~Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi~

Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos osaat, mutta älä päättele väärin.

On aika ilmeistä, että tämän jälkeen tartun tähän suomalaiseen klassiikkoon. Ryysyrannan Jooseppi (1924) on Ilmari Kiannon laajan tuotannon toinen pääteos Punaisen viivan ohella. Köyhälistöromaanina tunnettu kirja kertoo Kainuun takametsissä kuvitteellisen Rämsänrannan korpipitäjässä asuvasta Kenkkusen perheestä.

Ryysyranta-nimisessä torpassa Petkelkylän keskeisin henkilö Jooseppi, Ryysy-Jooseppi, koettaa elättää suurta perhettään onnistuen siinä huonosti. Ilmeikäs mies herättää huomiota ulkoisella olemuksellaan, sukkelalla suullaan ja tunnetaan salaisesti (mutta laajasti) myös korpikuusen kyyneleiden tuottajana. Vaimo Kaisa-Reeta ei puolestaan ei juurikaan liiku mökistä pihapiiriä kauemmas siitä yksinkertaisesti syystä, ettei Jooseppi ole voinut köyhyytensä vuoksi ostaa hänelle paitaa tai hametta. Hameettomuus on eräs Kaisa-Reetan elämän tragediaa leimaava juonne, sillä hän on lähtöisin pyhäkoulun opettajan perheestä ja hänen veljensä on herrana Etelä-Suomessa tehden kansakoulun opettajan työtä. Lapsia Kenkkusille on syntynyt kuusi, mutta Kaikkivaltias on viisaudessaan  kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa. Lisää lapsia on kuitenkin tulossa torakoiden täyttämään mökkiin.

Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan Jooseppi isännän saappaan kärkeä: "uskaltaisikohan?... isäntähän tämä on - hyvä mies - ei se potkaise..." Ja russakka kapusi kodikkaasti pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja heittäytyi isännän selkään --

Ryysyrannan torpan köyhyys ja likaisuus iskee lukijan silmille heti romaanin ensisivuilta. Mökkipahaisessa ei ole portaita tai oikeaa porstuaa, ruokatörkykomero siellä sentään on. Lattia on likainen ja reikäinen, penkit kapeat ja kuusijalkaisia loisia kihisee niin, ettei niistä kukaan voi lukua pitää. Käymälää ei ole, mutta yhteisrakennus saunalle ja riihelle sentään nököttää rannassa. Romaanin punaisena lankana toimii Joosepin ja tämän perheen selviäminen köyhyyden kurimuksessa. Kianto pureutuu Kenkkusten köyhyyden ytimeen maalaillen laajoin sanankääntein Joosepin filosofointia. Jooseppi ei ole tyhmä eikä vailla yritteliäisyyttä, mutta hieman laiska hän on. Metsähommat, viinanpoltto ja satunnainen  hyvä onni tuovat särvintä perheen pöytään, mutta vain väliaikaisesti; Nimismies uhkaa löytää viinapannun, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tulee tarkastamaan tupaa (eikä jää vaille pontikkaryyppyä), lehmä kuolee ja lapsillekin pitäisi saada kengät tai edes vaatteet, alastomia kun raukat ovat. Onnella on varjonsa jatkuvasti.

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset, mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit - tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä. Pitsipöksyt piikatytöill! Yli arvojensa siellä elävät!

Elinaikanaan Kiantoarvosteli voimakkaasti kommunisteja ja tuki suojeluskuntia, mutta pilkkasi myös valtaapitäviä, etenkin papistoa. Jooseppi Kenkkunen ei missään nimessä luota herroihin, vaan karnenalisoi koko herruuden käsitteen. Hän osaa kehua herroja edessäpäin ja haukkua selän takana. Herruus on Joosepille ja muille maailman kenkkusille saavuttamaton ihanne. Silti ja juuri siksi Jooseppi tarttuu pieniinkin rikastumis- ja hyödymahdollisuuksiin, koska pohjimmiltaan haluaa itsekin herraksi herran paikalle. Lehmä, kunnalta saatu lahja, nimetään Rinsessaksi ja vielä syntymätön lapsi vaatimattomasti Kullervo Hilarius Resitentiksi tai Rekiina Resitenskaksi. Kenkkusten mökkipahanen tunnetaan Korpipalatsina.

Vaikka elämä Ryysyrannassa on vaikeaa ja kurjaa, on Ryysyrannan Jooseppi hauska kirja. Kiannon kieli on värikästä ja tarina lentää jopa siinä määrin, että nykylukijana ja Kiannon jonnekin lukion äidinkielen tunnille tai yliopiston suomalaisen kirjallisuuden perusopintojen klassikkotenttipakettin kategorisoivana yllätyin siitä, kuinka oikeasti nautin Ryysyrannan Joosepista. Tuo köyhän korpikansan lannistumaton taistelija yhdessä Vekku-koiransa kanssa saa toivomaan kaikkea parasta ja hyvää. Kerronta on sydämeenkäypää ja monin paikoin mieletöntä. Unikuvaukset ovat suorastaan hurjia; Synnitkin lasketaan kiloissa, kun taivaan portteja kolkutellaan ja Pyhän Pietarin kaljua päälakea katsellaan. Nyt Kiantoon tarttuessani huomasin myös sen kirjallisen tradition jatkumisen, joka näkyy Huovisen kautta edelleen vaikkapa Miika Nousiaisessa. Suomalainen mies, tai miksei nainenkin, on pohjimmiltaan mietiskelevä veijari, joka haluaa päästä helpolla, mutta menee alkujaan hyvissä tarkoitusperissään liian pitkälle. Huumori ja tragedia lyövät kättä.

Vaikka Kiannon teksti osin naurattaa, on Ryysyrannan Jooseppi jo lähtökuvauksestaan alkaen yhteiskuntakriittinen romaani. Se on Suomen (korpi)kansan kurjuuden, köyhyyden, viheliäisyyden ja saamattomuuden kuvaus. Suomalaisiin liitettyihin mielikuviin, etenkin metsiin pakenevaan miehuuteen, on helppo uskoa, kun lukee Rämsänrannan väen elämästä. Korpikuusen kyyneleistä on iso osa tunteiden ilmaisusta tehty. Köyhyys ei nykyisilläkään syrjäseuduilla ole kokonaan kaikonnut, toki sen muoto on erilainen kuin Joosepin aikana.

Vaikka kuulostaisi kuinka pateettiselta, on Kiannolla sanottavaa vielä nykylukijallekin.