~Riikka Pulkkinen: Totta~

Minä ajattelen Rembrandtin naista Louvressa, sitä kaikkea hänessä mitä en koskaan saa tietää. Minä ajattelen ihmisiä kaikissa kuvissa, kaikissa maailman maalauksissa. Heidän hymyilevien kasvojensa takana kokonaiset maailmat! Aamulla syöty leivänkannikka! Aivastus! Rakkaudentunnustus joka odottaa lausumistaan!

Joskus käy niin, että kohdalle osuu kirja, jonka jokaista lausetta rakastaa ja josta löytää kiinnittymiskohtia enemmän kuin muista henkilökohtaisen kirjavuotensa teoksista yhteensä. Löytyy kirja, jonka lukee osin itselleen, ottaa omakseen. Näin minulle kävi Riikka Pulkkisen romaanin Totta (Otava 2010) kohdalla.

Eletään helsinläisessä kulttuurisuvussa. Elsa on kuuluisa, hiljttain eläköitynyt lastenpsykologi, joka on kuihtumassa pois tästä maailmasta syöpähoitojen seurauksena. Martti, hänen kuvataiteilija-aviomiehensä, vaalii muistojaan katsoen Elsan niskaa hellästi ja vaipuen muistamaan muutakin. Elsan ja Martin tytär Elenoora (Ella) purkaa surujaan töihin ja Eleonooran juuri aikuistuneen tyttäret Anna ja Maria viettävät paljon aikaa isoäitinsä kanssa. Annalla on kyky kuvitella ihmisten elämäntarinoita muuttaen vaikkapa raitiovaunussa istuvan nuutuneen miehen entiseksi lakimieheksi, jota elämä murjoo. Annan omat ihmissuhteet tulevat ja menevät ilman suurta rakkautta, mutta yksinhuoltajaisä Matias on kulkenut rinnalla muita kauemmin.

Sairautensa terminaalivaiheessa Elsa haluaa elää, näyttää heikkonakin kuolemalle pitkää nenää. Hän ja Anna pukeutuvat hienoihin leninkeihin, pakkaavat mukaansa eväät sekä pullollisen viiniä sekä istuvat pihanurmelle piknikille. Penkoessaan Elsan vaatekaappia Anna löytää mekon, joka on kuulunut Eevalle, opiskelijatytölle, joka 1960-luvulla hoiti pikku-Ellaa. Mekon löytyminen saa aikaan muistojen vyöryn sekä arvoituksen: kuka Eeva oli? Miksi hänet on vaiettu perheen omassa historiassa?

Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle.

Tiheää metsikköä ja polkuja ovat myös kertojanäänet Pulkkisen romaanissa. Kertoja vaihtelee luvuittain rakentaen totta ja tarinaa muistoista nykyisyyteen. Rakkaus, viha ja epäusko yltävät jokaiseen, vahvimpana rakkaus. Rakkaus on kiintymystä ja eroja. Se on arkea: perunankuorimista ja Stockmannilta haettuja salaatteja, työmatkoja ja öljyvärejä. Se on juhlaa: pakomatkoja Pariisiin ja Amsterdamiin, illanviettoja taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa, tomaatinkuorimista kesämökillä omenapuiden katveessa. Rakkaus on repivää riitelyä, odottelua rappukäytävissä ja toisen syliin sulamista. Se on monta tarinaa yhdessä,  toden etsimistä muistitiedon rakentamasta henkilökohtaisesta historiasta, jossa kaikki kiertyy Eevaan.

Eleonooran muistelemana ja Annan kertomana Eevan tarina tulee lähelle lukijaa. Kuhmon rannat ja havunneulasten täyttämät metsäpolut, kävelyt Seinen rannalla, mies Eevan sisällä, aamut Liisankadulla sekä punaviinintäyteiset opiskelijariennot 1960-luvun hullunraukeina vuosina heräävät eloon kuin läheisen katse aamuvarhaisella. Eeva on lihaa ja verta, rakkautta ja epäuskoa. Eeva on totta. Kuihtuva Elsa kasvaa yhtä läheiseksi. Kirjan puolivaiheilla Elsa kertoo Ellinooralle erään asian, henkilökohtaisen elämänsä sivujuonteen ja surun, joka sitoi minut henkilökohtaisella tasolla kiinni Elsaan. Elsa on nainen, joka sanoo, että nainen tarvitsee elämässään kahta asiaa: huumoria ja punaiset korkokengät. Tohtorintutkinto on hyväksi, muttei välttämätön. Eikö siinä ole ajatus, jonka voisi ilolla allekirjoittaa?

Pulkkisen kieli on sulaa kauneutta. Teksti on hiottua, mutta ei vailla henkeä (mikä on usein vaarana viimeistellyssä tekstissä), jokainen henkikö on elossa. Kuvaukset nykyajassa sekä takaumat ja muistot 1960-luvulta ovat keskenään tasaveroiset. Pidin siitä, miten arkiset asiat heräävät eloon: 2000-luvulla mökkimatkaa edeltää ostosreissu Prismaan, jossa perheet valitsevat jogurttejaan Crocsit jalassa herättäen turvallisuudentunnetta Annassa. Neljä vuosikymmentä aikaisemmin opiskelijat juovan Erkin pikakivääriä ja polttavat ketjussa Jamekset jalassa tai roiskeläppä hameenaan. Ennen kaikkea pidin siitä, miten suru ja kauneus lomittuvat toisiinsa ja kuinka vaiettu kuvitellaan todeksi. Enempää ei tarvita eikä vähempään tyydytä. Tottan henkilöt ovat porvarillisia, mutta eivät pikkuporvallisillisia.

Olen lukenut tänä vuonna liian hyviä (kotimaisia) kirjoja. Ajattelin, että suomalaisen kirjavuoteni paras olisi Nevanlinnan Marie tai Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Nyt  niiden joukkoon kiilaa Totta, joka teki minuun suurimman vaikutuksen näistä kolmesta. Totta on niitä kirjoja, jotka tulevat liki ja joita haluan vaalia osin yksityisenä (silti näköjään kovin jaettuna!) lukukokemuksena.

Tottan jälki on lähtemätön. Jokaisen ihmisen takana on kokonainen maailma; Tärkeintä on halu pysyä tarinassa.

*****-