte valita näiden joukosta:

Sara Gruen: Apinatalo
Satu Grönroos: Lumen syli
Joanne Harris: Suolaista hiekkaa
Sophie Kinsella: Salaisuuksia ilmassa (pokkari)
Leena Krohn: Umbra (pokkari)
Astrid Lindgren - Ilon Wikland: Minä en tahdo nukkumaan
Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Rosamund Lupton: Sisar
Sari Malkamäki: Tiikerikakku
Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (pokkari, raaskin luopua tästä suursuosikistani, koska sain kirjan hyllyyni kovakantisena)
Alice Munro: Open secrets (pokkari)
Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia
Kaija Pispa: Kärpäslätkää (lastenrunoja)
Anne Swärd: Kesällä kerran
Lionel Shriver: Poikani Kevin (pokkari)
Petri Tamminen: Enon opetukset (pokkari)
Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat
Donna Tartt: The Secret History (pokkari)
Celeste Vaite: Tahitin tyttäret
Annica Wennström: Lapinkylä (tästä tulee blogiarvio ihan pian)

Onnea arvontaan! Jatketaan vielä hieman eri tavalla kuohuvissa tunnelmissa tämän Iggy Popin ja Debbie Harryn esittämän Cole Porter-klassikon myötä (laulu unohtui elämänpelastajabiisilistaltani, jonne se lukioaikojeni vuoksi olisi kyllä kuulunut):
This French champagne / So good for the brain!

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Kustantaja: Avain 2005 (pokkari 2010)
Kansi: Jarkko Virtanen
Kotimainen romaani
Sivuja:158

Olisiko pitänyt piirtää se kuva Ianille ja sanoa, katso, tässä on meidän tarinamme, tässä on piste, josta kaikki alkoi? Niin olisin halunnut tehdä. Olisin halunnut löytää sen pisteen. Tehdä avaimenreiän, jonka läpi näkisin elämän. Isoisä, mummi, isä, äiti, Joona, minä. Meidän tarinamme alku. Mutta ei sellaisia asioita sanota muille. Ne kuvitellaan yksin, salakavalasti, unta tai bussia odottaessa. Ja seuraavassa hetkessä se kaikki kuvitellaan uusiksi.

Keväisenä päivänä Anna yrittää viettää aikaa kahvilassa kirjan, mozzarellasalaatin, viinin ja mokkaruudun kanssa. Hänen pitäisi kuitenkin olla mielisairaalassa tapaamassa isoveljeään Joonaa, jonka taju reaalimaailmasta näyttää olevan mennyttä jo vuosia sitten. Kootessaan itseään kohtaamaan veljensä ulkoisesti onnellisen, jopa huolettoman tavallisen näköinen Anna muistelee oman perheensä kipeää historiaa sekä miesystävänsä, amerikkalaisen kirjallisuudentutkija Ianin kertomia muistoja vähintään yhtä varjoisista asioista. Koulukiusaaminen, perheen sisäiset möröt, maailmanpoliittiset tapahtumat sekä valtava huoli ja suuri rakkaus risteilevät Annan mielessä.

Elina Hirvosen Finlandia-ehdokkaaksikin ansaitusti yltänyt Että hän muistaisi saman (2005) on yhdenpäivänromaani, jossa Annan ajatukset kiertävät kehää menneestä nykyisyyteen kysyen mitä kaikkea voi antaa anteeksi ja kenelle? Mikä on muistamisen arvoista, millaisia muistoja kannamme mukanamme, millaisia itsellemme haluamme?

Painoin otsani ikkunalasia vasten ja muistin joulun monen vuoden takaa. Silloin, kun jokaisessa joulussa oli taikaa. Puristin kädet polvien ympärille ja näin kynttilöillä valaistun kirkon, vanhat naiset pöyhimässä lumisateessa kastuneita minkkihattujaan, isän alttarin edessä pitkänä ja valkoisena kuin enkelin ja kirkon etupenkissä äidin, minut ja Joonan.

Onnellisen perheen prototyyppi, isä, äiti, isoveli ja pikkusisko - tietenkin siinä järjestyksessä - on toive onnellisesta muistoista, mutta oikeasti joulun taika on aikaa sitten kadonnut kuin pilveen. Ianin lapsuus Atlantin toisella puolella kertoo sekin karua kieltään. Hirvonen piirtää jatkumon vanhemmista lapsiin ja kansakuntien kipupisteistä yksilöön. Ja jokainen kirjafriikki löytänee Että hän muistaisi samasta jotain itselleen rakasta; kirjoihin uppoutuminen voi todellakin pelastaa elämän. Tämän kaiken Hirvonen kirjoittaa taiten, niin todentuntuisesti, että maailman (melkein) ääretkin mahtuvat Annan tarinaan ilman minkäänlaista epäuskottavuuden hiventäkään.

Olen muutaman kirjailijan kohdalla sanonut, että romaani on kirjoitettu tavalla, jolla itsekin haluaisin osata kirjoittaa. Elina Hirvonen kuuluu ehdottomasti näiden kirjailijoiden joukkoon. Kuinka ihailenkaan hänen lauseitaan, tunnelmiaan sekä kykyään sanoa niin paljon niin vähässä tilassa. Se on miltei ihmeellistä. Harvassa kirjassa kaikki on niin hyvin kohdallaan kuin Että hän muistaisi samassa: ihmiset, rumat ja kielletyt toiveet, ehdottoman rakkauden mahdollisuus, kahvilan mokkaruudut ja aamuauringon lattialle heijastama valon neliö, ajatukset Virginia Woolfista astumassa veteen kivet taskussaan, epätoivo sekä kahden erilaisen maan tapahtumien painama taakka yksilöiden harteilla. Hirvonen saavuttaa sen kaiken ja tuo sen lukijansakin todellisuudeksi. Vaikka Annan ajatukset käyvät läpi monenlaista, ei kirjassa ole mitään vaikeaselkoista, päinvastoin, Hirvosen kieli on selkeää ja kuulasta. Kirjassa on valtavasti surua, mutta siitä huolimatta suljin romaanin kannet tyytyväisenä, jonnekin Annan ja oman maailmani väliseen tilaan uponneena.

Joku ehkä muistaa, että minä olen ihminen, joka itkee paljon, mutta lukiessa vain harvoin. Viimeksi itkin Haruki Murakamin Norwegian Woodia lukiessani. Että hän muistaisi saman sai silmäkulmani kostumaan montakin kertaa. Välillä minun oli pakko keskeyttää lukeminen hetkeksi, kävellä tovi huoneesta toiseen tai ottaa muutama askel terassillamme. Pienen kävelyn jälkeen oli kuitenkin pakko päästä takaisin kirjan tiheään tunnelmaan. Niin liki pääsin Annan maailmaa. Tällaisen kirjan lukeminen vetää hetkeksi mykäksi eikä minulta juuri tällä hetkellä tunnu puuttuvan kaunokirjallisesti yhtään mitään.

Yhteisistä muistoista voi olla kiusallisen tietoinen. Voi myös toivoa, että toinen saisi muistaa saman.


****½

Hirvosen kirja on ollut blogeissa erittäin luettu. Laiskuuttani linkitän nyt vain muutaman arvion: Minna pitää Hirvosta upeana ja toivoo häneltä pian uutta, Sanna taas suosittelee kirjaa lämpimästi kaikille. Noora kaipaisi kirjaan enemmän tunnetta, Katri koki melkoisen pettymyksen. Jenni luki kirjan kahteen kertaan ja löysin hyvän, taitavan ja tärkeän teoksen.