Turkka Hautala: Kansalliskirja

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Kustantaja: Gummerus 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Kotimainen kertomuskokoelma, pakinanomaisia tarinoita
Sivuja: 112

Ääni on asiallinen, vastaansanomaton: Saavumme Helsinkiin. Ikkunassa vilahtelee kalliota, johtoa, rakenteita. Maailmanpyörä. Ajattelen vaivannäköä jonka graffitipaikkoihin pääsy on vaatinut. Sanavalmiita huppupäitä jotka liikkuvat pääkaupungeissa kuin ne olisivat suuria temppuratoja joiden kadut on tehty heidän kuljettavikseen, seinät nojailtavikseen, aukiot peitettäviksi heidän purukumeillaan. He pilkkaisivat minua jos avaisin suuni. Nauraisivat jos näkisivät äidin pakkaamat eväsleivät. Säälisivät kuullessan minun olevan täällä ensimmäistä kertaa.
Juna tulee sieltä missä juna harvoin pysähtyy. Siellä saapujat kävelevät suoraan hiekkakentällä odottaviin autoihin. Kuskeilla on ilmaiseksi saadut lippalakit.

On ilmaveivit ja vesurit, Euromarketit ja mopopojat. On tuulipukuja, businessparkeja, lauantaimakkaraa ja Nissaneita. On leirikoulut, kesäteatterit, olutkassit sekä tähtitaivas. Kuulostaako tutulta? Vai joltain ihan toisesta maasta olevalta? Romaaneillaan Salo ja Paluu monia ihastuttanut Turkka Hautala katsoo Suomea ja suomalaisia pakinakokoelmassaan Kansalliskirja (2012).

Teoksesaan Hautala kuvailee maanmiehiään ja -naisiaan hellyyden- ja itseironisentäyteisellä lämmöllä. Esimerkiksi riittää vaikka teoksen ensimmäinen tarina, Mäkipaikkakunnilla. Eikö alla olevan lainauksen maailma olekin tuttu, ainakin pääkaupunkiseudun ulkopuolella syntyneille? Vaikka itselleni tuleekin Kuopiosta kyllä ensimmäisenä mieleeni kalakukot ja Puijon torni - vasta sen jälkeen Puijon hienot hyppyrimäet - hurahdin Kansalliskirjaan heti alusta saakka. Hautala osaa kiikaroida suomalaisuutta tarkkaan. Kukapa hyppyrimäkipaikkakunnalla kasvanut ei olisi joskus ollut katsomassa mäkikisoja, nähnyt hyppyrimäkeä syksyisen sateen harmaudessa (kesken yläasteen liikuntatunnin suunnistuksen) tai viettänyt muutamia romanttisia hetkiä kesäisen hyppyrimäen laella tai mäen alla? Mäkihyppy voi lajina tuntua aivan yhtä naurettavalta kuin Hautalan kuvaamista teineistä, mutta jollakin tavalla Kansalliskirjan alkuluku osui ja upposi minuun:

Jos paikkakunnalla on hyppyrimäki, tulee se mieleen ensimmäisenä kaupunkia miettiessä. Lahti. Jyväskylä. Kuopio. Paikkakunnat kuvittelee täyteen punaposkisia perheenäitejä nostelemaan pullapeltejä uunista, kuskaamaan harjoituksiin. Ulkoiluasuiset miehet kannustavat kenttien laidoilla makkarat käsissä. Ottavat asiat todesta.

Mäkipaikkakunnilla on tietenkin vain yksi kertomus monien muiden joukossa. Hautalan pakinat ovat niin hyviä, että melkein jokaisesta kasvaa oma, pieni ja ehjä tarinansa. Kertomukset ovat tiiviitä, mielenmaisemaltaan ja ilmaisultaan vaihtelevia. Hautala katsoo niin yleistä, kuten Prisman peliautomaatilla pelaavia ihmisiä tyyppeinä, kuin yksityistäkin tutustuttaen lukijansa vaikkapa kiukkutupakkaa polttavaan Jonskuun. Hautala katsoo niin vaalipäivään kuin Riipisen listaankin. Hän kertoo juttuja, siteeraa kuvitteellista dialogia, on lakoninen, ymmärtäväinen, ihmettelevä ja kaikkea siltä väliltä. Toki hän stereotyypittelee ja liioittelee, mutta tekee sen parasta pakinaperinnettä ylläpitäen. Olipa suomalaista mentaliteettiä olemassa tai ei, on Hautalan jokainen juttu uskottava. Ne kaikki ovat täyttä totta.

Kansalliskirjassa kohtaavat yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys, satiiri ja ironia sekä kaiken takana tietynlainen romantisoiva ote. Romanttinen näkemys Suomesta ja suomalaisista perustuu jo valmiiksi tutulle perinnölle väestä, joka yrittää parhaansa, mutta pärjää hieman samalla tavalla kuin Aku Ankka ruotsalaisia hannuhanhia vastaan. Juuret ovat syvällä kulttuurihistoriassamme: tietenkään Hautalan kirjaa ei voi pitää uutena Maamme kirjana eikä se varmasti sellaista asemaa (onneksi) tavoittelekaan, mutta Topeliuksen ajalta tutut Suomi-kuvan piirteet löytyvät Hautalan kirjasta hyvinkin vahvoina. Ne on toki päivitetty nykyaikaan, sillä kukapa olisi Topeliuksen aikaan voinut kuvitella suomalaisuudesta kertovaan kirjaan konsolilla jääkiekkoa pelaavan juopottelevan kiinalaisen, Salon seudun murretta puhuvan somalialaisen tai parisuhteen, jossa katsotaan enemmän läppäriä kuin puolisoa? Hautalan Suomi-kuva ei ole aina ylevä tai ihanteellinen, mutta se on kansalliskirjaksi sopivalla tavalla meille kaikille tuttu. Kirjan soundtrackina voisi toimia edelleen ihmeellisen ajankohtainen Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta.

Koska Kansalliskirja koostuu lukuisista tarinoista, sopii se parhaiten pieninä pätkinä luetuksi. Mutta toisin kuin ranskalaisen Claire Castillonin novelleiksi naamioitujen kirjoitusten kohdalla, pystyy Hautalan tekstistä nauttimaan kertaistumallakin, kuten itse tein. Hänen tarinansa ovat onneksi sen verran erilaisia keskenään niin tyylinsä kuin kielensäkin osalta. Hautala kirjoittaa tarinoiden ohella myös listauksia. Hän huudahtelee, tarinoi, käyttää murteita ja yleissuomea. Ainoa asia, jota Kansalliskirjaan kaipasin on sisällysluettelo, sillä luettuani teoksen ensimmäiseen kertaan, halusin palata muutamiin teksteihin ja nyt ne löytyivät vain selaten.

Kansalliskirjaa kohtaan tuntee samanlaista aavistuksen melankolista rakkautta kuin istuessaan retkellä siellä hyppimäen alla mäkisessä loppukesäisessä sammalmetsässä: metsäpalovaroituksen aikaan ei saa tehdä tulta lämmittääkseen evääksi otettua purkkihernekeittoa, mutta se ei haittaa, sillä tölkkiä ei saisi kuitenkaan auki purkinavaajan unohduttua kotiin. Maisema on kuitenkin kaunis, retkiseura katsoo Facebookia älypuhelimellaan ja kotiin voi sitten tilata pitsaa. Näitä tarinoita ei tosiaan osaa kuvitella muualle kuin Suomeen, kuten kirjan takakansitekstikin kertoo. Kun Maamme kirja kohtaa Kun Suomen putos puusta, ei voi kuin suositella kirjaa mahdollisimman monille. Totta, me olemme juuri tällaisia. Ainakin omissa mielikuvissamme.

****