Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Ruohonvihreää
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: The Box Garden 1977
Kannen kuva: SKOY
Suomentanut: Hanna Tarkka
Ulkomainen romaani, Kanada
Sivuja: 261

Jos olisimme saaneet kasvaa perinteikkään ystävällisyyden hengessä ja meidän tunneherkkyyttämme olisi koulittu, olisimme saattaneet muistuttaa Jane Austenin rakastavia, syvästi toisiinsa kiintyneitä ja hienoja vivahteita arvostavia sisarusparvia kaikkine kirjeineen, pyörtymisineen, hermoja raastavine mielenkuohuineen ja keinoineen pitää toisistaan loputtomasti, suulaasti, loputtomasti huolta. Mutta meidän ainesosamme ovat karkeampaa lajia: tylsyyttä ja raadantaa, tietämättömyyttä ja sulaa itsesäilytysvaistoa.

38-vuotiaan Charleenin parhaat päivät arvostettuna runoilijana ovat takana. Hän viettää ulkoisesti vaatimatonta elämää ja elättää itsensä sekä teini-ikäisen Seth-poikansa tehden oikolukijan töitä. Hän on sulkenut monia läheisiään elämänsä ulkopuolelle ja käy mieluummin kirjeenvaihtoa salaperäisen Veli Adamin kanssa, jolta on saanut lahjaksi laatikon, multaa ja ruohonsiemeniä. Charleen ei ole koskaan täysin lakannut haikailemasta ex-miehensä Watsonin perään, vaikka hän onkin hapuilevassa ja kiintymyksentäyteisessä ihmissuhteessa oikomishoitoja tekevän hammaslääkäri Eugenin kanssa. Juuri Eugenin seurassa hän matkustaa vehreälle synnyinseudulleen juhliakseen rintasyövän sairastaneen äitinsä häihin. Matka halki Kanadan herättää Charleenin mielessä monia muistoja, mutta tuo eteen myös yllätyksen toisensa perään.

Vuonna 1977 Kanadassa ilmestynyt Ruohonvihreää on  Carol Shieldsin toinen romaani ja hänen esikoisensa, ihastuttavan Pikkuseikkojen siskokirja. Siskokirjasta puhuminen on nyt oikeutetumpaa kuin ehkä koskaan, sillä Ruohonvihreän päähenkilö Charleen on Pikkuseikkojen Judithin sisko. Perhe ja suku ovat tälläkin kertaa keskeisellä sijalla, vaikka nyt kirjassa on toiminnallisia elementtejä enemmän kuin monissa muissa Shieldsin teoksissa. Romaanissa myös matkustetaan paljon. Junassa, henkilöautossa, metrossa ja lentokoneessa reissaaminen ei kuitenkaan ole pelkkää road tripin kaltaista eteenpäin menoa, vaan shieldsmäisesti keskusteluja menneestä tulevaan:

Ja minä mietin, miten merkillistä on, että autossa on niin helppo jutella. Sen täytyy liittyä jotenkin siihen, että ihmiset on pakotettu olemaan tilapäisesti lähekkäin, tai yksinkertaisesti tilan suhteisiin tai jopa auton sisätilojen pehmustettuun, suljettuun hiljaisuuteen, joka ehkä jollain tavoin muistuttaa sitä Greta Savagen kerran viikossa kokoontuvaa terapiaryhmän eriytyneisyyden tilaa. Ikään kuin auto olisi jonkinlainen erikoisvalmisteinen, lasinen kone, joka on tarkoitus täyttää ihmisten puheella. Ja koska autossa on myös pakko katsella tiellä, matkustajan ajatukset saavat vapaasti harhailla, ja näin ollen keskusteluun saattaa tulla odottamattoman luistava ja huoleton sävy.

Jokainen Shieldsin kirja on minulle kuin lahja. Hänen teostensa henkilöt ovat kuin ulkomailla asuvia ystäviä, joihin pitää yhteyttä harvakseltaan, mutta jotka ovat kuitenkin siellä jossain tuttuina, yllättävinä ja silti niin arkisina. Ei siis ole vaikea arvata, että saadessani Ruohonvihreän käsiini minulle tuli pieni joulu. Tämä blogikirjoitukseni onkin ehkä enemmän höpsähtäneen Shields-fanin ajatuksenjuoksua kuin jossain määrin analyyttisyyteen pyrkivän kirjabloggaajan tekstiä. En vain voi vastustaa Shieldsin tapaa kirjoittaa elämää järkyttävistä seikoista sekä keittokinkku- ja juustopäällysteisistä voileivistä miltei samassa kappaleessa. Voileivät ovatkin parasta katastrofiruokaa ja henkilökohtaisen katastrofin uhka on täyttä totta Charleenin elämässä. En voi kuin ihailla Shieldsin tilanteentajua ja humaaniutta. Vaikka mitä (mahdollisesti) tapahtuisi, on elettävä arkea, minkä vuoksi paahtoleipiä, automatkakeskusteluja tai harmaana roikkuvaa sadetakkia ei voi ylenkatsoa.

Tässäkin romaanissaan Shields poukkoilee. Hän unohtuu kuvailemaan kaikkea Charleenin kokemaa tai näkemää. Matkalla erääseen romaanin kannalta ratkaisevaan paikkaan, Shields ei kuljetakaan lukijaansa heti tuonne paikkaan, vaan kertoo kuinka eräässä kyltissä ilmoitetaan myynnissä olevan salottisipuleita, raparperia, kotitekoista leipää, tuoreita munia, taimia. Tällaiset pikkuseikat saavat minut omaan shieldshurmiooni, sillä sekä romaanihenkilön pään sisällä poukkoilu että tapa kuvailla ruokia, puutarhaa tai Judithin nahkasalkkua ovat Shieldsin tavaramerkki ja yksi syy, miksi hänen tuotantoaan niin rakastan. Toinen tavaramerkki on aina yhtä uskottavasti laaditut henkilöhahmot. Charleen kaikkine läheisineen on todellinen, oikea keski-ikäinen nainen, epävarma ja vahva samalla kertaa. Toisia Shieldsille ominainen arjen kuvailu voi pitkästyttää, mutta minä olenkin kahvinjuontikirjallisuuden ylin ystävä.

Niille, jotka ovat kokeneet Shieldsin tylsäksi, voin kuitenkin suositella juuri Ruohonvihreää, sillä se pitää sisällään enemmän tapahtumia kuin moni muu kirjailijan teos. Kirjan juonelliset käänteet osaavat yllättää Shieldsin muuhun tuotantoon tottuneet, minkä koin erittäin virkistävänä. Hanna Tarkka on tehnyt jälleen laatutyötä kirjaa suomentaessaan. Tälläkin kertaa kirjan englannin- ja suomenkieliset nimet eroavat toisistaan. Pidän molemmista: The Box Garden viittaa konkreettisesti ja symbolisesti Charleenin elämään sekä hänen kohtaamiinsa asioihin. Sen sijaan Ruohonvihreää on juuri se mielikuva tai tunnelma, joka kirjasta jää mieleen: romaanin mielenmaisema on loppujen lopuksi raikas kuin sateen jälkeinen kumpuileva maa.

Ruohonvihreää ei varmastikaan ole kaunokirjallisesti paras tänä vuonna tai edes maaliskuussa lukemani kirja. Se on kuitenkin ilmiselvästi jo nyt yksi rakkaimmista kirjoistani tänä vuonna. Se päätyy aarteeksi kirjahyllyyni kunniapaikalle Pikkuseikkojen viereen. Olen onnellinen. Olen myös mielelläni höpsähtänyt ja otan palan liian kuivaa kakkua sekä vaarin Charleenin neuvosta: Varo taas symboliikkaa. Asiat voivat olla juuri sitä, miltä ne näyttävät ja silti niin paljon enemmän.

****½

Voi että. Voi että!!!, päättää Ilselän Minna arvionsa. Voin yhtyä hänen sanoihinsa täysin. Sinisen linnan kirjaston Maria puolestaan oli pohtinut lukukokemuksensa aluksi, että onko Charleen keski-ikäinen Bridget Jones, mutta hän(kin) nostaa lopulta kirjan maaliskuun parhaaksi lukukokemuksekseen. Poplaarin Pekka on lukenut kirjan englanniksi.

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi
Kustantaja: Avain 2012
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen
Kotimainen tietokirja, huumoripainotteinen äitikirja
Sivuja: 304

Äiti, luontainen johtaja
Kirsi Piha sen tiesi. Äitiys todellakin valmentaa hienosti esimieheksi. Ja minä olen juuri tällainen ilmetty Äiti-johtaja!
Tämä tulee esiin mm. siinä, että olen [--]
- ratkaisukeskeinen. 
(Nyt kerää noi lelut laatikkoon tai mä heitän ne roskiin.)
- motivoiva.
(Jos istut siinä kiltisti niin saat rusinan. No okei, kaksi.)
- ja itsekriittinen.
(No en todellakaan unohtanut antaa d-vitamiinia ja mitä sitten vaikka unohdinkin? Anna ite ne jatkossa jos kerta oot niin hyvä siinä, herra täydellinen!).

Jos olet äiti, etkö olekaan se tasapainoinen ja rauhallisesti hymyilevä kasvattaja, joka muistaa aina antaa lapselleen d-vitamiinit, ei koskaan sorru lahjomaan pienokaistaan herkuilla eikä koskaan osta ruoaksi nakkeja? Kun olit raskaana, niin pakkasitko sairaalakassiin jumppapallon ja Danten Jumalaisen näytelmän? Ai et. No, en minäkään. Vauvamaailma ei ole aina pastellivärinen idylli, jossa tuore äiti hymyilee madonnamaista hymyään täysimetyksen onnistuessa eikä lapsiperheessä voi välttää sotkua, väsymystä, turhautumista tai vanhempien tarvetta saada omaa aikaa.

Blogeistaan Salamatkustaja ja Project Mama tunnetut Satu Rämö ja Katja Lahti ovat kirjoittaneet vauhdikkaan ja värikkään kirjan Vuoden mutsi (2012). Vauvavuoteen keskittyvät teos käy hersyävän huumorin keinoin läpi äitiyden ulottuvuuksia raskaudesta synnytykseen, perhe-elämästä parisuhteeseen sekä yhteiskunnan äidille kohdistamista odotuksista aina supersuositun toisen kierroksen suunnitteluun. Kirjan tuotosta 10 prosenttia menee Mannerheimin lastensuojeluliiton vanhempainpuhelimen toimintaan, mikä on tietenkin erittäin kannatettavaa.

LAPSEN KANSSA EI AINA OLE HAUSKAA JA ILOISTA. Älä turhaan ahdistu, jos välillä eniten vituttaa kaikki. Jatkuvasti hymyileviä äitejä löytyy vain mainoksista. Synkästä päivästä selviytyy, kun himassa on salakätköjä. Piilota irtokarkkipussi kotiisi. Minimipanoksella maksimituotto.

Plussatuulet tai päikyt, kattia kanssa! Vuoden mutsi on niin hauska, että sitä lukiessani nauroin ääneen; en pelkästään tirskahdellut, vaan nauraa hekotin. Hauskuus syntyy sekä kirjan raikkaudesta että sen lämpimästä ja ymmärtävästä roisiudesta. Teos onnistuu olemaan vitsikäs ja tietopainotteinen samalla kertaa. Lukija yllättyy monin paikoin, kun välillä puhutaan vaipanvaihdosta ja paskalusikasta, sitten pian taas kerrotaan asiaa unikoulusta tai perhepedistä. Vaikka kirja on melkoista ilotulitusta, väsyttää sen kaupunkilainen vauhdikkuus ainakin paikoin tällaista hitaaseen elämään tottunutta humanistia. Mieleeni ei koskaan tullut hankkia kipsivalosta raskausmahastani tai ostaa kohtuammetta lapselleni, mille molemmille kirjoittajat toki nauravat itsekin. Olemattomalla bisneslogiikallani minun oli myös vaikea mieltää kotiani Oy Koti Ab:ksi, mutta toki yksivuotissyntymäpäivien kunniaksi tehty tuloskatsaus hymyilytti minuakin.

Kirjassa on myös muutama sellainen vitsi, joiden käyttöä ainakin itse olisin pohtinut. Äitiä luonteisena johtajana erittäin oivaltavasti pohtivassa listauksessa heitetään ilmaan kommentti: Ne vaatteet päälle heti paikalla tai mä myyn sut mustalaisille! Ymmärrän kyllä, ettei kirjaa kirjoittaessa tai sitä työstäessä voi tai tarvitsekaan ottaa kaikkea huomioon. Ajatus lapsen myymisestä mustalaisille pelkän humoristisen kommentikaan varjolla ei kuitenkaan mielestäni sovi edes särmikkääseen kirjaan. Tuo ajattelematon heitto on miltei klassinen esimerkki siitä, kuinka toiseutta edelleen tuotetaan huumorin varjolla. Nostamani esimerkki on toki vain yksi yksi pieni etnosentrinen virhe muuten aidosti hauskassa kirjassa.

Rämö ja Lahti osaavat nauraa vaikeillekin asioille. He esittelevät hysteerimatriisin ja pohtivat millaista on, kun seksi ei sujukaan. Hankalille asioille on terapeuttista nauraa, sillä äitiys on aina subjektiivista. Eikä kaikelle onneksi edes naureta, kuten vaikkapa synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Vaikka en ole kirjoittajien kanssa kaikesta samaa mieltä, ihailen heidän tyylitajuaan. Olenkin iloinen siitä tavasta, jolla Rämö ja Lahti ottavat huomioon sen, ettei moniin raskauden, synnytyksen tai vanhemmuuden mukanaan tuomiin asioihin voi oikeasti valmistautua. Ei voi olla varma, että se ennakkoon suunniteltu luomusynnytys onnistuu tai että oma vauva nauttisi hi-taastikaan tarjotusta soseruoasta tuttujen ja turvallisten maitoaterioiden jälkeen. Suurimmasta osasta äitiyden ihanuutta ja taakkaa kuitenkin selviää, ihan varmasti. Se on mielestäni Vuoden mutsin perimmäinen sanoma ja hyvä niin.

Erikseen on mainittava se, kuinka kaunis Vuoden mutsi on myös esineenä. Kirjan maatuskahahmot, leikkisä grafiikka sekä mahdollisuus lukea teosta myös sieltä täältä lisäävät sen houkuttelevuutta.

Olen hieman kateellinen kaikille niille naisille, jotka ovat raskaana tai joilla on vauvaikäinen lapsi, koska nyt vihdoin tullut juuri heille suunnattu kirja, joka on aidosti hauska ja oivaltava. Heille Vuoden mutsi antaa varmasti kaikkein eniten niin huumorinsa kuin tietopainotteisuutensa ansiosta. Koska itse elän esikoulu- ja päiväkotikäisen kanssa, ehdin kirjaa lukiessani pohtia jo mahdollisia jatko-osia Vuoden mutsiin. Aineksia kirjan sisällöksi sekä vertaistuen tarpeessa olevaa yleisöä olisi varmasti vaikka kuinka. En voi enää lahjoja lapsiani rusinoilla, mutta onneksi (hieman) epäterveellisemmät suklaakeksit ovat neljä- ja kuusivuotiaille ihan tarpeeksi motivoivia. Ja ne salakätköt kannattaa muistaa vielä pitkään, suklaapatukka tai kaksi kaapin ylähyllyllä pelastaa paljon. Äitikulttuurissa riittää ammennettavaa!

***½
Lukekaa myös Inan, Amman, Marian ja Villasukan kirjahyllyssä ajatukset kirjasta. Vuoden mutsi-blogiin pääsee tästä linkistä.

P.S. Lumiomena-blogi on nyt Facebookissa. Saa tykätä. :)

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin
Kustantaja: Avain 2006 (pokkaripainos 2011)
Alkuteos: We Need to Talk About Kevin 2003
Kuvitus: Jussi Jääskeläinen
Suomentanut: Sari Karhulahti
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 544

"Minä en ole koskaan pitänyt Kevinistä kovin paljon." Katsoin häntä suoraan silmiin kuten ainakin äiti toista. "Ymmärrän kyllä, että moni sanoo lapsellen ankarasti: 'Minä rakastan sinua mutta en pidä sinusta koko aikaa.' Mutta millaista rakkautta se on? Minusta yhtä hyvin voisi sanoa: 'Sinä et ole merkityksetön - eli pystyt edelleen loukkaamaan minua - mutta en siedä sinua silmissäni.' Kuka sellaista rakkautta kaipaa?

Kevin on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika, joka on tehnyt kauhistuttavan rikoksen, surmannut joukon koulutovereitaan ja opettajiaan, ja elää nyt nuorisovankilassa. Eva, hänen äitinsä, on entinen vauras uranainen, jonka koko elämä tuntui muuttuvan Kevinin myötä. Jo pikkulapsena Kevin osoitti piirteitä pahuudesta eikä Eva pysynyt koskaan aidosti rakastamaan poikaansa. Tämä rakkaudettomuus kummittelee Evan mielessä kaiken kauheuden jälkeenkin.

Lionel Shriverin tunnetuin romaani Poikani Kevin (2003) on järisyttävä kirjeromaani elämästä - tai elämistä - jossa kaikki menee pieleen. Se pohtii monisyisesti pahuutta, rikosta sekä syitä, miksi kauheutta tapahtuu. Kirjeissään aviomiehelleen Franklinille Eva kysyy muun muassa seuraavaa: Miten ihminen voi elää oman syyllisyytensä kanssa? Miten kohdata hirviömäisen rikoksen tehnyt ihminen, joka on aina ollut vieras, mutta joka on syntynyt Evan omasta kohdusta? Mitä on rakkaus vai onko sen puute se tekijä, miksi asiat ovat menneet kuten menivät? Shriverin romaani herättää monia kysymyksiä, joihin Eva ei osaa vastata. Hän tietää vain, ettei hän itse voi rakastaa poikaansa ja että Kevin vihaa häntä:

"Ne on tyhmiä."
"mäentykkääsiitä"
"NJÄN njän, njän njän njän njän njän njän njää."

Poikani Kevin tarjoaa tarttumapintoja ja teemoja niin, että kirjasta voisi kirjoittaa esseitä, väitöskirjoja, henkilökohtaisia lukukokemustilityksiä sekä tietenkin monisanaisia ja poukkeilevia blogiarvioita, kuten minä luultavasti teen. Kirjan ytimessä ovat Evan mietteet, jotka ilmenevät monologimaisuutta lähenevien kirjeiden muodossa, sekä Kevinin teot, jotka iskevät kaikkein voimakkaimmin Evan, Franlinin sekä Kevinin ihastuttavan pikkusiskon Celian keskiluokkaiseen perhe-elämään, mutta Kevinin hirmuteot vaikuttavat toki koko perheen vauraaseen asuinyhteisöön, sillä niin moni menettää läheisensä ammuskelussa. Tämä onkin yksi askel siihen yhteiskuntakritiikkiin, jota Shriver teoksensa kehystarinassa kirjoittaa. Yhden perheen, tai yhden naisen, omakohtaisen helvetin kuvaus ulottuu kattamaan koko amerikkalaisen yhteiskunnan kipupisteet lasten ja vanhempien vaikeista suhteista kysymyksiin väkivaltakulttuurista ja koululaitoksesta, vankeinhoidosta, vauraudesta sekä ihmisoikeuksista. Pahuus ja rakkaus ovat saman kolikon kaksi eri puolta, ne ovat lähtöisin saman puun eri päistä.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin erään äidin vuodatusta. Eva on klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta, me lukijathan saamme tietää kaikesta vain hänen erittäin subjektiivisesta näkökulmastaan. Emme voi oikeasti tietää, mitä Franklin kaikesta ajatteli tai oliko Kevinin pikkulapsuusajan ilkeys äidin mielikuvitusta vaiko totisinta totta. Mutta vaikka Eva ehkä onkin epäluotettava, kirjoittaa Shriver tavalla, että Evan jokaisen lauseen uskoo, hänen jokainen sanansa on totta. Hänen ajatuksensa tulevat niin liki, että ajattelin kirjaa silloinkin, kun en sitä lukenut. Poikani Kevin on erittäin tiheätunnelmainen romaani eikä sen yli viidessäsadassa sivussa ole mitään turhaa. Yleensä parhaatkin pitkät romaanit, kuten Jonathan Franzenin huikea Vapaus (sivumennen sanoen ymmärrän nyt sen, miksi Shriveriin ihastunut pitää Franzenista, heidän kerrontatavassaan on paljon samaa ja molemmat kirjailijat kantavat likaisen realismin perintöä) tai monet John Irvingin kirjat, pitävät sisällään ainakin jonkin verran tyhjäkäyntiä. Poikani Kevin ei pidä, se on hurja matka erään äidin sielun syövereihin. Siksi se onkin enemmän äitikirja kuin kertomus koulusurmista.

Shriverin romaanin herättämiin kysymyksiin en osaa vastata. En tiedä, onko Kevinin pahuus myötäsyntyistä vai johtuuko se Evan kykenemättömyydestä rakastaa häntä. Sen kuitenkin kirjan luettuani tiedän, ettei mitään voi pitää varmana ja että pahuuden takana on lisää pahuutta - tai pahoja tekoja. Tiedän myös, että Evan äitiys on omalla vaikeasti käsitettävällä tavallaan ihmeellistä.

Poikani Kevin ei tarjoa pakotietä. Se on koskettava, rujo ja intensiivinen romaani, joka iskee suoraan kasvoille ja tekee tyhjyyttään ammottavan aukon lukijan sydämeen. Se vetää miltei sanattomaksi. Niin hirvittävän hyvä se kuitenkin on ja niin vaikuttunut olen, että Shriveriä on pakko lukea lisää.

***** (järisyttävä!)

Poikani Kevin on ollut kirjablogeissa erittäin luettu. Linkitän laiskuuttani vain kolme arviota: Leena Lumin, koska se on uusin ja herättää ajatuksia, Booksyn, koska voin yhtyä hänen mietteisiinsä sekä Juonittelua-blogin, jossa kirjasta käydään hyvää keskustelua. Googlettamalla löytyy lisää arvioita, suosittelen niihin tutustumista.

P.S. Kommenttiosiossa on tullut hieman keskustelua myös Doris Lessingin Viidennestä lapsesta. Mietin tätä blogijuttuani kirjoittaessani, että nostaisinko kirjan esille. Kirjoissa on paljon samaa, mutta Shriverin kirjoitustyyli on sellainen, että Evan tarina tulee lähemmäksi. Se on henkilökohtainen, Lessingin kirja taas pikemminkin raportoi tapahtumista. Hienoja romaaneja molemmat.

C. S. Lewis: Velho ja leijona

C. S. Lewis: Velho ja leijona
Kustantaja: Otava 1999 (ensimmäinen suomalainen painos vuodelta 1960)
Alkuteos: The Lion, the Witch and the Wardrobe
Kuvitus: Pauline Baynes
Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen
Ulkomainen lastenromaani, fantasiaklassikko, Iso-Britannia
Sivuja: 153

"Tämähän on vallan suunnaton vaatekaappi!" Lucy ajatteli kävellessään yhä eteenpäin raivaten tietään turkkien lomitse. Sitten hän huomasi jonkin narskahtelevan askeltensa alla. "Onkohan koipalloja tippunut maahan?" hän ajatteli ja kumartui koettelemaan kädellään. Mutta kovan puisen kaapinlattian sijaan hän tunsi käsissään jotain pehmeätä, jauhomaista ja tavattoman kylmää. "Tämä kummallista", hän sanoi ja astui pari askelta eteenpäin.
Samassa hän huomasi, ettei enää tuntenutkaan kasvoillaan pehmeän turkiksen hivelevää kosketusta vaan jotakin kovaa, karkeata ja suorastaan pistävää, "Hyvänen aika, aivan kuin puun oksia!" Lucy huudahti. Ja sitten hän näki edessään valoa; ei siinä missä vaatekaapin seinän olisi pitänyt olla, vaan paljon kauempana.

Pienen Lucyn kulku vaatekaapin kautta kohti Narnia-nimistä maata lienee kaikkein kuuluisin ja tyylipuhtain kuvaus reaali- ja fantasiamaailman välisestä siirtymästä. Eletään toisen maailmansodan ajan Englannissa. Sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy lähetetään pois pommitusten runtelemasta Lontoosta maaseudun rauhaan vanhan professorin linnamaiseen taloon. Talo on suuri ja täynnä piilopaikkoja. Sadepäivinä lapsilla on tylsää ja erään piiloleikin aikana Lucy päätyy vaatekaapin kautta maahan, jossa on ikuinen talvi, muttei koskaan joulua. Maa on Narnia, jota Kuningattareksi itseään tituleeraavan Valkea Velho hallitsee kivenkovalla otteella: häntä vastustavat muutetaan kivipatsaiksi eikä Kuningatar kaihda verenvuodatustakaan. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa, sillä Narnian todellinen hallitsija jalomielinen leijona Aslan on huhujen mukaan palaamassa valtakuntaan. Valkean Velhon hirmuhallinnon syrjäyttämiseksi tarvitaan aikojen alun suuren taian mukaan myös kahden ihmistytön ja kahden ihmispojan, Aatamin Poikien ja Eevan Tyttärien, työtä. Lucyn ja hänen sisarustensa pitkä matka on alkamassa.

Velho ja leijona (1950) aloittaa C. S. Lewisin Narnia-sarjan, joka on varmasti monille blogini lukijoille, ehkä rakaskin lastenkirjallisuuden klassikko. Klassikkoasemansa tämä seitsemän kirjan sarja on ansainnut syystäkin. Velho ja leijona tutustuttaa lukijansa paitsi Narniaan, myös sen ihmeellisiin asukkaihin fauneista puhuviin eläimiin sekä ilkeistä susista uljaisiin kentaureihin ja kauniisiin metsänneitoihin. Se kuljettaa ikuiseen talveen, mutta myös sinikellojen peittämille niityille, aina merenrannalle Cair Paravelin linnoitukselle saakka. Se on romaani hyvyyden ja pahuuden taistelusta ja ennen kaikkea se johdattaa satuun ja seikkailuun.

"Mutta mikä sinä oikein olet?" kysyi Kuningtar uudelleen. "Oletko liian isoksi kasvanut kääpiö, joka on leikannut partansa?"
"En. Teidän Majesteettinne", Edmund sanoi, "minulla ei koskaan ole ollut partaa. Olen poika."
"Poika!" huudahti Kuningatar. "Tarkoitatko että olet Aatamin Poika?"
Edmund ei vastannut mitään. Hän oli niin hämmentynyt, ettei käsittänyt mitä kysymys tarkoitti.
"Idiootti sinä ainakin olet, olitpa sitten mitä muuta hyvänsä", Kuningatar sanoi. "Vastaa nyt minulle selkeästi ja kiemurtelematta tai minä menetän kärsivällisyyteni. Oletko sinä ihminen?".

Itselleni Velho ja leijona on rakas kirja, se on itse asiassa ainoa Narnia-kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran. Luin sen ensimmäisen kerran pikkukoululaisen, uudelleen teini-ikäisenä ja pari kertaa aikuisenakin. Tällä kertaa luin kirjan ääneen kuusivuotiaalle esikoiselleni, mikä painottaa myös tätä blogikirjoitustani, koska nyt luin kirjaa ennen kaikkea vanhemman roolissa.

Lewisin kirja ihastutti tälläkin kertaa. Velho ja leijona on oikea sadunkerronnan riemuvoitto. En erityisemmin pidä aikuisille suunnatuista fantasiakirjoista, mutta monet lapsille suunnatut lajin edustajat, tämän ohella vaikkapa Michael Enden Tarinan vailla loppua, olen lukenut niin monesti, että olen seonnut laskuissa. Lastenkirjojen kohdalla pidän fantasiasta, jossa on selkeä siirtymä reaalimaailman ja fantasian välillä, mutta aikuisten kaunokirjallisuudessa taas reaalifantasia tai maaginen realismi viehättää enemmän. Lewsisin teos on tyylipuhdas fantasiakirja. Siinä on selkeä reaalimaailma, hieman ankeaa, mielikuvien englantilaiseen tyyliin sateista arkea ja sääntöjen tahdittamaa elämää, sekä sen vastakohtana ikiaikaisten kertomusten värittämä fantasiamaailma, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Tämän Lewis tavoittaa erinomaisesti. Minäkin aloin uskoa kinkkuvoileipiä tekeviin majaviin sekä piipputupakkaa polttelevaan fauniin.

Velho ja leijona on aidosti jännittävä ja oikeita jännitteitä esiin nostava lastenromaani. Valkoisen Velhon ja Aslanin välisen ikivanhan kaunan rinnalla Lewis nostaa teoksessaan myös sisarusparven sisäiset jännitteen keskiöön. Oman puolensa valitseminen sekä oikeudenmukaisuudesta kiinni pitäminen kasvavat osaksi tarinaa. Lewis tekee se niin hyvin, että lukija saattaa hätkähtää omaa ehdottomuuttaan: miksi joku valitsee väärin? Lewis on selvästi lasten puolella, heitä pitää kuunnella ja heidän oikeuksiaan kunnioittaa, mutta toki tietyin ehdoin: hyvän puolella oleminen on välttämätöntä.

Toki kirjassa on paljon sellaista, joka tuntuu nykylukijasta ristiriitaiselta. Luin kirjan ääneen kuusivuotiaalle eskarilaiselleni. Minun itseni piti hieman nieleskellä, kun vastaan tuli turkiksia tai kun tyttölapsia ei pidetä sopivina taisteluun. Onneksi tytöillä on muuten keskeinen rooli kirjassa, Narniaan ensimmäisenä ehtinyt Lucyhan on oikeastaan sen päähenkilö. Paikoittainen hurmeinen välivalta tai sillä uhkaaminen pani pohtimaan, että pitäisikö minun sensuroida lastenkirjaa. En sitä kuitenkaan onneksi tehnyt, sillä lapset ovat mutkattomia kuuntelijoita, minkä vuoksi Narnian mustavalkoinen maailma sovittuu hyvin yhteen lasten oikeudentajun kanssa. Ihan pienimmille en silti Velhoa ja leijonaa lukisi, arvelen alakouluikäisten olevan kirjalle otollisinta yleisöä, vaikka meillä pieni varaslähtö otettiinkin. Joillekin kirjan rivien välistä välittyvä maailmankatsomus saattaa olla luotaantyöntävä tekijä, toisille taas ehkä jopa se suurin syy tarttua kirjaan. Lewis oli eläessään erittäin voimakas kristinuskon puolustaja. Velhossa ja leijonassa kristilliset painotukset eivät nouse yli sadun, vaan kertomus on klassinen hyvän ja pahan taistelu. Tietynlaista symboliikkaa on kuitenkin paljon: Lucy, Susan, Edmund ja Peter ovat Eevan poikia ja Aatamin tyttäriä ja Aslan on kuin Ilmestyskirjan jeesusmainen jalopeura. Lilithkin mainitaan. Vertauskuvia voi hakea monestakin kohtaa, mutta kirjan voi lukea myös puhtaana satuna, joka peilaa omaa aikaansa, toisen maailmansodan jälkitilassa elävän Iso-Britannian kuvaa.

Jos minulta kysyttäisiin, mikä on täydellinen satu, vastaisin varmasti joko jonkun Prinsessa Ruususen kaltaisen klassikon tai sitten uudemmista saduista Astrid Lindgrenin Kultasiskoni tai Pekka Peukaloisen. Saturomaanina Velho ja leijona lähenee täydellistä. Siinä on hyvä tarina, klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä ikiaikaisten satujen suurta taikaa. Minulle, brittikicksejä kaipaavalle se on myös täydellisen englantilainen: kukapa voisi vastustaa Rouva Majavan tarjoamaa pientä teeateriaa?

*****-
(sekä tuhatviisisataamiljoonaa tähteä, kuten esikoinen tuumasi kirjan päätyttyä. Muita kommentteja en tällä kertaa lapseltani saanut, mutta hän oli niin haltioissaan Velhon ja leijonan kanssa, että luimme koko kirjan vain parilla istumalla. Se kertonee parhaiten siitä, kuinka mieleinen Lewisin romaani oli.)

Vaikka Velho ja leijona on eräs tunnetuimmista lastenkirjaklassikoista, en kuitenkaan googlettamalla löytänyt muita teosta koskevia blogikirjoituksia kuin Satun mainion kuvauksen Velhosta ja leijonasta äänikirjana. Koko Narnia-sarjasta on kirjoittanut Jokke.

Markku Pääskynen: Enkelten kirja

Markku Pääskynen: Enkelten kirja
Kustantaja: Tammi 2010
Kotimainen romaani
Sivuja: 192

Suojasää, suojakeli, suojaenkeli. Tämä ei ole enkelikirja vaan ilokirja, sukukirja ja jäähyväisten kirja. Tämä on kirja rakkauksista, jotka toteutuivat, Ainosta, Tuomaksesta ja siitä naisesta, jolla on musta koira, tämä on elävien kirja.

Tuomas on korkeasti koulutettu työtön, pienen Ainon yksinhuoltajaisä, jolta ei kysytä missä Ainon äiti on. Arki soljuu välillä hyvin iltapaloineen, Bratz-leikkeineen sekä Tallinnan matkoineen. Aino on omatoiminen ja iloinen tyttö, Tuomas haaveiluun taipuvainen ja omaan ajatustenvirtaansa vajoava isä, joka kuitenkin huolehtii hyvin seitsenvuotiaastaan, ainoastaan. Sitten lastenhuoneen verhot syttyvät tuleen ja aiemmin niin tasainen elämä muuttuu. Tuomas ajelehtii, kuljeksii, juo olutta, ei saa mistään otetta. Kohtalo tai sattuma tuo hänen elämäänsä ihmisiä - Okon ja Eevan - jotka eri tavoin muuttavat Tuomaksen elämää.

Markku Pääskysen romaani Enkelten kirja (2010) vie mukanaan heti alusta saakka. Isän ja tyttären tarinaan keskittyvä kirja vie suruun ja iloon, arkeen ja matkoihin, epätoivoon ja ajelehtimiseen sekä kohtamaan niitä ihmisiä, jotka kuin ihmeen kaupalla osuvat kohdalle juuri oikeaan aikaan. Enkelten kirja on Tuomaksen ja Ainon kirja, joka kysyy, että mistä kaikesta me rakennumme ja mikä tekee elämästämme mielekästä.

Asia on niin, että Tuomas kantaa sydämessään kuin täydessä arkussa, joka ei mene kiinni kaikkia paikkoja joissa on ollut, kaikkia satamia joihin saapui, kaikkia maisemia jotka uneksien näki hytinikkunoista, laivankansilta, matkoilta, kuvitelluilta matkoilta, ja kaikki paljous on niin vähän siihen nähden mitä hän haluaa.
Tuomas pysyy vaiti.
Ja kovin lähellä on aika jolloin Aino kulki vielä vaappuen suppoja takapuolessaan ja työnteli herneitä nenäänsä. Kun tähän olentoon kiinnyt ja rakastut korviasi myöten seitsemässäkin vuodessa, ei sen kaltaista tunnetta ole eikä tule.
- Tuomas, sä olet helvetin hyvä ihminen. Sä olet, usko pois. Äläkä sano mitään, älä yhtään mitään.

Enkelten kirja ei ole helppo kirja. Sen aihepiiri on koskettava ja Tuomaksen elämä tulee kovin liki. Helppoa ei - onneksi! - ole Pääskysen tekstikään. Paikoin Pääskynen kirjoittaa runollisesti kuin Joel Haahtela, paikoin viiltävän terävästi, arkirealistisesti kaakaoineen ja mukulakivihyppelyineen sekä unenomaisesti ympäröivää maisemaa tarkastellen. Pääskynen kirjoittaa koko ajan erittäin älykkäästi. Enkelten kirja on täynnä viittauksia kirjallisuuteen, kielitieteeseen ja historian tapahtumiin. Sen Oscar Wildesta Mihail Bahtiniin ja edelleen Viron itsenäistymiseen tai italialaiseen mammanpoikakulttuuriin yltävä sivistävä vaikutus avautuu parhaiten niille lukijoille, jotka nämä viittaukset jo entuudestaan tunnistavat. Pääskynen ei nimittäin opeta tai saarnaa, vaikka kaikki esiintyy joko Tuomaksen tai kaikkitietävän kertojan tajunnanvirrassa. Ja sitä teksti ennen kaikkea on: tajunnanvirtaa, mutta Pääskynen kirjoittaa niin ihanasti (!), että lukeminen etenee kuin itsestään. Itsestäni tuntuu, että voisin säilöä miltei jokaisen lauseen tai tunnelman jonnekin, pitää ne itselläni kuvitteellisessa ihmeellisten lauseiden arkussani. Vain paikoin tuli sellainen olo, että mukana on ripaus itsetarkoituksellista kielellä kikkailua, muttei häiritsevässä määrin. Sillä niin vain on tällaiset kirjat vetoavat minuun ihan väistämättä; Enkelten kirjassa kaiken paljous on niin vähän siihen nähden, mitä ihminen haluaa. Myös kuvaukset Helsingistä ja Tallinnasta toimivat.

Pääskysen kirjassa älykkyys ei olekaan vain sarja viittauksia jonnekin kulttuurin ytimeen, vaan koko hänen tapansa kirjoittaa on viisasta. Hän antaa sopivasti hengähdystaukoja, vie eteenpäin, ottaa takapakkia ja sitoo tajunnanvirrastaan ehjän tarinan. Fokalisaation vaihdokset ovat suorastaan herkullisia: toisinaan kertoja tuntuu olevan Tuomas itse tai ainakin pääsevän Tuomaksen pään sisälle. Välillä kertoja taas on kaikkitietävä, miltei jumalallinen olento, joka katsoo tapahtumia lintuperspektiivistä. Kertoja myös puhuttelee, on neuvoton ja välillä kertoo kaikesta ensimmäisessä persoonassa. Silti katse on koko ajan Tuomaksen mietteissä.

Kokonaisuudessaan Enkelten kirja on erittäin luettava, intensiivinen, surullinen, kaunis ja toiveikas. Lukija ei välttämättä hyväksy kaikkea, mitä Tuomas tekee, mutta ymmärtää kaiken. Isän ja lapsen suhteen kuvailuna romaani on uskottava ja ennen kaikkea väkevä. Kirjan avoin loppu jättää paljon lukijan tulkittavaksi, mistä pidän melkein kirjan kuin kirjan kohdalla. Tuomakselle ja Ainolle toivoo pelkää hyvää. Oikeaa tai väärää ratkaisua ei olekaan. Enkelten kirja vaikuttaa ja vakuuttaa kaikin tavoin.

Olen (melkein) sanaton kaiken äärellä. Että tällaisia kirjoja voikin olla olemassa! Niille, jotka eivät vielä vakuuttuneet voin kertoa, että jo pelkkä alkulause vie mukanaan: Voit olla ihminen vaikket näkisi, voisit sokeanakin olla ihminen. Mutta jos kukaan ei näe sinua, et ole mitään.

****+

Enkelten kirjan ovat lukeneet myös Minna/Ilse (jonka kanssa näköjään lainasin osin samaa pätkää, terveisiä vaan!) sekä Sanna.

P.S. Olen lukenut nyt niin tasaisen hyviä kirjoja, että koetan etsimällä etsiä tähän väliin jonkun keskinkertaisen. En halua turtua hienoihin kirjoihin. Suositelkaa siis keskinkertaisia - sellaisia kolmen tähden - kirjoja!

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Kustantaja: Otava 2002
Kotimainen romaani
Sivuja: 207

Tämä maa on malvanpunainen, sen tuoksu läpitunkeva ja salainen. Meren suolasta nousee vastavirta, kivikossa on maurien ja merimiesten verta. Katselen maisemaa viimeisen kerran, näen puiden uneksivat rungot, poppelit ja mandariinipuut, kauempana Lissabonin kajon, joka on menneisyyden kajoa. Minulla on paljaat jalat ja kävellessäni multa takertuu varpaiden väleihin. Se tuntuu mukavalta ja tuo mieleeni isoäitini, joka korjasi kenkäni aina talteen keväällä ja antoi takaisin syksyllä, kun vuorilla oli jo lunta. Etteivät kulu, hän sanoi. Ja vaikka siitä on vuosia, häilyy muisto mielessäni kirkkaana kuin eilispäivä.

Nuori lissabolaistunut fado-kitaristi Augusto soittaa yhteensä kanssa paikoissa, joissa palkka tulee rahallisesti kitsaasti, mutta joissa tarjotaan runsaasti viiniä, omelettia ja makkaraa. On loppusyksy. Päivät ovat vielä lämpimiä ja sitruuna- ja mandariinipuut kantavat hedelmää, mutta vuorilla on satanut jo lunta. Augusto saa kirjeen suuresti arvostamaltaan enolta, joka kertoo Auguston kotikylän Ajudan vajoavan mereen. Hän päättää palata kotiinsa ja saa matkaseurakseen koko yhtyeensä, sillä läheisessä Oportossa järjestetään vuotuiset musiikkikilpailut. Augosto, José, Fernando, Pedro sekä laulajatar Inês pakkaavat vanhan rämisevän Volgswagenin ja aloittavat matkansa kohti pohjoista.

Joel Haahtelan kolmas romaani Tule risteykseen seitsemältä (2002) ei kirjailijan monien muiden teosten tavoin liiku Keski-Euroopassa tai Suomessa, vaan nyt kirjailija kuljettaa lukijansa yhdelle Euroopan äärimmäiselle laidalle, syksyn ja talven murroskohtaa elävään Portugaliin.

Tule risteykseen seitsemältä on sekä yhden yhtyeen road trip vuoristo- ja merimaisemissa että ennen kaikkea kirja muistojen voimasta. Koko seurue kantaa mukanaan omia, osin yksityisiä, osin jaettuja ja paikoin pikkuhiljaa avautuvia muistoja ja salaisuuksia; niitä sirpaleita, joista itse kunkin oma siihenastinen elämä on rakentunut. Vaikka Augustolla on syvät juuret kotikylässään Ajudassa, kulkee hän yhtyeensä kanssa soittamassa ja antaa kitaransa laulaa isänsä ikävää potien. Äitinsä kanssa kasvaneelle vaaleatukkaiselle Augustolle on kerrottu, että hänen isänsä oli ollut kylässä pistäytynyt skandinaavinen perhostutkija August Kalm. Palatessaan Ajudaan Augusto kohtaa sekä mennyytensä salaisuuksia että ennen kaikkea suuren rakkautensa, juuri leskeksi jääneen Lenan. Moni asia vaatii selvittämistä, jotta elämä voisi näyttää taas kirkkaalta ja puhtaalta.

Olen eksynyt muutaman kerran elämässni. Tiedän sen huimaavan tunteen, joka valtaa mielen sen kadottaessa kiintopisteen. Maisema näyttää loputtomalta ja uhkaavalta, hiljaisuus kuin oksalla virnuileva korppikotka. Ja kuka ei olisi eksynyt omassa mielessään, kyseenalaistanut oman olemassaolonsa merkitystä [--]

Ennen kuin alan pohtia itse kirjaa, tuumaan Haahtelan olevan kirjailija, joka selvästi jakaa lukijansa. Toisille hän on liiankin romanttinen ja kaunosieluinen vatuloija, toisille taas täydellisten lauseiden ja unenomaisten tunnelmien mestari. Kaikki blogiani seuranneet tietänevät, että kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Olen lukenut Haahtelalta nyt koko tuotannon esikoiskirjaa Kaksi kertaa kadonnut lukuunottamatta. Suosikkini ovat ehdottomasti Elena ja Katoamispiste, Perhoskerääjä ja Naiset katsovat vastavaloon ovat heti niiden kintereillä. Traumbach on Haahtelan kirjoista ehkä kaikkein ihanin, mutta toisaalta se on ollut ainoa, johon olen aavistuksen pettynyt. Lumipäiväkirja - ainoa, josta en ole blogiini kirjoittanut - taas jäi hieman etäiseksi. Aloitinkin Tule risteykseen seitsemältä suurella jännityksellä: mihin se sijoittuisi minun Haahtela-asteikollani? Pääsisinkö kuulemaan fadoa, kadottamaan, etsimään ja löytämään seuratessani Auguston ja hänen ystäviensä rämisevän volkkarin kulkua ympäri Portugalia?

No, totta kai pääsin. Perustelen äskeistä omaa haahtelahistoriaani käsittelevää kappalettani sillä, että lukukokemuksen aikana Tule risteykseen seitsemältä peilautui kiehtovasti Haahtelan muihin romaaneihin, etenkin hänen vielä tulevaan tuotantoonsa. Romaanissa on nimittäin paljon sellaisia elementtejä, jotka ovat keskeisiä Haahtelan koko tuotannossa: mies etsii jotain, joko mennyttä tai tulevaa, matkustaa ja tapaa erikoisia ja tavallisia ihmisiä, kaikki näyttäytyy unenomaisena, ehkä hieman outonakin. Mitä enemmän olen Haahtelaa lukenut, sitä enemmän olen huomannut intertekstuaalisuutta hänen kirjoissaan. Tule risteykseen seitsemältä esimerkiksi ennakoi jo Perhoskerääjää. Vaikkei perhostutkija August Kalmia esiinnykään Perhoskerääjässä, on Eurooppaa kiertelevän perhosmiehen alkujuuret luettavissa nyt käsissäni olleesta romaanista. Myös poliittiset teemat tulevat esiin muutamissa romaaneissa. Kun Lumipäiväkirjassa käsitellään Ulrike Meinhofia, viittaa Tule risteykseen seitsemältä muutamaan otteeseen Portugalissa huhtikuussa 1974 käytyyn neilikkavallankumoukseen. Miehen rakkaus naiseen on niin ikään ikuinen teema, myös taidetta muodossa tai toisessa on kaikkialla. Tämä kaikki on mielestäni kovin kiehtovaa.

Vaikka löydän Haahtelan kirjoista yhtäläisyyksiä, en sano, että kirjailijalla olisi joku konsepti tai että hän kirjoittaisi samaa tarinaa aina uudelleen. Tule risteykseen seitsemältä on kiehtova kirja. Se on lempeä ja valoisa kirja. Se on myös omalla tavallaan yllättävin Haahtelan romaaneista. En yllättävyydellä tarkoita nyt kirjan juonta, vaan kaikenlaisia pieniä kohtaamisia ja eroja, joille kirja osin rakentuu: mikä tahansa voi olla merkityksellistä, eväskori, autonrämä, mykkä tyttö tai risteyksessä oleva aprikoosipuu. Kuin elokuvaa tai unta!

Mitä juoneen tulee, niin se on hieno, se on yksinkertainen ja ehkä siksi niin eheä. Myös Haahtelan kieli soljuu niin, ettei kirjailijaa ole syyttä kutsuttu lauseiden tai tunnelmien mestariksi. Tunnelmissa onkin myös Tule risteykseen seitsemältä:n vahvuus, ehkä vielä enemmän kuin kirjailijan muissa teoksissa. Haahtela tekee eläviksi niin Lissabonin savuiset ja viinintäyteiset ravintolat kuin karun maaseudun oudot ihmiset hedelmäpuuriitoineen. Hänen ihmisensä ovat haurainakin vahvoja, karunväkeviä kuten heidän kotimaansa Portugal. Kirja onkin eräänlainen rakkaudentunnustus kovia kokeneelle - ja edelleen kokevalle - maalle. Luettuani kirjan minäkin haluaisin syödä viikunoita suoraan puusta, astua koinsyömään kirjakauppaan katsomaan värikopiota Urbinon Venuksesta tai kokea sen lapselle ominaisen ilon tunteen, mitä on elää vailla lyijyä joka kertyy aikuisten sydämiin.

Kuten Augusto, minäkin kasvoin osaksi Haahtelan luomaa maisemaa: mandariinipuiden katveeseen, malvanpunan pinnalle, muistojen ja kaiken kattavan suruttomalla harmalla sävyttyneen taivaan alle. Tule risteykseen seitsemältä on kirja, jonka jälkeen maailma on ainakin hetken aikaa sekä muistojen kaiun tavoin unenomainen että täynnä valoa ja suoranaista iloakin.

****½ (jonka luultavasti ajan kanssa pyöristän täyteen viitoseen, mutta olen aina nihkeä viiden tähden suhteen :) )

P.S. Tule risteykseen seitsemältä on ihastuttanut myös Joanaa, Saraa, Pekkaa ja Jum-Jumia. Vaikka neilikkavallankumous on kirjassa vain yksi menneisyyden sivujuonteista, haluan linkittää tänne jälkikirjoitukseeni vielä Amália Rodriguesin kappaleen Grândola, Vila Morenan (linkki vie kappaleesta tehtyyn vaikuttavaan Youtube-videoon). Fadon ohella tuo kappale voisi toimia hyvin, jos Haahtelan kirjasta koskaan tehtäisiin elokuva. Jos sellainen tehtäisiin, olisi se varmasti laadukasta yleiseurooppalaista tuotantoa. Aina saa haaveilla!

TBR 100

Blogistaniassa on monia listahulluja. Minä olen yksi heistä. Kirjavan kammarin Karoliina listasi jokunen päivä sitten ulkomaisten blogien esimerkistä ihastuneena sata sellaista kirjaa, jotka haluaa ja aikoo lukea vuoden 2015 loppuun mennessä. Muutama muukin blogisti tarttui heti tähän mainioon listausideaan, ja totta kai minäkin innostuin.

Listaan nyt siis sata sellaista kirjaa, jotka sekä haluan että aion lukea jossain vaiheessa. En ota itselleni tavoitetta määräajan suhteen, koska väliin tullee kaikenlaisia uutuuksia, muita kiinnostavia kirjoja sekä totaalisia kirjallisia harhapolkuja. Mutta sen verran pyrin omaa listaani noudattamaan, että teen tästä listauksestani erillisen TBR 100-sivun tänne blogiini ja merkitsen lukemani kirjat sinne jollakin tavalla. Voitte siis halutessanne seurata, miten oma luku-urakkani tämän tiimoilta sujuu!

Olen valinnut listalleni paljon sellaisten kirjailijoiden teoksia, joiden muita kirjoja olen jo lukenut, mutta joilta haluan lukea enemmän. Mukana on toki uusiakin tuttavuuksia sekä paljon sellaisia kirjoja, joita minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka kauan. Listan melkein kaikki kirjat liikkuvat oletusmukavuusalueellani ja mukana on niin klassikoita kuin vielä julkaisemattomia kirjoja, niin intiaanikirjallisuutta kuin lastenkirjojakin, yhtä lailla reaalifantasiaa kuin realismiakin.

Olisi mukava kuulla, onko listallani sellaisia kirjoja, jotka ovat ihastuttaneet tai vihastuttaneet teitä blogini lukijoita? Onko jotain erityisen mieleenjääviä, ihania tai haastavia? Mikä on oma suursuosikkinne, jos sellainen listaltani löytyy?

1.Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
2. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
3. Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
4. Jane Austen: Northanger Abbey (joka on hyllyssäni nimellä Neito vanhassa linnassa)
5. Juhani Aho:  Yksin
6. Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa
7. Orvokki Autio: Pesärikko
8. Johan Bargum: Kesäpoika
9. Sylvia Beach: Shakespeare & Company
10. John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
11. Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija
12. Anne Brönte: Wildfell Hallin asukas
13. Mihail Bulkagov: Saatana saapuu Moskovaan
14. A.B Byatt: Lasten kirja (joka on jo kesken)
15. Bo Carpelan: Alkutuuli
16. Jonathan Carroll: Valkoiset omenat
17. Agatha Christie: Syyttävä sormi
18. Kate Chopin: Herääminen
19. Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu
20. Susanna Clarke: Jonathan Strange ja herra Norrell
21. Chris Cleave: Incendiary
22. Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen
23. Charles Dickens: Suuria odotuksia
24. Louise Erdich: Juurikaskuningatar
25. Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
26. Siobhan Fallon: You know when the men are gone
27. Jonathan Franzen: Muutoksia
28. Michael Frayn: Päistikkaa
29. Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
30. E.M. Foster: Hotelli Firenzessä
31. Stephen Fry: Mrs. Fry's Diary
32. Neil Gaiman: Coraline
33. Claudie Gallay: Tyrskyt
35. David Grossmann: Sinne missä maa päättyy
36. Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
37. Essi Henrikson: Ilmestys
38. Sami Hilvo: Viinakortti
39. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
40. Peter Hoeg: Norsunhoitajien lapset
41. Nick Horby: Uskollinen äänentoisto
42. Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista
43. Witi Ihimaera: Valasratsastaja
44. John Irving: In One Person
45. Kazuo Ishiguro: Me orvot
46. Olli Jalonen: Poikakirja
47. P.D. James: Death Comes to Pemberley
48. Bengt Jangfeldt: Axel Munthe – tie Caprin huvilalle
49. Sebastien Japrisot: Pitkät kihlajaiset
50. Maria Jotuni: Miehen kylkiluu
51. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
52. John Keats: Yön kirkas tähti
53. Ilmari Kianto: Vanha postineiti
54. Eeva Kilpi: Nainen kuvastimessa
55. Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha
56. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
57. Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit
58. Heidi Köngäs: Jokin sinusta
59. Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
60. Leena Lander: Tummien perhosten koti
61. Doris Lessing: Parempien ihmisten lapsi
62. Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
63. Gunnar Matsson: Lapitip
64. Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat
65. Ian McEwan: Sovitus
66. Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin
67. Antonio Muloz Molina: Kuun tuuli
68. L.M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny
69. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
70. Alice Munro: Kerjäläistyttö
71. Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
72. Irene Nemirovsky: Sunnuntai
73. Miika Nousiainen: Metsäjätti
74. Joyce Carrol Oates: Putous
75. Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
76. Per Petterson: mikä tahansa kirja häneltä seuraavaksi (toivottavasti) suomennetaankin
77. Richard Powers: Suopeus
78. Markku Pääskynen: Enkelten kirja
79. Hannu Raittila: Canal Grande
80. J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (ainoa sarjan osa, jota en ole lukenut)
81. Pentti Saarikoski: Aika Prahassa
82. Mari Saat: Lasnamäen lunastaja
83. Jose Saramago: Elefantin matka
84. Carol Shields: Ruohonvihreää
85. Lionel Shiver: Poikani Kevin
86.  Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa
87. Vivi-Ann Sjögren: Kissan kasvot ja Lassen kioski
88. Satu Taskinen: Täydellinen paisti
89. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
90. Märtä Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
91. Michel Tournier: Rakastavaisten illallinen
92. P. L. Travers: Maija Poppanen
93. Anton Tsehov: Kolme sisarta
94. Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
95. Jussi Valtonen: Siipien kantamat
96. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
97. Sarah Waters: Yövartio
98. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
99. Oscar Wilde: Dorian Dayn muotokuva
100. Virginia Woolf: Menomatka

Kirjallinen mukavuusalue?

Mukavuusalue. Sana, johon törmää melkein kaikkialla Idolsista kirjablogeihin: lauletaan omalla mukavuusalueella, luetaan oman mukavuusalueen kirjoja. Kukaan ei taida sentään syödä mukavuusalueensa ruokia? Mieleeni tuli Kielikellosta joskus aiemmin lukemani artikkeli Suomen kieli, englannin mieli: Onko mukavuusalue-sana pelkkä Comfort zonesta käännetty anglismi vai onko se hyvä, suomesta aiemmin puuttunut sana, jolla ilmaista jotain uutenakin tuttua ja turvallista, itselle jo lähtökohtaisesti mieleistä asiaa?

Minä olen huomannut liikkuneeni viime aikoina kirjallisella mukavuusalueellani, ainakin siten kuin mukavuusalueen käsitän. Heidi Köngäksen Vieras mies on hienovireisyydessään voimakas, Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä suloisenkipeä kuvaus lapsuuden lopusta ja Turkka Hautalan Kansalliskirja yksinkertaisesti ihana.

Mikä määrittää mukavuusaluetta?

Kirjallinen mukavuusalueeni ei ole kovin tarkkaan rajattu. Tiedän toki, milloin sen saavutan. Pääsen mukavuusalueeni keskipisteeseen silloin, kun kirjan kieli on kaunista, muttei liian runollisen rönsyilevää sekä ehdottomasti haastavaa, muttei kuitenkaan ihan faulkermaista. Minä en vaadi ehjä tarinaa tai liikaa selittelyä, kirja saa jäädä avoimeksi, mutta kerronnan täytyy kuitenkin olla sujuvaa. Itsetarkoituksellinen sekavuus tai puhdas tajunnanvirta väsyttää. Arkinen kahvijuontikirjallisuus (kiitän tästä termistä Sallaa) sekä pieni vinksahtaneisuus tai arvoituksellisuus viehättävät molemmat. Mieluummin luen tiiviitä kirjoja kuin tiiliskiviä, mutta tässäkin on totta kai poikkeuksia. Sanokaa vain nimet Murakami, Shields, Ishiguro, Calvino, Haahtela, Petterson tai Kekkonen, niin olen kuin kala puhtaassa vedessä - tai lukutoukka kirjastossa.

Syrjähypyt mukavuusalueelta

Mikä sitten on mukavuusalueeni ulkopuolella? Ykskantaan voisin sanoa, että dekkarit, fantasia, scifi, kaikki coelhomainen kevytfilosofia sekä sellaiset tiiliskiven kokoiset romaanit, joissa dramaattinen historiallinen tarina yhdistuu rakkauskertomukseen, "aistillisuuteen" ja erilaisten maailmankuvaselitysten esittelyyn eivät kuulu omaan lempilukemistooni. Ne ovat lähtökohtaisesti poissa mukavuusalueeltani. En kuitenkaan voi määritellä omaa kirjallista mukavuusaluettani genrerajojen mukaan, vaan mainitsin epämukavuusalueeni kärjistäen. Olen myös sitä mieltä, että mukavuusalueelta poikkeaminen voi olla joskus hyvinkin virkistävää; esimerkiksi  viime viikolla luin ruotsalaisen Ann Rosmanin dekkarin Noitavasara. Dekkarin! Minä? Kyllä. Joskus nuoruudessani luin jännityskirjoja hyvinkin paljon ja vaikka nykyisin välttelen niitä (varmasti väärien) mielikuvieni mukaisen kaavamaisuuden vuoksi, haluan toisinaan sukeltaa dekkarin pariin. On nautinto lukea vaan ja saada samalla aivojumppaa. Fantasiastakin pidän silloin, kun fantasia tulee osaksi reaalimaailmaamme: Pasi Ilmari Jääskeläisen reaalifantastiset romaanit Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät tai nuoren englantilaisen Ali Shawn Tyttö joka muuttui lasiksi ovat esimerkkejä sellaisista fantasiakirjoista, joita miltei rakastan. Scifikin menee, jos se on dystooppista pehmoscifiä. Emmi Itärannan Teemestarin kirja on niin hyvä ja ajatteluttava, että sen kanssa olin alusta saakka mukavuusalueellani. Useimmiten omalta mukavuusalueeltani poikkeaminen kuitenkin muistuttaa, että siinä omassa lukijalokerossaan on kuitenkin kaikkein viihtyisintä olla, kuten minulle kävi vaikkapa Kira Poutasen Rakkautta on the rocksin kanssa.

Mielikuvia, odotuksia

Mukavuusalue taitaa ollakin pitkälle pelaamista mielikuvien ja odotusten kanssa. Pienet asiat saattavat tehdä oman mukavuusalueodotukseni (anteeksi sanahirviöstä) tyhjäksi: säikähdän usein kirjoja, joissa päähenkilöä syyllistetään tai syytetään jostain, mitä hän ei ole tehnyt. Inhoan myös asioiden liiallista stereotypisointia. Joskus taas yksittäinen seikka saattaa heilauttaa heikommankin kirjan kokonaisuudessan mukavuusalueelleni. Kirjat, joissa on keltaisia sadetakkeja (näistä julkaisen vielä joskus listan), liian täysiä kirjakauppoja, tuulta ja tietynlaista ajelehtimista sekä merkityksiä rivien välissä saavat lukijaminäni onnelliseksi, vaikkei itse kirja päätyisikään niiden kaikkein huikeimpien lukuelämysten joukkoon. Voisin siis sanoa, että mukavuusalueen rajat venyvät kohdallani melkoisesti.

Mukava mukavuusalue?

Mikä on sinun kirjallinen mukavuusalueesi? Kuinka usein poikkeat siltä ja mitä noista genresyrjähypyistä saat: kokonaan uuden mukavuusalueen, muistutuksen omasta lukijan lestissä pysymisestä vai kenties vain hauskan ja yllättänkin poikkeaman toisenlaiseen kirjalliseen maailmaan?  Ja ennen kaikkea, miten sinä ymmärrät mukavuusalueen käsitteen? Voisiko sitä korvata jollain muulla sanalla? Kurkatkaa myös Kirjainten virran sekä Amman lukuhetken postauksiin, joissa on aiemmin pohdittu mikä kirjassa vetää puoleensa tai työntää pois sekä etsitty täydellistä kirjaa.

Niin - pitääkö mukavuusalueella olla mukavaa?

Kuvan persikkapiirakka ei liity mitenkään kirjalliseen mukavuusalueeseen, mutta silloin kun kyse on leivonnaisista, makeista tai suolaisista, olen aina mukavuusalueellani. Ja vaikka isompi kuvakoko voitti blogini gallupin, en ole varma onko se omalla visuaalisella mukavuusalueellani. ;)

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Kustantaja: Gummerus 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Kotimainen kertomuskokoelma, pakinanomaisia tarinoita
Sivuja: 112

Ääni on asiallinen, vastaansanomaton: Saavumme Helsinkiin. Ikkunassa vilahtelee kalliota, johtoa, rakenteita. Maailmanpyörä. Ajattelen vaivannäköä jonka graffitipaikkoihin pääsy on vaatinut. Sanavalmiita huppupäitä jotka liikkuvat pääkaupungeissa kuin ne olisivat suuria temppuratoja joiden kadut on tehty heidän kuljettavikseen, seinät nojailtavikseen, aukiot peitettäviksi heidän purukumeillaan. He pilkkaisivat minua jos avaisin suuni. Nauraisivat jos näkisivät äidin pakkaamat eväsleivät. Säälisivät kuullessan minun olevan täällä ensimmäistä kertaa.
Juna tulee sieltä missä juna harvoin pysähtyy. Siellä saapujat kävelevät suoraan hiekkakentällä odottaviin autoihin. Kuskeilla on ilmaiseksi saadut lippalakit.

On ilmaveivit ja vesurit, Euromarketit ja mopopojat. On tuulipukuja, businessparkeja, lauantaimakkaraa ja Nissaneita. On leirikoulut, kesäteatterit, olutkassit sekä tähtitaivas. Kuulostaako tutulta? Vai joltain ihan toisesta maasta olevalta? Romaaneillaan Salo ja Paluu monia ihastuttanut Turkka Hautala katsoo Suomea ja suomalaisia pakinakokoelmassaan Kansalliskirja (2012).

Teoksesaan Hautala kuvailee maanmiehiään ja -naisiaan hellyyden- ja itseironisentäyteisellä lämmöllä. Esimerkiksi riittää vaikka teoksen ensimmäinen tarina, Mäkipaikkakunnilla. Eikö alla olevan lainauksen maailma olekin tuttu, ainakin pääkaupunkiseudun ulkopuolella syntyneille? Vaikka itselleni tuleekin Kuopiosta kyllä ensimmäisenä mieleeni kalakukot ja Puijon torni - vasta sen jälkeen Puijon hienot hyppyrimäet - hurahdin Kansalliskirjaan heti alusta saakka. Hautala osaa kiikaroida suomalaisuutta tarkkaan. Kukapa hyppyrimäkipaikkakunnalla kasvanut ei olisi joskus ollut katsomassa mäkikisoja, nähnyt hyppyrimäkeä syksyisen sateen harmaudessa (kesken yläasteen liikuntatunnin suunnistuksen) tai viettänyt muutamia romanttisia hetkiä kesäisen hyppyrimäen laella tai mäen alla? Mäkihyppy voi lajina tuntua aivan yhtä naurettavalta kuin Hautalan kuvaamista teineistä, mutta jollakin tavalla Kansalliskirjan alkuluku osui ja upposi minuun:

Jos paikkakunnalla on hyppyrimäki, tulee se mieleen ensimmäisenä kaupunkia miettiessä. Lahti. Jyväskylä. Kuopio. Paikkakunnat kuvittelee täyteen punaposkisia perheenäitejä nostelemaan pullapeltejä uunista, kuskaamaan harjoituksiin. Ulkoiluasuiset miehet kannustavat kenttien laidoilla makkarat käsissä. Ottavat asiat todesta.

Mäkipaikkakunnilla on tietenkin vain yksi kertomus monien muiden joukossa. Hautalan pakinat ovat niin hyviä, että melkein jokaisesta kasvaa oma, pieni ja ehjä tarinansa. Kertomukset ovat tiiviitä, mielenmaisemaltaan ja ilmaisultaan vaihtelevia. Hautala katsoo niin yleistä, kuten Prisman peliautomaatilla pelaavia ihmisiä tyyppeinä, kuin yksityistäkin tutustuttaen lukijansa vaikkapa kiukkutupakkaa polttavaan Jonskuun. Hautala katsoo niin vaalipäivään kuin Riipisen listaankin. Hän kertoo juttuja, siteeraa kuvitteellista dialogia, on lakoninen, ymmärtäväinen, ihmettelevä ja kaikkea siltä väliltä. Toki hän stereotyypittelee ja liioittelee, mutta tekee sen parasta pakinaperinnettä ylläpitäen. Olipa suomalaista mentaliteettiä olemassa tai ei, on Hautalan jokainen juttu uskottava. Ne kaikki ovat täyttä totta.

Kansalliskirjassa kohtaavat yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys, satiiri ja ironia sekä kaiken takana tietynlainen romantisoiva ote. Romanttinen näkemys Suomesta ja suomalaisista perustuu jo valmiiksi tutulle perinnölle väestä, joka yrittää parhaansa, mutta pärjää hieman samalla tavalla kuin Aku Ankka ruotsalaisia hannuhanhia vastaan. Juuret ovat syvällä kulttuurihistoriassamme: tietenkään Hautalan kirjaa ei voi pitää uutena Maamme kirjana eikä se varmasti sellaista asemaa (onneksi) tavoittelekaan, mutta Topeliuksen ajalta tutut Suomi-kuvan piirteet löytyvät Hautalan kirjasta hyvinkin vahvoina. Ne on toki päivitetty nykyaikaan, sillä kukapa olisi Topeliuksen aikaan voinut kuvitella suomalaisuudesta kertovaan kirjaan konsolilla jääkiekkoa pelaavan juopottelevan kiinalaisen, Salon seudun murretta puhuvan somalialaisen tai parisuhteen, jossa katsotaan enemmän läppäriä kuin puolisoa? Hautalan Suomi-kuva ei ole aina ylevä tai ihanteellinen, mutta se on kansalliskirjaksi sopivalla tavalla meille kaikille tuttu. Kirjan soundtrackina voisi toimia edelleen ihmeellisen ajankohtainen Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta.

Koska Kansalliskirja koostuu lukuisista tarinoista, sopii se parhaiten pieninä pätkinä luetuksi. Mutta toisin kuin ranskalaisen Claire Castillonin novelleiksi naamioitujen kirjoitusten kohdalla, pystyy Hautalan tekstistä nauttimaan kertaistumallakin, kuten itse tein. Hänen tarinansa ovat onneksi sen verran erilaisia keskenään niin tyylinsä kuin kielensäkin osalta. Hautala kirjoittaa tarinoiden ohella myös listauksia. Hän huudahtelee, tarinoi, käyttää murteita ja yleissuomea. Ainoa asia, jota Kansalliskirjaan kaipasin on sisällysluettelo, sillä luettuani teoksen ensimmäiseen kertaan, halusin palata muutamiin teksteihin ja nyt ne löytyivät vain selaten.

Kansalliskirjaa kohtaan tuntee samanlaista aavistuksen melankolista rakkautta kuin istuessaan retkellä siellä hyppimäen alla mäkisessä loppukesäisessä sammalmetsässä: metsäpalovaroituksen aikaan ei saa tehdä tulta lämmittääkseen evääksi otettua purkkihernekeittoa, mutta se ei haittaa, sillä tölkkiä ei saisi kuitenkaan auki purkinavaajan unohduttua kotiin. Maisema on kuitenkin kaunis, retkiseura katsoo Facebookia älypuhelimellaan ja kotiin voi sitten tilata pitsaa. Näitä tarinoita ei tosiaan osaa kuvitella muualle kuin Suomeen, kuten kirjan takakansitekstikin kertoo. Kun Maamme kirja kohtaa Kun Suomen putos puusta, ei voi kuin suositella kirjaa mahdollisimman monille. Totta, me olemme juuri tällaisia. Ainakin omissa mielikuvissamme.

****

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
Kustantaja: Tammi 2005
Alkuteos: Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö 1998
Suomentanut: Saara Villa
Ulkomainen romaani, dekkari ja nostalginen nuoruuskuvaus, Ruotsi
Sivuja: 262

Tässä kysymys on Siitä Kamalasta, tässä mihin nyt ryhdyn, siitä tietysti, mutta kyllä muustakin. Sen kohtalokkaan tapahtuman vuoksihan minä muistan sen kesän 196- voimakkaammin kuin minkään muun kasvuaikojeni kesän. Sen synkkä hohde lankeaa niin monen muun asian ylle. Minun ylleni, ja Edmundin. Äiti- ja isäraukan, ja veljeni, ja koko ajan ylle; tasangon kaupungin, ja sen ihmisten ja tapahtumien ja olosuhteiden, joita en ehkä ikinä olisi pysynyt kalastamaan unohduksen kaivosta, jollei sitä inhottavaa olisi tapahtunut. Sitä Kamalaa.

14-vuotias Erik viettää kesää perheen Genesaretiksi nimetyllä mökillä Möckeln-järven rannalla. Erikin äiti sairastaa pitkälle edennyttä syöpää sairaalan vuodenpotilaana, minkä vuoksi perheen vanginvartija-isä jää äidin seuraksi kaupunkiin. Mökkikaverikseen Erik saa isänsä kollegan pojan, kuusivarpaisen - niin huhut kertovat - Edmundin. Poikia valvomaan tulee Erikin isoveli Henry, Lucky Strikejä polttava pitkä hujoppi, joka kirjoittaa lehtiin freelancerina ja aikoo kesän aikana keskittyä romaanikäsikirjoitukseensa. Lähistöllä kesäänsä viettävät myös väljähtänyttä suhdettaan elävät käsipallolegenda Berra Albertsson sekä aivan Kim Novakin näköinen Ewa Kaludis. Ewa on pojille tuttu sijaisopettaja, joka pelkällä olemuksellaan saa pojat ajattelemaan pin up -lehtiä. Kun Ewa alkaa käydä Genesaretissa Henryn vieraana, alkavat pojat tarkkailla tilannetta. Jokaiselle päivälle riittää omat murheensa. Nyt ollaan matkalla kohti Sitä Kamalaa.

Jännityskirjailijana tunnetun Håkan Nesseri romaani Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998/2005) on samaan aikaan nuoruusmuisto kipeästä kesästä, kasvun ja menetyksen ajasta, sekä rikostarina Siitä Kamalasta, jonka jälkeen kukaan tai mikään ei ole entisellään. Elettävä kuitenkin on. Minkäs sille mahtaa tai huonomminkin voisi olla, kuten Erikin mieleensä painamat aikuisten käyttämät ilmaisut sanovat. Kolmeen osaan jakautuva romaani kertoo ajasta ennen Sen Kamalan tapahtumista, ajasta sen jälkeen sekä niistä vuosista, joiden aikana Erik kasvaa aikuiseksi ja saavuttaa keski-iän kynnyksen. 1960-luvun - tarkkaa vuosilukua ei mainita - kesän muisto ei hälvene koskaan.

Emme kai me suorastaan poikuuttamme menettäneet, mutta jotain sentapaista kuitenkin. Jotakin suurta ja hiukan arvoituksellista. Minä ajattelin, että olin vihdoinkin avannut oven ja nähnyt jotakin, minkä näkemistä olin odottanut jo pitkään. Jotakin, mikä oli kuin toinen maa.
Ja että se oli kaunista.
Aivan helvetin kaunista. Se ikään kuin vaati, että sen jälkeen oli saatava ajelehtia vähän aikaa järvessä.
Suunnilleen niin minä ajattelin.

Sanon heti, että jännityskirjailijana tunnettu Håkan Nesser on kirjoittanut hienon romaanin. Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä on ihana kirja. Kaiken ihana-sanan yliviljelemisen uhallakin on luonnehdittava kirjaa näin, koska en keksi parempaakaan adjektiivia luonnehtimaan sitä. Nesser kuvaa Erikiä, Edmundia sekä Ewaa suurella lämmöllä, joka kantaa vaikeiden asioiden, kuten syövän, sekä kirjan keskivaiheilla tapahtuvan rikoksen, Sen Kamalan, yli. Koska kaiken ihanuuden takana on valtavaa surua ja järkyttäviä asioita, ei Nesserin romaani kerro mistään onnen kesästä. Päinvastoin, kuusikymmenlukulainen kesä on aikaa, jota Erikin elämässä säätelee pelkojen, huolen, toiveiden ja kasvukipujen sävyttämä rimpsu Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema. Neljätoistavuotiaan mielessä ne kaikki kuitenkin sulautuvat osaksi ruotsalaista kesäidylliä, Sibyllan makkaraa ja jauheperunamuusia, haitarinsoittoa juhannusjuhlissa, pieniä kolttosia ja runkkaamista. Ewasta voi haaveilla yhdessä, Buddy Holly soi, westernit pyörivät elokuvateatterissa ja Jules Vernen kirjat ovat ihan helkkarin hyviä. Se Kamala on kuitenkin tapahtuu ja jättää jälkensä kirjan jokaiseen henkilöön vuosikymmeniksi eteenpäin.

Nesserin teksti suorastaan sukeltaa poikuuden ja aikuisuuden rajalla olevaan kesään. Hän kirjoittaa toisaalta vauhdikkaasti, kirja on nopealukuinen ja näennäisen suoraviivainen. Erikin, Edmundin sekä romaanin alussa mukana olevan koulutoveri Bennyn sanailu on suorastaan lakonista: kun Erik kertoo faijansa puhuneen jotain, vastaa Edmund yks'kantaan vain, että niin kuulemma. Niinpä niin, asioista ei ole aina tarvetta puhua enempää. Suoraviivaisuus on kuitenkin vain pintaa, sillä romaanin edetessä asioiden merkitykset ketjuuntuvat ja muistelevat äänet sekoittuvat nykyisyyteen. Kirjan jännitystarinakin saa toki ratkaisunsa, vaikkei se ainakaan minun mielestäni ole romaanin ydin.

Kiitän Ilselän Minnaa siitä, että hän suositteli tätä kirjaa minulle. Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä on totta tosiaan pari Per Pettersonin huikeanhienon Hevosvarkaiden kanssa. Ilman Minnan suositusta en ehkä olisi löytänyt lainkaan Nesserin mainiota romaania. Hevosvarkaiden ohella kirjan tunnelma muistuttaa minua Stephen Kingin novellista Viimeinen kesä, jota en tosin ole lukenut, mutta jonka olen useamman kerran nähnyt erittäin onnistuneena elokuvana. Kim Novakin tunnelma on samalla tavalla nostalgiantäyteinen kuin mainitsemani sitä muistuttavein teosten. Nesserin onnistuu saavuttaa (omien mielikuvieni mukaisen, enhän voi tietää näistä asioista) lapsuuden ja aikuisuuden välissä elävien poikien kokemusmaailma rakastettavalla tavalla, mutta onneksi vailla minkäänlaista pateettisuutta tai yliselittelyä.

Nesserin romaani viehättää koko kestonsa ajan enkä tulevaisuudessa ole lainkaan yllättynyt, mikäli huomaan viipyileväni kirjan tunnelmissa vielä pitkänkin ajan kuluttua. Kaiken huipuksi kirja lyö ällikällä, en voi muuta sanoa. Olen kerrankin niin yllätetty, että en voi kuin hymyillä - vaikkei ehkä pitäisi.

****½

Julkaisen blogiarvioni tästä kirjasta tismalleen samaan aikaan ihanan Saran kanssa. Kurkatkaa siis hänen blogiinsa ja katsokaa, miten hän koki Nesserin romaanin. Myös Jokke on lukenut kirjan. En panisi ollenkaan pahakseni, jos tälle tulisi enemmänkin blogisavuja.

P.S. Kokeilen nyt isompaa kuvakokoa. Vielä huomiseen saakka voi äänestää, että onko tällainen iso kuvakoko parempi vai viekö esim. kahdessa edellisessä oleva pienempi koko kuitenkin voiton.

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja vallaton pentu

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja vallaton pentu
Kustantaja: Otava 2012
Kuvitus: Marika Maijala
Kotimainen lastenkirja, romaani pikkukoululaisille
Sivuja: 82 

Ulko-ovi aukeaa, ja portaille astuu hiiren näköinen nainen. Hän kutsuu koirat luokseen. Äkkiä paikalle ryntää vielä neljä valtavaa hurttaa. Karoliina ei ole ikinä nähnyt yhtä isoja koiria. Katri-tädin näyttämässä tietokonekuvassa leonbergin pennut olivat suloisia pikku nalleja. Aikuiset koiratkaan eivät näyttäneet kuvassa noin suurilta. Kasvaisiko Bambistakin samanlainen? Mitä ihmettä Katri-täti oli ajatellut valitessaan leonbergin affenpinserin asemasta?

"Bambi" ei todellakaan ole mikään pieni affenpinseri, vaan Arska-niminen jättisuuri leonberginkoiran pentu. Karoliina on jo kauan kokenut koirakuumetta, mutta isän mielestä koira on liian kallis hankinta, jonka pitäisi kakkia kultapökäleitä, jotta hankkisi hintansa takaisin. Kun Karoliinan Katri-täti joutuu sairaalaan, saa Karoliina perheineen Arskan hoidettavakseen. Pentu on ihana, mutta tavattoman villi: se repii tavaroita, lirauttelee pissaa ja puskee pökäleitä kaikkialle muualle paitsi sanomalehdelle tai pihalle. Eikä Karoliina millään malta jättää sitä kotiin koulupäivän ajaksi, vaan salakuljettaa sen suuressa korissa luokkaan.

Tuula Kallioniemen lastenromaani Karoliina ja vallaton pentu (2012) on omapäisestä Karoliina-tytöstä kertovan kirjasarjan kuudes osa. Kirja on suunnattu esikouluikäisille ja alakoululaisille, lukemista aloitteleva voi mainiosti lukea kirjan itse.

Minulle Kallioniemen lastenkirjan lukeminen oli tavattoman mielenkiintoista myös oman lukijahistoriani vuoksi. Muistelen lukeneeni Kallioniemen nuortenkirjoja 1980-luvun loppupuolella, ainakin Kameleonttivuosi (1982)  ja Paha Poika (1984) ovat jääneet mieleeni. En kuitenkaan ollut lukenut Kallioniemen lastenkirjoja, vaikka hän on tullut tunnetuksi nimenomaan lastenkirjailijana, jonka ura on alkanut jo 1970-luvulla. Tartuin siis suurella innolla Karoliinaan ja vallattomaan pentuun. Kirjassa tuntui olevan paljon sellaista, josta voisimme koko perhe pitää: alakouluikäinen tyttö, koiranpentu, huumoria ja hauska tarina. Ennakko-odotukset olivat siis varsin korkealla.

- Ehkä onnistun taikomaan Arskan näkymättömäksi, Karoliina hihittää.
- Hyvä idea, Tytti kannustaa. - Taas uusi aavekoira...
Mutta iltapäivällä Arska oli muuttunut näkymättömäksi aivan taikomatta. Karoliina oli jättänyt Arskan luokkaan nukkumaan viimeisen välitunnin ajaksi. Välitunnin päätyttyä pentua ei näkynyt missään.

Huumoria ja jännitystä kirjassa piisaakin. Sitä on niin paljon, että Karoliinan ja Arskan tarinasta muodostuu vauhdikas lastenromaani ilman suvantokohtia. Se on toki hienoa sikäli, ettei mielenkiinto pääse hetkeksikään herpaantumaan, kun aina mennään Arskan kepposesta toiseen, pökäleestä pissanliraukseen ja kommelluksista koiran katoamiseen. Kirjan vauhdikkuus on kirjan hauskinta antia, mutta se on myös sen suurin heikkous. Lastenkirjoissa kerrontavetoisuus on aina hyvästä, hyvä tarina tai metkoista episodeista koostuva kommelluksien tai pienten seikkailujen sarja viehättää ja pitää kiinnostuksen yllä. Silti toivon lastenromaaneihin myös pieniä hengähdystaukoja, joiden avulla kirjan henkilöt, miljöö sekä tarinan taustat tulevat tutuksi ja rakkaaksi. Karoliina ja vallaton pentu on erittäin toiminta- ja kommelluspainotteinen kirja. Koska meille tämä oli ensimmäinen Karoliina-kirja, jäi Karoliina itse nyt kovin vieraaksi. Voi olla, että sarjan muut ovat osat ovat pohjustaneet hänen henkilöhahmoaan, mutta nyt kirjasarjan kuudennessa osassa kaikki tuli jotenkin kovin äkkiä. Sarjakirjoissakin voi mielestäni hyvin pohjustaa henkilöiden tai hahmojen taustaa, vaikka kyse olisi ties kuinka monennesta osasta. Näin tekee esimerkiksi Kingi-koirasarjaa kirjoittanut Eppu Nuotio.

Kokonaisuudessaan Kallioniemen teos kuitenkin paitsi hauskuutti, myös yllätti. Se on tasaisen laadukas kotimainen lastenkirja. Se ei tarjoa mitään uutta eikä se ole tippaakaan omaperäinen. Se ei nostata suurta ihastusta, mutta ei myöskään petä tai ole väkinäisesti kirjoitettu. Kallioniemen vankka kirjailijakokemus näkyy siinä, että hänen onnistuu solmia vauhdikkaaseen kertomukseen monenlaisia teemoja aina koirakuumeesta koululaisten sosiaalisiin suhteisiin, lasten itsekkyyteen ja mustasukkaisuuteenkin. Näitä teemoja olisi mielestäni voitu viedä vielä aavistuksen syvemmällekin, mutta kokonaisuudessa kirja toimii tällaisenaankin. Huumorilla on suuri roolinsa huolenkin keskellä - ja varmasti mainitsin kaikki koirankakkakikkareet jo useamman kuin muutaman kerran. Luulen, ettei Karoliina ja vallaton pentu jää perheemme ainoaksi Karoliina-kirjaksi.

Marika Maijalan kuvitus on riemastuttavaa. Hän tekee Karoliinasta, Arskasta sekä näiden läheisistä oikeita ihmisiä: sotkuisia ja suloisia, reikäsukkaisia, takkutukkaisia, iloisia ja surullisia. Myös niitä kuuluisia pökäleitä esiintyy kuvissa tarpeeksi usein.

Lastenkirjoja arvioidessani tapanani on kuunnella lasteni kommentteja. Karoliinan ja vallattoman pennun luin esikoululaiselleni. Lopetankin arvioni hänen kommenteillaan:
No, mä annan kolme tähtee. Siks kun mä en tykänny siitä Karoliinasta. Se oli ärsyttävä. Kun sen nimessä on se Karo. Ja se oli muutenkin ihan hölmö. Mut se koira oli kiva, vaikka kultainennoutaja ois kyllä ollut vielä parempi niinku Pentujengissä [köykäinen, mutta hauska lastenelokuvasarja]. No, pökäleet kuitenkin naurattivat, kirja jännittikin hieman ja lukuja piti lukea useampi kerrallaan. Kirja siis täytti kyllä tehtävänsä, vaikkei se täysin ihastuttanutkaan.

***½

Heidi Köngäs: Vieras mies

Heidi Köngäs: Vieras mies
Kustantaja: Otava 2002 (pokkaripainos 2004)
Kansi: Jaakko Tervasmäki
Kotimainen romaani
Sivuja: 333

Pidän siitä miten hän on, täysin vailla minkäänlaista poseerausta, jotenkin omissa oloissaan. Ja silti hänen olemuksensa voima tuntuu niissä kuvissa. Jokainen kuva antaa uuden näkökulman hänen kasvoihinsa. Miehen kasvoihin. Katsoessa voi nähdä, miten erilainen hän on joka kerta, miten valot muuttavat kaiken, jopa hänen silmänsä.
Ja koko ajan tiedän, että parhaan kuvan jätin ottamatta.

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia Raahessa, Perämeren rannalla. Polion seurauksena raajarikkona elävä keski-ikäinen valokuvaaja Iiris elää rauhallista vanhanpiian elämäänsä Raahessa. Hän pitää valokuvaamoa, peittää oman naisellisuutensa reilunkokoiseen työtakkiinsa ja ahkeraan kuvaamiseen. Eräänä päivänä hänen liikkeeseensä astuu mies, nuori vieras mies, jolla on vahvat ja ihmeelliset, kuvaamoon täysin sopimattomat kädet. Tuomas Vasama hakee töitä ja Iiris tietää miehen olevan kulkija, mutta pyytää tämän kuitenkin uudelleen liikkeeseen ajatellen tiesin heti, että ottaisin hänet.

Älkää välittäkö kirjan tietynlaista romantiikkaa pursuavasta kansikuvasta! Heidi Köngäksen romaani Vieras mies (2002) on vahvasti läsnäoleva, kipeä ja kaunis, hienovireisessä eroottisuudessaan yllättävä sekä mieleenpainuva romaani sodanjälkeisestä Suomesta sekä kahdesta yksinäisestä ihmisestä, jotka koettavat selvityä omien tunteidensa kanssa. Köngäs kasvattaa naisen ja miehen - Iiriksen ja Vasaman - tarinan elämänmakuisiin mittoihin. Sodan riivaama mies välittää vain pullosta ja pillusta, nainen kunniallisesta elämästään, valokuvistaan ja omasta rauhastaan. Toisilleen he ovat kuin magneetin vastakkaiset navat.

Villiviini kiertää punaisena aitaa ja pysähtyy ennen omenapuuta, jonka oksilla on vielä muutama omena, enin osa makaa puun helmoissa maassa. Koulupoika jättää laukkunsa jalkakäytävälle, hyppää aidalle ja saa otteen oksasta ja ravistaa. Omenat tippuvat rytisten maahan, poika poimii muutaman ja työntää taskuunsa. Katselen ikkunasta ulos enkä tee mitään.
Vasama vihaa äitiään, minä vihaan isääni. Kaksi vihaa kohtaa valokuvaamossa ja yrittää ylettyä toisiinsa. Vihasta voisi kasvattaa holvin, villiviinin peittämän holvin, jonka alla me olisimme kuin Hannu ja Kerttu kertomassa pahoista päivistämme.

Vierasta miestä halkoo kolme teemaa: seksuaalisuus, sota ja valokuvaus. Näistä etenkin valokuvaus toimii hyvin välineenä: se on Iirikselle tapa katsoa kaikkia muita kuin itseään, vaikka kuvatessaan elämän rikkomia ihmisiä, hän tiedostamattaan tarkasteleekin linssin läpi oman minuutensa rakentumista. Nimenomaan Iiriksestä Köngäs rakentaakin uskottavan ja rikkonaisuudessaan ehjän ihmisen. Huomasin lukiessani miltei hengittäväni hänen tahtiinsa, vaikkei omassa maailmassani juuri mitään yhteistä hänen kanssaan olekaan. Se, jos joku on voimakkaan kirjan merkki. Vasamaa Köngäs kuvailee niin ikään taidokkaasti, mutta Vasama jää kuitenkin jonkinlaiseksi vahvakätiseksi objektiksi - vieraaksi mieheksi. Ehkä se on tarkoituskin, vaikka romaani rakentuu tasa-arvoisesti sekä naisen että miehen näkemyksille. Toisaalta juuri Vasama näkee Iiriksen muunakin kuin kampurajalkaisena vanhapiikana. Hän näkee Iiriksen naisena.

Romaanin jännite rakentuu intensiiviseksi, Iiris ja Vasama kertovat kaikesta vuoroluvuin. Vieraan miehen kieli on kikkailemattomuudessaan kuulasta. Se on hiottua, miltei täydellistä, muttei missään vaiheessa hengetöntä. Köngäs on kuin maalari, joka muutamalla siveltimen vedolla saa aikaan jotain vaikuttavaa; hän osaa tehdä pienestä suurta ja pääsee muutamilla lauseillakin niin syvälle Iiriksen ja Vasaman tunteisiin, että lukija kyllä huomaa heidän keskinäisen intohimonsa sekä omaa itseään koskevan vihan ja hellyyden ristiaallokon. Pidän siitä. Vain muutamassa kohtaa pohdin kielen olevan ehkä liiankin lähellä nykyhetkeä: kuvailisiko 1940-luvun Perämeren rannikkoseudun asukas meren tuoksua orgaaniseksi? Minä en lukijana olisi oma itseni, jos en hyvänkään kirjan kohdalla kiinnittäisi huomiota tällaisiin pikkuseikkoihin. En kuitenkaan halua takertua niihin, sillä Iiriksen ja Vasaman odotuksentäyteisestä ja varsin eroottisesti lautautuneesta suhteesta muodostuu niin kahden siipirikon yhteinen tarina kuin heidän oma yksinpuhelunsakin. Samalla kirja on myös kaikkien sodan särkemien ihmisen ja maisemien arkinen peili: mereltä tuulee, lumi kehystää naiseman, mies jännittyy kaarelle ja tulee, valokuvaamossa vuoroaan odottava maatilanemäntä vuolee puukolla siivuja evääksi ottamastaan siankyljestä, viina vie sodan maun suusta ja tilhiparvi tyhjentää pihlajan marjoista.

Vieras mies on kaunis ja pienieleisyydessään voimakas kirja. Vieras mies on loppuaan myöten oikea helmi kirjaksi ja Köngäs kirjailija, jolta aion lukea muutakin. Hän kuvaa keski-ikäisen naisen ja nuoren miehen välistä vetovoimaa tavalla, joka on samaan aikaan väkevää ja hienovireistä. Hän osoittaa, että ihmisessä on enemmän puolia kuin mitä tämä ehkä itse oivaltaakaan. Ja kun oivalluksen hetki tulee kohdalle, on mahdollista uskoa mihin vain sillä Iiris on silmän värikalvo. Iiris on kurjenmiekka. Minä olen ne molemmat.


****+

Vieras mies on kirja, jolle toivon suuresti blogisavuja. Blogimaailmassa kirjasta on kirjoittanut Pekka, johon Vieras mies vaikutti lähes salamaniskun tavoin. Kiiltomadossa kirja yllätti myönteisesti. Helsingin Sanomien Mervi Kantokorpi vertaa Köngästä jopa Maria Jotuniin.

Naiskirjallisia tunnustuksia ynnä arvontavoittajia

Hyvää naistenpäivää, kaikki blogiystäväni!

Muutaman viime viikon sisällä olen saanut One lovely blog-tunnustuksen sekä Hyvän mielen haasteen 2012 niin Mie iteltä, Morrelta kuin Linnealtakin sekä vielä Anulta Kirjaston kummitus-blogista. Kiitos. Kaikkien kiireiden vuoksi ehdin ottaa tunnustuksen ja haasteen vastaan vasta nyt, mutta teenkin sen naistenpäivän kirjabloggaukseksi (toivottavasti) sopivalla tavalla.

One lovely blog-tunnustuksen ideana on kertoa seitsemän asiaa itsestään. Olen tainnut kertoa ne seitsemän asiaa niin usein, että listaan tänne nyt seitsemän sellaista kaunokirjallisista lainausta, jotka kertovat jotain omasta päivästäni. Naistenpäivän kunniaksi kaikki sitaatit ovat tietenkin naiskirjailijoiden teoksista:

1. Mikä ihanuus! Mikä sukellus! ajattelin samoin kuin Mrs. Dalloway konsanaan tänään aamulla, kun katsoin kevättalven aurinkoista maisemaa.
2. Tarvitaan muutama viipalale kuivunutta leipää, tuumi Mercy Stone Goodwill. Kumpaa valmistaisin iltapalaksi: köyhiä ritareita vaiko lettuja?
3. Mutta maalla ei ole rajoja eikä liioin onnella. Onneksi ei, sillä tänään olen tuntenut oloni ainakin paljon onnekkaammaksi kuin Louise Erdichin kirjan pohjoisdakotalaiset intiaanit.
4. Sinulla olisi paljon hauskempaa, jos tanssisit, saa Mr. Darcy kuulla. Niin minäkin. En koskaan tanssi.
5. Heillä on vain ikäviä töitä ja hupsuja vaatteita ja liikavarpaita ja kummallisveroja. Olen monessa samaa mieltä kuin Peppi Pitkätossu, mutta olen kuitenkin iloinen veronmaksaja, tänään työni olivat vain mukavia, liikavarpaitakaan ei ole, mutta vaatteet voivat joskus olla hupsuja.
6. He jakavat lehden kodikkaasti mitään puhumatta, kuten joka aamu. Meille käy toivottavasti paremmin kuin Virvalle ja Tanelille Paljain käsin-romaanissa.
7. Lily katsoi pimentyvällä taivaalla paistavaa kuuta. Lumouksen Lilyn tavoin katselen illalla varmaankin kuuta, mutta toivon näkeväni revontulia.

Hyvä mielen haasteessa täytyy listata kymmenen hyvää mieltä tuottavaa asiaa. Kävin tänään kirjastossa lasteni kanssa, josta lainasimme muun muassa tämännimiset kirjat, jotka tulevat toivottavasti tuottamaan paljon hyvää mieltä:
1. Tule risteykseen seitsemältä
2. Maailman paras Katto-Kassinen
3. Pekka ja kummitukset kaivossa
4. Yksityispotilas
5. Kuorma-autot sekä paloautot, työkoneet ja sotilasajoneuvot
6. Kissataksi
7. Pikkumimmien keittokirja
8. Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
9. Tullaan tutuiksi. Lemmikkieläimet
10. Nainen jonka nimi on Nathalie

Ja nyt ta-daa! Arvonta! Kaksi viikkoa sitten laadin hiihtolomani kunniaksi Carl Larson-aiheisen arvonnan. Ensin kaikille osallistujille naistenpäivän tulppaaneja ja sitten Random.org saa arpoa:

Ensimmäinen palkinto, Larsson-värityskirja, taideprintti, puuvärikynät ja suklaata lähtee numerolle 44, joka on Petriina blogista Silkkiä samettia.

Toinen palkinto, lajitelma Larsson-kortteja sekä suklaata menee numerolle 25, joka on Zephyr Kirjanurkkauksesta.

Molemmat saatte vielä Rudolf Koivu-aiheisen kirjanmerkin. Paljon onnea teille kummallekin ja kiitos kaikille arvontaan osallistuneille. Ilmoitelkaa osoitteenne minulle, niin lähetän paketit tulemaan.

Mitä haasteisiin tulee, niin en jaa niitä nyt eteenpäin, mutta aina toisinaan olisi hauska törmätä blogeissa oman päivän tunnelmien kirjaamiseen kaunokirjallisten sitaattien välityksellä. :)

P.S. Ikuisuuskysymys kuvakoosta on ilmestynyt taas sivupalkkiini

Ann Rosman: Noitavasara

Ann Rosman: Noitavasara
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: Själakistan 2010
Suomentanut: Anu Koivunen
Kansi: Nina Leino
Ulkomainen romaani, dekkari, Ruotsi
Sivuja: 437

Uhrilehdon uhrikivellä, kahdensadanviidenkymmenen metrin päässä portista 23, Carlstenin linnoituksen sisäänkäynnistä, kyyhötti täyspitkään pellavapaitaan, hihattomaan päällysmekkoon ja nahkavyöhön pukeutunut nainen. Hän oli ollut samassa asennossa jo yli kahdeksan tuntia. Lounaistuuli heräsi ja sai pyökin lehden kahisemaan hänen yläpuolellaan siinä, missä hänen päänsä olisi pitänyt olla. Ennen tätä yötä uhrikivellä ei ollut vuodetattu verta moneen sataan vuoteen.

Aurinko häikäisee merellistä maisemaa, kun koululaiset ovat syysretkellä Carlstenin linnoituksen raunoilla Kattegatin salmen lähistöllä. Äänenmurroksen rikkoma huuto katkaisee opettajan evästauon ja pian koko koululuokka kohtaa kauhistuttavan näyn: linnan vanhalla uhrikivellä makaa päättömän naisen ruumis. Vanhan rouva Wilsonin puutarhaan on yön aikana ilmestynyt pelkkä pää vailla nenää. Pää ja ruumis eivät kuulu yhteen. Surmattuja naisia alkaa löytyä lisää. Onko keskiaikaisten roolipelien harrastajilla jotain tekemistä surmien kanssa? Toisena aikana, 1950-luvulla, pieni poika on vangittu kellariin. Hänet on teljetty pimeään nelivuotiaana ja vielä kuusivuotiaanakin hän elää siellä vailla valoa, syliä tai ihmiskontaktia. Miten pojan tarina liittyy nyt löytyneisiin ruumiisiin? On kuin joku toteuttaisi Malleus Maleficarumin, vanhojen noitaoikeudenkäyntien periaatetta julmalla ja raakuudessaan käsittämättömällä tavalla.

Ruotsalaisen Ann Rosmanin merellisessä dekkarissa Noitavasara (2010/2012) rikoskonstaapeli Karen Adler alkaa selvittää paloittelumurhia. Murhatutkimusten ohella Karenin oma elämä valottuu lukijalle niin juuri eronneen naisen kuin hänen läheisten työtovereidensa arjen näkökulmasta. Meri pärskyy ja aallot keinuvat, ihmiset innostuvat, masentuvat, hakevat lapsiaan päiväkodista, haaveilevat perheestä sekä tekevät kovasti töitä. Ja töitä riittääkin, sillä murhien selvitystyö avaa paitsi ihmisten koteja, myös kokonaisia sukulinjoja sekä paikallishistoriaa aina vuosisatojen taakse.

Oli aivan tyyntä, ja taivaalla loistavat tähdet heijastuivat merenpinnasta, joka kohoili varoen ja vain juuri ja juuri silmin havaittavasti. Ia, paikallisten oma nimi ilmiölle, kuulosti rauhoittavalta. Miten rikas olenkaan, Karin ajatteli katsellessaan merta ja maisemaa - Marstrandsönin kauniita puutaloja ja punaisia rantavajoja, jotka nököttivät Blekebuktenin harmailla kallioilla salmen vastarannalla.
Hän avasi luukut ja kiipesi puuportaita sisään veneeseen. Vastaan tulvahti heikko, hädin tuskin erottuva dieselin haju. Andantessa oli oma, erityinen tuoksunsa. Vene oli hänen kotinsa, hänen elementtinsä. Täällä hän oli ehjä ja eniten oma itsensä.

Rosmanin kirjassa kaikki elementit ovat kohdallaan: tarinan jännite pysyy pääosin hienosti yllä. Karen, hänen työtoverinsa, ystävänsä sekä entinen ja nykyinen miesystävänsä ovat kirjasarjaa ajatellen erittäin kehityskelpoisia hahmoja. Rosman on kirjallisia ja suullisia lähdeviitteitä myöten tehnyt hyvää taustatutkimusta niin noituudesta ja kansanuskosta kuin Bohusläsnin alueen linnaraunioista, kartanoista ja kivisistä "tanskalaistaloistakin". Hän tuntee niin kansanperinteen kuin poliisin nykyiset työskentelytavat - ainakin sellaisella tavalla, joka saa kirjan tuntumaan uskottavalta. Tässä yhteydessä haluan kehua vielä kirjan suomennosta sekä toimitustyötä. Noitavasaraa on ilo lukea myös siksi, että se on kokonaisuudessaan laadukkaasti työstetty romaani.

Voi johtua siitä, että luen vähän dekkareita enkä osaa vertailla useita genren edustajia keskenään, mutta Rosmanin kirja muistuttaa minua Camilla Läckbergin Merenneidosta. Vertaukseni ei itse asiassa olekaan kaukaa haettu tai tyhjästä päähäni iskostunut, sillä Noitavasaran kansiliepeessä on lainattu otetta Dagens Nyheterin arviosta, jossa Läckberg ja Rosman rinnastetaan jälkimmäisen eduksi. Olen lukenut molemmilta vain yhden teoksen ja allekirjoitan Dagens Nyheterin kriitikon mielipiteen täysin: Rosman on parempi ja omaperäisempi kielenkäyttäjä, minkä vuoksi hänen dekkarinsa lukeminen toi minulle Läckbergin kirjaa suuremman ilon. Muuten romaanien psykologisessa asetelmassa, raakuudessa ja poliisin oman yksityiselämän yhteensovittamisessa on hyvin paljon samaa.

Toki Noitavasarassa on paljonkin sellaista, josta voi olla montaa mieltä. Minun on aina hieman vaikea suhtautua kirjoihin, joissa on yliluonnollisia mausteita. En puhu nyt tietenkään fantasiasta tai maagisesta realismista, jonne selittättömät asiat toki kuuluvatkin, mutta realismipohjaisessa lukuromaanimaisessa dekkarissa yliluonnollisuus tuntuu hivenen vieraalta. Toisaalta se peilautuu hyvin kirjassa keskeisellä sijalla olevaa paikallishistoriaa sekä larppausta vasten. Yliluonnollisen mahdollisuus myös kasvattaa jännitystä. Jännitys pysyykin yllä, vaikkei murhaaja tullut minulle tälläkään kertaa täytenä yllätyksenä. Rosman kirjoittaa niin hyvin ja dekkarin klassisia periaatteita kunnioittaen, että kirjan luki mielenkiinnolla loppuun saakka - oli pakko tietää, miten ja miksi kaikki tapahtui. Minkä vuoksi ihminen kykenee sellaiseen pahuuteen kuin Noitavasaran syyllinen?

Rosmanin romaani etenee vetävästi, mutta siinä myös paljon suvantokohtia, ehkä liikaakin. Tarina tuntuu toisinaan pysähtyvän perhearjen tai yksinäisyyden kuvailuun sekä luonnon ihmettelyyn. Kaiken tämän voi kuitenkin kääntää Rosmanin eduksi, sillä hänellä on erinomainen kyky kuvailla maisemia ja luontoa. Haljenneet rantakalliot, majakat, punaiset kanervikot, rouva Wilsonin ruusujen ja omenapuiden verhoama puutarha, Marstrandin pikkukaupungin kiviset kadut - kirjailijahan selvästi suorastaan myy Bohuslänin maaseutua! Ainakin minun tekisi mieleni matkustaa sinne vaikka heti. Luonnon sekä romaanihenkilöiden yksityiselämän kuvaus pehmentää myös mukavasti raakaa murhatarinaa. Päättömien ruumiiden ja nenättömien päiden sekä ahdistavien kellariloukkujen rinnalla tuntuu hyvältä lukea tavallisesta arjesta. Rosman nimittäin tietää, mistä kirjoittaa: pikkulapsiperheen äitinä minun ei ole ollenkaan vaikea ajatella hyvän valkoviinin ja eineskalapullien yhteensovittamista tyylirikkoiseksi ateriaksi. Juuri tuollaista elämä joskus on.

Dekkari pari kertaa vuodessa pitää mielen virkeänä ja Rosmanin tuotantoa kannattaa selvästi seurata. Kokonaisuudessaan Noitavasara on erittäin hyvä, jopa kaunokirjallinen dekkari. Tiivistyvä jännitys, hyvä tarina ja meren suolaisen raikas ilmapiiri takaavat viihtymisen koko romaanin keston ajan. On  mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Rosman alkaa sarjaansa viedä; sarjan kolmas kirja Porto Francon vartija ilmestynee suomeksi noin vuoden kuluttua. Vaikka dekkarit poikkeavat kirjalliselta mukavuusalueeltani, olen varsin ihastunut Rosmanin romaaniin. Itse asiassa pidän suuresti ajatuksesta, että palaan joskus uudestaankin puutalojen, rantavajojen ja kanervien värittämälle sekä tuulen tuivertamalle Ruotsin länsirannikkolle juuri Karin Adlerin seurassa.

***½

Noitavasaran on lukenut myös Hanna.