Claudie Gallay: Tyrskyt

Claudie Gallay: Tyrskyt
Kustantaja: Avain 2010
Alkuteos: Les Déferlantes 2008
Suomentanut: Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Ulkomainen romaani, Ranska
Sivuja: 477

Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumitt. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskaantuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
Minä rakastin niitä.
Ja pelkäsin.

Claudie Gallayn Tyrskyt (2008) on ollut blogimaailmassa erittäin luettu ja myös todella rakastettu kirja. Sitä on luonnehdittu kirjaksi, jota ei lueta, vaan joka eletään. Se on tehnyt lukijansa Lintunaiseksi, saanut viimeisen sivunkin jälkeen kuulemaan meren kohinaa ja lokkien kirkunaa. Siitä on tullut jollakin tavalla oma. Toisille Tyrskyt on hiomaton timantti, toisille haikean kaunis, joillekin kirja joka kaikkien tulisi lukea. Kieleltään sitä on sanottu kauniiksi, mutta jyrkäksi. Melkein kaikille Tyrskyt on ollut hieno lukukokemus, mutta ihan jokaiselle se ei ole ollut se kirja, mutta vaikkei kirjasta olisi tullutkaan se suurin suosikki, on sen jälkimaku ollut raikas ja pitkä. Eikä siitä ole voinut olla pitämättä.

Apua. On varmasti sanomattakin selvää, että odotukseni Tyrskyjä kohtaan olivat kasvaneet suuresti. Hankin kirjan ensin pokkarina, sitten sain sen kovakantisena, koska olin varma että tulen rakastamaan kirjaa monien muiden tavoin. Viime viikon loppupuolella vihdoin luin tämän Normandian uloimpaan niemenkärkeen sijoittuvan romaanin.

Ennen kuin alan pohtia omaa Tyrskyt-kokemustani, kerron muutaman sanasen romaanin kehyksestä. Tyrskyt kertoo naisesta, lintututkijasta ja teoksen minä-kertojasta, joka saapuu La Hague-nimiseen kylään tekemään tutkimustyötä ja osin unohtamaan menneisyytensä kipeitä asioita. Hän asettuu Kyntevä-nimiseen vanhaan taloon tarjoilijanaisen ja tämän taiteilijaveljen luo. La Hagueen on saapunut myös Lambert-niminen mies, joka haluaa saada selvyyttä omastaan ja sukunsa menneisyydestä. On kevätmyrskyn aika ja myrsky palauttaa kyläläisten -  mainion ja sekalaisen ihmisjoukon - mieleen 40 vuoden takaisen haaksirikon. Tyrskyt on ihmissuhderomaani ja eräänlainen mysteeri, jossa muistoilla on valtava rooli. Ennen kaikkea se on kertomus ihmisistä niin luonnon kuin oman itsensäkin armoilla.

Nousin tietä ylös kohti taloja. Katsoin perheitä, jotka olivat kokoontuneet lamppujensa valopiiriin. Pöydissä pikkukuvioiset lautaset, oranssireunaiset, ruokaa kukkuroillaan. Avatut televisiot. Varjot. Navetan ohi mennessäni kuulin ketjujen kalinan. Kuljin kylän halki.
Viimeinen katulamppu. Sen jälkeen yö. [--]

Minä rakastan kirjoja, joissa sataa. Kirjoja, joissa on taiteilijoita, pieni kahvila ja omituisia ihmisiä. Minä rakastan kirjoja, joissa mennyt ja nykyisyys kohtaavat ja salaisuuksien päälle ymmärretään. Tyrskyissä on kaikki nämä elementit ja lisäksi veden ja seinien muisti, kuunhelmiä ja pikkukiviä kekona nuotion vierellä. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi rakastaa Tyrskyjä. Ja Gallayn romaani onkin hieno. Silti se jätti minut kylmäksi tai aavistuksen ontoksi, en saanut kirjalta sitä, mitä hain: varauksetonta ihastumista, sopivaa tuttuuden tunnetta ja onnellista melankoliaa. Kirjassa ei ole mitään vikaa, mutta minun odotukseni kirjaa kohtaan vain kasvoivat aavistuksen liian suuriksi. Miksi näin kävi?

Gallay kirjoittaa niukasti, mutta kauniisti. Lyhimmillään hän vain latelee asioita ja merkityksiä yksittäisten sanojen taakse lukijan löydettäväksi ja oivallettavaksi. Pidän siitä, samoin pidän ihan yleisestikin niukasta ilmaisusta ja tiiviistä teoksista, joista upeana esimerkkinä haluan nyt muistuttaa alkuviikolla lukemastani Hernán Rivera Leterilierin Elokuvankertojasta tai eräästä viime syksyn suursuosikistani, Helmi Kekkosen Valinnasta, jotka ovat pieniä, mutta paljon sanovia kirjoja. Tyrskyjen niukkuus on kuitenkin runsasta; mielestäni teos olisi toiminut paremmin, jos se olisi lyhyempi. Tämä johtuu siitä, että vaikka ihailen Gallayn rujonrunollista kielenkäyttöä ja pidän hänen niukkaa ilmaisuaan taidokkaana, on vajaat 500 sivua äärimmäisen hiottua ilmaisua liikaa - minulle. Totean kuitenkin ihastuneeni Gallayn kielenkäyttöön, ennen kaikkea siihen, kuinka hän osaa luoda merkityksiä ja jännitteitä pelkällä tuulella, harmaudella, rakkaudella tai pelolla. Titia Schuurman on kääntänyt (tämänkin!) romaanin taidokkaasti.

Ihastuin myös Tyrskyjen maisemiin, noihin sateisiin kallioihin ja säänkestäviin taloihin, emakkohetkiin ja punaiseksi keitettyihin rapuihin. Tyrskyt sait minut haluamaan matkalle Normandiaan tai itselleni realistisemmin Bretagneen, jonne minulla sukulaismutkan ansiosta voisi joskus tullakin asiaa. Ja jos Gallay kuvailee maisemia sateenpieksämällä jylhyydellä, vähintään yhtä kiehtovalla tavalla hän kertoo alueen ihmisistä. Hän kirjoittaa heidät toki karikatyyrisiksi, mutta silti eläviksi syrjäseutujen ihmisiksi, luonnonolojen ja yhteisöllisen eristäytymisen kasvateiksi. Heihin miltei rakastuin. Mutta kirjan minä-kertoja jätti minut kylmäksi. Luin kirjan jo viime viikon lopulla, mutta minun piti ottaa ihan aikaa pohtiakseni, miksi teoksen keskeishenkilö tuntui vieraalta, vaikka juuri hänen näkökulmastaanhan kaikkea katsotaan? Lopulta hoksasin, miksi: eräässä kirjan kohtauksessa päähenkilö katsoo itseään peilistä ja minulle tuo lyhyt kohtaus heijastaa sitä tapaa, jolla koko romaani minulle aukeni. Se avautui - varmasti tarkoituksellakin - kuin lasin tai peilin takaa, ja minulle tuo lasi oli liian paksu. En päässyt tuota välissä olevaa heijastavaa seinää lähemmäksi kirjan minä-kertojaa ja harmittelen sitä, sillä olisin halunnut löytää uuden kirjarakkauden.

Niin ei aina käy ja kaikki Tyrskyjen ikirakastajat, tämä seuraava onkin omistettu teille! Minä todella pidin kirjasta, kuten pidin myös Gallaylta aiemmin lukemastani Rakkaus on saaresta. Jotain taikaa Tyrskyissä on, sillä olen vellonut sen tunnelmissa koko alkuviikon. Tyrskyt on upea, merellinen, runollinen ja samaan aikaan koruton romaani, josta ei harmikseni kuitenkaan tullut "minun kirjaani".