Kustantaja: Otava 2002
Kotimainen romaani
Sivuja: 207
Tämä maa on malvanpunainen, sen tuoksu läpitunkeva ja salainen. Meren suolasta nousee vastavirta, kivikossa on maurien ja merimiesten verta. Katselen maisemaa viimeisen kerran, näen puiden uneksivat rungot, poppelit ja mandariinipuut, kauempana Lissabonin kajon, joka on menneisyyden kajoa. Minulla on paljaat jalat ja kävellessäni multa takertuu varpaiden väleihin. Se tuntuu mukavalta ja tuo mieleeni isoäitini, joka korjasi kenkäni aina talteen keväällä ja antoi takaisin syksyllä, kun vuorilla oli jo lunta. Etteivät kulu, hän sanoi. Ja vaikka siitä on vuosia, häilyy muisto mielessäni kirkkaana kuin eilispäivä.
Nuori lissabolaistunut fado-kitaristi Augusto soittaa yhteensä kanssa paikoissa, joissa palkka tulee rahallisesti kitsaasti, mutta joissa tarjotaan runsaasti viiniä, omelettia ja makkaraa. On loppusyksy. Päivät ovat vielä lämpimiä ja sitruuna- ja mandariinipuut kantavat hedelmää, mutta vuorilla on satanut jo lunta. Augusto saa kirjeen suuresti arvostamaltaan enolta, joka kertoo Auguston kotikylän Ajudan vajoavan mereen. Hän päättää palata kotiinsa ja saa matkaseurakseen koko yhtyeensä, sillä läheisessä Oportossa järjestetään vuotuiset musiikkikilpailut. Augosto, José, Fernando, Pedro sekä laulajatar Inês pakkaavat vanhan rämisevän Volgswagenin ja aloittavat matkansa kohti pohjoista.
Joel Haahtelan kolmas romaani Tule risteykseen seitsemältä (2002) ei kirjailijan monien muiden teosten tavoin liiku Keski-Euroopassa tai Suomessa, vaan nyt kirjailija kuljettaa lukijansa yhdelle Euroopan äärimmäiselle laidalle, syksyn ja talven murroskohtaa elävään Portugaliin.
Tule risteykseen seitsemältä on sekä yhden yhtyeen road trip vuoristo- ja merimaisemissa että ennen kaikkea kirja muistojen voimasta. Koko seurue kantaa mukanaan omia, osin yksityisiä, osin jaettuja ja paikoin pikkuhiljaa avautuvia muistoja ja salaisuuksia; niitä sirpaleita, joista itse kunkin oma siihenastinen elämä on rakentunut. Vaikka Augustolla on syvät juuret kotikylässään Ajudassa, kulkee hän yhtyeensä kanssa soittamassa ja antaa kitaransa laulaa isänsä ikävää potien. Äitinsä kanssa kasvaneelle vaaleatukkaiselle Augustolle on kerrottu, että hänen isänsä oli ollut kylässä pistäytynyt skandinaavinen perhostutkija August Kalm. Palatessaan Ajudaan Augusto kohtaa sekä mennyytensä salaisuuksia että ennen kaikkea suuren rakkautensa, juuri leskeksi jääneen Lenan. Moni asia vaatii selvittämistä, jotta elämä voisi näyttää taas kirkkaalta ja puhtaalta.
Olen eksynyt muutaman kerran elämässni. Tiedän sen huimaavan tunteen, joka valtaa mielen sen kadottaessa kiintopisteen. Maisema näyttää loputtomalta ja uhkaavalta, hiljaisuus kuin oksalla virnuileva korppikotka. Ja kuka ei olisi eksynyt omassa mielessään, kyseenalaistanut oman olemassaolonsa merkitystä [--]
Ennen kuin alan pohtia itse kirjaa, tuumaan Haahtelan olevan kirjailija, joka selvästi jakaa lukijansa. Toisille hän on liiankin romanttinen ja kaunosieluinen vatuloija, toisille taas täydellisten lauseiden ja unenomaisten tunnelmien mestari. Kaikki blogiani seuranneet tietänevät, että kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Olen lukenut Haahtelalta nyt koko tuotannon esikoiskirjaa Kaksi kertaa kadonnut lukuunottamatta. Suosikkini ovat ehdottomasti Elena ja Katoamispiste, Perhoskerääjä ja Naiset katsovat vastavaloon ovat heti niiden kintereillä. Traumbach on Haahtelan kirjoista ehkä kaikkein ihanin, mutta toisaalta se on ollut ainoa, johon olen aavistuksen pettynyt. Lumipäiväkirja - ainoa, josta en ole blogiini kirjoittanut - taas jäi hieman etäiseksi. Aloitinkin Tule risteykseen seitsemältä suurella jännityksellä: mihin se sijoittuisi minun Haahtela-asteikollani? Pääsisinkö kuulemaan fadoa, kadottamaan, etsimään ja löytämään seuratessani Auguston ja hänen ystäviensä rämisevän volkkarin kulkua ympäri Portugalia?
No, totta kai pääsin. Perustelen äskeistä omaa haahtelahistoriaani käsittelevää kappalettani sillä, että lukukokemuksen aikana Tule risteykseen seitsemältä peilautui kiehtovasti Haahtelan muihin romaaneihin, etenkin hänen vielä tulevaan tuotantoonsa. Romaanissa on nimittäin paljon sellaisia elementtejä, jotka ovat keskeisiä Haahtelan koko tuotannossa: mies etsii jotain, joko mennyttä tai tulevaa, matkustaa ja tapaa erikoisia ja tavallisia ihmisiä, kaikki näyttäytyy unenomaisena, ehkä hieman outonakin. Mitä enemmän olen Haahtelaa lukenut, sitä enemmän olen huomannut intertekstuaalisuutta hänen kirjoissaan. Tule risteykseen seitsemältä esimerkiksi ennakoi jo Perhoskerääjää. Vaikkei perhostutkija August Kalmia esiinnykään Perhoskerääjässä, on Eurooppaa kiertelevän perhosmiehen alkujuuret luettavissa nyt käsissäni olleesta romaanista. Myös poliittiset teemat tulevat esiin muutamissa romaaneissa. Kun Lumipäiväkirjassa käsitellään Ulrike Meinhofia, viittaa Tule risteykseen seitsemältä muutamaan otteeseen Portugalissa huhtikuussa 1974 käytyyn neilikkavallankumoukseen. Miehen rakkaus naiseen on niin ikään ikuinen teema, myös taidetta muodossa tai toisessa on kaikkialla. Tämä kaikki on mielestäni kovin kiehtovaa.
Vaikka löydän Haahtelan kirjoista yhtäläisyyksiä, en sano, että kirjailijalla olisi joku konsepti tai että hän kirjoittaisi samaa tarinaa aina uudelleen. Tule risteykseen seitsemältä on kiehtova kirja. Se on lempeä ja valoisa kirja. Se on myös omalla tavallaan yllättävin Haahtelan romaaneista. En yllättävyydellä tarkoita nyt kirjan juonta, vaan kaikenlaisia pieniä kohtaamisia ja eroja, joille kirja osin rakentuu: mikä tahansa voi olla merkityksellistä, eväskori, autonrämä, mykkä tyttö tai risteyksessä oleva aprikoosipuu. Kuin elokuvaa tai unta!
Mitä juoneen tulee, niin se on hieno, se on yksinkertainen ja ehkä siksi niin eheä. Myös Haahtelan kieli soljuu niin, ettei kirjailijaa ole syyttä kutsuttu lauseiden tai tunnelmien mestariksi. Tunnelmissa onkin myös Tule risteykseen seitsemältä:n vahvuus, ehkä vielä enemmän kuin kirjailijan muissa teoksissa. Haahtela tekee eläviksi niin Lissabonin savuiset ja viinintäyteiset ravintolat kuin karun maaseudun oudot ihmiset hedelmäpuuriitoineen. Hänen ihmisensä ovat haurainakin vahvoja, karunväkeviä kuten heidän kotimaansa Portugal. Kirja onkin eräänlainen rakkaudentunnustus kovia kokeneelle - ja edelleen kokevalle - maalle. Luettuani kirjan minäkin haluaisin syödä viikunoita suoraan puusta, astua koinsyömään kirjakauppaan katsomaan värikopiota Urbinon Venuksesta tai kokea sen lapselle ominaisen ilon tunteen, mitä on elää vailla lyijyä joka kertyy aikuisten sydämiin.
Kuten Augusto, minäkin kasvoin osaksi Haahtelan luomaa maisemaa: mandariinipuiden katveeseen, malvanpunan pinnalle, muistojen ja kaiken kattavan suruttomalla harmalla sävyttyneen taivaan alle. Tule risteykseen seitsemältä on kirja, jonka jälkeen maailma on ainakin hetken aikaa sekä muistojen kaiun tavoin unenomainen että täynnä valoa ja suoranaista iloakin.
****½ (jonka luultavasti ajan kanssa pyöristän täyteen viitoseen, mutta olen aina nihkeä viiden tähden suhteen :) )
P.S. Tule risteykseen seitsemältä on ihastuttanut myös Joanaa, Saraa, Pekkaa ja Jum-Jumia. Vaikka neilikkavallankumous on kirjassa vain yksi menneisyyden sivujuonteista, haluan linkittää tänne jälkikirjoitukseeni vielä Amália Rodriguesin kappaleen Grândola, Vila Morenan (linkki vie kappaleesta tehtyyn vaikuttavaan Youtube-videoon). Fadon ohella tuo kappale voisi toimia hyvin, jos Haahtelan kirjasta koskaan tehtäisiin elokuva. Jos sellainen tehtäisiin, olisi se varmasti laadukasta yleiseurooppalaista tuotantoa. Aina saa haaveilla!
Kiitos sinun Katja, eilen sain päätökseen ensimmäisen Haahtelani - Katoamispisteen. Pidin kirjasta, sen kielestä ja melankoliasta. Kunhan lukuvauhtini kevättä kohti kasvaa, tarttunen muuhunkin hänen tuotantoonsa.
VastaaPoistaMukavaa viikkoa :)
Voi, miten kiva kuulla. Ihanaa, että pidit kirjasta. Haahtelan kaikissa kirjoissa on samalla tavalla hienoa kieltä ja melankolinen tunnelma, joissakin tosin lohdullisella tavalla melankolinen. Tätä voisin suositella sinulle vaikkapa seuraavaksi haahtelaksesi!
PoistaJa kiitos samoin. :)
Oi, odotan, että saan tämän bongattua kirjastosta ja luettua. Minullekin Lumipäiväkirja on ollut tähän mennessä lukemistani Haahteloista (olen lukenut samat kuin sinä paitsi Katoamispisteen), Risteykseltä odotan paljon :)
VastaaPoistaRisteys nousee ehdottomasti yhdeksi Haahtelan parhaaksi kirjaksi ainakin minun mielessäni. Vielä en uskalla sijoittaa sitä yli ihanan Elenan sekä taidokkaan Katoamispisteen, mutta tunnelmaltaan ja tarinaltaan tämä vie jonnekin ihmeelliseen. Lisäsin siis vain hieman sinun odotuksiasi. ;)
PoistaNyt minunkin pitää kyllä etsiä Haahtelan kirja käteeni sitten Suomessa...
VastaaPoistaJa Rodriguesia on aina ihana kuunnella:)
Etsi! Kaikista Haahtelan kirjoista suosittelen sinulle joko tätä tai Perhoskerääjää. Minä innostuin nyt toden teolla Rodriguesista. Olen kuunnellut hänen kappaleitaan Youtubesta, miten kauniita!
PoistaTätä olen pidellyt käsissäni, mutten vielä ehtinyt lukea. Olen kanssasi siinä jälkimmäisessä ryhmässä :) ja Perhoskerääjä oli ensimmäiseni ja täydellinen rakastuminen :) Ihana aloittaa pitkän päivän aamu täällä luonasi. Voi hyvin, suloista tiistaita!
VastaaPoistaJälkimmäiseen ryhmään kuuluminen tietää hyvää kirjaonnea. :) Ihanaa, että sinulla oli sama ensikokemus Haahtelan kirjoista. Jotain ihmeellistä niissä on. Kaunista viikkoa sinulle, Satu!
PoistaVoii, tämä on joutunut lojumaan yöpöydälläni jo ties kuinka pitkään kun lupasin Saralle että luen. En ole vielä uskaltanut tai halunnut, yritän mukamas säästellä. Valoa ja lempeyttä on kyllä välillä saatava ja tämä on varmasti hyvä sellaisen olotilan lähde.
VastaaPoistaOli mukavaa lukea Haahtela-historiastasi. Minulla on luettuna vasta Elena ja Katoamispiste, Lumipäiväkirja, Vastavalo ja Perhoskerääjä odottelevat hyllyssä. Onneksi.
Kiitos ja aurinkoista päivää!
Voin sanoa, että et ole turhaan luvannut Saralle. Tämä on ihana kirja. Tosin minäkin olen hieman säästellyt haahteloita. Nyt lukematta on enää yksi. Tosin voisin aloittaa uusintakierroksen Lumipäiväkirjasta, että saisin oman blogivärisuorani valmiiksi.
PoistaKevätaurinkoisia tunnelmia, valoa & lempeyttä!
Hieno kirjoitus, kivan perusteellista analysointia! Mitä enemmän Haahtelaa lukee, sitä enemmän alkaa nähdä yhtäläisyyksiä ja juuri tuota intertekstuaalisuutta, vähitellen kaikki sulautuu osaksi yhtä suurta tarinaa. Erityisen hyvin sen tietysti huomaa silloin, jos lukee koko tuotannon putkeen, niin kuin jotkut ovat tiettävästi tehneet. ;)
VastaaPoistaKiitos, Pekka. On ihan totta, että intertekstuaalisuuden huomaa sitä paremmin, mitä enemmän lukee. Ja mitä useammin lukee, kuten "jotkut" ovat tosiaankin tehneet. ;) Minäkin taidan aloittaa pian uusintakierroksen. En uskalla lukea koko tuotantoa putkeen, mutta nyt mieleni tekisi lukea etenkin Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja uudelleen. Jotenkin nyt olisi niiden aika. :)
PoistaVoi ei... Minä aloitin Haahtelaan tutustumisen Lumipäiväkirjasta, nyt kun mainitsit noista linkittymistä niin aloin miettimään pitäisikö aloittaa vanhimmasta kirjasta. Siltä varalta, että ihastun ja innostun lukemaan enemmänkin :) Lumipäiväkirjasta en ole vielä ehtinyt kovin paljoa lukea...
VastaaPoistaEn usko, että tarvitsee tai kannattaa. Minä aloitin sieltä keskeltä, Perhoskerääjästä ja olen nauttinut kaikista kirjoista. Luulen, että se ihan esikoinen (jota en ole lukenut) voi olla monin osin harjoittelukappale. Ainakin muistan lukeneeni, että siinä on enemmän haparointia ym. esikoiselle ominaisia oireita. Että anna mennä vaan!
PoistaHieno, kiehtova kirjoitus! Minua jäi kiinnostumaan, mille kohtaa Haahtela-asteikollasi tämä asettuu, mutta vastasitkin kysymykseen jo vastakommentissasi Marialle. :)
VastaaPoistaMinä luen varmaan seuraavaksi Haahtelakseni Katoamispisteen, kun se eräs ihana on sen juuri minulle lähettänyt, mutta ehkä kesällä voisi olla tämän vuoro!
Kiitos. :) Luulen, että tästä tulee ajan kanssa Haahtela-suosikkini. Ei ihan Elenan veroinen, joku siinä kirjassa viehättää (ehkä sen äärimmäinen kieslowskimaisuus), mutta tämä on jo nyt ihanampi kuin Katoamispiste. Katoamispiste on kuitenkin romaanina hurjan hyvä.
PoistaUskoisin tämän sopivan hyvin kesään, ehkä mieluiten loppukesään, vaikka kirjassa Portugalissa onkin loppusyksy/alkutalvi.
Minä niiin tykkään Haahtelasta, ja niiin tykkään sinun tyylistäsi kirjoittaa. Nyt en analysoi sen enempää. :)
VastaaPoistaKiitos, Jenny. Tulin todella iloiseksi kommentistasi. :)
PoistaKiitos ihanasta ja pohdiskelevasta kirjablogista! Olen sitä kautta löytänyt monia tutustumisen arvoisia kirjoja ja kirjailijoita. Kuten juuri Joel Haahtelan. Luin vastikään Elenan ja olen aivan myyty. Täytyy ehdottomasti tutustua myös muihin Haahtelan kirjoihin. t. Tuija
VastaaPoistaTuija, kaunis kiitos kommentistasi. Ihana kuulla, että olet löytänyt tätä kautta lukuvinkkejä. Elena on yksi oma suursuosikkini, se on niin taidokas, niin tiivis ja ihana. Suosittelen kyllä muitakin haahteloita - totta kai. :)
PoistaTätä Haahtelaa en ole lukenut, mutta nyt on pakko. En tiennyt, että se sijoittuu Lissaboniin, josta minulla on ihania muistoja. Muuten olen Haahtelan kirjoista ihan samaa mieltä kuin sinä: Traumbach oli minulle pieni pettymys ja Lumipäiväkirja ei koskettanut. Mutta nuo kaikki muuut...omia suosikkejani ovat Perhoskerääjä ja Katoamispiste.
VastaaPoistaEtkö? Sitten sinun pakko. Tämä sijoittuu osin Lissaboniin, mutta enemmän Portugalin karulle maaseudulle. Ihana kirja, jotenkin yleiseurooppalainen ja ennen kaikkea humaani.
PoistaHauska kuulla, että olet samaa mieltä Haahtelan kirjoista kuin minäkin. :)
Olen päättänyt, että Katoamispisteen luen vasta sitten, kun on kunnolla kevät & istun mökillä keinussa. Sitten, kun olen lomalla. Linnut laulaa, koski kohisee ja keskityn vain ja ainoastaan kirjaan. Nyt on liian levoton mieli. Ja ehkä luen sitten myös Perhoskerääjän uudelleen.
VastaaPoistaMilla, sinun suunnitelmasi Katoamispisteen lukemisesta kuulostaa melkein kuin palkinnolta. Aivan ihanalta. Silloin kun itselläni on levoton mieli, saattaa Haahtela rauhoittaa. Nyt mietinkin, että mitä minä oikein lukisin Haahtelan kirjojen kaipuuseeni... No, aloitan varmaan sen uusintakierroksen.
PoistaHaahtela-asteikko <3 Tuo on ihan totta, että osalle Haahtela on nautintoa ja osalle taas ei se sopivin. Eräs ystäväni kokeili lukea Haahtelaa luettuaan hehkutuksiani, mutta hänelle miehen teksti ei uponnut siten kuin minuun.
VastaaPoistaMinulla seuraava Haahtela on Katoamispiste, koska se odottelee omassa hyllyssä. Tule risteykseen seitsemältä kuulostaa sellaiselta täydelliseltä kesäillan kirjalta, joten ehkä luen sen kesällä -jos maltan odottaa sinne asti ;-) Joka tapauksessa olen päättänyt sen olevan seuraava teos Katoamispisteen jälkeen.
Haahtela-asteikko on siitä mielenkiintoinen, että sen huonoinkin kirja saa neljä tähteä. :) Aika korkealla siis liikutaan koko ajan! Mutta on tosiaan monia, joita Haahtela ärsyttää ja niin toki pitääkin olla.
PoistaKatoamispiste on hieno. Se on aika melankolinen, mutta romaanina niin ehjä. Tämä Risteys taas on ihana kuin eteläeurooppalainen elokuva. Saa nähdä, maltatko odottaa kesään saakka!
En osaa tähän oikein muuta sanoa kuin <3 !
VastaaPoistaKuten tiedätkin, Risteys oli minulle Täydellinen Kirja, ja vaikka olen rakastanut kaikkia tähän mennessä lukemiani Haahtelan kirjoja, ei Risteystä pysty yksikään kirja sydämessäni ohittamaan. Risteys on minulle puhdasta rakkautta. <3
Minulla on vielä kolme lukematonta (Vastavalo ja Perhoskerääjä, joita säästelen kuin harvinaisia aarteita, sekä Kaksi kertaa kadonnut). Mutta jostain syystä nyt tekisi mieli lukea Elena uudelleen! :) Ensimmäisellä kerrallahan kuuntelin sen äänikirjana, mutta nyt haluaisin lukea sen täydelliset lauseet omin silmin.
<3
Ei niin! <3 Minä luulen, että ajan kanssa Risteys menee minulla ihan samaan Elenan kanssa. Tämä on niin hieno kirja.
PoistaIhanaa, että sinulla on Vastavalo ja etenkin Perhoskerääjä vielä lukematta. Perhoskerääjä oli ensimmäinen haahtelani ja siksi sillä oma erityinen paikkansa sydämessäni. :)