~Onnellisuutta~

Onnellisuutta - mitä muuta voisin teille, lukijani, tulevalle vuodelle toivoa?

Uudenvuodenlupauksia en tee, mutta aion ensi vuonna yrittää olla hieman lempeämpi itseäni kohtaan.  Toiveita sen sijaan esitän: terveyttä ja iloa lasteni elämään, arkionnea pitkään parisuhteeseeni sekä kaikkia arjen pieniä suuria iloja, kuten hyviä lukukokemuksia, keskusteluja ystävien kanssa, lämpimiä kesäpäiviä sekä kuulaita aamuja koko vuoteen. Toivon myös saavuttavani työssäni sen, mitä olen jo vajaat kymmenen vuotta ajanut takaa.

Pitemmittä puheitta kiitän teitä kaikkia innoituksesta pitää tätä blogia ja toivon kaikkea hyvää vuodelle 2011! Palaan silloin. ;) Minulle olisi mahdottomuus olla kuuntelematta tätä vaikuttavaa kappaletta uudenvuoden aikana, joten haluan jakaa sen kanssanne.

~Kirjasuosikkini 2010~

 

Vielä on pari päivää vuoden vaihtumiseen, mutta vaikka sain joululahjaksi hyviä, vielä kesken olevia kirjoja, uskallan nyt julkaista oman listani vuoden 2010 kirjasuosikeistani. Laskujeni mukaan luin vuonna 2010 kaikkiaan 65 sellaista kirjaa, joista kirjoitin blogiini. (Kirjojen laskeminen helpottaa ikuista blogikriisiäni siitä, että missä määrin tämä on kirjablogi.)

Esittelen niistä teille nyt oman kirjavuoteni TOP 10:n. Tarkat huomaavat, että listallani on kymmenen sijaan yksitoista suosikkiani. Tämä voi lukeutua osaksi humanistin matematiikkaa, joskin epäilen syyksi erinomaisen runsasta kirjavuotta. Linkit vievät luonnollisestikin kirjoista kirjoittamiini arvioihin, joista huomioin nyt vain kaunokirjallisuuden. En osaa laittaa kirjoja paremmuusjärjestykseen, joten aakkoset määrätköön suosikkieni paikan.

Lumiomenan kirjasuosikit 2010:

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Nigeria ja Biafra, sota ja älymystö, raadollisuus ja rakkaus. Kaipuu jää, mutta rakkaus pysyy. En varmaan koskaan unohda tätä väkevää ja kaunista kirjaa.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Siilin eleganssin mukaan ottamista pohdin tovin. Se on (kuitenkin!) kirjoitettu niin mukaansatempaavasti, jopa kepeästi, että sitä lukee ilokseen vaikkapa lähijunassa matkalla töihin. Toisaalta se sisältää niin paljon kauneutta, kyyneliin saakka yltävää traagisuutta sekä filosofiaa, että se jää pyörimään mielin sopukoihin.
 
Peter Franzén: Tumman veden päällä
Vuoden kotimainen yllättäjä. Franzén onnistuu erinomaisesti nimenomaan lapsen näkökulman luomisessa. Peten ajatukset koskettavat ja äidin selviytymistarina porautuu syvälle lukijan sieluun.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
Kirjavuoteni surullisin kirja. Silti ja juuri siksi: alkuluvuilla on alku, koska ne ovat lukua 1 suurempia kokonaislukuja, mutta äärettömään jatkuvina niillä ei ole loppua. Giordanon kirja loppuu, mutta tarina ei. On vain kuulaasti hengittävä teksti sekä kaipuu johonkin saavuttamattomaan.

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
Ei ihan parasta Irvingiä, mutta sisältää kaikki ne elementit, joista Irvingin tuotannossa pidän. Romaani on samaan aikaan karskimpi kuin kirjailijan aiemmat teokset, mutta se on myös hauska ja sydämellinen. Irvingiä tuntevat lukijat nauttivat fiktiivisistä viittauksista hänen aiempiin teoksiinsa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Unen, toden ja muistojen rajapinnoilla ei kellolla ja kalenterilla ole väliä. Harjukaupungin salakäytävät on maagista realismia parhaimmillaan ja sellaisena melko harvinainen kotimainen kirja.

Ian McEwan: Rannalla
Tavattoman hieno yhden illan- ja yönromaani, josta lukee myös rivien välit. Kuinka sattuma, pieninkin ilme, ele tai asian tekemättä jättäminen, laukaisee päätöksiin, joista ei ole paluuta. Hetken merkitys on kauaskantoinen.

Arne Nevanlinna: Marie
Harva kirja tulee näin liki suodattuen samalla seepian sävyisenä lukijan (ainakin minun) mielessä.Yhteen päivään mahtuu puolen Euroopan historia. Marie antaa kasvot 1900-luvun eurooppalaisille naisille.

Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus
Hullu, yllättävä ja maaginen. Rouva Agathen rakkaus, englanninkieliseltä nimeltään The Good Mayor, kohoaa kaiken arjen yläpuolelle. Se on suloinen ja vanhanaikainen, sopivasti liberaali, arjen taikuutta ja suuren yllätyskäänteen sisältävä teos.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Jos listaisin lukemiani kirjoja paremmuusjärjestykseen, nousisi Haudankaivajan tytär vuoden ulkomaisten kirjojen ykköseksi. Korvissani soi Jacob Schwartin lause "sinä olet syntynyt täällä, sinulle ne eivät tee pahaa", joka sekoittuu Zachin pianoharjoituksiin. Annan Rebeccan ja/tai Hazelin sielun liekin loistaa mielessäni.

Riikka Pulkkinen: Totta
Kirjavuoteni vaikuttavin kirja, joka on arkea ja juhlaa, elävää ja verevää muistoinakin. Tottan jälki on lähtemätön. Jokaisen ihmisen takana on kokonainen maailma; Tärkeintä on halu pysyä tarinassa


Kirjavuoteen mahtui myös pieniä yllätyksiä. Vuoden kirjoista odotin ennakkoon eniten Irvingin Viimeistä yötä Twisted Riverillä, Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarinaa sekä Juha Itkosen Seitsemäätoista. Vaikka Niffeneggerin ja Itkosen romaanit olivatkin hienoja ja voin niitä mielihyvin suositella kaikille, olivat kirjat pieniä pettymyksiä odotuksiini nähden. Lisäksi haluan antaa "kunniamaininnan" seuraaville kirjoille:

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa, jonka ottamista mukaan mietin viime hetkelle saakka. Koska liikuin Afrikassa jo Puolikkaan keltaista aurinkoa kanssa, päätin antaa tilaa Irvingille.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri, jonka jokainen lause on merkityksellinen.

L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset. Haluan pitää tämän kirjan itselläni, en voi arvottaa listoille.

Miina Savolainen: Maailman ihanin tyttö on maailman ihanin kirja. Jätin pois listaltani, koska päätin keskittyä kaunokirjallisuuteen.

Geraldine Brooks: Kirjan kansa, jonka jääminen pois kymmenen suosikkini joukosta on blogitapaturma. Unohdin kirjan, jota en voi unohtaa! Lukekaa tämä. :)

P.S. Toissapäivänä, 27.12., blogini täytti kaksi vuotta kuin vaivihkaa. Tulen juhlistamaan tätä pientä merkkipaalua arvonnalla heti vuoden 2011 alussa.

~Riikka Pulkkinen: Totta~

Minä ajattelen Rembrandtin naista Louvressa, sitä kaikkea hänessä mitä en koskaan saa tietää. Minä ajattelen ihmisiä kaikissa kuvissa, kaikissa maailman maalauksissa. Heidän hymyilevien kasvojensa takana kokonaiset maailmat! Aamulla syöty leivänkannikka! Aivastus! Rakkaudentunnustus joka odottaa lausumistaan!

Joskus käy niin, että kohdalle osuu kirja, jonka jokaista lausetta rakastaa ja josta löytää kiinnittymiskohtia enemmän kuin muista henkilökohtaisen kirjavuotensa teoksista yhteensä. Löytyy kirja, jonka lukee osin itselleen, ottaa omakseen. Näin minulle kävi Riikka Pulkkisen romaanin Totta (Otava 2010) kohdalla.

Eletään helsinläisessä kulttuurisuvussa. Elsa on kuuluisa, hiljttain eläköitynyt lastenpsykologi, joka on kuihtumassa pois tästä maailmasta syöpähoitojen seurauksena. Martti, hänen kuvataiteilija-aviomiehensä, vaalii muistojaan katsoen Elsan niskaa hellästi ja vaipuen muistamaan muutakin. Elsan ja Martin tytär Elenoora (Ella) purkaa surujaan töihin ja Eleonooran juuri aikuistuneen tyttäret Anna ja Maria viettävät paljon aikaa isoäitinsä kanssa. Annalla on kyky kuvitella ihmisten elämäntarinoita muuttaen vaikkapa raitiovaunussa istuvan nuutuneen miehen entiseksi lakimieheksi, jota elämä murjoo. Annan omat ihmissuhteet tulevat ja menevät ilman suurta rakkautta, mutta yksinhuoltajaisä Matias on kulkenut rinnalla muita kauemmin.

Sairautensa terminaalivaiheessa Elsa haluaa elää, näyttää heikkonakin kuolemalle pitkää nenää. Hän ja Anna pukeutuvat hienoihin leninkeihin, pakkaavat mukaansa eväät sekä pullollisen viiniä sekä istuvat pihanurmelle piknikille. Penkoessaan Elsan vaatekaappia Anna löytää mekon, joka on kuulunut Eevalle, opiskelijatytölle, joka 1960-luvulla hoiti pikku-Ellaa. Mekon löytyminen saa aikaan muistojen vyöryn sekä arvoituksen: kuka Eeva oli? Miksi hänet on vaiettu perheen omassa historiassa?

Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle.

Tiheää metsikköä ja polkuja ovat myös kertojanäänet Pulkkisen romaanissa. Kertoja vaihtelee luvuittain rakentaen totta ja tarinaa muistoista nykyisyyteen. Rakkaus, viha ja epäusko yltävät jokaiseen, vahvimpana rakkaus. Rakkaus on kiintymystä ja eroja. Se on arkea: perunankuorimista ja Stockmannilta haettuja salaatteja, työmatkoja ja öljyvärejä. Se on juhlaa: pakomatkoja Pariisiin ja Amsterdamiin, illanviettoja taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa, tomaatinkuorimista kesämökillä omenapuiden katveessa. Rakkaus on repivää riitelyä, odottelua rappukäytävissä ja toisen syliin sulamista. Se on monta tarinaa yhdessä,  toden etsimistä muistitiedon rakentamasta henkilökohtaisesta historiasta, jossa kaikki kiertyy Eevaan.

Eleonooran muistelemana ja Annan kertomana Eevan tarina tulee lähelle lukijaa. Kuhmon rannat ja havunneulasten täyttämät metsäpolut, kävelyt Seinen rannalla, mies Eevan sisällä, aamut Liisankadulla sekä punaviinintäyteiset opiskelijariennot 1960-luvun hullunraukeina vuosina heräävät eloon kuin läheisen katse aamuvarhaisella. Eeva on lihaa ja verta, rakkautta ja epäuskoa. Eeva on totta. Kuihtuva Elsa kasvaa yhtä läheiseksi. Kirjan puolivaiheilla Elsa kertoo Ellinooralle erään asian, henkilökohtaisen elämänsä sivujuonteen ja surun, joka sitoi minut henkilökohtaisella tasolla kiinni Elsaan. Elsa on nainen, joka sanoo, että nainen tarvitsee elämässään kahta asiaa: huumoria ja punaiset korkokengät. Tohtorintutkinto on hyväksi, muttei välttämätön. Eikö siinä ole ajatus, jonka voisi ilolla allekirjoittaa?

Pulkkisen kieli on sulaa kauneutta. Teksti on hiottua, mutta ei vailla henkeä (mikä on usein vaarana viimeistellyssä tekstissä), jokainen henkikö on elossa. Kuvaukset nykyajassa sekä takaumat ja muistot 1960-luvulta ovat keskenään tasaveroiset. Pidin siitä, miten arkiset asiat heräävät eloon: 2000-luvulla mökkimatkaa edeltää ostosreissu Prismaan, jossa perheet valitsevat jogurttejaan Crocsit jalassa herättäen turvallisuudentunnetta Annassa. Neljä vuosikymmentä aikaisemmin opiskelijat juovan Erkin pikakivääriä ja polttavat ketjussa Jamekset jalassa tai roiskeläppä hameenaan. Ennen kaikkea pidin siitä, miten suru ja kauneus lomittuvat toisiinsa ja kuinka vaiettu kuvitellaan todeksi. Enempää ei tarvita eikä vähempään tyydytä. Tottan henkilöt ovat porvarillisia, mutta eivät pikkuporvallisillisia.

Olen lukenut tänä vuonna liian hyviä (kotimaisia) kirjoja. Ajattelin, että suomalaisen kirjavuoteni paras olisi Nevanlinnan Marie tai Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Nyt  niiden joukkoon kiilaa Totta, joka teki minuun suurimman vaikutuksen näistä kolmesta. Totta on niitä kirjoja, jotka tulevat liki ja joita haluan vaalia osin yksityisenä (silti näköjään kovin jaettuna!) lukukokemuksena.

Tottan jälki on lähtemätön. Jokaisen ihmisen takana on kokonainen maailma; Tärkeintä on halu pysyä tarinassa.

*****-

~Oma jouluyön ihmeeni~

Olen aina rakastanut joulua, sen odotusta ja tunnelmaa. Viisi vuotta sitten vasta odotinkin joulua. Esikoiseni laskettu aika oli 14.12., mutta se päivä tuli ja meni. Joulutyttöni oli päättänyt, että jos kerran on määrä syntyä joulukuussa, niin valitaan sitten syntymäpäiväksi se kaikkein komein ajankohta. Kovin helpolla ei lapseni lumisena jouluyönä maailmaan tullut, mutta tuli kuitenkin ja teki minusta äidin, miehestäni isän.

Viiteen vuoteen mahtuu monenlaista. On ollut ihmeellistä ja ihanaa seurata oman pikkuisensa kasvua isoksi tytöksi. Miten siitä pienestä vaaleanpunaisesta koliikki-itkuaan huutavasta pötkylästä on tullut lukemista harjoitteleva ja vanhemmilleen joskus vaikeitakin kysymyksiä (Miksi meillä on iho? Tehdäänkö multa taivaassa? Rakastuitteko te isin kanssa? Mistä te keskustelitte? Ja sittenkö minä synnyin?) tekevä tanssitunneilla käyvä tyttö?

Omaa tahtoa Joulutytöltäni löytyy, kuten kunnianhimoiselle kauriille kuuluukin. Vaikka hän on joskus itsepäinen, on hän niin herttainen, että antaisi läheisilleen vaikka paidan päältään - kunhan kukaan ei koske hänen prinsessa Ruususen asuunsa. Ennen kaikkea hän on tuonut elämääni sellaista iloa ja onnea, jota en aiemmin osannut kuvitellakaan (ja jota hänen pikkuveljensä Junamuseomies hienosti täydentää).

Joulu herkistää mieleni. Nyt sillä on minulle henkilökohtainen merkitys, jonka suuruutta ei mikään voi koskaan rikkoa. Voitte arvata, kuinka tärkeäksi Jouluyö, juhlayö on minulle tullut. Vaikka kappaleen merkitys on muualla, niin laulu sopinee jokaiselle joulun lapselle. Joulutyttöni itse toivoi tätä kappaletta, kauris siinäkin ♥

Valoisaa joulupäivää!

(Talviprinsessa-merkki ja muita ihanuuksia täältä)

~Joulumieltä~

Hyvää joulua ja lämmintä mieltä kaikille blogini lukijoille!

Olen tänään suuntaamassa perheeni kanssa matkalla kohti itäistä Suomea. Joulun aikaan palaan yhden, minulle tuikitärkeän, ajastetun päivityksen verran. Ensi viikolla aion tässä blogissa olla ainoastaan kirjallinen/lukeva bloggaaja, kun päivitän tänne listan vuoden 2010 parhaista lukukokemuksistani sekä kerron joulun aikaan lukemistani kirjoista. Uudenvuoden kynnyksellä blogini myös täyttää kaksi vuotta.

Joulun ja jouluyön merkitystä voi ihmetellä vaikkapa Hassisen Koneen ja Jussi Björlingin tahdissa. Molemmista itselleni rakkaista kappaleista löytyy syvyyttä, toisesta ajatteluun, toisesta tunnelmointiin. Voikaa hyvin ja nauttikaa joulustanne!

~Tuomas ja Nuutti~

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti sen pois viepi. Tuomaan päivänä suurin osa jouluvalmisteluista alkoi olla jo valmiina maatalousyhteiskunnan ajan Suomessa. Ja niin ne ovat meilläkin. Paketoin juuri viimeisiä joululahjoja sekä pakkaan vaatteita, tavaroita sekä lastentarvikkeita huomenna alkavaa kotiseudulle suuntautuvaa reissua ajatellen. Jouluruusukin kukkii keittiön ikkunalla.

Tuomaan päivänä ajattelen, millaista olisi olla veljekset, joiden nimet olisivat Tuomas ja Nuutti. Lankeaisiko toiselle veljelle väistämättä Nomen est omen-ajattelunomaisesti syyllisen ja syntipukin osa? Vai olisiko Nuutti se herttainen (pikku)veli, jota tammen lailla vakaasti seisova Tuomas suojelisi? Kääntyisivätkö roolit toisin päin?

Minä en kerää joulua pois ennen Nuutin päivää. Onneksi siihen on vielä matkaa ja vuoden paras aika on pian käsillä. Sitä odotellessa voi kuunnella vaikkapa Annie Lennoxin vaikuttavaa versiota tästä kappaleesta.

Jouluruusun tarinan voitte lukea hienosta lastenkirjasta Satu Kukkameri ja lumen ihme.

~Joulun puuhakirjoja~

Kirjojen ostaminen (ja niiden lainaaminen, totta kai) on heikkouteni ja joka vuosi täydennän myös joulukirjakokoelmaani yhdellä tai kahdella teoksella. Tänä vuonna ostin Outi Loimarannan ja Marjo Koivumäen ihanaakin ihanamman Oi ihanan joulukuun (Otava 2009) sekä Kööpenhaminan matkan tuliaisina hieman vanhemman, mutta täydellisen tanskalaistyylisen Pia ja Jes Buusmannin Aschehougs store Julebogin (2004).

Molemmat ovat eräänlaisia puuhakirjoja joulua rakastaville aikuisille. Tunnelmaa, valoa, kotoistelua (tanskalaisittain hygge-verbi sopinee tähän) sekä puuhaa joulukuuksi. Olenkin hieman myöhässä näiden kirjojen esittelyn suhteen, mutta antaa kuvien puhua puolestaan. Joulukirjoja ei kai voi tai tarvitse liikaa selittää? Niistä joko pitää tai ei. Minulla pääosalle nousee fiilistely. Yleensä askartelen ja puuhailen haaveissani kotisohvalta käsin.

Oi ihana joulukuu on kaunein näkemäni joulukirja. Puuhakkuus ja harmonia voivat yhdistyä tietoiskuihin: joulumieli löytyy samalla tavalla niin vanhasta mansardikattoisesta huvilasta kuin kaupunkikodistakin eikä koiraihmisiäkään unohdeta (ei edes niitä labbiksia tai muita noutajia!). Joulukuusen hoito-ohjeet ovat varmasti nyt ajankohtaisempia kuin koko vuonna:

Tanskalainen Store Julebog olisi pieni pettymys, jos olisin ostanut sen Suomesta (jos kirja olisi käännetty suomeksi). Se on toki kaunis ja tunnelmallinen sisältäen paljon askartelu- ja ruokaohjeita. Olisin kuitenkin kaivannut enemmän interiöörikuvia nyt melkoisen lähikuvatulvan sijaan. Kirjaa selatessa kouluruotsin ja -saksan yhdistelmällä tekstejä tulkiten oli hauska kiinnittää huomiota jouluruokien nimeämiseen. Tanskalaiset syövät näemmä Finskbrødia (vaaleita pikkuleipiä) sekä Svenske juleskinkeä. Onkohan meillä joulupöydässä mitään tanskalaista? Ainakin joulukoristeluun voisi ottaa vaikutteita, koska sen tanskalaiset osaavat jotenkin niin söpösti:

Joskus on noustava sieltä haaveilusohvalta ja tartuttava toimeen. Silloin ei joulupuuhissa auta mikään muu kuin oma kaikkien aikojen suosikkijoulukirjani. Proosallista tai ei, niin Martan joulukirjan (Marttapiiriliitto 2004) voittanutta ei ole. Kun kirja aukeaa tällä modernilla klassikkoneuvolla, ei se voi olla muuta kuin teos paikallaan:

PS. Tiedän jo, että ensi vuonna hankin ainakin tämän joulukirjan.

~Neljäs: Minijoulu~

Meillä moni asia (paitsi lapset) taitavat tulla pienten varaslähtöjen kautta: ensimmäisenä adventtina juhlimme Joulutyttömme syntymäpäivää liki kuukauden etukäteen ja tänään koristelimme jo kuusen ja söimme muutamia jouluruokia. Vietämme nyt minijoulua, koska varsinaisen joulun aikaan olemme osin omassa lapsuudenkodissani, osin anoppilassani. Rakastan joulun aikaa yli kaiken ja siksi keksimme mieheni kanssa jo viisi vuotta sitten, että voisimme ottaa tavaksi viettää ennakko- tai minijoulua oman perheen kesken luodaksemme lapsille heidän tulevaisuutensa muistoja lapsuuden kotijouluista.

Mitä joulukuuseen tulee, niin joulukonservatiivina (muuten en ole ajatusmaailmaltani kovin vanhoillinen) kelpuutan vain kotimaisen. Koristelu noudattaa hyvää lapsiperheen linjaa: Kaikkea kohtuudella, alaoksilla runsaimmin eikä vakavuutta tai tyylikkyyttä saa olla liikaa. Kuusenkoristeita olemme haalineet sieltä sun täältä. Miehelläni ja minulla on tapana ostaa koristeita myös ulkomailta. Kollaasissa esittelen kirkkokuvioisen lasipallon Bolognan joulumarkkinoilta, lumiukkomuffinsin kööpenhaminalaisesta tavaratalosta, puisen veturin Wienistä sekä strassikoristeisen joulupallon Lontoosta Victoria & Albert-museosta. Näitä matkamuistokoristeita vaalin ja haluan, että joskus tulevaisuudessa voin muistaa tarinan jokaisen koristeen takaa.

Musiikillisen adventtikalenterini luukusta tänään avautuu eräs komeimmista tietämistäni vuotuiskappaleista: Stingin versio Gabriel's Messagesta. Sen merkeissä kohti jouluviikkoa!

~Pienet liikkeet, isot asiat~

Joulukuusi sulaa autotallissa, porkkanalaatikko paistuu uunissa ja suklaa-appelsiinikakku (joka siis ei ole suklaata) on puoliksi syöty. Joulutunnelmia ajattelin tuoda myös tänne blogiini kahden jouluisen fiilistelykirjan tai ainakin jonkin vuodenaikakuvan myötä. Sitten kävin kirjastossa, josta hain kauan odottamani Riikka Pulkkisen kirjan lainaan.

Blogisavut laskeutuivat jo Harjukaupungin salakäytävien kohdalla. Myös Totta alkoi uudelleen houkuttaa ja tieto varaukseni saapumisesta tuli tosiaankin kreivin aikaan. Kirjan takakansi lupaa Riikka Pulkkisen kuvaavan herkin vedoin niitä pieniä liikkeitä, joilla ihmisen mieli käsittelee kaikkein isoimpia asioita.

Voiko paljon tärkeämpää ollakaan? Ja juuri nyt, kun ulkona on eteläsuomalaisittain ihan kelvollinen 15 asteen pakkanen ja viisivuotiaani kulkee sisällä hellemekkoon pukeutuneena, on hyvä jatkaa kera kirjan, joka ainakin ensimmäisellä kolmanneksellaan on vienyt mukanaan.

Porkkalaatikko saa jatkaa kypsymistään. Huomisesta alkaen olen vain jouluinen.

~Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät~

Memento mori! Elä kun vielä voit, ja elä niin, että tiedät eläneesi, kun tulee aika luopua kaikesta. Elämä on jumalallinen uni, odottamaton lahja, filmikela kamerassa, joka käy jo. -- M-hiukkasten vaikutuksen alaisena ihminen voi luoda itsensä uudestaan niin, että vapautuu hitaasta jatkumohakuisuudesta ja kykenee heittäytymään hetkeen ja antautumaan ehdoitta sille tarinalle, joka kulloinkin on kehkeytymässä. Etsi siis elämääsi elokuvallisuutta niistä paikoista, joissa M-hiukkassäteily on voimakasta. Kerttu Kara: Maaginen kaupunkiopas. Johdanto.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) kustantaja Olli Suominen on tasaisen tylsä keski-ikäinen mies, joka elää keskiluokkaisen harmaata elämää Jyväskylässä, kuuluisan Harjun kaupungissa. Hän on etäinen isä pienelle Lauri-pojalleen ja hajamielinen aviomies etelänlomista haaveilevalle luokanopettajana työskentelevälle Aino-vaimolleen. Omakotitalo kaipaa pientä remonttia, mutta naapurit Mäki-Matissa ovat mukavia.

Olli Suomisen elämä soljuu sateenvarjoja hukaten kustannusalan palavereista herrainklubiin ja kirkkovaltuuston kokouksista elokuvakerhoon. Kaikki muuttuu, kun Olli päättää nuoruudenrakastettunsa Kerttu Karan ystäväpyynnön seurauksena liittyä Facebookiin. Pian hän saa Facebook-kavereikseen myös lapsuudenystävänsä Blomroosin sisarukset Annen, Rikun ja Leon, jotka yhdessä Ollin ja serkkunsa Karri Kultasen kanssa muodostivat aikoinaan tarunhohtoisen Tourulan viisikon. Yhteisöpalvelusta alkaa matka Ollin omaan julmanhellään menneisyyteen, uniin ja alitajuntaan sekä ajanjaksoon, jollaista kukaan ei ollut aiemmin osannut odottaa.

Kuuluisan Elokuvallisen elämysoppaan kirjoittanut Kerttu Kara haluaa Olli Suomisen kustantajaksi tekeillä olevaan Maagiseen kaupunkioppaaseensa, kokonaiseen kirjasarjaan, jonka ensimmäiseksi kaupungiksi valikoituu Jyväskylä. Sekä Elokuvallinen elämysopas että Maaginen kaupunkiopas perustuvat ideaan, jonka mukaan jokainen lukija voi löyttää omasta elämästään merkityshiukkasia (M-hiukkasia), joiden avulla on mahdollista päästä eroon elämän arkisesta jatkumohakuisuudesta löytäen tilalle arjen cinemaattisuutta. Unet ihanasta kultatukkaisesta päärynämekkoisesta Kertusta saavat Ollin tulemaan joka yö omaan pyjamaansa sekä vaeltamaan niin unissaan kuin todellisuudessa maanalaisissa salakäytävissä, joihin hän oli lapsuudessaan ollut hukata Timi-koiransa ja joihin viisikon vaitonaisin jäsen Karri Kultanen katosi.

Harjukaupungin salakäytävissä kerronnallisuus on kohdillaan. Tarina ja Jääskeläisen kieli kantavat. Teksti soljuu kuin elokuva pitäen lukijansa otteessaan. Kun ulkona sataa, tuntee lukija In the mood for lovesta tutun romanttisen surumielisyyden. Kun Kerttu ja Olli kohtaavat Harjun portailla mansikkajäätelön merkeissä, avautuu lukijan eteen Jyväskylän rinnalle (simultaanisesti) Varkaiden paratiisin Monaco. Elokuvahistorian tuntemus auttaa kirjan lukemisessa, mutta vahva kertomus nousee kuitenkin päärooliin. Jääskeläinen kuljettaa tarinaansa niin hyvin, että yleensä melko analyyttisena lukijana elin Tourulan viisikon, Kertun sekä Ainonkin mukana ajankulun unohtaen. Niin sen pitää ollakin, sillä unen, toden ja muistojen rajapinnoilla ei kellolla ja kalenterilla ole väliä. Harjukaupungin salakäytävät on maagista realismia parhaimmillaan ja sellaisena melko harvinainen kotimainen kirja.

Vain jotkut henkilöhahmot, Aino sekä Blomroosin sisarukset, jäävät hivenen ohuiksi ja tuntemattomiksi. Toisaalta juuri sellaisina he näyttäytyvät Ollille itselleenkin. Hän ei tunne vaimoaan, jossa ei ole elokuvallisuutta kuin oman näkemykseni mukaan ehkä korkeintaan Akvaariorakkauden tai Juoksuhaudantien vaimoksi. Leon, Rikun ja Annen leikeissä taas toiminnan julmuus on keskeisempää kuin toimijoiden persoonat. Olli katselee puolisoaan ja lapsuusajan leikkitovereitaan hieman samaan tapaan kuin elokuvakerhossa näytettyjä filmejä. Hän on tietämätön siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Salakäytävissä menneisyys ja nykyisyys koskettavat toisiaan, samoin todellinen ja se mikä vain voisi olla. Salakäytävissä voi muistaa kaikki eteensä tulleet valinnat ja niiden myriadeista risteyskohdista levittäytyvät vaihtoehtoiset jatkumot. Pitää vain osata kuunnella M-hiukkasten musiikkia.

Harjukaupungin salakäytävistä on painettu kaksi eri versiota, joissa kirjan viimeiset luvut (52-55) eroavat toisistaan. Lukija ei voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman version saa. Vaihtoehtoisista jatkumoista kirjakaupasta tarttui näköjään käteeni painos, jota kutsutaan Blanciksi. Voisin lukea Rougen Atena-kustannusyhtiön nettisivulta, mutta en ole sitä vielä tehnyt. Ajatus vaihtoehtoisen jatkumon toteutumisesta kirjassa on kiehtova ja ärsyttävä samaan aikaan. Se sopii hyvin sekä romaanin elokuvallisuuteen että sen sijoittumiseen sosiaalisen median kultakauteen. Koska lukija ei voi itse aktiivisesti valita kohdalleen osuvaa loppuratkaisua, voisi tätä leikittelyä pitää eräänlaisena kirjailijan Director's cutina siitäkin huolimatta, että tässä tapauksessa - toisin kuin monien elokuvien ohjaajan versioissa - Jääskeläinen on (varmastikin) itse valinnut molemmat loppuratkaisut. Kieslowskin elokuvien ystävänä jäin pohtimaan, että miksei mukana ollut kolmatta vaihtoehtoa, Bleuta?

Jonkun kirjablogin kommenteissa käytiin keskustelua blogisavuista; Kun joku kirja käy blogeissa oikein suosituksi, tulee lukijalle jonkinlainen vastareaktio kirjaa kohtaan. Tai ei itse kirjaa kohtaan, vaan pikemminkin sen lukemista. Houkuttelevaankaan kirjaan ei halua tarttua heti, koska kirjasta kirjoitetut arviot ovat joko omassa mielessä tai sitten kyseinen teos yksinkertaisesti pomppii silmiin niin monesta paikkaa, ettei sitä tee mieli lukea laisinkaan. Minä ostin Harjukaupungin salakäytävät puolitoista kuukautta sitten muutaman suosikkiblogini sekä Jääskeläisen aiemmin ilmestyneen Lumikko ja yhdeksän muuta-romaanin innoittamana. Tämän jälkeen Tourulan viisikosta kertova kirja alkoi ilmestyä blogeissa siinä määrin, että voisin puhua jo jonkinlaisesta blogien omasta kulttikirjasta (tai ainakin kovin fanitetusta teoksesta). Blogisavu oli vielä siinä määrin voimakasta, että vasta nyt saatoin kulkea Harjukaupungin salakäytävissä.

Onneksi tartuin Jääskeläisen kirjaan. Hukatut sateenvarjot, salakäytävien multainen rapina, ikuinen vesisade, haikeuden aikaansaama kauneus sekä ennen kaikkea ihmeellinen unenomaisuus veivät minua kuin Panin Labyrintti Ofeliaa Guillermo del Toron julmassa elokuvassa, kuitenkin huomattavasti lempeämmin. En hukkaa sateenvarjoja edes alitajunnallisesti; Minulla ei myöskään ole päärynämekkoa eikä monia muitakaan Kerttu Karan ominaispiirteitä. On kuitenkin melkein kultainen tukka, päärynätunika, mansikkajäätelöä sekä kyky (?) leikkiä elokuvallisilla ja kirjallisilla repliikeillä omassa mielikuvitusarjessani.

Siksi Harjukaupungin salakäytävät oli oikea kirja minulle. Juuri mielikuvitusta sekä arjen taianomaiseksi tekevää cinemaattisuutta Jääskeläisen hieno romaani lukijaalleen tarjoaa.

*****-

P.S. Koska Harjukaupungin salakäytävistä on kirjoitettu jo suurimmassa osassa seuraamistani kirjablogeista, en linkitä ketään. Sen sijaan kiitän kanssablogistejani innoituksesta lukea tämä kirja. Blogisavut ovat laskeutuneet ainakin tällä suunnalla ja suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka haluavat viihtyä, yllättyä ja saada hieman älyllisiä sykähdyksiä. Elämä on unta ja rakkautta varten (Heikki Salo).

~Kuulumisia Kööpehaminasta~

Kuinka aloittaa pieni, ja minulla on taipumusta liioitella, valokuvallinen matkakertomus kohteesta, joka lumosi minut täysin? Miten valita kuvat matkasta, jonka aikana otin vaatimattomat 1400 (tasan!) valokuvaa? Ainakaan kaunis ja kannatettava vähemmän on enemmän-ajatus ei tällä kertaa toimi. Säästääkseni teidät lukuisilta Kööpenhamina-päivityksiltä lataan tänne nyt melkoisen kuvapläjäyksen tuoden eteenne tunnelmia sieltä sun täältä. Toivottavasti onnistun herättelemään matkakuumetta!

Kööpenhamina, joka valikoitui mieheni ja minun kahdenkeskisen viikonloppumatkan kohteeksi lyhyen lentomatkan ansiosta, vei minut mukanaan satuun. Kaikki, ihan kaikki, kietoi pauloihinsa: jouluiset kadut (tanskalaiset hallitsevat koristelun; Runsaasti eikä mitään liikaa!), Pieni merenneito yksinänsä, Kansallismuseo, linnat, värikkäät talot sekä ennen kaikkea tivoli, josta kierrokseni aloitan:

Kun astuin Tivoliin, astuin satuun. Tuhannet, varmasti sadatuhannet, valot toivottivat tervetulleiksi. Ihmiset lapsista rollaattimummoihin olivat hyvällä mielellä. Tanskalaisille tyypillissä tyylikkään valkoisissa kojuissa myytiin paahdettuja manteleita, makkaraa, joulukoristeita, leluja, käsitöitä, lämmintä siideriä, kaakaota, glögiä ja hehkuviiniä, jota en voinut vastustaa. Tivoli on se huvipuisto, joka oli edustanut Walt Disneylle kaikkien huvipuistojen arkkityyppiä. Disney oli sanonut, että this is what an amusement park should be like. Olen samaa mieltä. Enkä edes mene tivolilaitteisiin, pelkkä kävely riittää ja on aika romanttistakin.

Aikoinaan merimiesten, prostituoitujen ja oluen täyttämä Nyhavn on nykyisin se alue, joka taitaa komeilla melkein kaikkien Kööpenhaminaa esittävien matkakirjojen kannessa. Eikä ihme, sen verran viehättävä, suorastaan idyllinen ja aika porvarillinen alue se näinä päivinä on. Värikkäät talot ovat suloisia kuin (isot) karamellit niin päivällä kuin iltamyöhäiselläkin. Oman lisäviehätyksensä alueeseen tuovat siellä pidettävät joulumarkkinat sekä se, että yksityiselämässään aika omalaatuinen satusetä Hans Christian Andersen asui talossa numero 18 joitakin vuosia.

 1600- ja 1700-luvuilla Tanskan kuninkaallisten, maailman vanhimman kuningashuoneen, kotina ja kesäasuntona toimineessa Rosenbergin renesanssilinnassa saimmekin ohjelmaa ihan koko rahan edestä. Kun astuimme linnan pihalle, menossa oli vahdinvaihtoparaati, jollaisista en yleensä edes välitä. Kiersimme linnan tunnollisesti, kurkistelimme sen viehättäviin ja yllättävän pieniin huoneisiin, katsoimme kruununjalokivet ja tutustuimme linnan alueella asuvaan kovin tuttavalliseen kissaan (joka ihastui mieheeni; Mistä kissat aina löytävätkin suosikikseen ne ei-kissaihmiset? :)). Kun olimme lähdössä pois, tuli koko linnan alueelle hälytys eikä ketään päästetty linnanmuurien sisälle tai sieltä ulos. Kaikki me vierailijat jouduimme seisomaan tovin jos toisenkin vallihaudan ja linnan välisellä nurmikaistaleella katsellen, kuinka sotilaat ja poliisit säntäilivät sinne tänne puhuen radiopuhelimiin. Kun tilanne oli ohi, pääsimme jatkamaan matkaamme. Paraatikin saapui sopivasti takaisin fanfaarejaan soitellen.

Syötyämme maailman huonoimmassa kiinalaisessa (onneksi kaikki muu ruoka, juoma ja makea oli parempaa!) kiersimme vielä Kansallismuseon. Massiivinen museo piti sisällään kaikenlaista historiallista, kiinnostavaa ja jopa kuriositeettimaista. Vaikuttavat inuiittien ja intiaanien esineiden kokoelmat koskettivat minua eniten. Tasankointiaanien kuvakalenterinakin toiminut vaate kertoi karua historiaa. Millaisia kohtaloita pohjoisen intiaaniheimot olivatkaan kokeneet, kun biisoninnahalle piirretyssä kalenterissa kiväärin haulit näyttäisivät satelevan niin aikuisia kuin lapsiakin kohti? Se, miksi Tanskan kansallismuseossa oli niin paljon Amerikan ja Tyynenmeren alueen kulttuurihistoriallista esineistöä, ei valjennut meille. Ehkä hovi sai niitä lahjoituksina?

Joulukoristelussa tanskalaiset tuntuvat olevan luontaisia lahjakkuuksia. Keskustan tunnetuimmalla kävelykadulla Strogetilla vierähti aikaa, kun miltei jokaisen näyteikkunan eteen teki mieli pysähtyä. Illum-tavaratalon ikkunassa nallet jammailivat joulumusiikkia Lois Armstrongin hengessä, Royal Copenhagen-posliinikauppa huokui hillittyä charmia ja itse katu oli koristeltu sydämin ja tähdin. Jokainen pieni yksityiskohta oli hallussa. Kaikkein ihanin oli taiteilija Tage Andersenin kukkakauppa, jota katsoimme ulkoa päin. Joka paikkaan ei kolmen päivän matkan aikana voinut tai tarvinnut ehtiä, vaikka olisi halunnut.

Rentoutuminen ja kotoisa oleilu (hygge?) jäi päällimmäisenä mieleen. Viimaisesta, mutta aurinkoisesta säästä huolimatta mieleni on lämmin Kööpenhaminaa ajatellessani. Olen tehnyt mieheni kanssa hieman samanlaisen joulunalusajan matkan Wieniin kaksi vuotta sitten ja vaikka Wien olikin loistokas, vei Kööpenhamina voiton. Kaupunki on jouluhullun paratiisi enkä näin ilmaistessani liioittele tippaakaan.

Kaikkea en voi tai ehdi kertoa. Tämäkin tarina jäi meille arvoitukseksi; Mitä lie mahdollisille rakastavaisille sattunut?

Ja mitä niihin marsipaanipossuihin tulee, niin niitä riitti. Samoin marsipaanikarhuja, -enkeleitä, -tonttuja ja -hevosiakin. En pidä ollenkaan marsipaanin mausta, mutta aika hauskoja otuksia löytyi La Glace-kahvilan ikkunasta, vai mitä?

~Kolmas: Marsipaanipossujen maassa~

Nyt kolmantena adventtina en olekaan täällä, vaan matkustin mieheni kanssa minilomalle tänne. Eilinen Pieni noitakin oli ajastettu päivitys. Jos joku on kommentoinut sitä, niin kiitän kauniisti ja palaan vastauksieni kera pian. Jos kaikki menee, kuten pitää (onneksi emme lennä kotimaisella), niin olen parhaillaan hotelliaamiaisella ja suuntaan pian Tivolin jouluiseen ihmemaahan tai käyn tervehtimässä Pientä merenneitoa. Lennon aikana tai hotellissa levätessä olen ollut Lumouksen vallassa tai kentis kohdannut itse Olli Suomisen.

Marsipaanimaasta lisää ensi viikolla.

Pienen musiikillisen adventtikalenterini kolmannessa luukussakin lennellään. Uskon Lumiukon olevan melkein jokaiselle lukijallenikin rakas. Olenkohan oikeassa?

~Benjamin Lacombe & Sébastian Perez: Pieni noita / Lumoojien sukua~

Mutta seuraavalla sivulla on vielä suurempi yllätys. - Mikä vitsi tämä nyt on? huudahtaa Lisbeth, kun näkee kirjassa oman kuvansa. Kuvassa hänen ympärillään lentelee korppeja, ja Sokrates istuu hänen sylissään.
- Ihan naurettavaa, ja sitä paitsi eiväthän minun hiukseni ole punaiset!

Kouluikäinen Lisbeth matkustaa junalla joulunviettoon isoäitinsä Olgan luo. Lisbeth on yksinäinen tyttö, joka täydentää koulutoveriensa puheen ennen aikojaan sanoen näiden lauseiden loput ja keskeyttäen siten toisen puheen. Lisbethin vanhemmilla on aina kiire, koska he ovat TÄRKEITÄ ihmisiä. Vanhassa talossa asuva Olga-mummi on Sokrates-kissan ohella ainoa, joka tuntuu ymmärtävän lapsenlastaan. Eräänä käänteentekevänä iltana Lisbeth lukee salaa isoäitinsä kirjaa, joka sisältää noitien sukupuun ja oivaltaa olevansa nuorin jäsen vuosisataisen naisten perinteen jatkumossa.

Ranskalaisten Benjamin Lacomben ja Sébastian Perezin ihastuttava kuvakirja Pieni noita on osa kahden kirjan pakettia, joka on julkaistu nimekkeellä Lumoojien sukua (Nemo 2009). Pieni noita kertoo Lisbethin tarinan itsensä löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä rakkauden avulla. Paketin toinen kirja, Lumoojien sukupuu puolestaan esittelee kuvitteellisen noitanaisten ja -tyttöjen historian sekoittaen faktaa ja fiktiota yleisiin taruaiheisiin aina Jeanne D'Arcista Lumikkiin ja Euroopan hoveista Titanicin uppoamiseen.

Lumoojien sukupuu on kaunis - nimensä mukaisesti lumoava - kirja, jonka parissa iso lapsi tai aikuinen viihtyy mainiosti. Se on kuitenkin pelottava leikki- tai kouluikäisille, joten kolme- ja viisivuotiaiden lasten äitinä keskityn tässä Pieneen noitaan, jota etenkin viisivuotiaani kuuntelee mielellään.

Pienen tytön joulunpyhät viktoriaanisessa talossa voisivat olla pitkästyttäviä, mutta eivät Lisbethin mielestä. Isoäidin ullakkokirjastossa on niin paljon kirjoja, ettei yksi ihmiselämä riittäisi kaikkien lukemiseen. Olgan naapurissa asuva Edward pitää Lisbethille seuraa etsien tämän kanssa kasvikirjasta tietoa jouluruususta. Edward, änkyttävä poika, joka ei saa sanottua lauseitaan loppuun, on salaa ihastunut Lisbethiin. Edward päättää auttaa tyttöä löytämään jouluruusun ja sillä retkellään katoaa tietymättömiin. Voiko Lisbeth auttaa ystäväänsä? Voiko hyvä noituus tulla avuksi? Ja mikä voima on toisesta välittämisellä?

Erilaisuutta ei koskaan kestetä! Mutta sinun pitää olla ylpeä siitä, mitä olet. Sinä olet erikoislaatuinen tyttö, pieni Lisbeth.
Mustikkamuffini uppoaa kuumaan kaakaoon, ja samalla Lisbethin pelko ja suru hälvenevät.

Satukirjana Pieni noita on samaan aikaan jännittävä ja kiehtova, mutta hivenen ontto. Ainakin itse koin, että Lisbethin ja hänen sukunsa tarinaa käydään läpi vähän sieltä ja hieman lisää täältä. Lisbethin ja Edwardin ystävyys näkyy kirjan alku- ja loppupuolella. Keskiosa on varattu Olgan salaperäiselle sukukirjalle, mutta juuri kun noituus alkaa paljastua Lisbethille, ollaan taas menossa muualla. Kira Poutasen suomentama teksti jaksaa kuitenkin kantaa.

Pienen noidan suurin ansio on sen hurmaavassa kuvituksessa, jonka vuoksi kirjan ostinkin. Myös kirjan ydinsanoma, erilaisuuden hyväksyminen ja hyvät teot, puolustavat teoksen paikkaa oman perheeni lukemistossa. Jos on kiinnostunut kauniista lastenkirjasta ja hyvästä noituudesta ripauksella ranskalaisuutta, on tässä oiva lahjavinkki vaikkapa alakouluikäiselle.

~L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset~

Ajat onnelliset vaan ohi menneet
siellä minua odottaa
ja nauru niin vieraaksi jäänyt
raikuu, sen voisinpa saavuttaa!
Voi tätä etsintääni, voi tätä houkutusta,
kun unelmien portti on vielä kaipausta.
- Anna Blythe

Vihdoinkin! Heti alkuun voin sanoa, että viimein luin kauan odottamani Lucy Maud Montgomeryn Annan jäähyväiset, jonka tiesin hankkivani omaan hyllyyni heti, kun kirjan ilmestymisestä kuulin. Pohdin myös, että mitä kirjoittaa kirjasta, jonka nimihenkilö on ollut minulle samaan aikaan arkinen ja pyhä, tärkeä jo vuosikymmenten ajan.

Päädyin siihen, että nyt pikemminkin tunnelmoin kuin analysoin (mikä lie mahdotonta, arvelen). Luin Annan jäähyväisiä hitaasti, nautiskellen, osin pitkästyenkin ja sitten taas uudelleen innostuen. Kirjaan oli helppo tarttua, sen maisemissa viipyillä, mutta en halua pilkkoa lukukokemustani osiin ja koota sitä uudelleen, kuten yleensä kirjoista kirjoittaessani teen. Koska kirjalla ei ole varsinaista kehyskertomusta, teoksen de/rekonsturoiminen olisi vaikeaa. Tunteellisia ja/tai analyyttisia sekä hienoja arvosteluja kirjasta ovat tehneet muun muassa Leena Lumi, Salla Lukupäiväkirjassaan sekä Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni. Kehoitan vierailemaan heidän kaikkien luona.

Vaikka Annan jäähyväisissä ei ole varsinaista kehyskertomusta, toimii sen punaisena lankana Anna ja Gilbert Blythen ja heidän perheensä näkeminen toisaalta Glen St. Maryn kylän asukkaiden näkökulmasta ja toisaalta Annan runoissa sekä Gilbertin, Annan sekä heidän kotiapulaisenaan toimivan Susan Bakerin keskinäisissä keskusteluissa. Myös Blythejen ensimmäisessä maailmansodassa menehtyneen Walter-pojan kirjoittamia runoja käydään läpi huomioiden Walterin herkkyys ja äidiltään peritty kyky nähdä asiat toisin.

Montgomeryn tarkoituksella viimeiseksi jäänyt teos onkin laaja runo- ja novellikokoelma. Glen St. Maryn kyläläisten elämä on teoksen novelleissa kaikkein näkyvimmillä sijalla. Asukkaiden ja satunnaisten vierailijoiden ilot ja surut, syntymä ja kuolema, kaunat, lapsipsykolologian luennot, ihmeellinen bussiajelu, presbyteerien ja metodistien keskinäinen kilpailu tai jokapäiväinen juoruilu ovat viehättäviä kaikki tyynni.

Annan jäähyväisiä on markkinoitu sen tummilla sävyillä. Niitä toki näkyykin novellien käänteissä, vaikkapa tätiensä kasvattaman Timothyn ja tälle, muttei lukijalle, salaperäiseksi jääneen herra Jenkinsin kohtaamisessa tai Patrick-pojan inhosta asua sukulaistensa helmoissa. Annan runoissa on paljon melankolisia sävyjä, jotka saattavat yllättää Annan herttaisen pirteää punapäämielikuvaa muistelevat. Etenkin naisen osa sekä Walterin kaipaaminen saavat mielen melankoliseksi. Kuitenkin: sävyt voivat olla tummia, mutta eivät mielestäni varsinaisesti synkkiä tai toivottomia. Synkkyyden sijasta puhuisin kaipuun tai ikävän kirjallisuudesta.

Tätä, vain tätä pyydän: anna minulle viimeinen pesti.
Minun täytyy tyhjentää viimeinen lasi, ei toiselle tippaakaan,
ei kellekään, olkoon kuningatar, nunna tai mustalainen!
- Anna Blythe

Tohtori Blythe: Tuollaisista runoista minä en missään tapauksessa välitä. Mutta kaipa meidän täytyy pistää tuo kaikki mielikuvituksen piikkiin. Kirjoititko sinä tosiaan joskus tuon, Anna?

Ikävän ja kaipuun ohella Annan jäähyväisiin mahtuu paljon hauskuutta, ironiaa, sukupuolten välistä valtataistelua ja Prinssi Edwardin saaren luonnon kuvailua. Itse pidin eniten arjen kuvauksesta, jossa Montogomery oli mestari ja pohjusti kenties tietä Carol Shieldsin kaltaisille maannaisilleen. Annan jäähyväiset onkin yhteiskunnallinen kirja, koska se tuo oman aikansa olosuhteet esille niin puutteessa kuin vauraudessa sekä ennen kaikkea hierarkkioiden kuvailun keinoin.

Jäin pohtimaan kirjan alkukielistä nimekettä verrattuna käännökseen enkä osaa sanoa, kumpi olisi parempi. The Blythes are Quoted viittaa kirjan rakenteeseen aivan erinomaisesti; Novelleissa Anna ja tohtori Blythe elävät vain kylän asukkaiden ja siellä vierailevien sivulauseissa. Niissä kaikissa Annan ja Gilbertin keskeiset roolit korostuvat. 1900-luvun alun maalaisyhteisössä lääkäri on Jumalasta ja papista seuraava; Annan sosiaalinen lahjakkuus, ystävällisyys ja tietynlainen omituisuus tai erilaisuus tekevät hänestä henkilön, joka koskettaa monien elämää. Silti Anna ja Gilbert jäävät vain hahmoiksi muiden joukossa. Annan runoissa hänen ajatuksensa ja syvimmät tuntonsa tulevat lukijalle tutuksi sitaateissa.

Suomenkielinen Annan jäähyväiset-nimeke tuo selvemmin esille kirjassa olevan Annan sisäisen maailman, vaikkakin sivulauseisen ja fiktiivisen runouden (jos näin voi sanoa), määrittämänä. Mitä kaikkea Anna elämässään sai ja saavutti, mistä joutui luopumaan? Oliko Anna tyytyväinen? Entä Lucu Maud itse? Hän teki itsemurhan seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli jättänyt Annan jäähyväisten käsikirjoituksen kustantajalleen. Kirja ei anna vastauksia, mutta sitäkin enemmän johtolankoja. Vihervaara, Haavemaja ja Kotikunnaa elävät Annassa samanaikaisesti.

Kaukana, kaukana alhaalla nauroi meri kultaisten dyynien takana ihan samalla lailla kuin Kotikunnaalla, tosin paljon loitompana. Kaikki oli ihan niin kuin hän muisti. Muisto alkoi kirkastua hetki hetkeltä.

Kannattaako Annan jäähyväiset lukea, jos Anna-sarja ei ole aikaisemmin tuttu? Kannattaa. Mutta ensin on syytä lukea Anna-kirjat järjestyksessä ja avata tämä vasta viimeiseksi. Uskon nimittäin, että vain siten Annan jäähyväiset tuovat lukijalleen kaiken sen ilon, surun, lohdun ja ihmeellisyyden, mitä Montgomery (luultavasti) halusi muistokseen jäävän.

(Taisin sittenkin analysoida? Tein sen tässä kirjoituksessani. Ajatukseni sen sijaan viipyilevät Annan runoissa, kaipuussa, runoudessa ja Prinssi Edwardin saarella. Tänään, huomenna, vuoden kuluttua ja myöhemminkin.)

****

~Toinen: Valoa~

Ulkona on ihmeellinen valo, vaikka koko ajan lähestymme parin viikon päästä edessä olevaa talvipäivän seisausta. Valo johtuu tietenkin lumesta, joka nyt on sadunomaista puuterilunta. Lumisena talvena asiat tuntuvat oikeammilta kuin lumettomana.

Tänään toisena adventtina pääsen elämäni kolmannen kerran kummiksi. Iloitsen suuresti perheeni päiväreissusta Turkuun, itselleni niin vieraaseen kaupunkiin, sekä tuosta pienestä tytöstä, jonka pian saan syliini. Lisäksi saan pukeutua pari viikkoa sitten ostamaani maailman ihanimpaan hameeseen, leipoa illalla piparkakkuja sekä painaa kuvioita joululahjapaperiksi tarkoittamaani voimapaperiin erilaisilla leimasimilla.

Myös huominen itsenäisyyspäivä tuo mieleeni valoa. Itsenäisyyspäivän perinteisiini kuuluu joulutorttujen leipominen sekä hirvipaisti. Lukurauhaakin toivon, ne kaksi ihanaa kirjaa ovat edelleen kesken. Minulla on myös itsenäisyyspäivään liittyvä vuodenaikakirja. En ole lukenut sitä moneen vuoteen enää, mutta Michael Enden Tarina vailla loppua on minulle yhtä kuin partiolaisten soihtukulkue, jouluvalot oman huoneen ikkunassa sekä äitini leipomat joulutortut.

"Adventtikalenterini" musiikkikappale kunnioittaa suurinta suomalaista säveltäjää, jonka syntymäpäivän kunniaksi liputetaan 8.12. Lauluyhtye Rajaton ja En etsi valtaa, loistoa.

Valoa jokaiselle!

~Keatsia keittiössä~

Keats keittiössä kuulostaa lähestulkoon englantilaiselta chick lit-kirjalta, joka yrittää verhota kepeytensä kirjalliseen kikkailuun. Niin vain olen kuitenkin tänään myöhäisenä perjantai-iltana istunut, seissyt ja kävellyt keittiössäni lukien englantilaisen romantiikan ajan suurnimen John Keatsin (1795-1821) Runoelmia.

Kirjallisuuden emeritusprofessori Kai Laitinen tuumi joskus muinoin, että runo on lausumatta paras. Tiedä siitä, minä olisin ikionnellinen, jos joku lukisi minulle ääneen näitä(kin) oodeja, mutta analysoida en runoja osaa. Runous on se kirjallisuuden genre, jonka aistin. Pidän jostain runosta tai sitten en pääse siihen sisälle. Keats pidätteli minua maailmassaan tovin jos toisenkin. Maailmassaan, joka tuntee ja kokee kaiken, antaa tulla lähelleen tuskaisenakin, ja aina niin ihmeellisenä.

Eikä ihme, vai mitä olette mieltä tästä pätkästä?

Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises!

Niin liikkumaton silmäs loisto on

ja ajast' aikaan valvoo katsehes,
kun lailla unettoman erakon

sen yli kuohuvaisten vetten luot,
maan piiriin rantaa puhtaaks huuhtovain,
tai katselet, kuin vuorenharjat, suot
syys peittää alle vaippain valkeain -- 

Kunpa joulupukki toisi minulle Keatsin kirjekokoelman Yön kirkas tähti. Tai Haruki Murakamin Kafkan rannalla. Tai Rebecca Stottin Korallivarkaan. Tai Aleksandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Tai... niin, tätä listaa voisin jatkaa vaikka kuinka.

~Joulukortteja Villa Solbackasta~

Elän nyt paitsi suklaalakkopeliäni (kas kummaa, sain heti eilen illalla lahjaksi suklaarasian :)), myös kahden ihanan kirjan loukussa. Koska luen toista iltapäivällä ja toista illalla, luen tavallista hitaammin ja nautiskelen vaan. Enkä näin ollen saa kirja-arvioita valmiiksi niin nopeasti kuin haluaisin.

Sen sijaan olen saanut jotain muuta. Osallistuin helsinkiläisen valokuvaaja Krista Keltasen järjestämään arvontaan, josta voitin hänen kuvaamansa viehättävän joulukorttisarjan. Posti toi kortit eilen ja olen ihaillut Kristan luomaa maailmaa. Hänen kuvansa ovat leikkisiä, oivaltavia ja värimaailmaltaan kiehtovia. Kristan löytää Facebookista sekä ihanasta blogista.

Tässä bloggaamisen lomassa ehdin myös seurata kirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Tämän vuoden palkinto menee näemmä Mikko Rimmisen Nenäpäivälle. En ole lukenut vielä yhtään (ihan uskomatonta!!) tänä vuonna ehdokkaana ollutta romaania, mutta Nenäpäivä ei mahtunut edes lukulistalleni. Nyt odotan, että saisin kirjastosta Pulkkisen, Nummen ja Salmelan teokset. Onneksi on niin paljon ihania kirjoja, ettei odottavan aika ole edes pitkä.

~Suklaalakkopeli~

 

Pelin säännöt:
1. Joulukuun ensimmäisen ja 23. päivän välillä ei saa ostaa suklaata syötäväksi itselle
2. Lahjasuklaita saa ostaa ystäville
3. Myöskään muuta karkkia ei saa osaa itseä varten
4. Jos joku ystävällisesti tuo pelaajalle lahjaksi suklaata, lähettää sitä postitse tai tarjoaa suklaata esimerkiksi työpaikalla, on syytä olla kohtelias läheisiä kohtaan ja nauttia tarjottu suklaa-annos
5. Joulukuun 23. päivän jälkeen peliaika päättyy
6. Kaakao ja suklaaleivonnaiset eivät ole suklaata, vaan hyvää tekevä lämmin juoma sekä joukko maukkaita leivonnaisia

Monimutkaiset säännöt tässä joulukuun perinteeksi muodostuneessa suklaalakossani. Meillä kaikilla on joku oma pieni erikoinen jouluperinteemme, itselläni se on tämä. Olen aina ollut perso suklaalle, ja jo hyvinä opiskeluvuosinani tuumin, että joululahjaksi saatu suklaa maistuu kenties vieläkin paremmalta, jos on koko joulukuun pidättäytynyt ostamasta tätä herkkua itselleen.

Tämän olen kerran esitellyt toisaalla, mutta en tässä blogissa. Haluaako kukaan muu pelata tätä? Ai ei? Ette siis ole ihan hulluja! Onneksi tyttäreni varaslähtösynttäreillä sunnuntaina sain kyllikseni makeaa (eivätkä keksit tai piparkakut tosiaankaan ole suklaata).

Tänään alkavassa joulukuussa on paljon taikaa (ilman suklaan ostamistakin, huoh), kuten Kate Bush toteaa.

P.S. Geisha Harmonyn levyversiosta on oman arvionsa antanut Ilse.

~Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi~

Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos osaat, mutta älä päättele väärin.

On aika ilmeistä, että tämän jälkeen tartun tähän suomalaiseen klassiikkoon. Ryysyrannan Jooseppi (1924) on Ilmari Kiannon laajan tuotannon toinen pääteos Punaisen viivan ohella. Köyhälistöromaanina tunnettu kirja kertoo Kainuun takametsissä kuvitteellisen Rämsänrannan korpipitäjässä asuvasta Kenkkusen perheestä.

Ryysyranta-nimisessä torpassa Petkelkylän keskeisin henkilö Jooseppi, Ryysy-Jooseppi, koettaa elättää suurta perhettään onnistuen siinä huonosti. Ilmeikäs mies herättää huomiota ulkoisella olemuksellaan, sukkelalla suullaan ja tunnetaan salaisesti (mutta laajasti) myös korpikuusen kyyneleiden tuottajana. Vaimo Kaisa-Reeta ei puolestaan ei juurikaan liiku mökistä pihapiiriä kauemmas siitä yksinkertaisesti syystä, ettei Jooseppi ole voinut köyhyytensä vuoksi ostaa hänelle paitaa tai hametta. Hameettomuus on eräs Kaisa-Reetan elämän tragediaa leimaava juonne, sillä hän on lähtöisin pyhäkoulun opettajan perheestä ja hänen veljensä on herrana Etelä-Suomessa tehden kansakoulun opettajan työtä. Lapsia Kenkkusille on syntynyt kuusi, mutta Kaikkivaltias on viisaudessaan  kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa. Lisää lapsia on kuitenkin tulossa torakoiden täyttämään mökkiin.

Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan Jooseppi isännän saappaan kärkeä: "uskaltaisikohan?... isäntähän tämä on - hyvä mies - ei se potkaise..." Ja russakka kapusi kodikkaasti pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja heittäytyi isännän selkään --

Ryysyrannan torpan köyhyys ja likaisuus iskee lukijan silmille heti romaanin ensisivuilta. Mökkipahaisessa ei ole portaita tai oikeaa porstuaa, ruokatörkykomero siellä sentään on. Lattia on likainen ja reikäinen, penkit kapeat ja kuusijalkaisia loisia kihisee niin, ettei niistä kukaan voi lukua pitää. Käymälää ei ole, mutta yhteisrakennus saunalle ja riihelle sentään nököttää rannassa. Romaanin punaisena lankana toimii Joosepin ja tämän perheen selviäminen köyhyyden kurimuksessa. Kianto pureutuu Kenkkusten köyhyyden ytimeen maalaillen laajoin sanankääntein Joosepin filosofointia. Jooseppi ei ole tyhmä eikä vailla yritteliäisyyttä, mutta hieman laiska hän on. Metsähommat, viinanpoltto ja satunnainen  hyvä onni tuovat särvintä perheen pöytään, mutta vain väliaikaisesti; Nimismies uhkaa löytää viinapannun, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tulee tarkastamaan tupaa (eikä jää vaille pontikkaryyppyä), lehmä kuolee ja lapsillekin pitäisi saada kengät tai edes vaatteet, alastomia kun raukat ovat. Onnella on varjonsa jatkuvasti.

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset, mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit - tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä. Pitsipöksyt piikatytöill! Yli arvojensa siellä elävät!

Elinaikanaan Kiantoarvosteli voimakkaasti kommunisteja ja tuki suojeluskuntia, mutta pilkkasi myös valtaapitäviä, etenkin papistoa. Jooseppi Kenkkunen ei missään nimessä luota herroihin, vaan karnenalisoi koko herruuden käsitteen. Hän osaa kehua herroja edessäpäin ja haukkua selän takana. Herruus on Joosepille ja muille maailman kenkkusille saavuttamaton ihanne. Silti ja juuri siksi Jooseppi tarttuu pieniinkin rikastumis- ja hyödymahdollisuuksiin, koska pohjimmiltaan haluaa itsekin herraksi herran paikalle. Lehmä, kunnalta saatu lahja, nimetään Rinsessaksi ja vielä syntymätön lapsi vaatimattomasti Kullervo Hilarius Resitentiksi tai Rekiina Resitenskaksi. Kenkkusten mökkipahanen tunnetaan Korpipalatsina.

Vaikka elämä Ryysyrannassa on vaikeaa ja kurjaa, on Ryysyrannan Jooseppi hauska kirja. Kiannon kieli on värikästä ja tarina lentää jopa siinä määrin, että nykylukijana ja Kiannon jonnekin lukion äidinkielen tunnille tai yliopiston suomalaisen kirjallisuuden perusopintojen klassikkotenttipakettin kategorisoivana yllätyin siitä, kuinka oikeasti nautin Ryysyrannan Joosepista. Tuo köyhän korpikansan lannistumaton taistelija yhdessä Vekku-koiransa kanssa saa toivomaan kaikkea parasta ja hyvää. Kerronta on sydämeenkäypää ja monin paikoin mieletöntä. Unikuvaukset ovat suorastaan hurjia; Synnitkin lasketaan kiloissa, kun taivaan portteja kolkutellaan ja Pyhän Pietarin kaljua päälakea katsellaan. Nyt Kiantoon tarttuessani huomasin myös sen kirjallisen tradition jatkumisen, joka näkyy Huovisen kautta edelleen vaikkapa Miika Nousiaisessa. Suomalainen mies, tai miksei nainenkin, on pohjimmiltaan mietiskelevä veijari, joka haluaa päästä helpolla, mutta menee alkujaan hyvissä tarkoitusperissään liian pitkälle. Huumori ja tragedia lyövät kättä.

Vaikka Kiannon teksti osin naurattaa, on Ryysyrannan Jooseppi jo lähtökuvauksestaan alkaen yhteiskuntakriittinen romaani. Se on Suomen (korpi)kansan kurjuuden, köyhyyden, viheliäisyyden ja saamattomuuden kuvaus. Suomalaisiin liitettyihin mielikuviin, etenkin metsiin pakenevaan miehuuteen, on helppo uskoa, kun lukee Rämsänrannan väen elämästä. Korpikuusen kyyneleistä on iso osa tunteiden ilmaisusta tehty. Köyhyys ei nykyisilläkään syrjäseuduilla ole kokonaan kaikonnut, toki sen muoto on erilainen kuin Joosepin aikana.

Vaikka kuulostaisi kuinka pateettiselta, on Kiannolla sanottavaa vielä nykylukijallekin.

~Ensimmäinen: Joulusatu New Yorkista~

Aamulla olohuoneen ikkunasta heijastui tähtisadetta. Monet meistä jouluihmisistä eivät ole varmastikaan malttaneet odottaa ensimmäistä adventtia tai joulukuun alkua tunnelmaa luodakseen. En minäkään, vaan olen ottanut varaslähdön ripustellen talvivaloja sinne sun tänne. Pienen adventtikalenterin ajattelin kuitenkin perustaa tänne blogiini ja päästä sen suhteen helpolla; Joka sunnuntai ennen joulua ilahdutan  (toivottavasti!) teitä jouluisella musiikilla.

Ensimmäisen adventin joululaulu on eräs suursuosikeistani. Se on ihananmelankolinen irlantilaispoljentoinen rakkaustarina, jossa ikääntyvät huora ja narkkari kokevat joulupäivän ihmeen New Yorkissa. Upeat The Pogues ja Kirsty McCall, olkaa hyvät. Elämä on satua vinksahtaneenakin!

PS. Nyt ensimmäisenä adventtina jatkamme perheeni kanssa varaslähtöjä. Tänään vietämme Joulutyttömme viisivuotisjuhlia liki kuukauden etuajassa. Tästä sunnuntaista on siis varmaankin tulossa varsin vauhdikas ja vaaleanpunainen. Ja kun oikein ajattelen, niin meillä on itse asiassa aika erityisiä touhuja juuri jokaisena adventtisunnuntaina tänä vuonna. Hyvää alkanutta joulunalusaikaa kaikille!

~Emily Hawkins & Lisa Evans: Lumiprinsessa~

Kuninkaallisissa piireissä käy joskus niin, että joku tärkeä vieras jää kutsumatta. Tällä kertaa kuningaspari unohti kutsua Lumihaltian. Hänen vierailunsa toivat aina niin kylmän tuulahduksen palatsiin, että kutsu ei kerta kaikkiaan ollut muistunut kenenkään mieleen. Juuri kun juhlallisuudet olivat toden teolla alkamassa, jäinen viima avasi kuninkaanpalatsin ovet.

Englantilaisten lastenkirjailija Emily Hawkinsin ja kuvittaja Lisa Evansin kirjan Lumiprinsessan (2010 Wsoy) oli määrä päättää lumiviikkoni viime sunnuntaina. Väliin tulivat kuitenkin Joyce Carol Oates sekä Ilmari Kiannon rooli sukuni tarinan sivujuonteessa. Lunta ja pakkasta on onneksi edelleen ja Kirjamessuilta ostamani Lumiprinsessan aika on nyt.

Kaunis kuvakirja alkaa maasta, jossa on aina lämmintä. Hyvin onnelliset kuningas ja kuningatar järjestävät tyttärensä, kauniin prinsessan, kymmenvuotispäivän kunniaksi juhlat, jonne - hupsista vaan - unohtuu lähettää kutsu Lumihaltialle. Muiden jalosukuisten sekä satuhahmojen istuessa notkuvien pöytien ääressä pyyhältää Lumihaltia sisään ja kostoksi muuttaa prinsessan sydämen jääksi.

Prinsessa ei tietenkään jäisen sydämensä kanssa pärjää enää lämpimässä maassa eivätkä valtakunnan haltiat onnistu murtamaan taikaa, joten prinsessalle rakennetaan jäinen palatsi korkeimman vuorenhuipun laelle. Linnassaan prinsessa viettää paljon aikaa yksin. Vieraat eivät halua tulla sinne; Linna on niin kylmä, että erään vierailukerran aikana kuninkaan viiksien toinen puoli jäätyy niin, että karvatupsu napsahtaa poikki!

Koska kyse on prinsessasadusta, yrittävät prinssit kosiskella nyt aikuistunutta prinsessaa uskoen suudelman voivan pelastaa tämän. Ennen pitkää linnaan johtavaa vuoripolkua koristavat vain jäätyneet hylätyt haarniskat. Aivan yksin prinsessan ei tarvitse olla, koska vuorella asuvat eläimet ketuista pöllöihin sekä Artturi-jääkarhuun tulevat tapaamaan häntä.

Lumiprinsessa on alkuasetelmaltaan melko koventionaalinen, onhan prinsessa tälläkin kertaa se, joka täytyy pelastaa. Olen hieman yllättänyt siitä, että uusissa ja jopa opettavaiseksi tarkoitetuissa lastenkirjoissa, kuten matemaagisessa Oikeassa prinsessassa tyttöhahmo on se, joka odottaa pelastajaansa. Onneksi Lumiprinsessan loppu pelastaa tämän suhteen. Kyse on siitä, tarvitaanko pelastusta enemmän talvelta vai yksinäisyydeltä? Voiko jäinen sydän kokea rakkauden? Kysymykseni taitavat jo sisältää vastauksen.

Teoksen kuvitus on suloista ja sadunomaista. Sivut on hauskasti kohokuvioitu, joten esimerkiksi Artturin turkkia tai prinssien jäätyneitä haarniskoja voi koskettaa. Lisäksi raikas värimaailma kunnioittaa lunta ja jäätä, kumartaa niiden kuulautta.

Kirja on pienestä vanhanaikasuudestaan huolimatta niin hurmaava, ennen kaikkea kuvitukseltaan, että oma sydämeni ei jäätynyt tätä lukiessani. Prinsessasatuja tarvitaan sulostuttamaan arkea. Siksi uskallan paketoida tämän joulupukin konttiin omaa Joulutyttöäni ajatellen.

****½