Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Something Fierce 2011
Suomentanut: Anu Nyyssönen
Ulkomainen muistelmateos, romaanimainen elämäkerta, Chile
Sivuja: 301
"Vallankumouksellisuus on elämän ja kuoleman asia. Väärän asian kertominen väärälle henkilölle on elämän ja kuoleman asia. Ja on mahdoton tietää, kuka on väärä henkilö.Teidän täytyy olettaa, että kaikki, aivan kaikki, ovat vääriä henkilöitä. Vastarinnassa me annamme elämämme kansalle, paremman yhteiskunnan puolesta. Pyydän teiltä paljon, mutta teidän täytyy muistaa, että teiltä vaaditut uhraukset eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä suurin osa maailman lapsista kokee. Niin monet heistä kuolevat parannettavissa oleviin tauteihin tai joutuvat tekemään töitä tehtaassa kaksitoista tuntia päivässä eivätkä he koskaan opi lukemaan tai kirjoittamaan. Me taistelemme sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa kaikilla lapsilla on oikeus lapsuuteen. Olen ylpeä, että te tytöt olette osa taistelua."
Minä olin iloinen, että äiti oli ottanut meidät mukaansa.
Carmen on kuusivuotias, kun demokraattisilla vaaleilla valittu Chilen presidentti Salvador Allende syöstään vallasta ja maassa alkaa 25 vuotta kestänyt vuotta kestänyt kenraali Augusto Pinochetin aika: oikeistodiktatuurin ja kidustusten aikakausi. Yksitoistavuotiaana Carmen on lähtenyt äitinsä ja Ale-siskonsa kanssa pakolaiskodistaan Kanadan Vancouverista kohti kotimaanosaansa Latinalaista Amerikkaa. Carmen ihailee Charlien enkeleitä ja syö McDonaldsissa, mutta se on vain pintaa. Samaa pintaa, minkä vuoksi hänen äitinsä on vaihtanut hippivaatteensa jakkupukuun ja korkokenkiin. Isäpuoli Bob on matkustanut kohti Chileä jo aikaisemmin. Carmenin perhe kuuluu sissiliikkeitä lähellä olevaan vastarintaliikkeeseen, joka ei enää usko hippimäiseen rauhaiseloon pyrkiessään taistelemaan oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden sekä kidutusten lopettamisen puolesta. Chileen pääseminen on vaikeaa, sillä perhe on sotilasjuntan mustalla listalla ja kiinni jääminen tietäisi vankeutta eristyksissä, kidutusta ja melko varmaa "katoamista". Sama koskee myös lapsia, sillä sotilaat eivät erottele vihollisiksi katsomiensa ihmisten ikää. Näin ollen matka entiseen kotimaahan on vaarallinen ja sen onnistuminen riippuu sekä onnistuneesta peitetarinasta että koko perheen yhteiseen asiaan uskomisesta - myös pitkäaikaisissa välietapeissa Boliviassa, Perussa ja Argentiinassa.
Chileläissyntyisen kanadalaisen Carmen Aguirran omaelämäkerta Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä (2011) kertoo nimensä mukaisesti siitä, millaista on viettää teinivuotensa piilossa, elää valheellisen keskiluokkaista elämää vastarintaliikkeen keskiössä perheensä todellista tehtävää salaillen sekä poliiseja ja sotilaita peläten. Suomen UN naisten, YK:n alaisen järjestön, tukemana julkaistu kirja kertoo tärkeän tarinan yhden tytön ja myöhemmin nuoren naisen näkökulmasta. Kuinka teini-iän juuri saavuttanut tyttö kokee vallankumoukseen valmistumisen? Millaista on piileskellä koko ajan; Nähdä ammuskelua, kuulla helikopterin pörräävän ja olla silti samaan aikaan kadun pusukuningatar tai katolisen koulun kiltti tyttöoppilas?
Minä pohdin, kuinka saisi sydämen takaisin sisääni. Olin tunnoton, hengitin pinnallisesti. Pelon tukahduttaminen oli elintärkeää, mutta tarkoittiko se kaikista muistakin tunteista luopumista? Mutta jos se oli ainoa tapa pysyä toimintakunnossa, sen hinnan olin valmis maksamaan.
Jostakin mielikuvallisesta syystä johtuen nimenomaan Latinalainen Amerikka on jo liki kahdenkymmenen vuoden ajan ollut minulle rakas. En ole koskaan käynyt Chilessä tai muuallakaan Etelä-Amerikassa, mutta monet maanosaan liittyvät asiat kaunokirjallisuudesta elokuviin ja dokumenteista lauluihin ovat kiinnostaneet ja suorastaan kiehtoneet minut. Ei siis ole mikään ihme, että innostuin heti Aguirran kirjastakin. Kiihkeän maan nimi voisi varsin hyvin olla Kiihkeä maanosa, jos se ei kuulostaisi niin kankealta, sillä Aguirren kirja ei kerro pelkästään Chilestä, vaan myös esimerkiksi Bolivian poliittisesta tilanteesta sekä siitä liikennehdinnästä, jota vastarintaliike harjoitti monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Aguirre sivuaa myös pakolaisuutta Pohjois-Amerikassa, etenkin Kanadassa ja kertoo kaikesta omien kokemustensa perusteella.
Nämä ovat kokemukset, nimenomaan niin nuoren tytön kokemukset, tekevät Kiihkeästä maasta ainutlaatuisen. Vastarintaliikkeestä itsestään on kirjoitettu paljon, sitä on romantisoitu, sitä on pohdittu televisiodokumenteissa ja akateemisissa keskusteluissa, jopa populaarikulttuurissa. Aguirre antaa liikkeelle toisenlaiset kasvot, sillä hän osaa peilata nuoren tytön tavallisia toiveita siihen tavoitteeseen, jota varten hänen perheensä eli. Kiihkeä maa on erittäin sujuvasti kirjoitettu, miltei romaanimainen teos. Aguirre kuljettaa lukijansa luokkahuoneista eri maiden rajoilla tapahtuviin tarkastuksiin ja hampurilaisbaareista luotisateeseen. Tarina (!) etenee vetävästi, tismalleen käsikirjoituksen mukaan. Silti kirja on paikoin raskasta tai hidassoutuista luettavaa; silloin kun lukija alkaa eläytyä Carmenin treffeihin tai koulun käyttätymissääntöihin, hänet tempaistaakin maailmanpolitiikan luennolle. Nämä vaihdokset ovat paikoin kankeita ja ne voivat työntää vastarintaliikkeestä kiinnostumattomia lukijoita pois. Minä kuitenkin nautin kirjasta. Tarinan vetävyys ei syö sen uskottavuutta, koska Aguirra on paitsi kokenut kirjoittaja, myös paras ihminen kertomaan omasta teini-iästään. Koin myös paikoittaisen hitauden perusteltuna, sillä asioiden suhteuttaminen historialliseen kehykseensä on tällaisissa kirjoissa välttämätöntä ja minuun tuo historiallinen kehys vetosi itse asiassa Carmenin omaa tarinaa enemmän.
Kiihkeä maa on paitsi kertomus lapsesta ja nuoresta vastarintaliikkeen ytimessä, myös kuvaus kasvamisesta, siskoudesta, vanhempien ja lasten suhteista, luokkayhteiskunnasta sekä ennen kaikkea oman tiensä löytämisestä. Sanonta henkilökohtaisuuden ja poliittisuuden yhteydestä pitää paikkansa paremmin kuin hyvin, sillä Aguirren kirja on vahvasti poliittinen. Hän uskaltaa ottaa kantaa, mikä on edelleenkin rohkeaa, sillä Chilessä elää nykyisinkin suuri ihmisjoukko, joiden mukaan Pinochet joukkoineen vapautti maan ja toi sille taloudellista menestystä. Kaikki eivät usko kidutuksiinkaan.
Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa. Aguirren kirjan tunnelmat ovat vastarintaliikkeen ja kirjan nimen mukaisesti kaukana siitä rauhanomaisesta vallankumouksesta, jota vaikkapa Salvator Allende Chileen ajoi. Jokainen saa itse tulkita, kuinka oikeutettua aseellinen vastarintatoiminta oli, minä uskon Aguirren parantaneen maailmaa ainakin omalta osaltaan. Kaikki ovat toivottavasti sitä mieltä, että Pinochetin diktuurin murtuminen oli voitto ihmisoikeuksille ja vapaudelle. Suosittelen Aguirren kirjaa kaikille Chilen poliittisesta historiasta sekä yksilötason kokemuksista kiinnostuneille. Jätän teidät pohtimaan diktatuurin, aseistautuneen vastarintaliikkeen ja rauhanomaisen liikehdinnän voiman merkityksiä oman aikansa hitin, chileläisen Quilapayúnin kappaleen kera.
****-
Minuakin kiinnostaa Latinalainen Amerikka ja erityisesti Chile kiitos Pablo Nerudan. Toinen on Meksiko elämäni parhaan elokuvan 'Como agua para chocolate' tähden ja tiesti se kaikki musiikki ja muu. Olen toki lukenut paljonkin historiasta kiinnostuneena näiden maiden, Argentiina mukaan luettuna, verellä kastellusta historiasta. Tässä olisi kirja, joka olisi ehdittävä tässä elämässä lukea ja minua kiinnostavat nimenomaan vastarintaliikkeet. Kiitos, että toit tärkeän kirjan esille.
VastaaPoistaLeena, ole hyvä. Minunkin mielestäni tämä kirja on tärkeä. Jotenkin nimenomaan Chile kiehtoo minua, samoin Bolivia, Argentiina ja Meksikokin - Brasilia sen sijaan. Nämä ovat toki mielikuvallisia asioita, mutta Chile on koskettanut ehkä juuri kirjallisuuden (Neruda, Allende) sekä historiansa vuoksi. Synnyin samana vuonna kuin sotilasvallankaappaus maassa tapahtui. Vastarintaliikkeen työ oli tärkeää ja Aguirre antaa siitä hyvän, sisäpiiriläisen kuvan. Suosittelen tätä sinulle, jos vain jossain välissä ehdit lukea!
PoistaKiintoisa bloggaus. Luin jostain, että Suomeenkin tuli pakolaisia Allnden vallasta syöksemisen jälkeen, mutta moni olisi palannut takaisin Chileen. Luin Llosan kirjan, ja siinä viitattiin toistuvasti myös Perun epästabiiliin tilanteeseen, joka horjuttaa monen tulevaisuuden uskoa. Myös Argentiinasta olen lukenut, että siellä Peronin jälkeen oli levotonta ja kaiken kukkuraksi oli talouskaaos, mutta maassa lienee jonkin verran tilanne tasaantunut.
VastaaPoistaJokke, Suomeen tosiaankin tuli pakolaisia Chilestä ja käsittääkseni heidät otettiin hyvin vastaan. Suomessa muutenkin oltiin kai aika vahvasti - ainakin aatteen tasolla - Allenden kannalla, vaikka toki 1970-luvun Suomi pyrki olemaan puolueeton (kuten nytkin :)). Tilanne oli tosiaan epävakaa suuressa osassa Etelä-Amerikkaa ja sitäkin Aguirren kirja kuvaa hyvin.
PoistaTämä kirja minun pitää ehdottomasti lukea! Minulle on ollut tuttuja Chilestä paenneita (Suomessa)esim. espanjankielisen juttelukerhon vetäjä oli Chilestä aikoinaan Suomeen tullut. Tuo kappalekin on minulle tuttu.
VastaaPoistaYaelian, kertomasi perusteella tämä voisi olla ihan sinun kirjasi. Tosi jännää, että sinun keskustelukerhon vetäjäsi oli tullut Suomeen Chilestä. Kannattaa etsiä tämä kirja.
PoistaOoh, tämä kuulostaa mielenkiintoiselta. En usko että ajoittainen hitaus haittaisi minuakaan, ja nuoren tytön näkökulma vastarintaliikkeeseen on varmasti hiukan erilainen.
VastaaPoistaLiisa, tämä on mielenkiintoinen ja varsin hyvä kirja. Minä ihan virkistyin tästä kirjasta ja lueskelin eilen illalla kaikenlaista tietoa Chilestä. Hitauskin sopii hyvin tämän kirjaan, koska siten paikoin hurjat tapahtumat saavat hyvää taustoitusta.
PoistaKiitos Katja valtavasti tästä. Olin unohtanut tämän kirjan, vaikka näin sen esittelyn jossain. Tämä minun "pitää" lukea ja haluan sen jälkeen lähettää sen tuonne maailman toiselle puolelle rakkaalleni, jotta hänkin voi lukea yhden siivun uuden kotimaansa historiasta. Kiitos ja ihanaa äitienpäivän loppua!
VastaaPoistaKirjailijatar, sinä olitkin mielessäni tätä lukiessani. Sinun pitää (!) ehdottomasti lukea tämä kirja ja lapsesikin varmasti voisi tästä pitää. Olisi muuten tosi mielenkiintoista saada tietää, miten Chilessä nyt suhtaudutaan maan lähihistoriaan. Ymmärtääkseni maassa on nyt ensimmäinen oikeistolainen presidentti sitten Pinochetin, mutta toki aika on onneksi erilainen.
PoistaOlen ymmärtänyt, etteivät ihmiset juurikaan halua puhua maan lähihistoriasta, se sivuutetaan. Ehkä monelle asiat ovat vielä liian kipeitä ja lähellä. Meilläkinhän käsitellään vasta sisällissotaa.
PoistaTuo on varmasti totta. Ja kun tosiaan olen ymmärtänyt, että Chilessä on edelleen Pinochetin ymmärtäjiä, kaikille hän ei ollut rikollinen ja murhaaja. Kipeä, kansaa ja sukuja jakanut asia. Suomen sisällissota on tosiaan aika hyvä vertailukohde etenkin, kun ajattelee kuinka kauan siitä on kulunut ja miten siitä ei vieläkään puhuta neutraalisti (ei toki tarvitsekaan).
Poista