Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Kustantaja: Avain 2005 (pokkari 2010)
Kansi: Jarkko Virtanen
Kotimainen romaani
Sivuja:158

Olisiko pitänyt piirtää se kuva Ianille ja sanoa, katso, tässä on meidän tarinamme, tässä on piste, josta kaikki alkoi? Niin olisin halunnut tehdä. Olisin halunnut löytää sen pisteen. Tehdä avaimenreiän, jonka läpi näkisin elämän. Isoisä, mummi, isä, äiti, Joona, minä. Meidän tarinamme alku. Mutta ei sellaisia asioita sanota muille. Ne kuvitellaan yksin, salakavalasti, unta tai bussia odottaessa. Ja seuraavassa hetkessä se kaikki kuvitellaan uusiksi.

Keväisenä päivänä Anna yrittää viettää aikaa kahvilassa kirjan, mozzarellasalaatin, viinin ja mokkaruudun kanssa. Hänen pitäisi kuitenkin olla mielisairaalassa tapaamassa isoveljeään Joonaa, jonka taju reaalimaailmasta näyttää olevan mennyttä jo vuosia sitten. Kootessaan itseään kohtaamaan veljensä ulkoisesti onnellisen, jopa huolettoman tavallisen näköinen Anna muistelee oman perheensä kipeää historiaa sekä miesystävänsä, amerikkalaisen kirjallisuudentutkija Ianin kertomia muistoja vähintään yhtä varjoisista asioista. Koulukiusaaminen, perheen sisäiset möröt, maailmanpoliittiset tapahtumat sekä valtava huoli ja suuri rakkaus risteilevät Annan mielessä.

Elina Hirvosen Finlandia-ehdokkaaksikin ansaitusti yltänyt Että hän muistaisi saman (2005) on yhdenpäivänromaani, jossa Annan ajatukset kiertävät kehää menneestä nykyisyyteen kysyen mitä kaikkea voi antaa anteeksi ja kenelle? Mikä on muistamisen arvoista, millaisia muistoja kannamme mukanamme, millaisia itsellemme haluamme?

Painoin otsani ikkunalasia vasten ja muistin joulun monen vuoden takaa. Silloin, kun jokaisessa joulussa oli taikaa. Puristin kädet polvien ympärille ja näin kynttilöillä valaistun kirkon, vanhat naiset pöyhimässä lumisateessa kastuneita minkkihattujaan, isän alttarin edessä pitkänä ja valkoisena kuin enkelin ja kirkon etupenkissä äidin, minut ja Joonan.

Onnellisen perheen prototyyppi, isä, äiti, isoveli ja pikkusisko - tietenkin siinä järjestyksessä - on toive onnellisesta muistoista, mutta oikeasti joulun taika on aikaa sitten kadonnut kuin pilveen. Ianin lapsuus Atlantin toisella puolella kertoo sekin karua kieltään. Hirvonen piirtää jatkumon vanhemmista lapsiin ja kansakuntien kipupisteistä yksilöön. Ja jokainen kirjafriikki löytänee Että hän muistaisi samasta jotain itselleen rakasta; kirjoihin uppoutuminen voi todellakin pelastaa elämän. Tämän kaiken Hirvonen kirjoittaa taiten, niin todentuntuisesti, että maailman (melkein) ääretkin mahtuvat Annan tarinaan ilman minkäänlaista epäuskottavuuden hiventäkään.

Olen muutaman kirjailijan kohdalla sanonut, että romaani on kirjoitettu tavalla, jolla itsekin haluaisin osata kirjoittaa. Elina Hirvonen kuuluu ehdottomasti näiden kirjailijoiden joukkoon. Kuinka ihailenkaan hänen lauseitaan, tunnelmiaan sekä kykyään sanoa niin paljon niin vähässä tilassa. Se on miltei ihmeellistä. Harvassa kirjassa kaikki on niin hyvin kohdallaan kuin Että hän muistaisi samassa: ihmiset, rumat ja kielletyt toiveet, ehdottoman rakkauden mahdollisuus, kahvilan mokkaruudut ja aamuauringon lattialle heijastama valon neliö, ajatukset Virginia Woolfista astumassa veteen kivet taskussaan, epätoivo sekä kahden erilaisen maan tapahtumien painama taakka yksilöiden harteilla. Hirvonen saavuttaa sen kaiken ja tuo sen lukijansakin todellisuudeksi. Vaikka Annan ajatukset käyvät läpi monenlaista, ei kirjassa ole mitään vaikeaselkoista, päinvastoin, Hirvosen kieli on selkeää ja kuulasta. Kirjassa on valtavasti surua, mutta siitä huolimatta suljin romaanin kannet tyytyväisenä, jonnekin Annan ja oman maailmani väliseen tilaan uponneena.

Joku ehkä muistaa, että minä olen ihminen, joka itkee paljon, mutta lukiessa vain harvoin. Viimeksi itkin Haruki Murakamin Norwegian Woodia lukiessani. Että hän muistaisi saman sai silmäkulmani kostumaan montakin kertaa. Välillä minun oli pakko keskeyttää lukeminen hetkeksi, kävellä tovi huoneesta toiseen tai ottaa muutama askel terassillamme. Pienen kävelyn jälkeen oli kuitenkin pakko päästä takaisin kirjan tiheään tunnelmaan. Niin liki pääsin Annan maailmaa. Tällaisen kirjan lukeminen vetää hetkeksi mykäksi eikä minulta juuri tällä hetkellä tunnu puuttuvan kaunokirjallisesti yhtään mitään.

Yhteisistä muistoista voi olla kiusallisen tietoinen. Voi myös toivoa, että toinen saisi muistaa saman.


****½

Hirvosen kirja on ollut blogeissa erittäin luettu. Laiskuuttani linkitän nyt vain muutaman arvion: Minna pitää Hirvosta upeana ja toivoo häneltä pian uutta, Sanna taas suosittelee kirjaa lämpimästi kaikille. Noora kaipaisi kirjaan enemmän tunnetta, Katri koki melkoisen pettymyksen. Jenni luki kirjan kahteen kertaan ja löysin hyvän, taitavan ja tärkeän teoksen.