Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Kustantaja: WSOY 1919 (20. painos 2009)
Kansi ja kuvitus: Onni Mansnerus
Kotimainen saturomaani, lastenkirjaklassikko
Sivuja: 143

Itkevä immyt kivessä on
velhojen vankina, onneton.
Kyyneleet helminä hiekkaan putoo,
Haltijan hääviittaa immyt kutoo...

Kuu kiertää taivaankantta, kuusi suhisee, on kuin joku huokailisi ja suosta kohoaa utua - kuin harmaita olentoja leijailemassa siellä täällä. Vanha ja viisas Mestaritonttu kuvittelee kuulevansa kuusen kuiskailevan laulua neidosta, joka on vankina kiven sisällä ja pohtii, oliko kaikki vain unta. Edellisenä päivänä kuninkaalleen loukkaantunut Mestaritonttu on päättänyt jättää Satumaan ja kohdannut vanhan noidan, Sammaleisen, joka on palaamassa suomökkiinsä. Suolla vietetty yö alkaa paljastaa Mestaritontulle salaisuuden jos toisenkin. Niistä suurin paljastuu lukijalle melkein heti: ihana ja ihmeellinen Saraste-neito on kuin onkin vangittuna kiveen ja kutoo siellä hääviittaa kultaisesta tukastaan, hänen läheisensä ovat niin ikään lumottuja. Jotain tästä kaikesta tietävät myös Sammaleisen ystävät Luuta-Lempi ja Pataposki. Useampikin seikkailu on alkamassa.

Luin Aili Somersalon klassikon Mestaritontun seikkailut (1919) nyt ensimmäistä kertaa. Olen hieman ihmeissänikin siitä, ettei kirja koskaan osunut kohdalleni lapsuudessani, sillä olisin ala-asteikäisenä ollut todella otollista yleisöä tälle hienolle sadulle. Osasin alkaa kaivata kirjaa sen jälkeen, kun esikouluikäinen tyttäreni kertoi kuulleensa kirjan ääneenluettuna eskarissa. Mestaritontun seikkailut sekä sitä edeltävä Päivikin satu olivat tehneet lähtemättömän vaikutuksen lapseeni. Sain kirjan käsiini muutama viikko sitten ja oivalsin heti menettäneeni hienon kirjamuiston.

Kyöpelinvuoren korkeat airueet, virvatulet ja sinikellot, taikalipas ja satulähde. Mestaritontun seikkailu on suorastaan kuorrutettu klassisilla satuaineksilla - eikä vain kuorrutettu, vaan kirja on läpensä satumaailmaa niin hahmojensa kuin juonensakin osalta. Taikaa ja satua, kuitenkin hyvin suomalaiskansallisesti, miltei romanttisesti: kiven päälle rakennettu maja käy linnasta, tuohivirsut ovat kaikesta syystäkin mitä parhaimmat jalkineet ja vedenemäntänä on itseoikeutetusti Vellamo. Mestaritonttu itse on kiltti, mutta varsin ovela partasuu. Seikkailuillaan hän tapaa noitien ja kuninkaallisten ohella merenneitoja, vihuripoikia ja kuplatyttöjä, peikkoja, jopa lohikäärmeen. Kesäöinen luonto on usvahahtuisen kaunista, kuusitiheikkö on kuin viidakko ja virvatulet tanssivat suomailla. Onni Mansneruksen kuvitus elävöittää muutenkin kiehtovaa satua voimakkain värein:

Mestaritontun seikkailujen ihastuttavuutta lisää Somersalon kieli, joka on kuvailevaa ja sanastollisesti paikoin lapsikuulijalle haastavaa. Mielestäni tämä haastatavuus on vain rikastuttavaa, koska lukemisen jälkeen ainakin meillä syntyi hyviä keskusteluja siitä, mitä immyt tai impyet ovat ja jopa tuohitöppösiä piti lapselle selittää. Onneksi meiltä kotoa löytyi edesmenneen ukkini tekemät minikokoiset tuohivirsut, joita sain ylpeänä tyttärelleni esitellä. Sivuhuomautuksena voin kertoa itse yllättyneeni nähdessäni sanan kemut liki sata vuotta vanhassa kirjassa. Vaikka kieli on kuvailevaa, on se tarinaa koko ajan eteenpäin kuljettavaa.

Saturomaanin nimi Mestaritontun seikkailut sopii teokselle erinomaisesti, sillä kirjassa kuvaillaan useampikin Mestaritontun seikkailu, jotka kaikki toki liittyvät yhteen. Tarina onkin rönsyilevä jopa siinä määrin, että Somersalon kirjasta olisi voinut saada parikin ohuempaa kuvakirjaa. Kuitenkin hyvä näin, koska yhteenlomittuvina tarinat kiehtovat ja koukuttavat. Mestarintontun seikkailut on niitä teoksia, joita on luettava ahmien, koska tarina on pakko saada luettua miltei yhdeltä istumalta. Minä aloin lukea kirjaa ääneen esikoiselleni aina yhden luvun kerrallaan, mutta en itse malttanut odottaa iltakausia, että saan liki 150-sivuisen sadun luettua ja luin siksi kirjan "salaa" itsekseni. Tämä kertoo toivottavasti siitä, että Mestaritontun seikkailut antaa paljon aikuisellekin lukijalle. Ihan pienille lapsille en kirjaa suosittelisikaan, sillä esikouluikäistäkin kaikki öisen usvan ajan henkiolennot ja Kyöpelinvuorelle kokoontuvat noidat pelottivat hieman siitä huolimatta, että tyttö oli esikoulussa jo kertaalleen kuullut tarinan.

Mestaritontun seikkailut on kirja, jota varauksetta suosittelen kaikille klassisen sadun ja fantasian sekä tarunhohtoisen kuvituksen ystäville. Satuja tarvitaan aina. Etenkin sellaisia, jotka saavat kunniottamaan ja kuuntelemaan suomalaista suo- ja järviluontoa.

P.S. Mestaritontun seikkailujen uusin painos on käsittääkseni valitettavasti myyty loppuun, mutta kirjastoista ja antikvariaateista tätä kannattaa metsästää. Ja äänikirjana teosta on edelleen saatavana. Mietin, että pitkä automatka voisi sujua mukavasti Mestaritontun seurassa.
Muistattehan myös, että blogini 300 lukijaa -juhla-arvonta päättyy huomenna. Vielä ehtii osallistua!