Michael Cunningham: Illan tullen

Michael Cunningham: Illan tullen
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: By Nightfall 2010
Suomennos: Laura Jänisniemi
Kannen kuva: Istockphoto
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 301


Siis okei, emme me ihmiset varmaan ole yksin ollessamme mitenkään merkittävällä tavalla tai edes näkyvästi erilaisia, mutta mistä sen itse asiassa voi tietää, kenestäkään muusta tai itsestään? Eikö taiteesta etsitä muun muassa juuri tätä: pelastusta yksinäisyydestä ja subjektiivisuudesta; yhteyden tunnetta menneisyyden ja ulkomaailman kanssa; ja samaan aikaan ihmisen mysteeriä valaisevat ja syventävät Giotton Aadam ja Eeva, jotka on karkotettu paratiisista, Rembrandtin viimeiset omakuvat ja Walker Evansin valokuvat Halen piirikunnasta. Menneiden aikojen taide yritti antaa meille jotain sellaista mitä Peterille nyt tapahtuu: mahdollisuuden kurkistaa toisen ihmisen syvyyksiin.

Newyorkilainen taidegalleristi Peter Harris on keski-ikäinen mies. Hän keskilännen Milwaukeesta lähtöisin oleva puhdasverisen ruotsalaisen naisen ja komean, mutta epämääräisen suomalaisen miehen ainoa elossa oleva poika. Hänen puolisonsa Rebecca on itärannikon älymystöperheen tytär ja arvostetun taidelehden päätoimittaja. Heidän ainoa tyttärensä Bea on hakenut vanhemmistaan irtiottoa. Peterin elämä on hyvää: arki soljuu taidekauppojen- ja näyttelyjen sekä liikelounaiden merkeissä, sunnuntait on varattu Rebeccan ja Peterin omaksi päiväksi, hieman laiskaksi parisuhteen ylläpitopäiväksi. Mukavaan elämään iskee oman särönsä Rebeccan nuori pikkuveli Mizzy (Mistake, vahinko) - narkkari, kaunis ja levoton itsensä etsijä, nykyajan nomadi. Mizzy saa Peterin huomaamaan jotain itsessään ja nuori mies valtaa hänen ajatuksensa, kuitenkin hyvin monisyisellä tavalla.

Michael Cunnighamin perhe- ja älymystöromaani Illan tullen (2010) kulkee New Yorkin kaduilla, kurkistaa taiteilijoiden työtiloihin sekä erään parisuhteen raameihin. Romaani on kertomus keski-ikäistymisestä ja taiteesta. Se sisältää pitkiäkin pohdintoja taidemarkkinoista sekä taidehistoriasta palautuen aina päähenkilöidensä elämän henkilökohtaisimpiin tuntemuksiin. Kirja on paitsi älykäs ihmissuhderomaani, myös keskiluokkakuvaus sekä ennen kaikkea rakkaudentunnustus mielikuvien New Yorkille.

Cunningham tarjoaa lukijalleen Peterin näkökulmia menneseen ja tulevaan. Kaiken keskiössä oleva Mizzy on kaunis kuin Rodinin pronssiveistos, hän on samalla kuin isosiskonsa Rebeccan nuorempi kaksoisolento. Hän nostaa Peterin mielessä esille ajatuksia, joita tämä ei ollut voinut kuvitellakaan päässään risteilevän. Mutta mistä saa haaveilla, mitä tehdä? Ja mistä Peterin ajatukset oikeastaan kertovat?

Ja hetken, ohikiitävän hetken, Peter kuvittelee että hänkin voisi olla Rodinin veistos, ei tietenkään Pronssikauden poika mutta ei myöskään Calaisin porvari; hän voisi olla veistos, jota ei ole vielä löydetty, ikääntyvä mutta suoraselkäinen, tiukan arvokas hahmo, joka seisoo jalat vähän harallaan, aseettomana, rinta paljaana (hänen rintansa on yhä lihaksekas eikä vatsakaan näytä hassummalta) ja kangas lanteillaan niin kuin varttuneelle herrasmiehelle sopii (koska hän ei ole kovin tyytyväinen takamukseensa).

Savukalkkunawraplounaita. Ruskeaan paperiin käärittyjä taideteoksia, kauniita sellaisinaankin. Rebeccan älymystöllisesti ränsistynyt lapsuudenkoti simpukankuorineen. Museoita ja taiteilija-ateljeita. Kävelyjä Ison omenan yössä. Voi että. Minun kirjallisen makuni tuntevat arvannevat, että olen ihastuksissani. Mainitsen Cunninghamin usein eräänä suosikkikirjailijanani, vaikka olen aiemmin lukenut vain kaksi hänen teostaan. Niistä Tunnit on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, mutta Koti maailman laidalla ei ole jäänyt mieleeni mitenkään erityisenä. Illan tullen asettuu mukavasti niiden väliin, mutta ehdottomasti lähemmäs Tunteja. En tietenkään voi olla vertaamatta tätä uuttuutta Tunteihin, mikä on tietenkin hivenen epäreilua, mutta varmasti ymmärrettävää. Siinä, missä Tunnit on minulle silkkaa neroutta, on Illan tullen "vain" erittäin hyvä romaani, joka osoittaa Cunninghamin olevan sanojen ja ennen kaikkea tunnelmien taituri.

Vaikkei Illan tullen yllä mielessäni samaan kuin Tunnit, on se hieno ja pienieleisyydessään minuun vahvasti vaikuttava romaani. Cunningham osaa sovittaa suuret ja pienet linjat yhteen. Kun Peter soittaa Bea-tyttärelleen öisellä kävelyllään Battery Parkissa Ellis Islandille katsoen, jylisee tumma kimmeltävä vesi rantaan kääröinä, ei aaltoina. Cunningham osaa kirjoittaa paitsi taidokkaasti ja kauniisti, myös  erilaisia tehokeinoja hyödyntäen. Peter on tyypillinen kolmannen persoonamuodon kertoja, jonka ajatuksiin lukijat pääsevät koko ajan sisälle. Peterin kaikkein yksityisimmät, omimmat ajatukset ja niiden sivupolut Cunningham kätkee sulkeisiin, joita käyttääkin melko runsaasti. Hänen tekstinsä leijuttaa kauneudellaan, minkä vuoksi kirosanat ja alatyyliset ilmaisut toimivat huomiokeinoina erinomaisesti. Cunningham kirjoittaa niin hienovireisesti ja kuitenkin vahvasti, että hänen tekstissään edes tumputtaminen ei hyppää silmille. Pelkkää kauneutta hänen romaaninsa ei (onneksi) ole, vaan Peterin AIDSiin kuollut isoveli Matthew sekä Mizzyn yölliset huumekaupat kertovat toisenlaisesta elämästä.

Totta kai kaikessa on kyse varsin tavallisesta keski-iän kriisistä, ihastumisesta johonkin luvattomaan. Mutta koska Cunningham on niin taitava kirjoittaja, saa hän ihmiselon ristiriidat tuntumaan kaikelta muulta kuin ahdistavalta. Hänen henkilönsä ovat kaikessa elitistisyydessään rakastettavia. Hänen teoksensa runsas erotiikka on oikeasti aistikasta, hieman etäistä, tyylikästä ja siksi aikuista. Cunninghamin käyttämät vastaparit: nuoruus ja vanheneminen, vanhemmuus ja parisuhde, New York ja Milwaukee, terveys ja sairaus, korkea taide- ja alhainen populaarikulttuuri sekä naiseus ja miehuus toimivat.

Vaikka pinnan alla kuohuu ja ihmisen epävarmuus on vakio, tulee Cunninghamin tekstistä levollinen ja hyvä olo. Taidemaailman ihmeellisyys, ihmiskehon pronssipatsaan kaltainen kauneus ja newyorkilainen älymystö luovat puitteet kirjalle, jonka teksti kannattelee. Illan tullen kaikki tuntuu ihmeesti kuulaalta, kipeistäkin aiheistaan huolimatta kepeältä ja hivenen kirpeältä.

****½

Illan tullen on ollut blogeissa erittäin ahkerasti luettu kirja. Laiskuuteni vuoksi linkitän nyt vain Linnean arvion. Tuoreimpana tekstinä se pitää sisällään linkit lukuisiin muihin blogiarvioihin, joihin tutustumista suosittelen lämpimästi.

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
Kustantaja: Wsoy 1977, uudelleen kuvitettu painos 2011
Kuvitus: Hannu Taina
Kotimainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 128

Nyt kelluja oli jo niin lähellä, että Reeta saattoi nähdä vielä kaksi tassua ja pyöreän, pullean massun. Sehän oli nalle, ihan selvästi! Reetan sydän alkoi takoa, ja hänestä tuntuikuin aurinko olisi paistanut kirkkaammin, meri välkkynyt kultaisempana ja taivas ollut sinisempi kuin ennen. Sellaista saa onni aikaan!

Nyt on pakko sanoa heti alkuun, että sydämessäni ailahtaa erityinen ilon ja nostalgian sekainen tunne. Sain jokunen aika sitten käsiini Elina Karjalaisen ensimmäisen Uppo-Nallen (1977), jota en ollut lukenut sitten lapsuuteni. Olin toki tässä välissä lukenut lapsilleni Uppo-Nallen loruja erilaisista kokoelmista sekä muutamia muita uudehkoja Uppiksia, kuten Uppo-Nallea ja Sukelluskelloa, mutta tätä ensimmäistä Uppo-Nallea en ollut tainnut edes vilkaista sitten lapsuuteni.

Koska olen niin innoissani palattuani lastenkirjan muodossa johonkin tuttuun ja ihanaan, en edes aio yrittää kirjoittaa kunnollista, puolianalyyttistä blogiarviota, vaan huudahtelen vain. Uppo-Nalle ansaitsee sen. Viisi vuotta sitten edesmennyt Elina Karjalainen ansaitsee myös kaikki mahdolliset huudahtelut. Siinä määrin viisaasti hän kirjoittaa Reeta-tytön, mereltä ajelehtineen nallekarhun sekä Laulavan Lintukoiran, englanninspringerspanielin, ystävyydestä.

Uppo-Nallen kehyskertomus on varmasti monille tuttu, mutta koska kaikki eivät lelukarhun tarinaa tunne eikä kertaus ole ylipäätään pahasta, kerron lyhesti, että kirjassa Reeta on pieni tyttö, joka toivoo itselleen ystävää, helposti silitettävää ja helposti sylissä pidettävää. Hänen toiveensa käy toteen eräänä tylsänä päivänä, jolloin Reeta on tehnyt jo kaksikymmentä hiekkakakkua ja tuuli puhaltaa rannikolla. Meressä kelluu Ranskasta saakka ajelehtinut nalle, kovia kokenut ja upoksissakin ollut karhu, Uppo-Nalle. Vaikka äiti tuumaa, että Hyi! ja että siinä voi olla bakteereja, tulee Reetasta ja nallesta erottamattomat, sillä

Tänä päivänä tassuista laulun teen,
se liittyvi kuonoon kultaiseen.
Tämä kaikki aaltojen avulla ui
ja rannalla seisoja ihastui,
sillä tapahtuu kovin harvoin että
tulee armas ystävä pitkin vettä.

Uppo-Nalle on paitsi tarina ystävyydestä, myös mutkaton lapsuuskuvaus. Kirja koostuu pienistä episodeista: peippospelosta, lettukesteistä ja kuvitteellisesta syntymäpäivästä, karkumatkasta ja junaretkestä, intiaanileikistä ja isoäidin laihtumisyrityksestä sekä vielä hieman - seitsemänkymmentälukulaisesti - paperinukesta nimeltä Jukka Kuoppamäki. Elina Karjalainen osaa kertoa lapsen maailmasta hellästi ja oivaltavasti sortumatta missään vaiheessa imelyyteen. Päinvastoin, Reetan ja Uppo-Nallen ystävyys on luontevaa. Kukaan, edes kirjan aikuiset, ei kyseenalaista sitä että nalle osaa jutella. Kirjan lapset ovat uteliaita ja toimivia. He ovat sitä jopa siinä määrin, että kun luin kirjaa iltasaduksi omille lapsilleni, minua ihan hirvitti ajatella verivaloja sekä heinätupakkaa. Ihanko oikeasti lapset voivat tehdä tuollaisia?!

Syksyllä 2011 julkaistussa uusimmassa painoksessa vanha mustavalkoinen kuvitus on muuttunut värilliseksi, kun Uppo-Nallejen tuttu kuvittaja Hannu Taina on luonut kirjaan uuden nelivärikuvituksen. Värikuvitus tekee kirjasta houkuttelevan, omaan makuuni ehkä aavistuksen liiankin heleän. Seitsemänkymmentäluvun lapsena tunnen tietenkin lämmintä nostalgiaa nimenomaan mustavalkokuvitusta kohtaan, mutta toivotan silti värikkäämmän maailman tervetulleeksi. Hannu Tainan hahmot ovat eläviä ja lämpimiä miten vain.

Elina Karjalaisen kerronta on ylityslaulu lapsille ja lapsuudelle. Hänen sanoissaan on viisautta ja syvyyttä, mutta myös naurua. Uppo-Nallen lukemisen jälkeen maailma on enemmänkin kuin vain piirun verran tavallista parempi paikka. Siksi Uppo-Nallea voisi suositella kaamosaikaan luettavaksi ihan jokaiselle. Minä ainakaan en voi nyt muuta kuin hymyillä.

Mutta minä kaipaan porotusta,
kun on talvi, taivas musta.
Oi, jos aurinko ois työssä
pakkasella, tähtiyössä!


***** (eihän Uppikselle voi vähempää antaa!)

Elina Karjalainen kirjoitti Uppo-Nalle-sarjaa kaikkiaan yli 20 kirjan verran. Lisäksi on julkaistu Uppo-Nalle-aiheisia luonto-, kokkaus- ja värityskirjoja. Onko teillä omakohtaisia kirjamuistoja Uppo-Nallesta? Tai luetteko niitä ehkä aikuisenakin?

Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus

Blogijoulukalenterin luukku 1/4
Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus
Kustantaja: Wsoy 1970
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Kotimainen nuortenromaani
Sivuja: 212

- Noo mulla on paljon enemmän menoja kuin sulla, sanoi Eira. - Miten sä voit kuvitella, että mä ruinaisin rahaa äidiltä tupakkaan tai meikkeihin tai jazzkonserttiin tai diskoon tai vaikka sukkahousuihin. Eihän sen rahat riitä mihinkään.
Se oli tietenkin totta. Äidin palkka konttoristin hommasta oli kuusisataa kuussa ja sillä piti elättää kuusihenkinen perhe. Nyt isä ollut työttömänä kohta vuoden.

Ensimmäisten Seljojen herttainen realismi tai Ruususen romanttinen herääminen ovat melko kaukana Rauha S. Virtasen poliittisesta nuortenromaanista Joulukuusivarkaus (1970), jossa Suomi on kahtiajakautunut hyvin köyhiin ja erittäin vauraisiin perheisiin, jotka vieläpä asuvat vastapäisissä taloissa.

Nurmen lapsiperhe asuu vuokralla huonokuntoisessa puutalossa. Isä on työtön ja sairasteleva kirvesmies, äiti pienipalkkainen konttoristi. Perhe yrittää tulla toimeen vähällä, vaikkei edes joulukinkkuun ole varaa, makeisista tai joulukuusesta puhumattakaan. Perheen vanhin poika Jarkko työskentelee kukkakaupan lähettinä, sosialistitytöksi nimetty Eira puolestaan postissa. Pikkusisko Mariliisa on kokee naiseksi kasvamisen hämmentävänä, sillä hän on oikeastaan lapsi vielä. Ilu on vielä pieni poika. Nurmien vuokraisännän perhe, vauraat Raikalat asuvat hulppeassa omakotitalossa. Kokoomuksen nimiin vannova isä on tyrannimainen mies, joka uskoo selvästi ajatukseen ken piiskaa säästää, se lastaan vihaa. Hän karaisee lapsiaan varmasti hyvää tarkoittaen, mutta katkeruutta synnyttäen. Ei olekaan ihme, että Eiraan rakastunut Jusse on osin isäkapinansa vuoksi alkanut viettää aikaansa vasemmistolaisten nuorten illoissa. Jussen nuoremmat sisarukset eivät asioita kovin paljon kyseenalaista, sillä heidän elämänsä on varsin mukavaa sellaisena kuin se on. Täynnä isäänsä kohtaan tuntemaansa raivoa Jusse kannustaa Eiraa ja Jarkkoa varastamaan joulukuusen isänsä metsästä.

Joulukuusivarkaus on poliittinen nuorisoromaani. Se käsittelee politiikkaa toisaalta yhteiskunnallisena sukupolvikysymyksenä, toisaalta Suomessa 40 vuotta sitten käynnissä ollutta poliittista liikehdintää kahden perheen yksilönäkökulmasta. Eira on äärimmäisen tiedostava nuori. Osin hänen poliittisuutensa johtuu ihmeellisestä radikaalinuorten johtajasta Lennistä, osin siitä, että hän huomioi oman elämänpiirinsä epäoikeudenmukaisuuden. Vaikka Nurmen perheen äidin olisi asemansa vuoksi edullista kuulua SKDL:ään, häpeää ja pelkää hän tyttärensä poliittisuutta, tämän seinälleen ripustamia Che Guevaran ja Ho Tsi-Minhin kuvia. Raikalat ja Nurmet, Jusse ja Eira, teiniliitto, SKDL, kokoomus, koulu, kirkko ja koululaisliikehdintä kuvastavat kaikki 1970-luvun alun kaupunkilaista Suomea. Varastettu kuusi saa roolin kahden eri leirin ja eri sukupolvien tarinassa, jonka ratkaisunhetket käydään aivan joulun kynnyksellä.

Eira kohotti kauluksensa pystyyn, ei siksi että hänen olisi ollut kylmä vaan sen takia, että hän halusi eristäytyä äidistä, mokomasta pelkuriraukasta.
Mitään se ei uskaltanut. Omalla työpaikallaankaan se ei ollut ikinä ruvennut lakkoon, ei kuulemma silloinkaan, kun oli ollut yleislakko. Se selitti, että sitä olisi pidetty kommunistina ja pantu pois kun pienikin syy tulisi vähentää väkeä. Kaiken aikaahan konttoreita rationalisoitiin ja naisia pantiin pois. Toisetkaan konttoristit eivät ruvenneet lakkoon. Sen päätyttyä he kuitenkin ottivat tyytyväisinä vastaan palkankorotukset, jotka toiset olivat heille taistelleet.

Joulukuusivarkaus on minulle nostalgiakirja samalla tavalla kuin kaikki muutkin Virtasen romaanit kahta uusinta Selja-kirjaa lukuunottamatta. Luin Eiran ja Jussen tarinan ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Silloin muistin hämmentyneeni kirjan avoimen oloisesta seksuaalisuudesta: kuukautisten alkamisesta sekä ahkerasta pussailusta. Pohdin silloinkin perheiden köyhyyttä, mutta yhteiskunnallisen näkökulman ymmärtämiseen olin ilmeisesti liian nuori lukija, sillä vhs-nauhureiden ja kanarianmatkojen aikakautena teinivuosiani viettäneenä en uhrannut kovinkaan monta ajatusta kirjan vahvaan poliittisuuteen. Nyt aikuisella lukukerralla romaani aukeni ehkä yllättävänkin ajankohtaisena, sillä paljon puhutun prekariaatin aikakautena tuloerot tuntuvat kasvavan ja yhteiskunta ainakin osin eriarvoistuvan. Tämä kaikki antaa tietenkin oman lisäpainonsa Virtasen hienolle romaanille, vaikkei Suomea silloin ja nyt voi tietenkään asettaa rinnakkain.

Vaikka Joulukuusivarkaus on poliittinen, on se samalla hyvin kotoinen kirja nuorille aikuisille. Se kurkistaa 40 vuoden takaiseen Suomeen, mutta siinä on läsnä samaa lämmintä, humoristista ja tarkkaa perhe- ja henkilökuvausta kuin Virtasen muissakin kirjoissa. Kaikkein tärkein ja rakastettavin ulottuvuus Joulukuusivarkaudessa on Virtasen kertojanääni. Hän osaa luoda uskottavia henkilöhahmoja, joista on helppo pitää. Kukaan ei ole selvästi hyvä tai paha, edes kaikkein tyrannimaisin aikuinenkaan. Virtasen kerrontaa on yksinkertaisesti ilo lukea, sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin huomaamatta. Virtanen taitaa koululaismaailman kuvauksen, osaa kertoa nuorten epävarmuudesta ja kompleksisuudesta sekä näyttää perheet arkitouhuissaan. Myös ajankuva on ainakin jälkikäteen luettuna hallussa: Hair-musikaali valloittaa maailmaa, vasemmistonuorten levylautasella soi Lautanen Guatemalan verta, kokoomusnuoretkin osallistuvat taksvärkkiin ja milläpä muulla nimellä maalta tullut kirjoittajatyttö Seija lähettäisi tekstejään lehden nuortenpalstalle kuin Allison?

Joulukuusivarkaus on ennen kaikkea hyvä romaani, jolle soisin samanlaista blogisuosiota kuin vaikkapa Ruususelle aiemmin tänä vuonna. Ja nyt jos koskaan on tämän kirjan aika.

****+ (ei yllä ihan samaan rakastettavuuteen kuin Seljat tai vaikkapa Ruusunen, mutta kuitenkin erinomainen ja puhutteleva kirja.)

Synttäriaattona

Joskus ihan ihmetyttää, miten sitä voikin olla pöhkö merkkipäivien suhteen. Liki kolme vuotta luulin, että aloitin blogini joulukuun 2008 lopulla, mutta hiljattain huomasin, että täällähän vietetään periaatteellisia kolmevuotissynttäreitä jo huomenna! Syntymäpäivä on periaatteellinen, koska kirjoitin kyllä blogini alkusanat 27.11.2008, mutta ensimmäisen kirjaesittelyni kirjoitin vasta tammikuussa 2009.

Elämä onkin yhtä juhlaa, ehkä voin viettää blogisynttäreitä marraskuun lopusta uudenvuoden kynnykselle saakka! Juhlin blogiani pienesti tänään, koska huomenna oikeana syntymäpäivänä aloitan blogissani pienen adventtikalenterin: jokaista joulua edeltävänä sunnuntaina esittelen täällä blogissani jonkun jouluaiheisen kirjan. Varsinaiset kolmevuotiskekkerit ovat sitten arvonnan ja satuilun sävyttämät joulukuun ensimmäisenä päivänä, koska satuhaasteeni päättyy marraskuun loppuun. Vielä siis ehtii osallistua! Ohjeet ovat yksinkertaiset: lue joku satu, esittele se blogissasi, vinkkaa esittelystä minulle ja olet mukana satukirjan sekä jouluisen yllätyksen arvonnassa.

Nyt syntymäpäivän aattona kiitän Ankia ihanasta muffinsista. Koska olen muistaakseni useaankin otteeseen kertonut suosikkiasioistani, lainaan Sinisesen linnan kirjastosta sekä Meijerielämästä löytämääni hauskaa tapaa kertoa omasta blogihistoriastani. Se sopinee hyvin syntymäpäivän ajatukseenkin?

1.Milloin aloitit blogisi?
Kuten kerroin, aloitin blogini marraskuussa 2008, kolme vuotta sitten. Ensimmäinen kirjaesittelyni kirjoitin kuitenkin vasta tammikuussa 2009, pian on siitäkin kolme vuotta.

2.Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet?
Kirjoitan lähinnä kirjoista. Blogini on lukupäiväkirjani, jonne kirjoitan ajatuksiani lukemistani kirjoista. Toisinaan, joskin hyvin harvoin, saatan poiketa harhapoluille. Lisätietoa minusta lukijana, kirjaesittelyjeni perusteista sekä suhteestani arvostelukappaleisiin voi lukea täältä.

3.Mikä tekee blogistasi erityisen?
Tietenkin se, että blogini on yhtä uniikki kuin mikä tahansa muukin kirjablogi. En ole ainakaan vielä törmännyt blogikaksosiin. ;) Sanotaanko, että pyrin paneutumaan siihen, mistä kirjoitan ja koetan aina ottaa kirjan kannesta teoksen henkeä heijastavan valokuvan. Toivon tietenkin, että blogini on lukijoilleen mieleinen niin sisältönsä kuin ulkoasunsakin osalta.

Haluaisin ajatella, että sosiaalisen aktiivisuuden määrä blogissani on jotain erityistä, mutta kyllä melkein kaikissa hyvissä blogeissa on aktiivista lukijakuntaa ja virkistäviä keskusteluja.

4.Mikä sai sinut aloittamaan blogin?
Olen aina lukenut paljon ja opiskellutkin kirjallisuutta, mutten ollut koskaan pitänyt varsinaista lukupäiväkirjaa. Olin syksyllä 2008 kotiäitinä ja ajattelin alkaa harrastaa kirjabloggausta.

5.Mitä haluaisit muuttaa?
Blogini nimen. Lumiomena on hieman pliisu, mutta koska tätä samaa nimeä olen kantanut mukanani jo pian kolme vuotta, olisi vaikea keksiä uutta "identiteettiä". Oman nimeni (Katja) toin blogijulkisuuteen tämän vuoden keväällä, koska en itse halua olla Lumiomena. ;)

6.Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella?

Se on muuttunut aika paljonkin. Aluksi kirjoitin vain kirjoista, sitten pidin pienen tuumaustauon, mutta palasin monestakin syystä bloggaamaan. Kirjoitin kirjoista, arjen touhuista, matkoista ja kaikenlaisista tunnelmista. Nyt olen palannut juurilleni ja huomasin hiljattain, että  esimerkiksi viimeisten 60 postaukseni joukossa on vain kaksi sellaista kirjoitusta, joissa en edes sivua kirjoja. Pidän siitä, että alan tuntea itseni täysiveriseksi kirjabloggaajaksi.

7.Parasta mitä sinulle on blogisi myötä tapahtunut?

Parasta on ollut tutustuminen muihin kirjabloggaajiin. Olen saanut ihania tuttavia ja myös muutamia rakkaita ystäviä. Lisäksi olen hurjan iloinen arvostelukappaleista, joita olen eri kustantamoilta saanut. Lämmin kiitos niistä. Myös kustantamojen tilaisuuksiin on ollut ihana saada kutsuja. Viime viikolla pääsin kuuntelemaan Teoksen ja Siltalan kirjailijoita. Eilen taas tutustuin Gummeruksen kevääseen, joka on täynnä kiinnostavia kirjoja.

Blogini on myös ehkä välillisesti vaikuttanut muutamiin freelance-perusteisiin työtehtäviin, joita olen syksyn mittaan tehnyt, mutta niistä en avaudu nyt tämän enempää, koska en aio arvioida sellaisia kirjoja, joiden tekemisessä olen ammatillisesti ollut tavalla tai toisella mukana.

8.Kadutko jotakin postaustasi?

En. Harmittelen totta kai joitakin sellaisia kirja-arvioita, joissa olen mielestäni kehunut tai moittinut kirjaa enemmän kuin se ansaitsisi. En kuitenkaan kadu postauksiani.

9.Tekisitkö jotain toisin, jos aloittaisit bloggaamisen vasta nyt?

Keksisin sen uuden bloginimen. :)

10.Millaisia blogeja itse luet/katselet mieluiten?

Luen eniten kirjablogeja. Mutta luen mielelläni myös elämää eri kanteilta pohtivia blogeja, visuaalisesti upeita valokuvablogeja, sisustus-, leivonta- ja kokkausblogeja sekä blogeja, joissa vähän kaikkea edellä mainitsemaani. Tärkeintä on se, että bloggaajalla on oma vahva äänensä.

Tämän haasteen lähetän kaikille niille, jotka haluavat pohtia omaa bloggaajantietään. Olkaa hyvät!


Kiitos teille kaikille liki kolmen vuoden aikana mukaani tulleille lukijoille. On ollut ilo kirjoittaa ensin vain kirjoista, sitten vähän siitä sun tästä ja nyt taas uudelleen enimmäkseen kirjoista ja kirjallisuudesta. Tästä on mukava jatkaa - huomenna jouluisen kirjan merkeissä.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Kustantaja: Teos 2011
Kansi: Nina Leino
Kotimainen romaani
Sivuja: 233

Hän ei pohtinut teon oikeutusta. Hän ei kirjoittanut sodasta ja rajoista, joita ei ollut ja jotka kuitenkin olivat. Hän ei ihmetellyt sitä, että moraali sijaitsi sanoissa, eikä sydämessä kuten hän oli poikasena ajatellut. Hän ei tehnyt sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että kertominen, niin kuin sanat ylipäätään, tuntui menettäneen merkityksensä.

Nuoren Antti Vallaksen mieltä polttelee ja sielua soittelee mukavasti. Hän on isänmaan asialla pyrkiessään ja päästessään Waffen-SS-joukkoihin. Arvo kasvaa arvokkaassa seurassa, oli Antin isäkin pojalleen sanonut. 79-vuotiaana dementoinut Antti putoaa katolta. Hänen mielessään oma tytär, vaimo, parhaat ystävät, koko elämä menevät sekaisin. Vaikka mieli on kaikkea muuta kuin kirkas, ei menneisyyden hirvittävä taakka ei koskaan katoa Antin mielestä.

Jenni Linturin Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt esikoisromaani Isänmaan tähden (2011) pohtii moraalin, syyllisyyden, häpeän ja selviytymisen kysymyksiä. Kirja liikkuu kahdessa ajassa, harhailevassa nykyisyydessä sekä toisen maailmansodan vuosissa.

Linturi johdattaa henkilönsä kotiseudulta Mullojoelta Helsinkiin ja edelleen Saksan kautta Ukrainaan saakka. Romaanin keskeishenkilöt Antti, hänen serkkunsa Kaarlo sekä kolme Erkkiä (joista läheisintä Laitista kutsutaan etunimellä, muut ovat Luttinen ja Rajaperä) kohtaavat osallisuutensa SS-joukkoihin kukin eri tavoin ja eri aikakausina. Sodan hävitys näkyy ja se murentaa nuorten miesten ajatusmaailmaa. Rakkauttakin kirjassa on, muttei imelällä romanssimaisella tavalla, vaan osana arkea, osana ihmisen elämänhistoriaa.

Hitaasti tankit lähtivät liikkeelle. Massat seurasivat perässä. Yhtenä tuttuna hajuna, vatsavaivana, yöllisenä painajaisena, aamuisena ikävänä suomalaiset, norjalaiset, ruotsalaiset ja balttilaiset vapaaehtoiset marssivat halki rikkonaisen Euroopan. Ne jotka jäivät, jätettiin. Kylät poltettiin. Aroa, maissintähkiä, savikattoisia kyliä, häveliäitä naisia hunnuissa, pieniä puisia ristejä tien kummallakin puolella. Kymmeniä, satoja kilometrejä, tunteja, taisteluita, historian arpia. Oli vihdoin koittanut se hetki, jolloin isänmaa ei enää laskenut uhrien lukua, eivätkä uhrit laskeneet isänmaalle arvoa.

Isänmaan tähden on kirja muistamisesta ja unohtamisesta sekä siitä, kuinka liian nuorena koetut sodan kauhut kulkevat mukana ihmisiän. Se on myös romaani häpeästä, sillä SS-joukkoihin päässeet saksalaisten ystävä- ja jopa sukukansalaisiksi katsonut suomalaiset eivät sota-ajan päätyttyä rinnastuneet muihin veteraaneihin, vaan isänmaan asialle mielestään lähteneiden miesten sodassa olo joutuu kyseenalaistetuksi. Itse kukin selviää - tai ei selviä - omalla tavallaan. Kirjassa on sotaan kuuluvaa rumuutta ja paljautta, suoranaista julmuutta ja lohduttomuutta. Toisaalta siinä on myös melankolista kauneutta, kun tuuli kutoo koivuista pitsiä tai kun kevään valo liukuu haikeana nurkissa.

Linturi kirjoittaa taitavasti. Hänen onnistuu sitoa yhteen muistot ja unohdus. Hänen romaaninsa aihe on kunnianhimoinen, vaikeakin. Linturi osaa mielestäni kuvata myös erinomaisesti miehiä, niin nuoria ja väärällä tavalla idealistisia kuin elämänsä ehtoopuolella olevia, yksinäisiä vanhuksiakin. Vaikka Linturi on selvästi lahjakas kirjoittaja, on hänen kerrontansa hivenen liiankin hiottua, jollain tapaa persoonatonta. Hänen oma kirjailijanäänensä ei nouse esiin kovin vahvana, vaikka Linturi toki puhuttelee, jopa ravistelee lukijaansa ja tämän panee pohtimaan. Teksti ei kuitenkaan tule lähelle lukijaan, ei ainakaan minua. Antin, Erkkien ja muiden nuorten miesten kokemukset eivät kaikessa realismissaankaan ahdista, vaikka sotilaat polttavat kyliä, ampuvat toisiaan, raiskaavat ja kusevat housuunsa. Sen sijaan iäkkäiden Antin ja Kaarlon sekavat tai terävät ajatukset koskettavat, jäävät mieleen pyörimään.

Pienistä puutteistaan huolimatta Isänmaan tähden on vaikuttava romaani, joka puoltaa paikkaansa Finlandia-ehdokkaiden(kin) joukossa. Linturi ei moralisoi, mutta osoittaa sen, ettei sodassa ole mitään ylevää tai arvokasta. Myyttistä sankaria tai petturia ei ole, ideologiat kaatuvat, kukaan ei ole syytön, mutta ihminen ei unohda: menneisyys ei jätä rauhaan edes elämän loppumetreillä.

****-

Linturin romaanin ovat kirjabloggaajista lukeneet ainakin myös Morre, Jum-Jum ja Nora Exlibris.

Kirjojen keskellä - asiaa kirjastoista

Kirjamessujen aikaan julkaistiin Pirjo Tuomen kirjastoammatillinen teos Kirjojen keskellä. Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana (Avain 2011).

Tuomen kirjan ytimessä on ajatus siitä, että kirjastonhoitaja kohtaa työssään monenlaisia asiakkaita, joita yhdistää halu lukea kirjallisuutta. Kaunokirjallisuus on yleisissä kirjastoissa keskeisin aineistolaji, vaikka kirjastot tuntuvatkin muuttuvan yhä enemmän ja enemmän mediakeskuksiksi tai kansalaisten olohuoneiksi. Tiedonhallinta, informaatiopalvelu sekä erilaisten tapahtumien järjestäminen ovat merkittävä osa kirjastoammattilaisten työnkuvaa, mutta suurin osa asiakkaista hakee kirjastosta nimenomaan hyvää luettavaa. En esittele kirjaa sen kummemmin täällä, vaan vinkkaan ja linkkaan Avaimen sivuille, jonne sain ilon kirjoittaa kirjaa käsittelevän Kuukauden jutun. Erjan lukupäiväkirjan Erja on  myös esitellyt kirjan raikkaalla tyylillä omassa blogissaan.

Pirjo Tuomen kirja sekä Erjan blogiteksti saivat minut pohtimaan kirjojen roolia kirjastoissa. Onko niin, että kirjat ovat vähenemässä muun toiminnan tieltä? Vai ovatko kirjat edelleen kirjastotoiminnan keskiössä? Kaikkein keskeisintä kirjastoissa on opetus- ja kulttuuriministeriön julkaiseman Kirjastopolitiikka 2015-strategian mukaan totta kai kirjaston perustehtävä: Panostamalla yleisten kirjastojen osaamistason nostamiseen ja palvelujen laatuun varmistetaan kansalaisten sivistykselliset perusoikeudet verkottuneessa yhteiskunnassa. Sivistyksellisiä perusoikeuksia tärkeämpää tehtävää saa hakea, mutta mitä osaamistaso ja laatu ovat teille? Itse arvostan totta kai hyvää tiedonhallinnan osaamista sekä laadukasta asiakaspalvelua ja saavutettavuutta, mutta toivon kirjallisuudentuntemuksen sisältyvän tähän ainakin jossain määrin.

Suomessa on mahdollista olla täysin pätevä kirjastonhoitaja suorittamatta yhtään opintopistettä kirjallisuudessa. Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median yliopisto-opiskelija voi opiskella vaikkapa tarpeellisia hallinto- ja tietojenkäsittelytieteitä, muttei kirjallisuutta. Tieteellisissä kirjastoissa työskentelevien onkin varmasti tärkeämpää tuntea vaikkapa lääketieteen tai teologian alaa, mutta yleisissä kirjastoissa kaunokirjallisuus on suurin yksittäinen aineistolaji. Luulenkin, että moni informaatiotutkimusta sivuaineenaan tai avoimen yliopiston kautta opiskeleva on opiskellut kirjallisuutta ennen kuin alkaa opiskella kirjasto- ja informaatioalaa. Ammattikorkeakouluissa kirjastoalan opintoihin sen sijaan kuuluu ainakin jonkin verran kirjallisuusopintoja.

Miksi sitten kirjallisuudentuntemus kirjastotyössä on niin keskeistä? Kirjastonhoitajan täytyy muutenkin olla sellainen moniosaaja, että en voi kuin ihailla moista ammattitaitoa. Kun asioin yleisessä kirjastossa, menen melkein aina hakemaan lukemista. Toki myös viihdyn kirjastoissa, nautin kauniista kirjastotiloista, arvostan viihtyisää lastenosastoa sekä ihailen suuresti kaikkia tiedonhallintapalveluja ja oheistapahtumiakin. Ensisijaisesti haluan kuitenkin olla kirjojen keskellä, aivan Tuomen kirjan nimen mukaan. Tieteellisissä kirjastoissa kaipaan täsmäkirjoja, lukurauhaa ja työskentelytilaa, mutta yleiset kirjastot ovat minulle ensisijaisesti kirjojen paikkoja. Haluan kantaa kotiini suuren kirjapinon odottamaan lukuvuoroaan.

Kirjavinkkejä en ole viime aikoina kovinkaan paljon kirjastovirkailijoilta kysynyt, mutta joskus hyllyjen väli-kohtaamisten aikana olen toki kysäissyt jonkun kirjan tai aineiston hyllypaikkaa. Muistelen kuitenkin, että aikana ennen lainaus- ja palautusautomaatteja saatoin keskustella kirjoista nimenomaan lainaushetken aikana kirjastovirkailijan kanssa. Vaikka automaateista on valtavasti hyötyä kirjastoissa, vähentävät ne spontaaneja kohtaamisia kirjastoammattilaisten kanssa. Voisin nimittäin kuvitella, että juuri lainaus- ja palautustiskeillä asioiminen aikoinaan synnytti monia hedelmällisiä kirjakeskusteluja kirjastovirkailijan ja asiakkaan välillä. Näin muisteli myös vielä muutama vuosi sitten kirjastossa työskennellyt äitini. Meidän lähikirjastossamme lainaus ja palautus tapahtuvat automaattien kautta, mistä minä olen hieman surullinen, vaikka ymmärrän hyvin nopeuden ja kustannustehokkuuden tärkeyden.

Mitä mieltä te olette? Millainen on teidän unelmienne kirjasto? Mitä haette kirjastoista? Haluasitteko kohdata kirjastonhoitajan helpommin vai onko asioitteko jo nyt luontevasti neuvonnassa? Pitääkö kirjastonhoitajan tuntea kaunokirjallisuuden kenttää vai olisiko se kohtuutonta koko ajan hurjaa vauhtia muutenkin muuttuvalla kirjastokentällä? Kysyttekö te kirjavinkkejä kirjastoammattilaisilta? Viimeisin kysymys saattaa olla toki hieman hassu, sillä kirjablogeista saa varmaan lukuvinkkejä ihan runsaudenpulaan saakka. :)

Kaiken kaikkiaan on tärkeää muistaa, että Suomessa on yksi maailman parhaimmista yleisistä kirjastolaitoksista. Ilmainen, laadukas ja elämyksiä tuottava peruspalvelu on jotain, mistä voi olla aidosti iloinen ja ylpeä.

Kuva on lapsuuteni kotipaikkakunnan, Suonenjoen kaupunginkirjastosta. Lastenosastolla on tilaa, avarat erkkeri-ikkunat ja seinillä suonenjokelaissyntyisen kuvittajan Tuula Tiitisen hienoja alkuperäiskuvituksia.

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2011
Alkuteos: The Life and Opinions of Maf the Dog and of his friend Marilyn Monroe 2010
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kansi: Jussi Kaakinen
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 322

Nimekseni tuli siis Mafia Honey, lyhennettynä Maf. Päivät kuluivat verkkaisesti East Sidella. Ensimmäistä kertaa Englannista lähtöni jälkeen tunsin kestävää maata jalkojeni alla, olin joka päivä samojen ihmisten, saman piian ja saman taloudenhoitajan seurassa. Minne sitten meninkin, kohtaloni ei ollut koskaan pysähtyä mihinkään kovin pitkäksi aikaa, mutta monella tapaa pidin East 57th Street 444:n taloa omanani. Marilyn oli outo ja onneton olento, mutta hänellä oli enemmän synnynnäistä huumorintajua kuin yhdelläkään tuntemallani ihmisellä. Enemmän huumorintajua ja enemmän taiteellisuutta.

Millaista olisi olla aivan Marilyn Monroen lähipiirissä? Päästä näkemään ne Marilyn puolet, jotka jäivät vieraiksi jopa Marilynin aviomiehille tai psykologille? Millaisia olisi olla Marilynin koira?

Skottilaissyntyisen Andrew O'Haganin romaanissa Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (2011/2010) Skotlannissa vuonna 1960 syntynyt pieni maltankoira päätyy Frank Sinatran lahjoittamana itselleen Marilyn Monroelle. Maf, Sinatran mafia-kytkösten vuoksi Marilynin Mafia Honeyksi nimeämä pieni uroskoira havainnoi niin emäntänsä elämää kuin amerikkalaista yhteiskuntaa filofisesti ja hyvin ihmismäisesti ollen Marilynin seurana niin cocktailkutsuilla, kampaajalla, psykologin vastaanotolla kuin yksinäisissäkin hetkissä.

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe sovittaa yhteen korkea- ja populaarikulttuuria, veijarimaisuutta ja melankoliaa, filosofisia keskusteluja sekä koiramaista pohdintaa ruoasta. Kaiken todistajana on pieni maltankoira, jonka fiksuus tuntuu ylittävän monien ihmisten keskimääräisen älykkyyden.

"Niinpä", hän sanoi. "Mutta me ei olla kenenkään puolella. Me otetaan maailma sellaisena kuin se on ja saadaan lohtua sen tarjoamista harhoista. Noi tyypit on nihilistejä, kamu. He sanovat, ettei maailmaa sellaisena kuin se on pitäisi edes olla olemassa ja ettei maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi olla koskaan tule."
"Kuivaa siipesi, Harvey", minä sanoin. "Tänä iltana en aio sotkeutua Nietzscheen, luvassa on niin paljon muuta kivaa."
"Paitsi että se oli Schopenhaueria", kärpänen sanoi, mutta sitten lusikkia putosi hänen päälleen ja se siitä.

O'Haganin kerronta kantaa. Hän kirjoittaa niin uskottavasti, että välillä melkein unohdin lukevani fiktiota enkä esimerkiksi elämäkertaa. Kyse on kuitenkin nimenomaan romaanista, joka on todellisuuspohjaisista henkilöistään huolimatta romaanikirjailijan luomusta. Maf-koiran tarina ei ole mikään satukirja muiden eläinten, jopa kärpästen, kanssa puhuvasta koirasta, vaan sen kertoja ja näkijä nyt vain sattuu olemaan ihmisen uskollisin ystävä. Kaiken keskiössä on tietenkin Marilyn. Ihana, onneton, yksinäinen, hullu ja herttainen Marilyn. Marilyn valoisana, Marilyn päihteiden vallassa, Marilyn liiankin herkkänä ja älykkäänä maailman laskelmoivuutta ja kovuutta vasten. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse olla Marilynin ihailija pitääkseen kirjasta, sillä Marilyn on O'Haganille kuitenkin vain romaanihenkilö, tosin selvästi rakas sellainen.

Pidin kirjassa melkein kaikesta, mutta silti kaipasin siihen jotain vaikeasti määriteltävää - ehkä syvyyttä ottaen huomioon romaanin varsin filosofisen luonteen. Nyt kaikki tuntuu kovin kevyeltä, toki fiksulta, mutta hieman ulkokultaiselta. Esimerkiksi Marilysta jo syntyneeseen mielikuvaan O'Hagan ei onnistu tuomaan kovinkaan paljon uutta. Koiran näkökulmahan olisi voinut valottaa vaikka mitä uusia kuvitteellisia puolia legendaarisen tähden elämästä, mutta O'Hagan luottaa siihen kuvaan, joka ainakin minulle on syntynyt Marilynin elämäkertojen välityksellä. Tähti on fiksu, tunteikas ja samalla pelokas nainen. Vaikkei O'Hagan täysin hyödynnäkään minä-kertojana käyttämäänsä koiraa, on Maf mitä parhain päähenkilö. Se - tai hän - on hauska ja älykäs troskilainen, jolla on lämmin sydän ja sopivasti luonnetta. Maf osaa tarkastella ihmisten ajatuksenjuoksua sopivasti ulkopuolisena.

Vaikka olisin toivonut kirjaan hivenen enemmän syvyyttä, ihastuin siihen suuresti. O'Haganin romaani on hyvä juuri tällaisena. Se on mainio sukellus menneeseen aikaan, coktailtilaisuuksien poukkoileviin keskusteluihin sekä yksinäisyyteen ja epävarmuuteen. Kirja on kunnianosoitus monille edesmenneille tähdille ja taiteilijoille aina Marilynista Virginia Woolfiin ja Natalie Woodista Frank Sinatraan. Se kunnioittaa myös kuuluisia oikeita ja fiktiivisiä koiria, niin Laikaa kuin Lassieta, Disneyn Kaunotarta kuin Renoirin malliksi päätynyttä Bisouta. Kirjassa on menneen maailman loistoa ja taikapölyä, vaikka toki myös ihmismielen vaikeimpia puolia.

Jos etsii kirjallista välipalaa, joka hymyilyttää ja herkistää, luo kiehtovan kuvan Yhdysvaltain lähihistoriasta viihde- ja taidemaailman näkövinkkelistä sekä osaa lisäksi antaa älyllisiä sykäyksiä pelkän viihdyttämisen sijaan, niin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe on siihen kaikkeen täydellisen sopiva.

****-

Maf-koirasta ja Marilynista on kirjoittanut myös Linnea. Tällä kirjalla osallistun Totally British-haasteeseen.

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio

Jani Kaaro: Evoluutio
Kustantaja: Avain 2011
Kuvitus: Väinö Heinonen
Lasten tietokirja, luonnontiede
Sivuja: 64

Eräänä iltana pikku Charles Darwin oli käymässä nukkumaan. Hänen pöytänsä oli täynnä purkkeja ja purtiloita, joissa oli perhosia, kärpäsiä, kuoriaisia, simpukoita ja tuhatjalkaisia. Kun hän risti kätensä iltarukoukseen, hän unohtui samoihin vanhoihin ajatuksiinsa:
"Onko joskus ollut aika, jolloin maailmaa ei ole ollut? Miten maa, meret, joet, vuoret ja pilvet ilmestyivät keskelle tyhjyyttä? Entä mistä tulivat maapallon vihreän peiton alle peittävät kasvit, pilvien joukossa lentävät linnut ja kaikki eläimet sudenkorennoista krokotiileihin ja apinoihin? Mistä tuli ihminen?

Miten elämä syntyi, miten se kehittyi? Miksi olemme sellaisia kuin olemme? Nämä ikuiset kysymykset askarruttavat varmasti yhtä lailla lapsia kuin aikuisiakin. Maailmansynnylle on annettu monia selityksiä niin uskomusten, uskonnon, filosofian kuin luonnontieteen näkökulmasta. Jani Kaaron ja Väinö Heinosen tuore lasten tietokirja Evoluutio (2011) tarkastelee elämän syntyä ja kehitystä maapallolla hauskasti ja viisaasti.

Värikäs kuvakirja alkaa maailmansyntymyyteistä, etenee evoluutioteorian esittelystä geeneihin, alkuräjähdykseen sekä edelleen dinosaurusten ajasta ihmisen tarinaan. Kaaro kuvailee niin teorioita kuin uskomuksia riemastuttavasti ja samalla tieteenhistoriallisen tarkasti. Hän esimerkiksi kertoo, kuinka afrikkalaisen Bakuba-heimon mukaan maailma syntyi Mbombo-luojajumalan oksennuksesta, miten geeneissä ovat kaikkien elollisten olentojen rakennusohjeet, kuinka meret kuhisivat elämää ordoviikkikaudella sekä kuinka viimeisimmän jääkauden päättyminen mahdollisti ihmisen voittokulun maapallolla. Heinosen kuvitus mukailee Kaaron tekstiä tarjoten oivalluksia sekä tehden kirjasta värikkään ja iloisen katsella.

Evoluutio on tarpeellinen kirja. Saatuani kirjan käsiini koetin hakea tietoa muista suomalaisista evoluutiosta, elämän synnystä, kertovia kirjoja. Yhtään Evoluution kaltaista asioita yleisellä tasolla selittävää lasten tietokirjaa en ainakaan pikaisella tietonhaulla löytänyt, vaikka aihetta monissa kirjoissa sivutaankin. Kaaron ja Heinosen teos on paitsi tarpeellinen, myös sikäli mainio, että se sopii kaiken ikäisille. Pieninä annoksia sitä on ilo lukea alle kouluikäisten kanssa, katsella ja lueskella sieltä täältä, mutta parhaiten Evoluutio vastannee alakouluikäisten tiedontarpeeseen.

Vaikka kirja on omille, alle kouluikäisille lapsilleni vielä hieman liian vaikea, olemme nyt parina päivänä kirjaa luettuamme keskustelleet niin lapsi- kuin aikuis-Darwinista, ihmisen ja simpanssin eroista ja yhtäläisyyksistä, norsun kärsästä, maailmansyntymyyteistä kuin ensimmäisistä ihmisistäkin. Geeneistä ja DNA:sta kertovat osiot aukenevat tietomääränsä ja terminologiansa puolesta varmasti parhaiten kouluikäisille, mutta paljon jää hautumaan hieman pienemmänkin lapsen - tai humanistiäidin - mieleen. Kaaro uskaltaa nostaa tekstissään esiin myös edelleenkin joissakin piireissä esitettäviä uskonnon ja tieteen ristiriitoja. Moitteen sijaa en Kaaron tekstistä löydä. Totta kai joistakin asioista olisi voinut kertoa vieläkin enemmän tai joitakin alalukuja olisi voinut sijoittaa toisin, mutta kirjan tekeminen on valintoja eikä Kaaron ja Heinosen kirjassa ole valittamista. Kirjan tekijöistä olisin kaivannut pienen esittelyn vaikkapa teoksen takakanteen tai nimiölehden jälkeiselle sivulle, mutta pikainen googlaaminen selvitti minulle, että Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija, Heinonen taas kuvittanut lukuisia kirjoja.

Väinö Heinosen kuvitustyyli on reipasta, hieman karikatyyrimaista. Se ei ole kaunista eikä suloista, vaan pikemminkin vauhdikasta. Lasten tietokirjaan hänen tyylinsä sopii hyvin. Heinosen kuvien avulla hankalastikin selitettävät ilmiöt, kuten vaikkapa ekologinen lokero näyttäytyy selkeänä. Lajien, esimerkiksi myyrän ja lepakon, haarautuminen samasta kantalajista on monimutkaisen prosessin tulos, mutta koska toinen elää maan alla ja toinen pysyy lentämään, on niillä erilainen ekologinen lokero. Heinosen kuvissa eri eläinlajit on sijoitettu joko yhteisiin tai omiin lokeroihinsa, vetolaatikoihin, itse kunkin yhdenmukaisessa evoluutiossa tapahtuneen lajinkehityksen mukaisesti.

Veikkaan, että Evoluutio tulee olemaan meillä yhtä luettu kuin Markus Hotakaisen mainio Tildan tähdet. En yritäkään vertailla evoluutiosta sekä tähtitieteestä kertovia lastenkirjoja keskenään, mutta molemmissa lapsia askarruttaviin kysymyksiin vastataan havainnollistavasti, hauskasti ja ennen kaikkea innostavasti. Koetan aina etsiä sellaisia lastenkirjoja, jotka puhuttelevat minua itseänikin: satukirjojen ja romaanien kohdalla pidän eniten hyvästä, klassisiakin aineksia sisältävästä omaperäisestä tarinasta ja kuvakirjoissa annan tietenkin painoa makeilemattomalle, mutta kauniille kuvitukselle. Lasten tietokirjojen toivon olevan informatiivisia, mutta samalla luettavia ja koko perheelle yhteisiä oivalluksia antavia. Evoluutio on juuri tällainen kirja.

Toivon Evoluutiolle asemaa kotimaisen lasten tietokirjallisuuden klassikkona, sillä niin hienosti ja havainnollistavasti Kaaro ja Heinonen elämän synnystä ja kehityksestä kertovat. Tietopainotteinen ja hauska kirja on sellainen, jota voin suositella kaikkien lapsi- ja miksei aikuisperheidenkin hyllyyn. Taidan olla evoluutiohurmiossa ja syytä ollakin, sillä evoluutiomme ei koskaan lakkaa.

****½

Eskarilaisen arvio (tähtiä ei nyt kuulemma anneta, vaikka kirja onkin tositosi hyvä): Hei ja siellä oli Jurakausikin! Mutta eihän jurametallisauruksia ollut oikeesti olemassa? Maailma syntyi alkuräjähdyksestä. Oli se ihan pienen pieni pallo (näyttää sormillaan pienen pallon kokoa) ja sitten kaikki räjähti, pum! Ja syntyi alkueliöitä ja sitten tuli ihminen. Mutta eihän maailma voi syntyä oksennuksesta? Se on ällöö. Miks mammutit kuoli? Kuunnellaanko Viimeinen mammutti?

Edit. Kurkatkaa vielä Järjellä ja tunteella-blogin Susan mietteet Evoluutiosta.

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus
Kustantaja: Siltala 2011
Alkuteos: Freedom 2010
Suomennos: Raimo Salminen
Kansi: Harvey Macaulay
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja:634

Mistä moinen itsesääli oli peräisin? Sen pohjattomuus? Olipa mittapuuna melkein mitä hyvänsä, hänen elämänsä oli ollut ylellistä. Hänellä oli joka päivä koko päivä aikaa keksiä jokin säällinen ja tyydyttävä tapa elää, ja kuitenkin kaikki hänen valintansa ja kaikki hänen vapautensa näyttivät vain lisäävän hänen kurjuuttaan. Omaelämäkerturin on likimain pakko tehdä se loppupäätelmä, että hän sääli itseään sen vuoksi että oli niin vapaa.

Tiedättehän minnesotalaiset Berglundit ainakin arkkityyppeinä? Amerikkalaisen unelman oppineen ilmentymän, sopivalla tavalla radikaalin, mutta silti äärimmäisen keskiluokkaisen? Isä Walter on ympäristöasioista innostunut lakimies, äiti Patty yliopiston koripallotähdestä kotiäidiksi muuttunut aina niin ystävällinen nainen. Perheen tytär Jessica on hyväkäytöksinen unelma, poika Joey itseään etsivä yliopisto-opiskelija. Perhe on eräs asuinalueensa näkyvimmistä yhteisöllisyyden luojista, heidän talonsa on hyvin hoidettu eivätkä he koskaan jätä ketään huomiotta. Aurinkoisen pinnan alla kuitenkin on tapahtunut jotain, mikä muuttaa kaiken. Walter siirtyy töihin isoon energiayhtiöön, katkeroitunut Patty alkaa naukkailla viiniä keskellä päivää, Joey viettää kaiken aikansa kipuilevassa naapuriperheessä ja Walterin opiskelutoveri, taiteilijaelämää viettävä ikääntyvä rocktähti Richard Katz liepeilee perhettä. Miksi kaikki on muuttumassa, mitä tapahtuu idyllille?

Jonathan Frazenin romaani Vapaus (2011/2010) on alkuasetelmastaan huolimatta enemmän kuin amerikkalaisen keskiluokan kuvaus tai järeä sukusaaga. Vapaus toki johdattelee lukijansa Berglundin perhe-elämään, mutta se myös vie mukaansa niin politiikkaan kuin erämaamökille, tarjoilee joulupiparkkuja, kuunteluttaa seksipuheluita ja kuvailee ihmisten aikaansaamaa luonnontuhoa. Romaanin kertojaääni on kaikkitietävä, mutta tuo ääni vuorottelee. Keskiössä ovat Patty, Walter, Richard sekä Joey, joiden näkökulmasta tarina etenee 1970-luvulta nykypäivään. Ihmissuhteita syntyy ja kuolee, avioliitto on vaikeuksissa, ihmiselo ihanaa ja kurjaa. Politiikka ja raha määräävät kaikkea, mikä Vapauden kohdalla näkyy päähenkilöiden pitkinä ekologis-yhteiskunnallisina pohdintoina. Kaiken Franzen sovittaa yhteen rumasti ja kauniisti, traagisesti, koomisesti ja ennen kaikkea todentuntuisesti.

"Sinä olet vapaa mies."
"Nimenomaan."
He vaikenivat. Oli virinnyt heikko tuuli, joka heitti järven pinnalle miljoonia timantteja. Vastarannalla istuskeli pari kalastajaa toimettomina alumiinisissa soutuveneissä. Vähän kauempana raakkui korppi, joku toinen leireilijä hakkasi puita. Walter oli viettänyt koko kesänsä ulkosalla, usein paljon syrjäisemmissä ja harvempaan asutuissa paikoissa kuin tämä, mutta yhdessäkään niistä hän ei ollut tuntenut olevansa kauempana kaikesta siitä mistä hänen elämänsä koostui kuin juuri nyt.

Vapaus on niin fyysisesti kuin sisällöllisesti melkoinen järkäle. Sen lukeminen vei minulta kaksi viikkoa ja siinä välissä oli luettava muuta, jotta saatoin palata Vapauteen. Franzenin tapa kirjoittaa ihastutti minua heti alkuunsa, koska nautin yhteiskunnallisesta keskiluokan kuvauksesta tavalla, joka toi muistumia John Irvingin eeppisyydestä, Siri Hustvedtin pohjoismais-amerikkalaisesta älykkyydestä sekä Magnolia-elokuvan kerroksisuudesta, kuitenkin - ja ennen kaikkea - Franzenin omalla kertojanäänellä. Kirjan puolivälissä Berglundien sukusaagan runsaus alkoi uuvuttaa ja kaipasin kerrontaan tiivistämistä etenkin Joeyn yliopistoaikaisten ihmissuhdeseikkailujen osalta. Uupumukseni oli kuitenkin hyvää väsymystä, hieman samanlaista kuin Vapauden esikuvana toimineiden venäläisten klassikoiden kohdalla. Kaikkea tuntui olevan liikaa, mutta yhtään lausetta en voinut hyppiä yli, sillä missä tahansa sivulauseessakin oli jotain sellaista, joka antoi lisää tietoa ja kannusti jatkamaan lukemista.

Lukemisen jatkaminen kannatti, sillä romaaninsa loppupuolella Franzen muuttaa kaiken merkityssuhteita niin, että ainakin minä koin lukijana jotain huikeaa. Jos luinkin kirjan alkua hidastellen, samaan aikaan ihastellen ja hieman tuskastuen, oli minun suorastaan ahmittava kirjan jälkimmäiset kolmesataa sivua parissa päivässä. Tunsin piteleväni käsissäni tärkeää kirjaa, johon kytkeytyvät niin lähihistoria aina 1970-luvun wanna-be-opiskelijaradikaaleista New Yorkin kaksoistornien sortumiseen kuin ajatus yksilön toiveista ja oikeuksista jossain haaveiden ja velvollisuuksien välisessä maastossa. Monikerroksisena kuvauksena Vapaus on samaan aikaan kuin Bob Dylanin tai Bonon musiikki, Pulmuset-sitcom, Applen tietokoneet, ympäristökysymykset, Irakin sota ja pilvenpoltto, demokraatit, republikaanit sekä Ralph Nader, kahvi ja muffinit tai plasmatelevisioiden sähkönkulutus. Se on kuin pieni lehtokerttuli Appalakkien hiilikaivosjättejä vasten nähtynä - kaikki kytkettynä yhden perheen varsin realistiseen kuvaukseen.

Vapaudessa yksilöiden ponnistelut peilaavat yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. Franzen on keksinyt romaaninsa nimen onnistuneesti, sillä juuri vapaus - haaveena, uskomuksena, ideologiana, historiallisena kaikuna tai yksilöllisenä mielikuvana - on teema, jonka ympärille kaikki kiertyy. Kulkevatko vapaus ja onni käsi kädessä toisensa kanssa? Onko todellisen vapauden määrittely ylipäätään mahdollista? Ehkei se ole edes tarpeen, sillä yksilötason näkökulma ratkaisee sen, miten vapaus itse kullekin asettuu.

Pienenä kirjan ulkopuolisena, mutta Franzenin kirjailijakuvaa valottavana seikkana haluan nostaa esille knoppitiedon siitä, että Franzen on ensimmäinen Time-lehden kanteen päässyt kirjailija liki kymmeneen vuoteen. Tämä tieto yllätti minut, sillä olin jossain kirjapumpulisessa mielessäni kuvitellut kirjailijoiden olevan Timen vakituisia kansikuvatyttöjä ja -poikia. Tämä kertoo tietenkin toisaalta surullista kieltään siitä, kuinka vähän laatukirjallisuutta loppujen lopuksi noteerataan isossa mittakaavassa. Franzenin kohdalla näkyvyys Timessa kertoo toki hänen merkittävästä asemastaan nykykirjailijoiden kentällä. Vapaus onkin julistettu vuosisadan kirjaksi, ainakin brittiläisessä Guardianissa.

Sitä, onko Franzenin kirja vuosisadan kirja tai tulevaisuuden klassikko, en ala blogikirjoituksessani edes leikkimielisesti arvailla. Oman aikamme keskeisteoksia se kyllä on. Se tulee myös takuulla olemaan osa kirjoitettua kirjallisuushistoriaa. Minulle Vapaus on kertomakirjallisuuden traditiota kunnioittava romaani, jonka jo nyt tuoreeltaan uskallan ennustaa jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Tiivistäen: Vapaus uskomattoman hieno kirja, jonka lukeminen vaatii paljon, mutta antaa vielä enemmän.

****½

En ole löytänyt vielä muita blogikirjoituksia Vapaudesta, joten toivon kirjan saavan runsaasti blogisavuja. Niitä odotellessa lukekaa, miten Franzenin uutuutta on luettu Kiiltomadossa.

Yleistä haastepohdintaa sekä muistutus satuhaasteesta

Vielä ei ole ihan retkiluistelukelit, mutta entisellä kotipaikkakunnallani oltiin varoituksen kanssa ajoissa jo lokakuussa (varmaan jo heinäkuussakin). Nyt marraskuun puolivälissä alan kaivata kovasti lunta, onneksi tälle viikolle on luvassa pakkasia eteläänkin. Viime viikolla nautin tavattomasti muutamasta kuuraisesta aamusta. Käyn aina kävelyllä ennen työpäiväni alkamista ja kuuran valaisemassa maisemassa ulkoilu oli miltei juhlava alku ihan tavalliselle arkipäivälle.

Koska minulla on nyt vaikuttavalla ja ajatteluttavalla tavalla hurja kirjajärkäle kesken, pidän omaa blogimeteliäni yllä muistuttaen teitä kaikkia satuhaasteestani, jonka julkistin lokakuussa. Ilahduttavan moni on jo osallistunut, toivottavasti moni uusi ilmoittautuu vielä mukaan. Satuhaasteen yhteydessä arvon kaikkien osallistuneiden kesken satukirjan sekä jouluisen yllätyksen, koska huomasin blogini täyttävän kolme vuotta marraskuun lopussa. Syntymäpäivä on oikeastaan periaatteellinen, koska ensimmäisen blogiarvioni kirjoitin tammikuussa 2009, mutta blogini alkusanat kirjoitin marraskuussa 2008. Niin se aika kuluu.

Satuhaaste on ensimmäinen itseni julkistamani haaste, mutta olen innolla mukana monissa muissa haasteissa. Uusimmat kaksi ovat Sinisen linnan kirjaston tyttökirjahaaste sekä Koko lailla kirjallisesti-palstalla lanseerattu Muumimaraton. Molemmat ovat sellaisia, joita en voi vastustaa. Rakastan muumikirjoja ja tyttökirjojen suhteenhan minulla on blogissani oma Kuukauden tyttökirja-projektini, josta aion tehdä oman alasivunsa, kunhan ehdin.

Suhtaudun osallistumiini haasteisiin lempeän leikkimielisesti. Olen innokas osallistuja, mutta huono muistamaan kaikkea, missä olen mukana. En ole kovin kunnianhimoinen haasteinnossani, mutta jollakin tasolla haasteet ohjailevat lukemistani. Totally British-haaste on saanut minut lukemaan brittiläistä kirjallisuutta entistäkin enemmän ja jo suorittamani Nostalgian jäljillä-haasteen myötä olen jatkanut nostalgiakirjojen lukemista, mikä toki kytkeytyy mainiosti tyttökirjaprojektiini. Satun minihaasteisiin olen osallistunut joka kerta, mutta olen selvästi unohtanut kirjata lukemani kirjat omalle haastesivullenikin. Samoin TB-haasteen kirjaaminen laahaa lukemisteni jäljessä. Olen pahoillani! Uusin ja ehkä mainioin haaste, jossa aion olla rennolla aikataululla mukana, on Sallan lukupäiväkirjan Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa.

Kuinka innokkaasti te muut osallistette haasteisiin? Ovatko ne innostava motivaattori lukemiseen? Innostutteko helposti ja unohdatte sitten? Vai oletteko tunnollisesti mukana alusta loppuun saakka? Tai sivuutatteko ehkä kaikki haasteet kokonaan? Kaipaako joku lisää lukuhaasteita? Ja mikä on ollut rakkain haaste juuri sinulle? Itse intoilen eniten Totally British-haasteesta, mutta juuri sen kohdalla olen ollut tavattoman hajamielinen luettujen kirjaaja. Vakavasti en osallistumistani ota, mutta mielenkiinnolla odotan jo, mitä kaikkea ensi vuosi tuo tullessaan.

P.S. Kun viime viikko oli Finlandia-ehdokkaiden viikko, niin huomenna julkistetaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saaja. Ehdokkaista oma esikoissuosikkini on ehdottomasti Iida Rauman Katoamisten kirja, joka on paitsi hieno romaani, omaa myös ehkä yhden vuoden kauneimmista kansista.

Richard Dubelman: Holly Hobbie kadonnutta etsimässä

Kuukauden "tyttökirja"klassikko
Richard Dubelman: Holly Hobbie kadonnutta etsimässä
Kustantaja: Wsoy 1980
Alkuteos: The Adventures of Holly Hobbie 1980
Suomennos: Anja-Liisa Vartiainen
Kuvitus: Kathy Lawrence (Dubelmanin luonnosten pohjalta)
Yhdysvaltalainen nuortenkirja, kulttuuriantropologinen seikkailuromaani
Sivuja: 259

Pienenä alkuhuomautuksena  totean, että vaikka pyrin kuukauden tyttökirjoissani lukemaan leimallisesti tyttökirjoiksi määriteltyjä klassikkoja ja hieman uudempiakin teoksia, en voi olla sijoittamatta amerikkalaisen elokuvatuottaja Richard Dubelmanin fiksua seikkailuromaania Holly Hobbie kadonnutta etsimässä (1980) eräänlaiseksi osaksi tyttökirjaperinteen jatkumoa. Voi olla, että hieman venytän genrerajoja, mutta palaan tähän ajatukseeni myöhemmin tässä tekstissäni.

 - Ei voi olla totta, Liz ajatteli hajamielisesti. Isot kehykset olivat paikoillaan... muotokuva oli poissa.
Liz sulki tiukasti silmänsä, kyyneleet kimmelsivät tulenloimussa. Hän avasi jälleen silmänsä ja nousi kyynärpäävartensa varaan valmiina pakenemaan huoneesta suinpäin. Mutta joku oli istahtanut vuoteen jalkopäähän: suunnilleen Lizin ikäinen tyttö, joka oli pukeutunut samanlaiseen asuun kuin Holly-täti muotokuvassa! Tytöllä oli kaunis norsunluunvärinen iho, posket hehkuivat punaisina kuin omena ja hiukset olivat kuparinhohtoiset. Silmät olivat syvät ja kirkkaat ja leuka pieni mutta päättäväinen.
- Älä mene.
- Mitä nyt? Kuka sinä olet?
- Holly Hobbie.

Moni 1980-luvun alussa lapsuuttaan muistanut ehkä muistaa Dubelmanin kirjan, niin ainakin toivon. Koska romaani ei ole kaikille tuttu, kerron sen kehyksestä muutamin sanoin. Muinaista mayakaupunkia etsivä arkeologi Melville Dutton on eksynyt Guatemalan viidakoihin eikä häneen ole saatu yhteyttä. Duttonin 13-vuotias tytär Liz ei suostu uskomaan, että hänen isänsä olisi kuollut, vaan hän lukee isänsä kirjeitä suurina aarteinaan ja valmistautuu kiitospäivän viettoon isovanhempiensa suuressa talossa Yhdysvaltain Uudessa Englannissa. Lizin äiti on newyorkilainen kirjakustantaja, joka joutuu työnsä vuoksi matkustamaan paljon, joten isovanhempien lisäksi Lizillä on vanhassa talossa seuranaan vain pikkuveljensä Danny. Isää kaivatessaan Liz yöpyy isänsä lapsuusaikaisessa huoneessa, jonka seinällä on maalaus 1800-luvun preeriasuisesta tytöstä, Holly Hobbiesta. Eräänä yönä Holly astuu ulos taulusta, sillä hänen tehtävänään on auttaa Liziä tämän isän löytämisessä.

Vaikka Holly Hobbie kadonnutta etsimässä näyttäisi heti alussa mahtuvan kevyen fantasian genreen, ei kirja kuitenkaan ole fantasia- tai edes saturomaani. Se on pikemminkin seikkailullinen kuvaus kulttuuriperheen tytöstä, jonka elämää varjostaa huoli isän tuntemattomasta kohtalosta. Seikkailua Liz saakin osakseen, sillä yhdessä Hollyn kanssa hän käy läpi niin New Yorkin museoita kuin lopulta matkustaa tämän kanssa Väli-Amerikkaan saakka. Kaikesta muodostuu tyttökirjamainen, tieteellinen sekä jännittävä seikkailu, joka on suloinen, muttei missään vaiheessa imelä.

Muistan, miten löysin kirjan kirjastosta ollessani ehkä kymmenvuotias. Kiinnitin heti huomioni kirjan kanteen ja päätin pitää kirjasta ennen kuin olin edes avannut sitä. Kirjan kuvitus saattaa olla yksi syy, miksi niin ihastuin Holly Hobbien hahmoon. Itse hahmohan on tuttu 1980-luvulla suosituista postikorteista, joissa Holly alunperin esiintyi. Lisäksi Sarah Kayn kuvittamissa postikorteissa, tarroissa sekä omassa lapsuudessani kovin halutuissa magneettipenaaleissa on (ainakin esikuvana) selvästi Holly Hobbie-hahmo. Nykyinen Holly Hobbie on hyvin kaukana uudisraivaajahenkisestä tyttökirjamaisesta tytöstä - tai kenties hahmo on vain modernisoitunut nykyaikaiseksi toiminnalliseksi hahmoksi markkinavoimien paineessa. Dubelmanin kirjassa kuvitus on onneksi lämminhenkistä ja viehättävää. Siinä on käsityöläisyyden jälki ja tietyllä tavalla elävä tunnelma. Itse asiassa Dubelmanin Holly Hobbie on muutenkin hyvin epäkaupallinen henkilöhahmo, joka on täysiverinen fiksun lastenkirjan toimija, eräänlainen yksinäisen Liz-tytön mielikuvitusystävä tai voimahahmo, joka auttaa isän ikävään sekä selvittää kulttuurisia salaisuuksia.

Holly Hobbie kadonnutta etsimässä on ennen kaikkea hieno seikkailukirja lapsille, etenkin tytöille. Se on harvinaisen fiksu teos, sillä se opettaa tarinansa sisällä paljon niin länsimaisesta kulttuurihistoriasta kuin latinalaisen Amerikan uskomuksistakin. Kirjansa perusteella Dubelman selvästi uskoo tieteeseen, niin humanistisiin kuin luonnontieteisiinkin. Kuinka moni lastenkirja alkaa Albert Einsteinin tai päättyy Thomas Carlylen ajatukseen? Omasta mielestäni kirjan viehättävintä antia ovat kirjan alkupuolen nopea kuvaus Hollyn perheen elämästä 1800-luvun Yhdysvalloissa sekä Lizin ja Hollyn käynti New Yorkin luonnonhistoriallisessa museossa. Kuvaukset Guatemalasta ovat tarkkoja. Ne ovat myös kulttuurisesti yllättävän korrekteja ottaen huomioon kirjan kirjoitushetken yli 30 vuotta sitten: kaiken tietävää sankariantropologia ei ehkä ole olemassa, mutta humaaniudella pääsee pitkälle. Olen blogissani aiemminkin maininnut opiskelleeni kulttuurintutkimusta. Kun nyt luin Holly Hobbien uudelleen, en voi olla miettimättä, että antoiko tämä kirja jonkinlaisen alitajuisen kipinän epävarman toimeentulon tarjoavalle uralleni? Heti perään minun on mainittava, että kovin kaukaisia kulttuureja en ole kuitenkaan päässyt tutkimaan muuten kuin tenttikirjoissa. Holly Hobbie sai minut muutenkin vellomaan lapsuusmuistoissani. Muistelen, että minulla oli aikoinaan jopa kirjeenvaihtokaveri Guatelamasta.

Onko kirjassa sitten mitään huonoa? Sen tarina on hyvä. Sen henkilöhahmot ovat Lizin kulttuurisuvun kontekstissa realistisia; Hollykin, vaikka astuukin ulos taulusta ottaakseen osaa Lizin elämään. Kirjan kuvitus on vanhanaikaisella tavalla ihastuttavaa. Se ei ole imelää, ei makeile, vaan on erottamaton osa tarinaa sekä omaa mielikuvaani uudisraivaajatytöstä. Kirjan heikoin lenkki on Dubelmanin tapa kirjoittaa. Hän kirjoittaa hyvin, ainakin tarpeeksi hyvin noin kymmenvuotiaan lukutoukan mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Vaikka kerronta on sujuvaa, on se kirjan loppupuolella hivenen liian toimintapainotteista minun makuuni. On kuin alun lumoava tunnelma katoaisi ja Hollyn viehätys muuttuisi tavalliseksi tyttöydeksi ja viidakossa säntäilyksi. Viihdyin huomattavasti paremmin Yhdysvaltain itärannikon lumisissa maisemissa sekä museoissa kuin Guatemalan mutaisissa viidakoissa. Tämä korreloi täysin omaa kirjamakuani nytkin, minun mielestäni hitaus voittaa toiminnan eikä se tietenkään ole Dubelmanin vika.

Kokonaisuudessaan Holly Hobbie kadonnutta etsimässä on minulle täydellinen nostalgiakirja, joka tarjosi matkan omaan lapsuuteeni 1980-luvun alkupuoliskolle. Olen tavattoman iloinen siitä, että löysin kirjan uudelleen ja sain sen viimein omaan hyllyyni. Se on mielestäni enemmän lasten- kuin nuortenkirja, mutta Hollyn ja Lizin molempien hahmoissa on paljon tyttökirjojen sankarittarilta lainattua: on yksinäisyyttä, kaukana olevan vanhemman kaipuuta, uskoa ihmisyyteen sekä oikealla tavalla kirjallinen ilmapiiri. On vielä ihana vanha talokin, jossa kaikki saa alkunsa. Siksi Holly Hobbie sopii hyvin kahdeksankymmentälukulaiseksi tyttökirjaksi.


**** (ihan ilman magneettipenaalikertoimiakin mitä mainioin kirja vielä 30 vuoden jälkeen, toivottavasti tästä otetaan joskus uusi painos)

Holly Hobbiesta ei ole juurikaan blogeissa kirjoitettu. Kirjallisuuskriitikko Maria Loikkanen Alas taikavirtaa-blogista sekä Aikakone-lehden edesmennyt toimittaja Leena Peltonen ovat kuitenkin olleet varsin lumoutuneita Dubelmanin kirjasta. Olisikin mukava tietää, onko meitä muitakin?

P.S. Tässä yhteydessä voisin vinkata kaikkia tyttökirjojen ystäviä tutustumaan Sinisen linnan kirjaston Marian haasteeseen. Koska luen vähintään yhden tyttökirjan kuukaudessa, olen ehdottomasti mukana Marian haasteessa. Jos Holly Hobbie kadonnutta etsimässä sopii muiden mielestä tyttökirjojen pirtaan, niin tämä on yksi haastekirjani.

Katriina Ranne: Minä, sisareni

Katriina Ranne: Minä, sisareni
Kustantaja: Nemo 2010
Kansi: Hanna-Maija Matikainen
Kotimainen romaani
Sivuja: 499

Tuuli ja Sade olivat isoja siskoja, jotka tiesivät miten maailma oli syntynyt ja mistä nimet tulivat. Minä ja Usva olimme tähtiä, mutta Tuuli ja Sade olivat aurinko ja kuu. He kertoivat suurimman osan tarinoista, pitkistä ja polveilevista; välillä tarinat jäivät kesken pitkäksi aikaa, ja osa niiden lumovoimaa oli aina jännitys siitä, jatkuisivatko ne enää. Toisinaan Usva ja minä loimme kahdestaan itse loppuja kuulemiimme tarinoihin. Ja kuka tahansa sai aina aloittaa uuden.

Noormarkkulaiset Vuolteen perheen tytöt, hikipisarasta syntynyt Tuuli, sadepisarasta alkunsa saanut Sade, kyyneleen tuoma Meri sekä kastehelmen luoma Usva, ovat tiivis siskossarja. Savenvalajankujalla sijaitsevassa kodissaan opettajaperheen tytöt kasvavat, aikuistuvat, muuttavat pois kotoa ja kokevat niin elämän kolhuja kuin iloja. He kaikki ovat eri tavalla kauniita ja eri asioissa lahjakkaita, mutta heillä jokaisella on uskomaton mielikuvitus ja taito olla olemassa toisilleen.

Katriina Ranne on kirjoittanut hienon romaanin, sen kerron heti alkuun. Minä, sisareni (Nemo 2010) on tiivistunnelmainen kudelma Vuolteen tyttöjen elämästä varhaislapsuuden ihmeellisistä vuosista aikuisiän vaikeisiinkin teemoihin. Ranne antaa jokaiselle siskolle oman äänen: Usva, Meri, Sade ja Tuuli - ihanat nimet, muuten - elävät omaa elämäänsä siten, että romaanista muodostuu eräänlainen kaunis ja samalla tarkkanäköinen tutkielma naiseudesta.

Oli hyvä olla froteepyyhkeen karheus pehmeää ihoa vasten. Froteepyyhe on kuin siskot: jotain jonka kanssa on elänyt syntymästään saakka, jotain jonka tärkeyttä ei sen jokapäiväisyyden takia välttämättä aina täysin tiedosta, mutta joka kuitenkin on läheisintä mitä voi olla.

Minä, sisareni jakautuu kolmeen osaan, mutta lapsuus ja aikuisuus määrittää sen kuitenkin kaksiosaiseksi. Romaanin alkuosa kuin modernin tyttökirjan kaltainen ihananuuskuvaus satakuntalaisesta lapsuudesta: on villapuvut, Mummula, kaukoputki, tähtikuviot, Jumala, uintiretket, Peppi Pitkätossu-leikki, mansikat, lakat, mustikat ja vadelmat. On päivänvarjomaiset meduusat Yyterissä. Siinä missä romaanin alkuosa kuin kuin realistista satua, on kirjan toinen puolisko aikuisen maailman rajuutta ja rumuuttakin. Ranne kuljettaa lukijansa niin Lontooseen, Brasiliaan kuin Joensuuhunkin. On vaikeita ihmissuhteita ja pornoakin, mutta on myös Taika-mukien satumaailmaa sekä ajatus siitä, että jouluna pitää olla lunta ja siskoja. Yhteistä molemmille aikatasoille on se, että siskoihin voi (useimmiten) luottaa, heille voi puhua, mutta heidän kanssaan saa myös olla hiljaa.

Olen sellainen lukija, että minulle kokonaisuudessaan erinomainenkaan kirja ei ole vailla jonkinlaisia lukemista katkovia kerrontateknisiä säröjä. Minä, sisareni on kirja, joka on täysin omalla mukavuusalueellani, johon minun oli helppo ihastua. Siinä kuitenkin olisi ollut hieman karsimisen tai tiivistämisen varaa. Liki viiteensataan sivuun mahtuu pientä jaarittelua, joka sai ainakin omat ajatukseni harhailemaan. Aivan aluksi minun oli vaikea pysyä siskojen kertojanäänten mukana, siskokset tuntuivat niin samankaltaisilta, etten tahtonut erottaa heitä toisistaan. Tämä kuitenkin onneksi muuttuu kirjan myötä niin, ettei siskoja voi romaanin loppupuolella enää sekoittaa toisiinsa. Lisäksi löysin kirjasta muutaman pienen epätarkkuuden, joiden kohdalla kustannustoimittaja olisi saanut olla tarkkana. Nämä ovat kuitenkin sellaisia pikkuseikkoja, joita mahtuu melkein jokaiseen hienoonkin romaaniin. Ranteen kirja on tavattoman vahva. Se korostaa upealla tavalla sisaryhteyttä ja kuljettaa miltei maailman ääriin. Ennen kaikkea se on aikuinen kirja luottamuksesta, läheisyydestä ja kipeistä asioista - se on romaani elämästä.

Kokonaisuudesta voisinkin todeta, että Ranne kirjoittaa ihanasti. Hän osaa kutoa sanojen verkkoja siten, että jokaisen siskon oma tarina kulkee koko ajan eteenpäin, kiertyy yhteen muiden siskojen kanssa sekä hellii ja raastaa tarinallaan. Ei ole varmasti vaikea arvata, että minä lumouduin. Yhden rakkaan siskon kanssa eläneenä alan ihan kaivata lapsuusvuosiini kuvitteellista siskosparvea.

****+

Minä, sisareni on ollut esillä useissa blogeissa. Kurkkaa ainakin Minnan/Ilsen, Karoliinan, Mari A:n, Marjiksen, Jennin ja Sannan mietteet kirjasta.
Osallistun tällä kirjalla sekä Siskoskirja- että Suomalaisen keskiluokan arki-haasteisiin.

Kotimaista? Ulkomaista?

Jutustelua kotimaiseksi keskiviikoksi naamioituneena tiistaina

Tällä viikolla kirjamaailma kuhisee F-ehdokkaista. Finlandia Junior-ehdokkaat julkistettiin tänään. Kuten Kirjavan kammarin Karoliina mainitsee, meillä oli hänen kanssaan leikkimielinen arvauskilpailu siitä, kumpi osuu paremmin oikeaan Finlandia Junior-ehdokasveikkauksessaan. Itse uumoilin aivan oikein, että ehdokkaaksi pääsisivät Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Jättityttö ja Pirhonen (Tammi) sekä Marjatta Levannon ja Julia Vuoren Taivaallinen suurperhe (Otava). Muut arvaukseni eivät osuneet oikeaan, mutta en voi kuin ihailla sitä laadukkaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden määrää, jota Suomessa julkaistaan.

Varsinaiset Finlandia-ehdokkaat julkistetaan ylihuomenna torstaina, kuten varmasti kaikki kirjaihmiset tietävätkin. Kirsin kirjanurkassa moni on esittänyt arvailua omista suosikeistaan. Järjellä ja tunteella-blogin Susa taas kyselee, että mitä kirjaa hänen lukijansa toivoisivat ehdokaslistalle En nyt ala ehdottaa Finlandia-veikkausta tänne omaan blogiini, vaikka mielessäni makustelenkin nimiä Kyrö, Hotakainen, Kettu, Tervo, Rauma, Linturi, Carpelan, Carlson, Kaukonen, Hautala, Sahlberg... Ja monia, monia muita.

Sen sijaan esitän ehkä hivenen hassun kysymyksen siitä, että minkä verran teidän oma lukemisenne jakautuu koti- ja ulkomaisen kirjallisuuden kesken? Osaatteko arvioida? Jos olette vaikkapa kirjakaupassa, ettekä tiedä, mitä lukemista ostaisitte, houkuttaako koti- tai ulkomaisen kaunokirjallisuuden hylly enemmän? Vai onko kirjan julkaisumaa ihan samantekevä, kunhan vain teoksen tarina tai aihepiiri on sellainen, joka juuri sillä hetkellä houkuttaa?

Tein eilen illalla pikaisia humanistin laskutoimituksia tänä vuonna blogiini tuomistani koti- ja ulkomaisista kirjoista (poislukien lasten kuvakirjat sekä tietokirjat). Olen lukenut 31 koti- ja 40 ulkomaista kaunokirjaa, joista kaikista olen kirjoittanut jotain blogiini. Prosentuaalisesti kotimaisten osuus lukemistani on 43,6 %. Olen ihan tyytyväinen tuohon määrään. Olisin toki iloinen, jos kotimaisten osuus olisi vieläkin suurempi, mutta myönnän kyllä kirjakaupassa hakeutuvani ensin käännöskirjahyllyille.

Koska Finlandia-ehdokkaiden viikolla haluan jatkaa kotimaisen kirjallisuuden pohdintaa, utelen vielä, että mikä on paras tai rakkain tänä vuonna lukemasi kotimainen kirja, on se sitten uusi tai vanha? Kaikkien aikojen parasta en tohdi kysyä, koska en osaisi vastata kysymykseen omasta puolestanikaan. Niitä rakkaita on niin monia! Tänä vuonna olen ollut tavattoman ihastunut Joel Haahtelan Elenaan, Helmi Kekkosen Valintaan sekä Katja Kaukosen Odelmaan. Niissä kaikissa on jotain sellaista, jotka ovat uponneet minuun ihan täysin. Mutta aika mainio on Turkka Hautalan Paluukin, voimakas taas on Iida Rauman Katoamisten kirja ja nyt luen aivan ihanaa siskokirjaa. Kaikkein hienoin on kuitenkin ollut Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta.

Huh, miten jännittävää onkaan odottaa Finlandia-ehdokkaiden julkistamista!

P.S. Nyt ovat meilläkin kirjahyllyt vaihteeksi järjestyksessä.

Deborah Underwood & Renata Liwska: Ihan hiljaa

Deborah Underwood: Ihan hiljaa
Kustantaja: Karisto 2011
Alkuteos: The Quiet Book 2010
Suomennos: Sanna Vartiainen
Kuvitus: Renata Liwska
Ulkomainen kuvakirja
Sivuja:32

On hetkiä, jolloin on ihan hiljaista. Vaikkapa silloin
...kun outo sukulaistäti tulee yllätysvierailulle.
...kun miettii "pureeko se?"
...kun valot himmenevät ja konsertti alkaa.

Pyhäinpäivän ja yhtä hyvin minkä tahansa muunkin hetken lukemiseksi sopii Deborah Underwoodin ja Renata Liwskan kuvakirja Ihan hiljaa (Karisto 2011), jossa kuvaillaan niitä arjen ja juhlan hetkiä, jolloin saa olla ääneti. Shhh...

Ihan hiljaa on kirja, jota ei voi eikä tarvitse analysoida. Sen lukeminen ja katseleminen antaa rauhoittavan kokemuksen, joka riittää itsessään. Etsin aina sanoja, tarinoita ja kielikuvia. Siksi yllätyin, että suoranaista kertomusta vailla oleva kirja voi sanoa niin paljon.

Underwoodin sanat ja Liwskan kuvat puhuvat keskenään. On hauska ajatella kaikkea niitä hetkiä, joilloin on ihan hiljaista, kuten silloin, kun sukeltaa veden alle, kun saa toivoa tai kun tajuaa, että kylpyvaahtoa tuli vähän liikaa. Ehkä vielä hauskempaa on kuitenkin katsoa kirjan eläinhahmoisia kuvia. Hikan pidätteleminen konsertissa, leipäkivien heittely parhaan ystävän kanssa tai eväiden lipsahtaminen maahan tuntuvat jotenkin erityisen merkitykselliseltä oivalluksen hetkiä tarjoavien kuvien kanssa. Ja nyt puhun ihan aikuisten oivalluksista, vaikka lapsetkin takuulla tästä kirjasta nauttivat. Liwskan kuvamaailma on kaunis ja suloinen, muttei liian siloiteltu, vaan pieniä hymynkareita aikaansaava.

Ihan hiljaa on niitä kirjoja, joita on vaikea arvioida, mutta helppo arvottaa. Tarinaahan tässä ei ole, mutta sitäkin hurmaavampi tunnelma. Hiljaisuus, edes pieniksi toviksi taaksejäävä kiire, tekee hyvää niin lapsille kuin aikuisillekin. Ne ovat sellaisia arvoja, joita haluan ainakin osin kantaa mukanani. Toki kiireellekin on aikansa ja pieni stressi voi joskus piristää, mutta elämän suvantokohdat ovat niitä hetkiä, joiden aikana oman jaksamisen kuvitteelliset akut latautuvat kaikkein parhaiten.

Luulen, kirja puhuttelee niin lapsia kuin ennen kaikkea aikuisiakin. Joskus on hyvä olla ihan - tai ainakin melkein - hiljaa.

******************** (kyllä, 20 tähteä viisivuotiaani mukaan: Tämä on ainakin kakskymmentä pistettä! Niin ihana. Ja niin erinomaisen onnistunut kuvituskin. Varsin pikkuvanha kommentti, eikö?)

Ihan hiljaa on oltu myös Lastenkirjahyllyssä.

Kai Niemisen runo sivistyksestä

Ei minulla ole mitään sivistystä vastaan, jos se pysyy
kohtuullisena eikä tule liian lähelle. Hyvä välimatka on
esimerkiksi sellainen, että kun nukkuu ikkuna auki ja
kuulee junan äänen, niin se kuulostaa koskelta ja kuovilta.
(Kai Nieminen, runo kokoelmasta Syntymästä, Tammi 1973)

Kaltaiseni kotityöläinen, haahuilija, apuraha- ja freelance-elämän välissä elävä kirjabloggaaja hymähtelee hellästi Kai Niemisen runolle. Runo avautuu minulle jonkinlaisena välitilarunona: sivistys, miten se nyt sitten ikinä määritelläänkin, on jotain mitä kaipaan ja esimerkiksi Helsinkiin matkatessani oikein imen pääkaupungin ilmapiiriä jo heti Kumpulan kampuksen kohdalla. Runo vie minut ajattelemaan työskentelyni yksinäisiä ja toisaalta sosiaaliakin puolia. Ennen kaikkea aloin sen myötä pohtia omaa äänimaisemaani. Kaupungin ja maaseudun rajamailla asuessaan moottorien kaukaa kumisevat äänet kuulostavat toisinaan melkein kosken kuohunnalta. Lintujen laulu, vastapäisessä metsässä loikkivien jänisten aikaansaama pensaiden kahina sekä hiekkatien rapina jalkojeni alla ovat kuitenkin äänistä konkreettisempia etenkin keskipäivällä.

Niemisen runo on myös eräs tapani osallistua jälleen kerran Jennin runohaasteeseen. Jennin blogi löytyy nyt Lilystä, käykää kurkkaamassa!

Pyhäinpäiväviikonloppuna olen blogissani kuvakirjallisesti Ihan hiljaa. Iloitsen niin uusista kirjakaapeista olohuoneessa kuin työhuoneeseen siirretyistä Lundioista. Luen käsittämättömän upeaa tiiliskiviromaania, juon valkoviiniä ja Teelordi-teetä, syön suklaata, "vuotuisriittinä" katson Tim Burtonin leffoja, käyn ulkona, olen perheeni kanssa, pelaan Inkan aarretta ja luen ääneen ensimmäistä Uppo-Nallea (jossa etenkin paperinukke nimeltä Jukka Kuoppamäki naurattaa). Ajattelen menneitä ja tulevia.

Hyvää alkavaa viikonloppua!

Kuvan otin Suomen rautatienmuseon pihalle parkkeeratun automme ikkunasta eräänä sateisena syyspäivänä.

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Kotimainen keskiviikko
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
Kustantaja: Tammi 2011
Kansi: Mika Kettunen
Kotimainen romaani
Sivuja: 267

Perhettäni viskeltiin pitkin isänmaata, lopulta sen lounaiselle laidalle. Martti-ukko ei sitä menoa kestänyt, sai säärihaavan ja verenmyrkytyksen ja kiven alta paikan, joka oli minusta niin kaukana kuin olla voi. Sieltä saakka eivät luiset reidet lämmittäneet.
Ennen pitkää muut tulivat takaisin, kaivoivat minut sankarihaudasta, laittoivat omaan paikkaan, sen päälle pienen kiven ja kukkasia ja ryhtyivät iloissaan rakentamaan.
Kun talon valkoinen kammari oli valmis, syntyi Toinen.
Nimeni annettiin hänelle.

Puolivuotias Marketta-vauva kuolee, koska tukehtuu siskonsa syöttämään leipäpalaan. Hän jää kuitenkin haamuna seuraamaan perheensä elämää, joka on kaikkea muuta kuin helppoa: on ankaruutta, puutetta, jälleenrakentamisen aikaa, evakkouden painoa sekä kolmen sukupolven naisen kokemuksia rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, naisen rooliin kohdistuvista ennakko-odotuksista sekä kipeästä äitiydestä.

Marja Leena Virtasen romaania Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011) kuvaillaan kirjan takakannessa "supisuomalaiseksi tarinaksi, joka kaivautuu maagisen realismin juurelle eikä hevin hellitä lukijansa mielestä". Takakansiteksti sekä ennen kaikkea lukuisat haltioituneet blogiarviot saivat minut tarttumaan Virtasen kirjaan. Oli pakko selvittää, kuinka itse niin kehutun romaanin lukisin.

Kirjeitä kiven alle liikkuu ajassa ennen toista maailmansotaa sekä ajassa sen jälkeen. Sota-aika näyttää muuttavan kaiken, mutta elämä on ollut vaikeaa ennen sotiakin. On Siviä, pehmeä ja aistillinen nainen, joka ei osaa ottaa kontaktia omiin tyttäriinsä, mutta kohottaa aviomiehensä ja poikansa korkealle. On Siviän äiti Mar, joka pukee omat tunteensa kovan työnteon varjoon. Ovat Riikka ja Toinen, kuolleen siskonsa nimen saanut nuorin tytär Marketta, jotka saavat kasvaa sotien jälkeisessä Suomessa saaden aineellisesti melko hyvän elämän opiskelupaikkoineen kaikkineen. Ennen kaikkea on Marketta, haamutyttö, joka seuraa perheensä elämää aaveena lukien tai aistien kaimasiskonsa kirjoittamia kirjeitä perheen elämästä. Kirjeitä Toinen sujauttelee haamusiskolleen laittaen ne kiven alle tai milloin minnekin. Sota-ajan, evakkouden sekä ankarien ihmissuhteiden aikaansaama katkeruus määrittää koko Marketan suvun kokemusmaailmaa.

Tästä kaikesta Toinen kirjoitti kirjeissään minulle, oli tyytyväinen tai tyytymätön, silitti kirjeet huolellisiin taitoksiin, pani rasiaan tai repi silpuksi ja syötti Porin Matille.

Virtasen romaani on erittäin väkevä, aistillinen ja kielikuviltaan runsas. Tapa, jolla Virtanen kuvaa suomalaista selviytymistä sota-ajan molemmin puolin on voimakas ja suoruudessaan rehellinen. Kirjeitä kiven alle naisten kirja naisista, jotka eivät oikein osaa olla naisia, äitejä tai tyttäriä. Sukupolvien ketju on vahva vain sukulinjansa, ei henkisen yhteytensä vuoksi.

Vaikka Kirjeitä kiven alle on vahva teos, puuttuu siitä jokin sellainen elementti, joka puhuttelisi ja koskettaisi minua lukijana. Pidän yleensä eri sukupolvien naisista kertovista teoksista, esimerkiksi Riikka Pulkkisen Totta oli eräs viime vuoden hienoimmista lukukokemuksistani. Pidän siitä, että kertojaääniä on useita, että kirjan rakenne on monikerroksinen ja että realismiin liittyy maagisia elementtejä. Virtasen kirjassa sitä kaikkea onkin, oikein onnistuneesti, mutta silti epäilen unohtavani tämän kirjan melko pian. Virtasen henkilöt ovat paljaita ja rujolla tavalla rehellisiä, mutta he jäävät kaikessa tunteikkuudessaankin jonkinlaisiksi asetelmiksi, kuviksi omaan tarinaansa. Myös maagisuus jää hennoksi lupaukseksi, kuin kuolleen Marketan huokaukseksi.

Kirjeitä kiven alle on monin osin ansiokas. Evakoiden tarinaa on harvoin kerrottu näin väkevästi. Tietty ulkopuolisuus, joka tuntuu sukupolvien ketjun aikaansaannokselta, on varmasti myös evakkouden kokemusta. Maaginen realismi, vaikka se romaanissa jääkin enemmän lupauksen asteelle, on aina tervetullutta. Marketta-vauvan kertojanääni on vahva. Se ei ole lainkaan vauvamainen, lapsen kaltainen, vaan se on aikuisen naisen puhetta kiven alta. Romaanin näkökulmavaihdokset sujuvat onnistuneesti, naisten oma ääni tulee esille. Myös arjen kuvaajana Virtanen on taitava. Hän kuvailee paljaasti, konstailematta ja rikkaalla kielellä kaiken sen raskaan työn, jota ihmiset ennen ja jälkeen sotia tekivät. Työ on kirjassa niin keskeistä, että siitä tulee eräänlainen välittämisen välikappale.

Virtasen kirja on laadukas ja tärkeäkin romaani, josta olisin aidosti halunnut pitää. Kirjeitä kiven alle on melko iloton tarina, muttei kokonaan vailla valoa. Se on sävyiltään samanlainen kuin nyt menossa oleva marraskuun alku: harmaa, ankeakin, mutta kaiken ankeuden alla on lämpöä ja lempeyttä. Se täytyy vain kaivaa esille, sille on annettava mahdollisuus tulla.

***½
Kirjeitä kiven alle on ollut blogeissa hyvin kovasti pidetty tai suorastaan rakastettu. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin Arja, Sara, Susa, Anna Elina, Jum-Jum, Erja, Karoliina, Sanna, Maija ja Leena. Toivottavasti muistin/löysin kaikki arviot. (Edit. muutin muutamaa kohtaa arviossani.)