Huhtikuussa luettua ja vappuinen (kirjakaapista) ulostulo

Vappuaattona on aika nauttia omatekoista simaa ja munkkeja sekä kirjabloggaajan roolissa myös ynnätä hieman nyt päättyvää kuuta. Huhtikuun aikana luin (pääosin) hyviä kirjoja, vietin pääsiäistä ja matkustin iloiseen Kööpenhaminaan. Seurasin myös innolla eri blogeissa käytäviä keskusteluja, joista linkityksen muodossa nostan esille Sallan hyvän kirjoituksen bloggaamisesta ja tekijänoikeuksista sekä Hannan toissapäivänä aloittaman keskustelun lukemisesta ja kertojanäänistä. Käykää lukemassa!

Huhtikuussa tulin myös hieman enemmän ulos kirjakaapista. Edelleen myynnissä olevassa Evitan (kannessa Saimi Hoyer) numerossa nimittäin "eräs" nainen väittää, ettei mene minnekään ilman kirjaa. Tämä ei tietenkään ole totta, vaikka se ihana ja haaveellinen ajatus olisikin. Tänäänkin aion käydä kaupassa ja leikkipuistossa ilman kirjaa, mutta sen sijaan munkkitaikinan kohotessa sekä lasten pomppiessa trampoliinilla minulla (tietenkin!) tulee olemaan romaani seuranani.

Mutta nyt niihin huhtikuun luettuihin. Huhtikuu oli kahdessa mielessä poikkeuksellinen blogissani: siitä alkaen, kun aloin antaa kirjoille tähtiä, olen ollut tarkoituksella säästeliäs viiden tähden suhteen. Vaikka maailmassa on valtavasti erinomaisia kirjoja, niitä itselleni täydellisiä tulee vastaan kuitenkin korkeintaan kerran kuussa. Tämä on oma periaatteellinen linjani. Mutta ei voi mitään, tässä huhtikuussa luin kaksi viiden tähden kirjaa: Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi ja Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia ovat varsin kova kirjakaksikko enkä keksi juuri ketään, kenelle en niitä suosittelisi. Toinen syy huhtikuuni poikkeuksellisuuteen on se, että luin vain yhden kotimaisen romaanin. Yleensä luen paljon kotimaista, joten olen hieman harmissani tästä etenkin, kun se lukemani kotimainen on sekä kuukauden että koko tähänastisen kirjavuoteni kehnoin teos. Heivollin ja Eugenideksen romaanien ohella minua ihastuttivat erityisesti Hoegin ja Shriverin teokset. Varsin kelvollinen oli myös Ulitskajankin romaani ja nostalgiassaan suloinen taas Erich Kästnerin Lisen ja Lotten salaisuus.

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus (1949/1957)
Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan (2006/2012)
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (2011/2012)
Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996/2012)
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (2009/2011)
Tammen kultainen juhlakirja (2012)
Lionel Shriver: Jonnekin pois (2010/2011)
Peter Hoeg: Norsunhoitajien lapset (2010/2011)
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (2010/2012)
Maria Rocher: Enchanté. Hauska rakastua! (2012)

Hauskaa vappua ja suloista alkavaa toukokuuta!

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus

Kuukauden lastenkirjaklassikko
Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus
Kustantaja: Wsoy 1957 (Nuorten toivekirjasto, 2. painos)
Alkuteos: Das doppelte Lottchen 1949
Suomentanut: Kyllikki Nohrström
Kuvitus: Walter Trier
Ulkomainen lastenromaani, Saksa
Sivuja: 143

Äkkiä hänen silmänsä laajenevat hämmästyksestä. Hän tuijottaa Liseä. Nyt Lisekin katselee silmät pyöreinä. Häkeltyneenä hän tarkkailee uuden tytön kasvoja.
Muut lapset ja Ulrike neiti tuijottavat hölmistyksissään vuoroin toista, vuoroin toista. Kuljettaja työntää takkinsa niskaan, raapii päätään ja unohtaa sulkea suunsa. Mikä nyt on hätänä?
Lise ja uusi tyttö ovat niin samannäköiset, että heitä ei voi erottaa toisistaan. Toisella on kylläkin pitkät kiharat ja toisella tiukat palmikot, mutta se on todella ainoa ero!

Seebühlin vuoristokylä on koulutyttöjen kesäonnela. Sen ilmassa surisee nauru, huuto, supatus ja kikatus. Pienet saksalais- ja itävaltalaistytöt viettävät kesää lastenkodiksi kutsutussa, suomalaista kesäleiriä muistuttavassa paikassa, jossa päivät ovat täynnä aamiaisia ja lounaita, uintiretkiä ja uusia ystäviä. Yhtenä iltapäivänä bussi tuo leirille uusia tyttöjä Etelä-Saksasta, heidän joukossaan münchenilainen Lotte, sievä vaalea saparopää. Wieniläisen kapellimestarin tytär, kirahahiuksinen vilkas Lise on kuin puulla päähän lyöty: Lotte on kuin hänen peilikuvansa ja kaiken kukkaraksi tytöillä on vielä sama syntymäpäiväkin. Eipä aikaakaan, kun tytöt saavat selville melkoisen salaisuuden ja alkavat järjestää yhtä ja toista sen tiimoilta niin Saksan kuin Itävallankin puolella.

Sain saksalainen lastenkirjaklassikon Lisen ja Lotten salaisuuden (1949) pienenä lahjana antikvariaatteja kiertävältä ystävältäni. Olen hänelle kiitollinen, koska olin miltei unohtanut tämän mainion Erich Kästnerin kirjan, mutta heti kun sain teoksen käsiini, muistin koko hauskan tarinan juonikulun ja tänään sunnuntaina lukaisin kirjan alle tunnissa. Nuorten toivekirjaston kirjan kansi henki jotain periviehättävää, mitä kirja tarjosi muutenkin aina kutakin lukua koskevia tiivistelmiä myöten, esimerkiksi:

SEITSEMÄS LUKU
Viikkoja on kulunut - Pepe on alistunut - Silavapannukakussa ei ole luita - Kaikki on muuttunut, ja erittäinkin Resi - Kapellimestari Palffy antaa pianotunteja - Rouva Körnerillä on omatunnonvaivoja - Anni Habersetzer saa korvapuusteja - Ihana viikonloppu.

Voi että. Silavapannukakkua, leikkisä Pepe-koira, kaukaa viisaat koulunopettajat, satu Hannusta ja Kertusta sekä ennen kaikkea lasten oma, suuri salaisuus, todellinen jymyjuttu. Lisen ja Lotten mysteeri ei tosin ole kovin suuri, se paljastuu jo kirjan ensimmäisten lukujen aikana ja teoksen saksankielinen nimeke kertoo sen lukijoille heti. Pidänkin enemmän romaanin suomalaisesta nimestä, koska lapsilukijoille kirja saattaa tarjota ihan oikean pikkuarvoituksen, ainakin itse muistelen kokeneeni kirjan parissa suuria oivalluksen hetkiä joskus 1980-luvun alkupuolella.

Lisen ja Lotten salaisuus on niitä kirjoja, joiden nostalgia-arvo on minulle suurempi kuin itse tarina. Tarinassa ei kuitenkaan ole mikään vikaa, päinvastoin. Se on klassinen veijaritarina sekä hauska ja vanhanaikaisella tavalla sydämellinen tyttökirja, joka ottaa ilon irti kaksoisolentoteemalla leikittelystä. Kästner osaa eläytyä toisen maailmansodan jälkeiseen koulutyttöjen maailmaan  - tosin ilman häilähdystäkään sodasta, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon kirjan kirjoitusajankohdan. Pasifistina tunnetulla Kästnerillä oli muutoin paljon sanottavaa natsi-Saksasta, sodasta ja rauhasta. Lisen ja Lotten salaisuus kertoo paitsi tyttöjen maailmasta, myös aikuisten mietteistä yllättävän syvällisellä tavalla. Kirjan kertojanääni vuorottelee Lisen ja Lotten, muutaman aikuishahmon sekä kaikkitietävän, lukijaa suoraan puhuttelevan kertojan näkökulmissa sujuvasti ja juonivetoisen tarinan imua ylläpitäen.

Juonivetoituus lie paras termi luonnehtimaan Kästnerin romaania. Suvantokohtia ei juuri ole, mutta ei niitä aina kaipaakaan. Kirjan raikas maailma tuntuu paikoin suorastaan modernilta, vaikka sen sukupuolirooleissa on paljon ajalleen ominaista konventionaalisuutta. Joka tapauksessa tytöt ovat koko ajan romaanin keskeistoimijoita ja siinä mielessä he toimivat hyvin klassisten tyttökirjahahmojen viitoittamalla tiellä tuittupäisinä ja idealistina neitokaisina.

Kokonaisuutena Lisen ja Lotten salaisuus oli ainakin minulle nautittavaa luettavaa. Se palautti mieleeni tuulahduksen omasta lapsuudestani. Se myös lunastaa paikkansa perheeni kirjahyllyssä, sillä haluan ehdottomasti, että tyttäreni tutustuu tähän mainioon lastenromaaniin jo ihan muutaman vuoden kuluttua, sillä maailma voi olla hyvinkin erilainen riippuen siitä, näkeekö sen Lisen vai Lotten silmin.

****

Miten sinä luet lapsuutesi ja nuoruutesi suosikkikirjoja? Jätätkö ne mieluiten ajan kultaamiksi muistoiksi? Palaatko niihin aina aikakausi toisensa jälkeen kuin tutun ystävän pariin? Vai pelkäätkö niitä, ehkä ne tuntuisivatkin nyt aikuisella lukukerralla vierailta ja vääränlaisilta? Minulla on kaikenlaisia kokemuksia, Lisen ja Lotten salaisuus kuuluu onneksi niihin ajan kultaamiin suosikkeihin, joiden kanssa oli hauska tavata uudestaankin.

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
Kustantaja: Karisto 2012
Alkuteos: Boven ist het stil 2006
Suomentanut: Antero Helasvuo
Kansi: Saana Nyqvist
Ulkomainen romaani, Alankomaat
Sivuja: 323

Olen vienyt isän yläkertaan. Pantuani hänet tuoliin istumaan hajotin vuoteen osiin. Hän kyyhötti tuolissa kuin muutamia minuutteja sitten syntynyt vasikka, jota ei vielä oltu nuoltu puhtaaksi, pää hervottomasti retkahtaen ja katse kohdistumatta mihinkään. Vedin sängystä pois peitteet, lakanat ja sijauspatjan, asetin patjan ja pohjalaudat seinää vasten ja irrotin päädyt laudoista. Yritin hengittää mahdollisimman paljon suun kautta. Yläkerran huoneen - minun huoneeni - olin jo tyhjentänyt.
"Mitä sinä teet?" isä kysyi.
"Sinä muutat nyt", minä sanoin.

On aika, tuumaa keski-iän ylittänyt Helmer. Hän on jo vuosia elänyt kahdestaan iäkkään isänsä kanssa ja koettanut olla isälleen se poika, joka hänen vuosikymmeniä sitten edesmennyt kaksoisveljensä onnistui olemaan. Perheen patriarkkana ja despoottina näyttäytynyt isä on raihnainen ja tekee hiljaista kuolemaa, mikä mahdollistaa Helmerin päätösvallan karjatilalla. Hän myy muutaman lampaan, ostaa Tanskan kartan - Tanskassa on tilaa - sekä muuttaa isänsä ja tämän tavarat yläkertaan. Moni muukin rutiini muuttuu, kun Helmer saa eräänä päivänä kirjeen menneisyydestä ja haluaa sen seurauksena nähdä, millaiset silmät sen lähettäneellä Rietillä, kuolleen veljen morsiamella, on nyt.

Hollantilaisen Gerrand Bakkerin nyt suomennettu esikoisromaani Isä muuttaa yläkertaan (2006) käsittelee monia niitä kysymyksiä, joita ikuisesti vanhempiaan varten elänyt ihminen voi mielessään käydä: mistä kaikesta vuosien saatossa on pitänyt luopua, mitä on saanut tilalle? Voiko keski-iän ylittäneenä toteuttaa omia unelmiaan ja mitä niistä tuumaa miltei seniilistä käyvä, mutta yllättävän älykäs isä? Onko ihmisen mahdollista kasvaa uudeksi?

Menen makaamaan uudelle sängylle. Olen levoton, kehossani on sama olo kuin sinä päivänä kun näin sen parven erilaisia lintuja, ja lampaani tuijottivat minua kuin palomiesten ryhmä. Nukkumisesta ei tule mitään, päässäni pyörii  kaikenlaista, mikään ei pysy. Maalaustyöt olohuoneessa ja makuuhuoneessa, pajujen leikkuu, Jarno Koper Tanskassa, vanhan maitokuskin hautajaiset, kirjava varis saarnissa. Uuden sängyn osto, sängyn jossa nyt makaan, ja senhän pitäisi saattaa minut unen päästä kiinni, mutta levottomuus on liian suurta.
Kirje Rietilta.

Isä muuttaa yläkertaan alkaa verkkaisesti, moni asia kirjassa tuntuu mietteliäältä toiminnalta. On peräkammarin aikamiespoika, tämän iäkäs isä, hiljainen karjatila kera lehmien ja muutaman aasin, käsisaha sekä ajoittain vierailevat naapurit, joista elämäniloinen Ada poikineen yrittää kasvattaa alueen kauneinta puutarhaa. Tunnelma on maalainen, maanläheinen ja hidas. Vaikka Bakker kuvaa Helmerin mielenliikkeitä hyvin, minun oli aluksi vaikea päästä sisälle tarinan verkkaiseen rytmiin. Jotain kiehtovaa Bakkerin kerronnassa kuitenkin oli, koska jatkoin eteenpäin ja totuin verkkaiseen oloon. Ensimmäisen seitsemänkymmenen sivun jälkeen sekä romaanin juoni että sen henkilöiden väliset jännitteet muuttuvat ja teos osoittaa sellaista intensiivisyyttä, jota on pakko lukea suorastaan ahmien.

Bakker kirjoittaa kauniisti, mutta paikoin (etenkin ruumillisuudessaan) realistisesti. Pidän hänen tavastaan kertoa ensin auringon kultaamista kanavarannoista sekä eläimen turkin pehmeydestä ja sitten ikääntyvän miehen niljakkaasta ihosta Helmerin pestessä isäänsä. Välillä minä-kertojana toimiva Helmer kirota rätkäyttää kunnon maalaismiehen tapaan, toisinaan pysähtyy tunnelmoimaan luonnon kiertokulkua. Helmerin äiti sekä sinänsä valovoimainen Ada ovat Helmerin mielestä rumia, luonto, Tanskan kartta sekä Riet kauniita. Pelkkä kauneus riittää viehättäjäksi useissa pienoisromaaneissa, mutta liki kolmesataasivuisessa tekstissä se tukahduttaisi alleen. Nyt Bakkerin realistisen ja tunnelmoivan välisessä maastossa liikkuva teksti onkin ilmavaa ja toimivaa eikä se esineellistä ihmisiä eikä eläimiä, vaikka niiden ulkoista olemusta luonnehtiikin. Bakkerin kieli on romaanin vahvuus ja jossain määrin myös sen heikkous. Se on erittäin hidastempoista. Voi olla, että puhumisen kulttuuriin tottuneena itäsuomalaisena vierastastan luonnostanikin teoksia, joissa kaikki repliikit tuntuvat äärimmäisen harkituilta, ihmiset varovaisilta. Hollannin hidas maaseutuelämä sisältää monia samoja elementtejä kuin kotimaiset maaseutukuvaukset, mutta paikoin vieläkin verkkaisemmin.

Silti sanon, että Isä muuttaa yläkertaan on lukemisen arvoinen kirja, jos arvostaa arkista kuvausta ja vaitonaisen takaa löytyviä merkityksiä sekä menneisyydestä kumpuavia oman elämän kipupisteitä ja tulevaisuuteen kurottavia varovaisia unelmia. Hidas tunnelmakin kääntyy lopulta voitoksi, sillä romaani jättää rauhoittuneen olon ja rauhallista pintaa vasten Helmerin tarinan sisältävät yllätykset tuntuvat erityisen vivahteikkailta. Romaanin lievetekstissä Bakkeria verrataan norjalaiseen Anne B. Radgeen sekä yhdysvaltalaiseen Annie Proulxiin. Radgea en ole (vielä) lukenut, mutta Proulxista pidän kovasti. Bakker on liian eurooppalainen ollakseen karujen syrjäseutujen kuvaaja ja hän on Proulxia lempeämpi, vaikka kuvaakin maaseudun väkeä hieman samanlaisella vinoudella. Antero Helasvuo on tehnyt upeaa työtä romaanin suomennoksen kanssa. Hollantia osaamattomana en toki yritäkään lukea alkukielistä versiota, mutta Helasvuon käännöksessä Helmerin koko elämä välittyy todentuntuisena ja kirjan maailma kaikin tavoin uskottavana.

Bakkerin romaani on osa Kariston Lupaus-sarjaa, jossa julkaistaan ansiokkaita ulkomaisia esikoisromaaneja. Sarjan kirjana verkkainen, mutta vahva ja kaunis Isä muuttaa yläkertaan lunastaa lupauksensa.

***½

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: The Marriage Plot 2011
Suomentanut: Arto Schroderus
Kansi: Anja Reponen
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 599

Kyse ei ollut vain siitä, että tämä kirjoitus tuntui Madeleinesta kauniilta. Eikä vain siitä, että hän ymmärsi heti paikalla nmä Barthesin aloitusvirkkeet. Kyse ei ollut vain siitä, että tässä nyt vihdoinkin oli se kirja, josta hän ehkä kirjoittaisi tutkielmansa. Se, mikä sai Madeleinen nousemaan istualleen, oli pikemminkin lähempänä syytä miksi hän ylipäätään luki kirjoja ja oli aina rakastanut niitä. Tässä oli merkki siitä ettei hän ollut yksin. Tässä puettiin sanoiksi se mitä hän oli toistaiseksi vain mykästi tuntenut.

Madeleine Hanna on kirjanörtti, joka lukee Henry Jamesia ja Jane Austenia ja osallistuu viktoriaanisen kirjallisuuden seminaariin. Hän on aurinkoa etsivä pölynvastainen nainen, joka varaa opiskelijabileiden ajaksi pyykkivuoron siitä käytännöllisestä syystä, että juhlien aikana pesukoneita on varmasti vapaana. Ennen kaikkea hän on ihmeellinen nuori nainen, joka näyttää elegantilta ja osaa valita tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivan viinin. Kolmen viikon romanttisen tuskailun päätteeksi vedetty mahtikännikään ei vie hänen raikkauttaan. Tämän on huomannut michiganilaissyntyinen Mitchell, joka on varma siitä, että hänet ja Madeleine on tarkoitettu toisilleen. Madeleine kuitenkin rakastuu Leonardiin, jota moni muukin haluaa. Karismaattinen ja komea biologi Leonard kärsii maanis-depressiiviisyydestä, mikä vaikuttaa hänen onneensa Madeleinen kanssa. Mitchell yrittää unohtaa Madeleinen etsien omaa tietään mitä erilaisimmista uskonnoista ympäri maailman. Kuka saa kenet ja onko onnea edes mahdollista - tai tarkoituksenmukaista - saavuttaa?

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (2011) on vakava ja hauska, tieteenhistoriallinen ja hieman paasaava romaani. Se on täydellinen rakkauskertomus ja tarkkanäköinen sosiaalisten suhteiden kuvaus. Siinä on arkea ja juhlaa, semiotiikkaa ja biologiaa, seksiä mitä fantasioita toteuttavimmilla tavoilla sekä pitkiä keskusteluja rakastavaisten sekä äidin ja tyttären kesken. Naimapuuhia on ennen kaikea nykyaikainen kolmiodraama, joka kunnioittaa viktoriaanisen ajan romaania sen ansaitsemalla tavalla. Kaiken kukkuraksi kirjassa on maailman ihanimmat tapetit, joiden ihanuuden jokainen täysiverinen lukutoukka oivaltaa:

Eräänä viikonloppua Phyllida vei Madeleinen New Yorkiin. Kun tyttö saapui kotiin sunnuntai-iltana, Phyllida sanoi, että häntä odotti yllätys omassa huoneessaan. Madeleine ryntäsi portaat ylös ja huomasi, että hänen huoneensa seinät oli tapetoitu kuvilla kirjasta, joka tuolloin oli hänen mielestään maailman paras, Ludwig Bemelmansin Madeline. Sillä aikaa, kun hän oli ollut Manhattanilla, tapetoija oli poistanut entiset tapetit höyryllä ja korvannut ne uusilla, jotka Phyllida oli varta vasten painattanut Trentonin tapettitehtaalla. Kun Madeleine astui huoneeseensa, hänestä tuntui kuin hän olisi astunut suoraan Madelinen sivulle.

Täydellistä! Ei liene vaikea arvata, että minä(kin) olen aivan myyty Eugenideksen tekstin äärellä ja pelkään, että nyt tulee taas niitä blogiarvioita, joissa enemmän fiilistellään ihastuneena kuin edes yritetään analysoida kirjaa.

No, yritän nyt kuitenkin. Naimapuuhia on erittäin kaunokirjallinen romaani niin itsenäisenä teoksena kuin intertekstuaalisia viittauksia vilisevänä kirjana. Se johdattaa lukijansa luennoille ja bileisiin, tutustuttaa Umberto Econ, Jacques Derriran ja äiti Teresan ajatuksiin, kuljettaa etsimään juuriaan sekä maailmankatsomustaan niin Kreikasta kuin Intiasta ja näyttää myös maanis-depressiivisyyden mustimmat tunnot. Siinä luetaan itsellenikin tuttua The Madwoman in the Atticia ja muistutetaan, miten 1700- ja 1800-lukujen kirjallisuus on kaikkea muuta kuin vanhanaikaista. Naimapuuhissa myös kirjoitetaan pitkiä naimisiinmenon vaiheita pohtivia kirjeitä maailman toiselta laidalta (huomasin itse olevani ykkösvaiheen ihminen, kappas). Omaa tietä haetaan niin rakkaudesta, kaiken muun maailman unohduksiin saavasta seksistä kuin ankarasta uskonnostakin: Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Kaikkea on kovin paljon ja taitamaton kirjailija saisi Madeleinen, Leonardin ja Mitchellin seurustelusta sekavan sopan, mutta Eugenides pitää kaiken kasassa.

Tämä johtuu siitä, että Eugenides kirjoittaa kuin velho: vaikka hän lähestulkoon pitäisi luentoa semiotiikasta tai uppoutuisi uskontofilosofian omituisiin, hörhöihinkin koukeroihin, hänen tekstiään lukee ahmien. Eugenides todellakin viihdyttää siinä mielessä, että Naimapuuhien äärellä viihtyy paremmin kuin monen muun teoksen. Silti Eugenideksen kirja ei ole tippaakaan viihteellinen, vaan kaikki koukerot ja poukkoilut ovat täyttä asiaa, mielenkiintoni herpaantui hetkeksi vain Mitchellin Intiassa, mutta sielläkin vain toviksi. Eugenidekselle näyttää olevan ominaista kertoa asioita lukuromaanimaisella vauhdilla, mutta tarjota pohdiskelevia suvantoja aina sopivassa suhteessa. Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin tarina viekin mukanaan kokonaisvaltaisesti. Naimapuuhia on minulle täydellinen kirja; romaani, jonka kannet voi sulkea kaikin tavoin tyytyväisenä. Se on myös kirja, jonka voisin kuvitella lukevani joskus uudelleen.

Vaikka 1980-luvun maailma - Yhdysvallat, Ranska kuin Intiakin - on sekä ulkoisesti että henkisesti kaukana Victorian ajan Englannista, tempoilee elämä järjen ja tunteen välisessä aallokossa. Jokainen tarvitsee oman eloonjäämispakkauksensa. Se, onko onnellista rakkautta muualla kuin 1800-luvun englantilaisten romaanien lopussa selvitkööt vain kirjan lukeneille.


*****- (Blogissani ei tavallisesti ole viiden tähden kirjoja kuin korkeintaan kerran kuussa, osin ihan periaatteellista syistä: vaikka on paljon hyviä kirjoja, täydellisiä on kuitenkin vain vähän. Naimapuuhia on tämän huhtikuun toinen viiden tähden kirja, ei voi mitään.)

Naimapuuhia ovat ihastelleet myös Minna, Sara, Erja, Susa, Jenni ja Sanna.

Kööpenhaminan keväässä

Heittäydyn hetkeksi sivuraiteille kirjabloggaajan roolista ja tunnelmoin perheeni lomamatkan mainingeissa. Teimme viime viikon lopulla muutaman päivän pikkureissun aina yhtä ihanaan Kööpenhaminaan. Siellä oltiin vaan: ihasteltiin kauniita taloja, sarjakuvatuolia, patsaita, puistoja, kukkasia, tanskalaisia ja italialaisia herkkuja. Saatiin ilmaisia haleja, astuttiin lasten kirjakauppaan, ihmeteltiin vedenväkeä, välteltiin uskonnollisten palopuheiden puhujia Strøgetillä, otettiin kuvia joutsenista, patsaista, hevosista, kukkasista ja pelottavista murattiköynnökseen asetuista barbinpäistä. Löysin elämäni fillarisatulan (mistä sellaisen saisi omakseen?) ja nautin kävelyistä Sankt Jørgens Søn rannalla. Tivolissa kävimme kaikkiaan kolme kertaa.

Luin reissullani harvinaisen vähän. Yleensä minulla on parin päivänkin matkalla mukanani vähintään kaksi tai kolme kirjaa, mutta nyt 4- ja 6-vuotiaan kanssa matkatessa ehdin iltaisin lukea Naimapuuhia vain puoliväliin. Kirja onneksi vaikuttaa niin hyvältä, että palaan kirjablogiruotuun heti seuraavassa postauksessani.

Nyt jätän teidät kuvapaljouden pariin ja jään itse haaveilemaan tietenkin seuraavasta matkasta jonnekin.

Lähtövalmiina

Lapsi on kirjoittanut keittiön liitutaululle muistilistan matkatavaroista: huomaattehan, että kuusivuotias ehdotti itse kirjoja (vaikka pahankurinen j menikin tytön harmistukseksi peilikuvaksi) jo kolmanneksi asiaksi listalle. Ja niitä kirjoja on pakattu: ainoa vierastamani Astrid Lindgrenin kirja Katto-Kassinen sekä Tammen kultaisen kirjaston Jere Jarruvaunu lapsille, Naimapuuhia ja joku muukin pinon kirja minulle.

Se dig!

P.S. Muutaman blogikollegan innoittamana uusin omasta itsestäni kirjoittamaani bloggaajaesittelyä. Kuka ja mitä nyt?

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: Медея и её дети 1996
Suomentanut: Arja Pikkupeura
Kansi: Kirsikka Mänty
Ulkomainen romaani, Venäjä
Sivuja: 359

Molemmilla puolilla avautuvat vuorijonot laskeutuivat melko jyrkästi alas, kohti kaukana siintävää merenkaistaletta ja muinaisen linnakkeen raunioita, jotka saattoi erottaa vain terävänäköinen ihminen ja hänkin vain selkeällä säällä. Georgi ihasteli tätä seutua, sen tuulen pieksämiä vuoria ja silinneitä alarinteitä. Tämä oli skyyttien, kreikkalaisten ja tataarien maata. Vaikka siitä olikin nyt tullut sovhoositiluksia, jotka olivat jo kauan kaivanneet ihmisen rakkautta, ja vaikka maa teki hidasta kuolemaa taitamattomien isäntiensä käsiin, historia ei kuitenkaan kaikonnut täältä. Se leijui tässä keväisessä autuudessa muistuttaen itsestään jokaisessa kivessä ja puussa. Suvun jälkikasvu oli jo aikoja sitten päässyt yhteisymmärrykseen siitä, että maailman upeimmat näkymät avautuivat Medeian ulkohuoneesta.

Antiikin Kreikan noidan mukaan nimetty Medeia Mendes, omaa sukua Sinopli, on kreikkalaiset sukujuuret omaava venäläisnainen, joka asuu vanhassa talossaan Krimillä, Mustanmeren rannalla. Neuvostoliiton vuosina leipää jonotetaan, mutta päärynäpuiden täyttämä Krimin maaperä on Medeialle suopea, se lahjoittaa niin vuoriminttua, sieniä kuin ruusunmarjoja ja Medeia aistii tänä suopeuden jalkapohjillaan. Leskeksi jääneen, lapsettoman Medeian talo on ympäri Neuvostoliittoa hajonneen suvun kohtaamispaikka, jonne väki kokoontuu kesä toisensa jälkeen, ensimmäiset aina toukokuussa sinisadeköynnösten kukkiessa liilan sävyissä. Medeia on kaiken keskeishenkilö, mutta samalla laajaa sukuaan sivusta katsova, ihmisiä ymmärtävä erakkomainen nainen. Hänen koko olemuksessaan on kreikkalaista ylpeyttä ja tuon järkkymättömyytensä ansiosta hän tarkkailee omaan perhettään, joiden elämäntarinoissa heijastuu koko Neuvosto-Venäjän lähihistoria aina sodista poliittisiin muutoksiin ja edelleen kaikkein yksityisimpiin murheisiin ja iloihin.

Erään Venäjän arvostetuimman nykykirjailijan Ljudmila Ulitskajan romaani Medeia ja hänen lapsensa (1996) on miltei eeppinen sukusaaga ja hienovireinen lähihistorian kuvaus, joka vyöryttää lukijansa eteen melkoisen henkilöiden kavalkadin. Runsaassa henkilögalleriassa näkyy se, kuinka Neuvostoliitto hajoitti sukuja: Medeian läheisissä on niin tataareja, venäläisiä, gruusialaisia kuin balttejakin; on juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia ja uskonnottomia. Kirja muistuttaa siitä, kuinka valtavasti Neuvostoliitto ja sen eri kansallisuuksia edustavat ihmiset joutuivat kokemaan 1900-luvun aikana. Niin paljon menetyksiä, salaamista ja pelkoa, että sitä on vaikea kuvitellakaan. Medeian laajennetun perheen näkökulmasta erilaiset tapahtumat ja syy-seuraussuhteet valottuvat lukijalle välillä kirkkaana, toisinaan ajan haalistamana haamuna.

Heti saadessaan harmaan, iljettävästä paperista tehdyn kirjekuoren Medeia arvasi heti, että asia järjestyy. Joka kerta kun vanhat siteet ja menneisyyden ihmiset ilmaantuivat kuvaan, kaikki järjestyi.

Sukusaagassaan Ulistkaja piirtää kauniin, surumielisen ja ennen kaikkea kiehtovan kuvan Neuvostoliiton erilleen ajamista ihmisistä. Romaani alkaa kauniisti, kun Ulitskaja kuvailee Medeiaa Goyan maalauksen hahmoa muistuttavana naisena. Krimin maisemat ovat kirkkaat, tunnelma ihmeellinen. Kirjan alkupuolella olin kuitenkin hetken aikaa suorastaan tuskastunut, koska minun oli vaikea pysyä kärryillä siitä, kuka kukin oli: kuka oli menettänyt puolisonsa, kuka mennyt uusiin naimisiin tai kenen pienokainen tarvitsikaan yöastiaa: Henkilöiden paljouden vuoksi he kaikki jäävät enemmän tai vähemmän etäisiksi painajaisia näkevää Mašaa ja lahjakasta Butonovia lukuunottamatta. Onneksi Ulitskaja on velho kirjailijaksi ja pikkuhiljaa ainakin minä oivalsin, että kaikki on ikään kuin Medeian kertomaa tai hänessä heijastuvaa ja tuon (terävän) huomioni ansiosta ymmärsin, että heidän kuuluukin olla etäisiä. Medeialle he ovat vieraita hänen omassa talossaan, laajan suvun jäseniä, jotka tulevat ja menevät miten sattuu. Romaanina Medeia ja hänen tyttärensä ei kaiken runsautensa vuoksi ole aivan niin vahva kuin toivoin; vaikka luin kirjan mielelläni ja vaikka Ulitskaja tavoittaa paljon, ei kirjan jännite kanna koko ajan, vaan toisinaan asiat, tapahtumat ja ajatukset jäävät roikkumaan.

Ulitskaja saa onneksi kuitenkin pidettyä kokonaisuuden hallinnassaan. Medeian ja hänen lastensa tunnelma on vahva läpi koko romaanin. Ulistkaja kirjoittaa surullisista asioista, kuten loikkauksista ja "loikkauksista", nälänhädästä, menetyksistä ja vaietuista asioista. Toisaalta hän osaa tarpeen tullen olla myös sarkastisella tavalla hauska kuvaillessaan maan tapaa, menestyksen salaisia mekanismeja tai lasten fiksuutta. Ennen kaikkea hän kirjoittaa kauniisti ja hyvin. Ulitskaja ei aliarvioi lukijaa selittämällä asioita auki, vaan moni tapahtuma selviää rivien väleissä, viittauksissa, pahoissa unissakin. Erikseen haluan vielä mainita, että pidin aivan erityisesti siitä, että vaikka Ulitskajan yhteiskuntakriittinen ote paljastaa neuvostovallan aikaisia epäkohtia, on kirja on valoisa. Elämä Neuvostoliitossa ei olekaan vain harmaata, ankeaa ja köyhää - toki sitäkin mitä suurimmassa määrin - vaan myös autoajeluja, sirkuslaisuutta ja retkiä sinisenä kimmeltävän meren rannalle. Keskeistä on ajan virta, katoava ja silti läsnäoleva: Medeian taloon kokoontuvat ihmiset tuovat mukanaan muistoja menneistä ja menetetyistä, mutta edustavat myös uutta tuulahdusta, muuttuvaa maailmaa. Mennyt ja nykyisyys kohtaavat, sekoittuvat ja peilaavat toisiaan. Vaikka Medeia on lapseton, elämä jatkuu, hänen sukunsa jatkuu. Tämän Ulitskaja tavoittaa hyvin, vaikka kirjan runsaus olisi juonen kannattelun vuoksi sallinut laveampaakin kerrontaa suurten venäläisten klassikkojen tapaan. Vertaukseni ei välttämättä ole edes kaukaa haettu, koska romaanillaan Ulitskaja selvästi sovittuu samaan kirjalliseen traditioon kuin eeppinen Leo Tolstoi tai hienovireisen kuvauksen mestari Anton Tsehov. Tunnelmassa on myös elokuvallisuutta sekä ripaus Latinalaisen Amerikan suurten kertojien perintöä, mutta täysin omalla, tärkeällä tavallaan.

Medeia ja hänen suuri sukunsa tuli lähelle, loittoni, vieraannutti ja vetosi tunteisiini. Ennen kaikkea kirja jätti puhtaan olon. Aloin miltei kaivata Mustanmeren äärelle maalauksellisten mulperipuiden alle. Jos jotain kirjailijaa voi kutsua viisaaksi, niin Medeian ja hänen lastensa perusteella Ulitskajaa voi. Kirjailijana viisaaksi ja tarinankertojana kauniiksi.

****

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: La Délicatesse 2009
Suomentanut: Pirjo Thorel
Ulkomainen romaani, Ranska
Sivuja: 268

Hän ajatteli nyt Nathalien tapaa siirtää hiussuortuvat korvan taakse. Liike oli kiehtonut häntä. Hän oli ryhmäkokouksessa toivonut, että Nathalie tekisi taas samoin, mutta ei, se oli ollut ainutkertainen lahja. Hän ajatteli myös Nathalien muita tapoja, kuten sitä, miten tämä laski asiakirjat pöydän nurkalle, nuolaisi nopeasti huuliaan ennen juomista ja piti hengähdystauon lauseiden välissä, tai hänen tapaansa lausua s-äänne joskus, varsinkin loppupuolella päivää, ja hymyillä kohteliaisuudesta tai kiitokseksi - niin, ja hänen korkokenkiään, jotka olivat ylistykseksi hänen pohkeilleen.

Nathalie on luonteeltaan sveitsiläisen hillitty. Hän on elänyt suojattua ja hyvää elämää ja hän nauraa ja lukee mielellään. Hänet voisi helposti kuvitella kirja-alalle, mutta sen sijaan hän työskentelee taloustieteilijänänä pohtien muun muassa Viron bruttokansantuotetta. Hän ei koskaan haikaile mennettyä, ei vaikka Nathalie-nimisillä naisilla on usein selvä taipumus nostalgiaan. Nathalie avioituu onnellisesti Francoisin kanssa, koska jo ensitreffeillä valittu aprikoosimehu osoittaa omaperäisyyttä, mutta kuitenkin tasapainoisuutta. Elämää sujuu kaupunkilaisranskalaisen mukavasti, kunnes Francois jää auton alle ja kuolee. Syvä suru valtaa Nathalien, joka kuitenkin palaa töihin ja kohtaa siellä ruotsalaisen Markuksen. Myös työtoveri Charles on kiinnostunut Nathaliesta. Voiko uusi rakkaus alkaa syvän surun jälkeen? Ja jos voi, niin onko sillä mahdollisuuksia?

Ranskalaisen David Foenkinoksen romaani Nainen, jonka nimi on Nathalie (2009) on kepeällä tavalla vakava romaani menetyksestä, peliin puuttuvasta kohtalosta, ranskalaisuuden ja ruotsalaisuuden kohtaamisista ja eroista, aprikoosimehusta, sanojen merkityksestä, käsienpesusta ja symboliikasta.

JOHN LENNONIN DISKOGRAFIA,
ELLEI HÄN OLISI KUOLLUT VUONNA 1980
Still Yoko (1982)
*
Yesterday and Tomorrow (1987)
*
Berlin (1990)
*
Titanic Soundtrack (1994)
*
Revival - The Beatles (1999)

En voi kuin ihailla sitä tapaa, jolla Foenkinos yhdistää älyllisen ja viihdyttävyyden, tekee helposta eleganttia ja raskaasta kepeää. Tässä hän selvästi asettuu samaan jatkumoon monien muiden nykyisten ranskalaiskirjailijoiden kanssa, jotka ovat kieleltään napakoita, yhteiskunnallisesti tarkkanäköisiä ja samalla hauskoja, mutta tekee sen omalla tavallaan. Hän ei ole yhtä riemastuttavan häijy kuin Claire Castillon, ei aivan yhtä ihanan söpö kuin Anna Gavalda eikä yhtä filosofiaan pyrkivä kuin Muriel Barbery. Hän on sopivasti ja raikkaasti niitä kaikkia. Hänen kynästään Naisesta, jonka nimi on Nathalie tulee samalla rakkauskertomus sekä metkoja populaarikulttuurisia nippelitietoja sisältävä kirja. Kerrontaa rikkovat mielestäni hauskat listat (kuten yo. lainaus John Lennonin kuvitteellisesta diskografiasta), sanomalehtiuutiset sekä hihittelemään saavat alaviitteisiin kirjoitetut huomautukset.

Nainen, jonka nimi on Nathalie sisältää hyvän tarinan. Se on kirjoitettu huolella, hienostuneesti, yhtä lailla näkyviä kuin rivien välissä olevia kulttuurisia merkityksiä viljellen: Nathalien ja Markuksen asennossa on hieman belgialaista maalausta; on erään puolalaisen filosofin ajatus siitä, että jotkut ihmiset ovat mahtavia, koska tapaamme heidät oikealla hetkellä; tuumataan Ingmar Bergmanin elokuvien ajattelun auttavan tekemään Uppsalasta hieman kiinnostavamman. Kaikesta tästä huolimatta Foenkinosin kirja oli vähällä jättää minut kirjallisesti kylmäksi: periaatteessa pidin kirjassa ihan kaikesta, mutta käytännössä en päässyt kirjan imuun, enkä välittänyt sen henkilöistä juuri lainkaan. Foenkinos tuntuu katsovan kaikkea, etenkin Nathalieta, ulkopuolisen silmin ja tuo ulkopuolisuus tarttui myös minuun lukijana. Harmittelen sitä, että en saanut Foenkinosilta sitä mitä hain: täydellistä kepeyden tunnetta, jollaista kaipaan usean (Shriver, Heivoll, Hoeg) painavan ja erinomaisen kirjan jälkeen. Kirjan lopun ansiosta pääsin sentään lähelle tuota tunnetta, mutta silti epäilen unohtavani Nathalien pian. Oikeastaan haluaisin nähdä Naisen, jonka nimi on Nathalie mieluummin elokuvana. Rakastan ranskalaisten komediallisten elokuvien älykkyyden ja kepeyden yhdistelmää ja luulenkin, että Nathalie on elokuvana onnistunut. Siinä on kaikki ainekset hyvään, suloisella tavalla outoon tarinaan. Lisäksi Foenkinos itse on toinen elokuvan ohjaajista.

Nainen, jonka nimi on Nathalie on - kaikesta huolimatta - suorastaan ihanteellinen välipalakirja. Se on kepeä ja helppo eikä yritäkään olla sen enempää; se on myös fiksu juuri sellaisella oikeanlaisella (mielikuvieni) ranskalaisella tavalla. Suosittelen luettavaksi nyt kevätaikaan muutaman leivoksen kera tai aprikoosimehun kanssa - ja mieluiten kahvilassa ballerinakengät jalassa.

***½

Nainen, jonka nimi on Nathalie on jakanut lukijoitaan voimakkaasti. Kirjain virran Hannaa sekä Nathalie että Foenkinosin uudempi romaani Vaimoni eroottinen potentiaali ärsyttivät. Ilselän Minnan mielestäni taas kirja on hyvällä tapa höpö, oikein pidettävä romaani. Mari A. suosittelee kirjaa ihan kaikille. Itse olen (ehkä hieman ristiriitaisesti) samaa mieltä kaikkien kolmen linkittämäni bloggaajan kanssa.

Tammen kultainen juhlakirja

Tammen kultainen juhlakirja
Toimittanut: Päivi Heikkilä-Halttunen
Kustantaja: Tammi 2012 (kirjat julkaistu suomeksi vuosien 1952-2012 välillä)
Kuvitus: mm. Alice ja Martin Provensen, Richard Scarry, Gustaf Tenggren
Suomennos: mm. Helena Anhava, Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Tuula Korolainen, Sinikka Nuormaa
Ulkomainen lastenkirja, kooste Tammen kultaisista kirjoista, Yhdysvallat
Sivuja: 272

Kun kana Karoliina taas oli kotona se sanoi:
- Kuka auttaa minua alustamaan taikinan?
- En minä! sanoi hanhi.
- Enkä minä! sanoi kissa.
- Enkä minä! sanoi porsas.
- Sitten minä alustan taikinan itse, sanoi kana Karoliina.
Ja niin se teki.

Ihastuttavia muistoja omasta lapsuudesta? Ne kaikkein rakkaimmat, kaikkein kultaisimmat kirjat? Ärsyttävän moralistisia tarinoita? Amerikkalaista hapatusta? Sitä kaikkea, aivan varmasti. Tammen kultainen juhlakirja (2012) sisältää kymmenen Kultaista kirjaa, joihin mahtuu niin eläin- kuin lapsitarinoita, toiminnallisia kertomuksia, elämisen ja olemisen ihmettelyä sekä riimien juhlaa.

Tammen kultaiset kirjat-sarja alkoi ilmestyä Suomessa Helsingin olympialaisten vuonna 1952. Lastenkirjallisuuden vapaa tutkija ja kriitikko, mainiosta Lastenkirjahylly-blogistaan tunnettu Päivi Heikkilä-Halttunen on koonnut ja toimittanut sarjan ansaitseman juhlakirjan, johon sisältyvät tarinat - kokonaiset kirjat - on julkaistu Suomessa vuosien 1952-2012 välillä. Teoksen viimeinen kirja Oi, mikä talo! ilmestyy suomeksi nyt ihkaensimmäistä kertaa.

Heikkilä-Halttunen on tehnyt hyvää työtä kootessaan Juhlakirjaa. Hänen ansiostaan kirjan kansien väliin mahtuvat tarinat antavat hyvän läpileikkauksen Kultaisista kirjoista. Mukana on niin ihania eläintarinoita, paikoin hyvinkin opettaisia ja ehkä hieman ylisöpöjä kertomuksia, runoja ja satuja. Totta kai itse kukin lukija alkaa kirjaa lukiessaan muistella ja kaivata jotain tiettyä kirjaa, ihmetellä valintoja ja sitä rataa, mutta kirjaa koottaessa on aina tehtävä valintoja, kenties kompromissejakin. Monipuolisuutensa ansiosta Juhlakirja täyttää roolinsa hienosti. Se myös muistuttaa siitä, kuinka huippuammattilaiset ovat tehneet lastenkirjallisuutta kotimaassamme vuosikymmeniä; Kultaisten kirjojen kohdalla toki suomentajina, mutta Kirsi Kunnas, Helena Anhava, Sinikka Nuormaa sekä ennen suomentamattomassa Oi, mikä talossa Tuula Korolainen ovat saaneet ja saavat äidinkielemme vivahteikkuuden hehkuunsa. En ole lukenut yhtään Kultaista kirjaa alkukielisenä, mutta uskoisin, että Maalarikissat suomentanut aina yhtä taitava Kirsi Kunnas on yltänyt vähintäänkin samaan kuin kirjan kirjoittanut Margaret Wise Brown:

vihreitä lehtiä
ja punaposkimarjoja
ja kirsikkasarjoja.
Ja kultaiset päärynät
oksilla välkkyvät.
Ja tuostapa löydän
punaisen pöydän,
ja keltaiset tuolit
saat sinä, jos huolit.

Maalarikissoista pääsen vielä sanomaan muutaman sanan kirjan kuvituksesta. Nykylukijalle kirjojen 1950- ja 60-lukulainen kuvitus näyttäytyy viehättävän vanhanaikaisena, nostalgisena, miltei klassisena. Kuvitus on kuitenkin yhtä epätasaista kuin itse kirjatkin: Richard Scarryn kuvittama Atte Ankka ja hänen ystävänsä hurmaa, Tibor Gergelyn Viisi pientä palosotilasta edustaa 1940-50-lukujen vaihdetta tyylipuhtaimmillaan ja Feodor Rojankovskyn kuvittama Kolme karhua luo karhukertomukselle sopivan metsäisen ja hieman slaavilaisenkin tunnelman. Kolme karhua on sivumennen sanoen itselleni yksi rakkaimmista Kultaisista kirjoista. En ollut nähnyt kirjaa yli 30 vuoteen, mutta nyt heti muistin kuvat ja saavutin jotain omasta lapsuudestani. Olen siitä iloinen. Osa kuvituksesta ei ole yhtä ihastuttavaa: Garth Williamsin kuvittama Laivakoira on suttuinen ja jotenkin vääränlainen. Eloise Wilkinin kuvittama Nukke ja minä taas miltei ällösöpö, mutta kaikki maailman pikku äidit rakastanevat sitä. Suhtautumiseni kirjojen kuvitukseen on tietenkin täysin subjektiivista. Sitä ohjailevat paitsi omat muistoni ja mieltymykseni, myös 4- ja 6-vuotiaiden lasteni maku.

Vaikka en ole varauksettoman ihastunut Kultaisten kirjojen maailmaan - sarjassa on liki 200 kirjaa, olisi mahdotonta olla haltioissaan niistä jokaisesta - olen erittäin tyytyväinen Juhlakirjaan. Ihmettelen oikeastaan vain yhtä asiaa: Juhlakirjan lopussa on luettelo kaikista julkaistuista 193 Tammen kultaisesta kirjasta. Jostain syystä juokseva numerointi alkaa kuitenkin vasta toisesta kirjasta, Pörri, pienestä ankanpojasta. Tämä sinänsä pieni toimittajan tai kustannustoimittajan huolimattomuusvirhe alkoi häiritä niin, että kävelin tyttäreni kirjahyllylle, otin esiin hänelle rakkaan Pikku Viu-Viun (joka on kolmas sarjassa koskaan julkaistu kirja, alkukielisenä julkaistu vuonna 1950). Se paljasti heti, että ihkaensimmäinen ja numerolla yksi merkitty Tammen kultainen kirja on Meidän Mirri. Sen puuttuminen listasta oudoksuttaa. Heikkilä-Halttusen esipuheessaan mainitsema Meidän Mirri toivottavasti lisätään luetteloon sitten, kun Tammen kultaisesta juhlakirjasta otetaan uusi painos.

Olen varma, että uusi painos otetaan, sillä Juhlakirjalla on monille aikuislukijoille sellaista tunnearvoa, että kirja löytänee tiensä moneen kotiin. Nykylapsiakin kertomukset tuntuvat miellyttävän. Ja vaikka tarinat ovat monin paikoin ärsyttävyyteen saakka opettavaisia, ovat ne niin hauskoja, oivaltavia ja ihania, että monet pienet lukijat uppoutuvat varmasti niiden maailmaan ihastuen ikihyviksi. Tammen kultaisen juhlakirjan suurin viehätys piileekin siinä ketjussa, joka kesää sukupolvelta toiselle. Siinä on sellaista lisäarvoa, joka tekee kirjasta klassikon ja monen perheen kirjahyllyn aarteen - niin ainakin meillä. Juhlakirja on ihana, ärsyttävä ja rakastettava. Se on juuri oikeanlainen.

****

P.S. Yleensä huomioin blogini lastenkirjajutuissa omien lasteni kommentit. Tällä kertaa en niitä saanut, mutta olemme viimeisen parin viikon aikana lukeneet Tammen kultaista juhlakirjaa joka päivä nimenomaan lasteni toiveesta. Se kertonee siitä, kuinka paljon he kirjasta pitävät. Kuusivuotias lukee tarinoita itse ääneen: kirjat ovat siis myös mainiota luettavaa lukemaan opetteleville esikoululaisille.

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: So Much for That 2010
Suomentanut: Seppo Raudaskoski
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 535

Mitä on pakattava mukaan, kun lähtee loppuiäkseen?
Shep on aina pakannut liikaa tavaraa perehtymismatkoille - Shep ja Glynis eivät olleet kutsuneet niitä lomiksi - koska hän oli halunnut varautua kaikkeen mahdolliseen. Sadevaatteet ja villapaita mukaan siltä varalta, että Puerto Escondidossa sattuisi sittenkin olemaan vuodenaikaan nähden kylmää. Nyt kun varautumista vaativia tilanteita oli rajaton määrä, hänen teki mieli olla ottamatta mitään.

Shepillä on Merrill Lynch-pankkinsa sijoitustilillä yli 700 000 dollaria, joita hän on säästänyt Toista Elämää varten. Hän suunnittelee muuttavansa jonnekin pois, kaukaiseen maahan, jossa voi elää mukavaa elämää huomattavasti edullisemmin kuin kotimaassaan Yhdysvalloissa. Haaveet joutuvat romukoppaan tai ainakin jonnekin aivojen perimmäisiin lokeroihin, kun Shepin vaimolla Glynisillä todetaan vaikea vatsakalvonsyöpä. Kustantaakseen vaimonsa raskaat syöpähoidot, Shepin täytyy hylätä haaveensa. Lisäksi mieltä painavat vanheneva isä sekä taiteilijasisar, joka on rahankäytön suhteen täydellinen taivaanrannanmaalari. Samaan rahankäytön ongelmaa törmää myös Shepin paras ystävä Jackson, joka potee peliriippuvuuden lisäksi alemmuuskompleksia suhteessa upeaan vaimoonsa Caroliin. Carolin ja Jacksonin tytär Flicka on vaikeavammainen ja hänen hoitokulunsa vievät suuren osan perheen toimeentulosta. Flickan Heather-sisko tuntuu jäävän vähälle huomiolle, minkä vuoksi vanhemmat syöttävät hänelle kasapäin makeita herkkuja. Reilun vuoden ajanjaksolle keskittyvä romaani kertoo niistä valinnoista, joita ihmisten on pakko tehdä.

Lionel Shriverin romaani Jonnekin pois (2010) kysyy, että voiko elämälle laskea hintaa. Sekä Shep että Jackson perheineen joutuvat pala palalta luopumaan unelmistaan. Teos mittaa ja punnitsee ihmisarvoa dollareissa, mutta pääsee myös rahan mahtia paljon syvemmälle. Kysymys on aina rakkaudesta, ajasta ja uudelleen rahasta:

Rahalla saattoi myös ostaa ellei onnea niin ainakin mukavuutta, joka kävisi onnesta tiukan paikan tullen. Lentolippuja; kokemuksia, kauneutta ja pakokeinoja. Elossaoloaikaa, sikäli kuin Columbia-Presbyterianin lääkäri osoittautuisi heidän pelastajakseen. Sillä agressiivisen syövän kohdatessaan he eivät pelkästään noudattaneet ohjeita ja keränneet tahdonvoimaansa, he ostivat elämää. He ostaisivat Glynisille hintavaa elämää päivän kerrallaan, ja lopulta he voisivat kiinnittää hintalapun niistä jokaiseen.

Heti romaaninsa kansilehden jälkeen Shriver siteeraa Benjamin Franklinin vuonna 1748 lausumaa lausetta: Aika on rahaa. Tuo lentävä lause on koko kirjaa määrittävä punainen lanka; on sekä koskettavaa että pöyristyttävää lukea kylmiä lukuja siitä, kuinka Shepin sijoitustilin saldo putoaa reilun vuoden aikana yli liki tyhjiin. Jonnekin pois on kiihkeästi kantaa ottava kirja: Shriver saarnaa, raivoaakin, mikä on mielestäni aina virkistävää kaunokirjallisuudessa. Ja nimenomaan kaunokirjallisuutta  realismin perintöä upeasti kantava Jonnekin pois on. Shriver on erinomainen kertoja, jonka tekstiä lukee ahmien. Shriver osaa rakentaa tarinan, joka koskettaa, todellakin ällistyttää ja joka on ennen kaikkea uskottava silloinkin, kun eteen tulee epäuskottavia käänteitä. Shriver on myös mestari luomaan henkilöhahmoja, jotka tulevat ihan liki; kentis liiankin, kun ajattelee erästä Jacksonin tekoa. Mielenkiintoista Shiverin henkilöhahmoissa on se, ettei heistä kukaan ole erityisen rakastettava tai miellyttävä (Flicka on kyllä mainio hahmo), mutta silti heihin kiintyy ja heidän elämäntaisteluaan seuraa samanlaisella mielenkiinnolla kuin kaukana asuvien tuttavien. Tässä sekä yhteiskunnallisen otteen kuljettamisessa läpi koko teoksen Jonnekin pois muistuttaa Jonathan Franzenin Vapautta. Sekä Shriver että Franzen uskaltavat tarttua mitä yksityisimpiin asioihin ja nähdä niissä Yhdysvaltoja, osin koko läntistä maailmaa, halkaisevia teemoja ja kirjoittaa ennen kaikkea hienon perheromaanin.

Jonnekin pois vetää linjan äärimmäisen yksityisestä julkiseen. Shriver tekee henkilökohtaisesta poliittista ja muistuttaa yhteiskunnan heikoista kohdista kauhealla, miltei sokeeraavalla tavalla. Hän puhuu paljon veroista, jotka eivät Yhdysvalloissa takaa kansalaisille mitään. Glynisin sairaus sekä Flickan vaikeavammaisuus toimivat hyvänä taustana tämän kaiken peilaamiselle. Jonnekin pois ei kuitenkaan ole missään nimessä pelkkä sairauskertomus tai kuvaus yhdysvaltalaisen hallinnon toimimattomuudesta ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta. Se on myös avioliittoromaani, jossa kahden keskiluokkaisen pariskunnan jännitteet tulevat punnituksi silloin, kun suurimmat mahdolliset vaikeudet osuvat kohdalle. Shriver pääsee hyvin henkilöidensä pään sisälle. Hän näyttää puolisot ärsyttävimmillään ja heikoimmillaan, mutta muistuttaa myös niistä asioista, jotka heissä alkujaan ovat ihastuttaneet. Hän myös kertoo siitä, miksi puolison rinnalla on tosiaankin seistävä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ennen kaikkea hän kysyy, mikä on niin omassa mielessä kuin koko parisuhteessa se kuulu hiekkaan piirretty raja? Milloin omasta elämästä alkaa puhua imperfektissä ja mitä rakkaus oikeastaan edes on?

Niin - nyt voisi miettiä, että epäonnistuuko Shriver lainkaan? Ei minun mielestäni, minä pidin jopa kirjan lopusta. Mutta jos lukija ei halua kuulla suoranaista saarnausta siitä, mikä kaikki yhteiskunnassa on mätää, saattaa Shriverin tyyli ärsyttää. Minulle Jonnekin pois on tavattoman vahva romaani, joka ei intensiivisyydessään yllä aivan loisteliaan Poikani Kevinin tasolle, mutta vahvistaa mielikuvaani siitä että Shriverin uraa kannattaa todellakin seurata. Nyt mietinkin, että minkä hänen teoksensa lukisin seuraavaksi.

Jonnekin pois muistuttaa myös meitä - ainakin minua - suomalaisia lukijoita siitä, miten suuri onni loppujen lopuksi on elää maassa, jossa julkinen terveydenhuolto toimii kaikkien leikkauksien ja supistusten uhan allakin erinomaisesti. Olen aina ollut iloinen veronmaksaja, Shriverin kirjan luettuani olen sitä entistäkin vahvemmin.

****½

Shriverin romaani on ollut luettu ja pidetty blogeissa. Kirjaa on luonnehdittu suureksi avioliittoromaaniksi, painavaksi ja vaikuttavaksi sekä kirjaksi, jolla on iso mutta hyvä viesti lukijoilleen. Harvasta kirjasta on blogeissa oltu näin yksimielisiä - löysin vain yhden ei-niin ihastuneen kirjoituksen - ja samaan joukkoon liittyn minäkin. Lukekaa vaikka Leena Lumin, Minnan, Karoliinan, Jennin, Susan, Miian, Liisan, Sannan, Inan, Booksyn, anni M:n, Mari A:n, Valkoisen kirahvin ja Maijan arviot. Huh.

P.S. Minulla on ollut osin Lionel Shriver-viikko. Kävin tänään katsomassa Poikani Kevin-elokuvan lehdistönäytöksen ja vaikutuin. Kuinka intensiivinen ja onnistunut filmatisointi! Ja kuinka upean roolityön Tilda Swinton tekeekään Evana. Linnea kirjoitti elokuvasta enemmänkin.

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset
Kustantaja: Tammi 2011, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Elefantpassernes Børn 2010
Kansi: Timo Mänttäri
Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen
Ulkomainen romaani, Tanska
Sivuja: 512

Ennen kuin aloitan, minun on kysyttävä sinulta yhtä asiaa. Kysyn, muistatko omasta elämästäsi tiettyjä hetkiä, joina olet ollut onnellinen. Et vain tosi iloinen. Et vain tosi tyytyväinen. Vaan niin onnellinen, että kaikki oli sinä hetkenä totaalisen ja täysin sataprosenttisen täydellistä.
Ellet muista yhden yhtäkään sellaista hetkeä, se ei ole ihan hyvä juttu, mutta siinä tapauksessa on sitäkin tärkeämpää, että saan tämän selitettyä sinulle kunnolla.
Jos muistat yhden ainoankin sellaisen hetken, tai vielä parempi, useita, pyydän sinua ajattelemaan niitä. Se on tärkeää. Sillä juuri niinä hetkinä ovi raottuu.

Neljätoistavuotias Petrus, tuttavien kesken Peter, on kuvitellut, että hänellä oli onnellinen lapsuus. Hänhän on saanut asua Finøn saarella, joka on Tanskan Gran Canaria tai peräti La Gomera, pappilassa, jossa on kaksitoista huonetta sekä puiston kokoinen puutarha. Suuren perheen - äiti, isä, sisko ja veli, isovanhemmat, isomummo ja vielä koirakin - ympäröimänä Peterin elämän pitäisi olla turvattua eikä hänellä näyttäisi olevan syytä tyytymättömyyteen, vaikka onkin luokkansa toiseksi lyhin oppilas. Kaikki kuitenkin muuttuu hankalaksi, kun Peterin vanhemmat katoavat ja muutenkin moni asia tuntuu olevan oudolla tolalla: vaikka Peterin perheelle Jeesus on tie, niin silti Peterin isä arvostaa Maseratia ja äiti minkkiturkkia. Peterin vanhemmat eivät katoa suinkaan ensimmäistä kertaa ja kaiken kukkuraksi heidän katoamisensa kiinnostaa myös poliisia, rikollisia, uskonnollisten liikkeiden johtajia sekä lastensuojeluviranomaisia. Peterin isosisko Tilte on sitä mieltä, ettei ongelmia ole olemassakaan, on ainoastaan kiinnostavia haasteita. Näitä haasteita riittää matkalla, jonka aikana kirjava ihmisjoukko yrittää löytää Peterin vanhemmat.

Peter Høegin romaani Norsunhoitajien lapset (2010) on hurja, hilpeä ja koskettavakin matka erään perheen sisäisiin jännitteisiin, tanskalaisen yhteiskunnan holhoavaan ilmapiiriin, uskonnollisiin liikkeisiin sekä ennen kaikkea ihmisen oikeuteen saada elää onnellinen lapsuus. Teos on sekä veijariromaani että fundamentalismia vakavasti pohtiva teos, jossa kaikki kerrotaan Peterin näkökulmasta. Paikat ja ihmiset vaihtuvat, kun Peter etsii sitä ovea, joka avautuu vapauteen. Mutta mitä tekemistä norsunhoitajilla on kaiken kanssa?

- He ovat norsunhoitajia, se juuri on isän ja äidin ongelma, he ovat norsunhoitajia tietämättä sitä itse.
Me kaikki ymmärrämme, mitä hän tarkoittaa. Hän tarkoittaa, että äidillä ja isällä on sisällään jotain, mikä on paljon suurempaa kuin he itse ja mitä he eivät pysty hallitsemaan, ja nyt me lapset näemme sen ensimmäisen kerran. --

Niin, Norsunhoitajien lapsissa ei ole elefantteja. Sen sijaan siinä on paljon ihmisen sisäisiä norsuja: Peterin vanhemmat ovat norsunhoitajia, koska heidän elämäänsä ohjailee heidän sisäinen eläimensä - liian suureksi kasvanut uskonto, aate tai peräti fundamentalismi - eikä ihminen itse. Peterin vanhemmat hoitavat enemmän omia aatteitaan tai pyrkimyksiään kuin omia lapsiaan, vaikka juuri lapset sitä huolenpitoa kaipaisivat. Se on koko romaanin punainen lanka, vaikka Høegin kerronnassa riittää vauhtia ja juonenkäänteitä enemmän kuin monessa seikkailu-, poika- tai jännityskirjassa konsanaan.

Romaanin tarina on suorastaan villi. Peterin, Tilte-siskon sekä monen muun poukkoilu ympäri Tanskaa on kuin hurja karusellimatka. Pintatasoltaan Norsunhoitajien lapset on veijaritarina ja jännityskertomus, se on kuvaus lapsuudesta, yksinäisyydestä, pettymyksistä ja sisaruudesta. Norsunhoitajien lapsi on siitä metka kirja, että siinä on aivan liikaa rönsyjä ja liikaa sivuja, mutta silti tuota kaiken paljoutta lukee nauttien. Høeg saa tarinan rullaamaan niin, että vaikkei lukija - ainakaan minä - usko tarinan käänteisiin, hän uskoo vilpittömästi kaikkeen mitä Peter kertoo; hän uskoo Peteriin, vaikka tietää tämän luettelevan omiaan. Yksinäinen lapsi kun liioittelee ja hyvänä jutunkertojana hän osaa peilata yksinäisyyttään mitä ihmeellisimpiä sattumia vasten.

Pohjimmiltaan Norsunhoitajien lapset on täynnä symboliikkaa. Toisinaan Høegin yhteiskuntakritiikki osuu, toisinaan ei, useimmiten tilanne on sekä-että: romaanin terävin kärki koettelee tanskalaista hyvinvointiyhteiskuntaa sekä uskontoa. Pohjoismaisten lukijoiden on varmasti hyvin helppoa ymmärtää, etteivät tanskalaisen hyvinvointiyhteiskunnan antimet jakaudu tasaisesti, koska tilanne täällä Suomessa on varmasti sama. Vaikka jokaisella on periaatteellisella tasolla samat mahdollisuudet, niin toisen baguettessa on paremmat täytteet kuin kaverilla. Yhteiskunnan ja tanskalaisen täytetyn voileivän vertaaminen on melko yksinkertaista eikä kovin yllättävää ja vastaavia vertauksia Høeg viljelee melko paljon. Hän ei kuitenkaan onneksi jumitu saarnaamaan, vaan antaa Peterin perheen tarinan rullata omalla painollaan. Sen vuoksi kirja on raikas ja yllätyksiä täynnä.

Koska Høeg on niin ihailtavan taitava kirjailija, hän saa sidottua kaikkien rönsyjensä langanpäät yhteen. Vaikka kesken lukemisen olin paikoin uupua tarinan ihmeellisiin käänteisiin, en voinut olla jatkamatta, suorastaan ahmimatta kirjaa eteen päin. Kuin kirjaa kuin mitäkin lukuromaania, vaikka Høegin teos on kaikkea  muuta kiitos moniulotteisuutensa. Norsunhoitajien lapset on tarinavetoinen romaani, jonka hurjien juonenkäänteiden alla kulkee sisempi, puhutteleva taso. Kaiken huipuksi Norsunhoitajien lapset on kaunis ja surullinen kirja, joka kuitenkin tekee onnelliseksi. Ainakin minua hymyilyttää edelleen - ja pökeryttääkin vähän.

Itselleni lukukokemuksessa parastaa taitaa kuitenkin olla se, että olen reilun viikon kuluttua kaupungissa, jota Høeg ironisesti kuvailee paikaksi, joka on globaali hengellinen keskus ja jonka henkinen keskus on Kongens Nytorv. Pääsen kaupunkiin, jossa turistit eivät huhtikuussa tiedä pukeutuako kaupunkikävelylle bikineissä vaiko lentäjänhaalareissa. Ehkä kevättakki ja -mieli riittää!

****

Norsunhoitajien lapset ovat tulleet tutuiksi myös Ilselle ja Arjalle.

Alkuja pääsiäiseksi

"Olen löytänyt oven ulos vankilasta, se avautuu vapauteen ja kirjoitan tämän näyttääkseni sinulle sen oven."

"Keväisen hellepäivän kallistuessa iltaan kaksi kansalaista ilmestyi Patriarkan lampien luokse."

"Mitä on pakattava mukaan, kun lähtee loppuiäkseen?"

Kolme erilaista alkua, kolme erilaista kirjaa, kolme hyvin erilaista maata. Kuka tunnistaa kaikki kirjat? Tätä postausta kirjoittaessani en vielä tiedä, mikä noista lopulta valikoitui pääsiäiskirjakseni. Ehkä otin mukaani kaikki kolme? Ehkä löysinkin "mummolan vintiltä" jotain ihan muuta?

Terveisiä iloisesta Itä-Suomesta ja hyvää, valoisaa pääsiäisaikaa kaikille!

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Før jeg brenner ned 2010
Kannen kuva: Gaute Heivollin arkisto. Kannen suunnittelu: Anna Makkonen
Suomentanut: Päivi Kivelä
Ulkomainen romaani, autofiktio, Norja
Sivuja: 306

Toisinaan minulle tulee tunne, että elän kahta rinnakkaista elämää. Toinen on turvallinen, yksinkertainen ja harvasanainen. Toinen on todelliselta näyttävä elämä, se jonka keskellä olen, jossa istun joka päivä kirjoittamassa. Edellinen elämä voi olla välillä pitkään poissa, mutta sitten se taas ilmaantuu, on kuin olisin yhtäkkiä aivan vähällä istua siihen sisään, olen kynnyksellä ja tuntuu kuin minä hetkenä hyvänsä saisin näkyviini hänet, joka ehkä oikeastaan on minä.
Ja sitten.

Norjalaisessa Finslandetin kylässä elämä on mallillaan. Ihmiset tietävät paikkansa, talot ovat siistejä, väki käy kirkossa ja katsoo televisiosta jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Kesäkuussa 1978 kylä kuitenkin elää pelon vallassa, sillä seutua vaivannut tuhopolttojen sarja huipentuu ja Finslandetin asukkaat kuuntelevat ääniä ikkunoidensa takana, valvovat lastensa unta, pitävät vahtia kiväärit ladattuina. Tuli roihuaa ja savun haju tai tuoksu leijailee vaaleassa kesäyössä. Samaisen viikonlopun aikana kylän kirkossa kastetaan kaksikuinen poikavauva, joka saa nimekseen Gaute Heivoll. Hänestä kasvaa kirjailija, jota hänen synnyinvuotensa tulipalot eivät jätä rauhaan. Hän alkaa tutkia niitä sekä pohtia, miksi pyromaani suoritti kauheat tekonsa. Miksi toisesta samanlaisista tasaisista ja rakastavista lähtökohdista ponnistaneesta pojasta tulee tuhopolttaja, toisesta kirjailija?

Norjassa Brageprisenillä, Finlandiaa vastaavalla palkinnolla, palkittu Etten palaisi tuhkaksi (2010) on ensimmäinen suomennettu Gaute Heivollin teos. Se on kahdessa eri aikatasossa liikkuva autofiktiivinen romaani, joka pohtii kirjailijan omaa kasvuhistoriaa, hänen lähtökohtiaan ja taustojaan sekä syitä siihen, miksi kaikki lapselle asetetut odotukset eivät täytytkään tai vähintäänkin muuttavat suuntaansa. Romaani on samalla kertaa kaunis omaelämäkerrallinen tarina että kyläyhteisön salaisuuksia paljastava eräänlainen jännityskertomus.

Ennen kuin jatkan, kerron liittyneeni monien muiden kirjabloggaajien joukkoon, jotka ovat hiljattain löytäneet norjalaisen kaunokirjallisuuden ja huokailevat sen äärellä. Vielä 2000-luvun puolivälissäkin kuvittelin virheellisesti, että Norjasta tulee mainion Erlend Loen lisäksi lähinnä dekkareita. Sitten löysin Per Pettersonin, jonka kahteen suomennettuun kirjaan rakastuin. Ja nyt kohdalleni osui tämä Heivollin autofiktio, jonka erinomaisuutta on vaikea ylittää. Minusta on hyvää vauhtia kasvamassa kirjallisen Norjan fani ja aionkin kartoittaa itseäni varten tuosta naapurimaastamme tulevaa minua kiinnostavaa kirjallisuutta. Otan mielelläni vastaan suosituksia ja vinkkejä! 

Silti kaikki hänen ympärillään oli ihmeen hiljaista. Olen nähnyt sen mielessäni. Talon, joka palaa yöllä. Ensimmäiset minuutit ennen kuin väkeä alkaa tulla. Ympärillä kaikki on hiljaista. Ei ole muuta kuin tulipalo. Talo seisoo yksin eikä kukaan pysty pelastamaan sitä. Se on jäänyt yksin oman tuhonsa armoille. Liekit ja savu aivan kuin imeytyvät kohti taivasta, rätisee ja paukkuu ja kaiku vastaa jostain kaukaa. Se on pelottavaa, se on hirvittävää, se on käsittämätöntä.
Ja melkein kaunista.

Palaan kuitenkin itse asiaan, Heivollin romaaniin. Romaanin takakansiteksti kuvailee kirjaa tiheäksi jännitystarinaksi. Sitäkin Heivollin teos on, koska vaikka syyllinen selviää lukijalle jo melkein romaanin alkusivuilla, eivät kyläläiset osaa aavistaakaan, kuinka läheltä tuhopolttaja tulee. Jännityksen sijaan puhuisin kuitenkin jännitteestä, jonka Heivoll rakentaa taidokkain vedoin. Hän osaa kirjoittaa eläväksi niin kyläläisten pelon, järkytyksen, turvallisuuteen tuudittautumisen, unohduksen sekä uudelleen syttyvän (!) kauhun ja epäuskon ilmapiirin. Heivoll sekoittaa toden ja fiktion rajat tavalla, joka on uskottava, mutta joka ei vaadi tietoa objektiivisesta totuudesta. Se onkin hyvä, sillä ihmismieleen kaunokirjallisuuden keinoin porauduttaessa voi vain yrittää saavuttaa toisten ajatukset. Tuota yritystä ymmärtää Heivoll kuvaa käsinkosketeltavan läheltä. Hän rakentaa teoksensa kokonaan oman autofiktionsa varaan, ja hän osaa asettua oman fiktiivisen itsensä pään sisälle. Kulkiessaan ympäri Finslandetin kylää hän saavuttaa myös jollakin tasolla tuhopolttajan sisäisen maailman, synkän, kauniin ja hullun.

Etten palaisi tuhkaksi on samaan aikaan pohdiskeleva ja kerrontavetoinen. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Kun aloin lukea sitä, en olisi millään malttanut lopettaa. Pääsiäislomareissun pakkaaminen unohtui ja vain perhearjen pakolliset kuviot keskeyttivät lukemiseni. Huomasin lukeneeni koko kirjan vajaan vuorokauden sisällä ja suljin teoksen kannet vaikuttuneena, ihastuneena, täynnä ylisanoja. Kaiken savunhajun keskellä Etten palaisi tuhkaksi on kaunis kirja. Se on aivan valtavan kaunis. Heivoll kuvailee lämmöllä niin vanhempiaan, hirvimetsästysretkeä isänsä kanssa, evääksi otettua kahvia, kaakaota ja haikarankuvasuklaata, kuin kylän vaitonaisia maalaismiehiä- ja toimivia naisia tai edellisen sukupolven poikien pyörä- ja mopoajelua kirkon sisällä. Hän kertoo sameista ja maidonvalkeista halla-aamuista sekä mereltä verkalleen ajelehtivista pilvistä sireenientuoksuisena kesäaamuna. Hän osa osa sitä maisemaa, jonka keskellä hän kasvoi ja joka tavalla tai toisella muovasi hänestä sen ihmisen, joka hän romaaninsa kirjoitushetkellä on. Sama maisema ja samat kokemukset muovasivat myös pyromaanin. Miksi?

Silläkin uhalla, että on lyhytnäköistä julistaa kuluvan vuoden kaunokirjallisia huippuja jo kevätaikaan, sanon lukeneeni yhden koko kirjavuoteni parhaimmista teoksista. Etten  palaisi tuhkaksi on niitä harvoja kirjoja, joista en löydä moitteen sijaa. Heivollin tekstissä kaikki toimii erinomaisesti. Hän kirjoittaa upeasti niistä asioista, jotka lopulta takaavat rauhan. Kenet me näemme, kun näemme itsemme?

*****

Heivollista ovat pitäneet myös Karoliina, anni. M., Leena, sekä Minna, (jonka kanssa aloitin näköjään samalla lainauksella).

Maria Rocher: Enchanté. Hauska rakastua!

Maria Rocher: Enchanté. Hauska rakastua!
Kustantaja: Teos 2012
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Kotimainen chick lit-romaani
Sivuja: 307

Jos asian ilmaisi suoraan, voisi tunnustaa, että melko pian sivistyneet kahvilahetket muuttuivat yhä riehakkaammiksi, sivistynyt elämäntapamme alkoi rapistua. Vietimme paljon, todella paljon aikaa röyhkeän aktiiviseen miesten metsästykseen. Eikä kohteena ollut mitkä tahansa perusjampat vaan aidot, oikeat Ranskalaiset Miehet. Mieluiten aidot Pariisilaiset Miehet.

Suomalainen Vera haaveilee Ranskalaisesta Rakastajasta, minkä vuoksi hän muuttaa asumaan Pariisiin yhdessä ystävänsä Moonan sekä sylikoiransa Philippen kanssa. Ja mikäs on kaupunkiin asettuessa, kun Vera on rakastanut Pariisia viisivuotiaasta lähtien, puhuu täydellistä ranskaa, on kaunis, rikas ja vapaa sekä omaa tietenkin vaatekaapillisen laatuvaatteita. Komeita ja puoleensavetäviä miehiä rakkauden pääkaupungissa toki riittääkin, mutta sitä oikeaa ei tunnu osuvan kohdalle. Vera kohtaa miehen toisensa jälkeen; on ranskalaisia, suomenruotsalaisia ja kaikkea siltä väliltä, mutta aina joku on törkimys, toinen kalju, kolmas liian itsehyväinen.  Kohdalle osuu kuitenkin jumalainen Jean-Baptiste: komea, huomaavainen, herkkä ja ennen kaikkea ranskalainen. Joko korkeissa koroissaan ja chanelissaan viihtyvä Vera onnistuu kohtaamaan sen miehen, jonka kanssa viettää loppuelämänsä tai ainakin loma Korsikalla?

Suomalaisen, taiteilijanimi Maria Rocherin taakse kätkeytyvän esikoiskirjailijan romaani Enchanté. Hauska rakastua! (2012) kertoo rakkaudenkipeästä Pariisissa, Suomessa ja hetkittäin muuallakin. Hauskaneleganttia kanttaan myötenkin kirjaa lupaa jotain, mitä toisinaan kaipaan välipalakirjallisuudeksi: kotimaista chick litiä. Olen huomannut sen vaikeaksi tyylilajiksi, sillä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen ollut varsin pettynyt genren suomalaisiin edustajiin. Maria Rocherin kirja vaikutti heti kättelyssä raikkaalta tuttavuudelta. Enchanté, todellakin! Kohtaisinko viimein sellaisen lajityypin romaanin, johon ihastuisin varauksetta ja jonka parissa viihtyisin ainakin samppajakuplaisen tuokion ajan?

Homma ei edennyt asetettuja tavoitteita kohti. Se tökki kuin olisi karauttanut rullaluistimilla hietikolle. Takana oli reilu kuukausi kaupungissa, joka alkoi totta puhuen osoittautua hulluuden hillittömäksi ylistykseksi rakkauden pääkaupungin sijasta. Kaikenlaiselle idiotismille oli annettu tilaa ja oli toiveikkaana poikettu jopa alkuperäisestä ranskalaismiessuunnitelmasta. Duunia oli painettu helvetisti eikä ylityökorvauksia herunut. Muutamaa limaista suudelmaa lukuunottamatta.

No, minulla pieni asenneongelmani ei kadonnut minnekään eikä minulla ollut samppanjaakaan, vaan saksalaista Rieslingiä. Ehkä sen hapokkuus söi osan kirjanautinnostani. Enchanté. Hauska rakastua! on vauhdikas kirja. Se pursuaa sinkoilua niin ihmisten kuin tuotemerkkienkin välillä, kaikkea maustetaan annoksella Marcel Proustia. Rocher tuntee edustamansa lajityypin erinomaisesti. Järjellä ja tunteella-blogin Susa kirjoitti jokun aika sitten mainion tekstin chick litistä. Hänen mukaansa genren tyypillisimpiä piirteitä ovat muun muassa 20-40-vuotias päähenkilö, rakkaudenkaipuu, shoppailu sekä tapahtuminen sijoittuminen kaupungin vilkkaaseen sykkeeseen. Tämä kaikki täyttyy Rocherin kirjassa. Vera on täydellinen sinkkukirjan päähenkilö, mutta minun makuuni hän on kaikkine ongelmineenkin liiankin täydellinen.

Rochier rakentaa kirjansa kulttuurisille ja sukupuolisille eroille. Naiset ja miehet ovat kuin eri planeetoilta: nainen haluaa rakastua, mies vapaata rakkautta. Ranskalaiset ovat jumalallisia ja tyylitajuisia niin vaatteidensa, keskustelutaitonsa kuin ruokiensakin osalta. Noutopitsa, pinaattikeitto ja ruisleipä edustavat ikävää suomalaisuutta, sitä samaa kuin piereskelevät ja itsetyytyväiset miehetkin. Ymmärrän hyvin Rocherin romaanin parodisen otteen, mutta siitä huolimatta aloin suorastaan kaivata Enni Mustosen lomittajaromaaneja, jotka itse asiassa menevät hyvin maaseutumaisen chick litin piiriin (osataanhan sitä siis Suomessakin!). Kyllä minäkin suussasulavaa tarte tatinia ja rapeaa patonkia rakastan eikä pinaattikeittokaan oikein maistu, mutta ruisleipää ei saa pilkata (kirosana).

Rocherin kirja uuvuttaa. Tämä johtuu siitä, että romaanissa on aivan liikaa kaikkea: liikaa miehiä, liikaa upgreidaamista, liikaa nokkeluushakuista dialogia, liikaa toistoa. Pintaliitoa jopa silloin, kun mennään matalalla. Kuinka ärsyttävää! Etenkin kirjan alkupuolella tuskastuin romaanin kulkuun, se tuntui juuttuvan muka-nokkeluuteen, mutta kunhan totuin Veeran muotisanoja vilisevään kerrontaan, parani romaani loppuaan kohti. Teoksen pinnan alla kulkee myös toisenlainen taso, jonka tunnistaa ja joka paikoin kosketttaa, mutta jota ainakaan minä en täysin saavuttanut. Kirja olisi kaivannut napakkaa toimittamista, koska nyt tarina tuntuu paikoin hukkuvan kaiken paljouden alle. Varmasti rakkautta etsivän ja välillä kolhujakin kokevan sinkkunaisen chanelintuoksuinen elämä houkuttelee ympärilleen kokonaisen joukon hännysteleviä miehiä, mutta vähemmälläkin tulisi toimeen. Se mahdollinen oikea on totta kai selvillä ja silti Rocherin onnistuu pitää yllä jännite sen suhteen, miten Veran käy. Tuo jännite on pariisilaiskuvauksen ohella kirjan parasta antia.

Huonoimmillaan Rocher tuskatuttaa, parhaimmillaan hän onneksi osaa sekä ilahduttaa että liikuttaa. Puutteistaan huolimatta Enchantéssa on paljon hyviä aineksia, kuten ystävyyden voima, eikä kirjasta puutu viehätystä. Erikseen onkin mainittava, että Pariisin ystäville kirja antanee paljon aina sisäkannen ihastuttavia kuvakollaaseja myöten. Toki Rocher kuvailee kaupunkia sellaisin kuvin, jotka ovat elokuvista ja matkaoppaista tuttuja, mutta hän tuntee kaupungin ja kuvaa sitä suurella rakkaudella. Île Saint-Louisin katusoittajat, Sacre Coeurin kupeesta ihaillut kaupungin valot tai Jean-Baptisten kattoterassilta ihailtu tähtitaivas tuovat Grand Tour de Parisin lähelle lukijaakin. Kirjan luettuani aloin potea matkakuumetta kaupunkiin, jossa kävin viime toukokuussa. Kuinka ihanaa olisikaan päästä taas noihin maisemiin. Eikä se samppanjakaan pahaksi olisi.

Vaikka en erityisemmin ihastunut kirjan maailmaan, hakkaa Rocherin romaani viime syksynä lukemani kotimaisen chick lit-kirjan mennen tullen. Veran Pariisissa taivas on juuri sellainen kuin pitääkin: se valaisee kirkkaudellaan koko kaupungin. Kun aurinko kimmeltää Seinen pinnalla ja askel käy Musée d'Orseyn suuntaan, kun kaakao on pehmeää ja croissantit loistavia, on lukijankin pakko tuntea olonsa onnelliseksi - ainakin tuokion verran.

**½

Facebookautumista & maaliskuussa luettua

Virvon varvon vitsasella
tuoreeks terveeks,
tulevaks vuuveks!
Isännälle ikää pitkää,
emännälle perää leveää!

Huhtikuu toi virpojat ja aprillipäivän, toivottavasti se tuo myös hyviä kirjoja. Huhtikuu ei koskaan ole ollut lempikuukauteni, mutta mitä enemmän ikävuosia minulle on kertynyt, sitä enemmän olen alkanut nauttia keväästä, ensimmäisistä lumikelloista ja krookuksista, ihmeellisistä valoisista illoista. Nyt viivyn kuitenkin vielä hetken maaliskuussa, koska on blogini kuukausikatsauksen aika.

Maaliskuussa ehdin lukemisen ohella pohtia muun muassa kirjallista mukavuusaluetta sekä naistenpäivän kunniaksi vastata haasteeseen vain naiskirjailijoiden teoksia siteeraten. Lisäksi laadin oman TBR 100-listani, jossa mainitsemani sata kirjaa aion lukea enemmin tai myöhemmin. Osan ehdinkin jo heti maaliskuussa.

Viime viikolla perustin myös oman Facebook-sivun blogilleni. Sinne päivitän aina ajankohtaisia linkkejä niin blogipäivityksistäni kuin (toisinaan) muistakin kirjamaailman kuulumisista. Sivusta saa tykätä, joten liittykää seuraan Facebookissa olevat blogini lukijat!

Maaliskuu oli erinomainen lukukuukausi ainakin siinä mielessä, että luin pääosin hyviä kirjoja. Aloin jopa kaivata keskinkertaisia lukuromaaneja, koska en halua turtua hyviin kirjoihin. Olen sitä mieltä, että heikompien teosten lukeminen aina ajoittain pitää oman lukumielen virkeänä. Onneksi maaliskuulle mahtuikin muutama heikompi, joskaan ei suorastaan huono teos: Rosamund Luptonin Sisar on jo unohtunut mielestäni, niin yhdentekevä kaikessa viihdyttävyydessäänkin se minulle oli. Hauskassa Vuoden mutsissa oli valoisat hetkensä, muttei siitäkään mitään kirjasuosikkiani tullut. Ann Rosmanin Noitavasaran koin genressään onnistuneeksi, mutta senkin suurin arvo oli mukavana kertakäyttödekkarina. Koska maaliskuu kuitenkin oli minulle valtavan hyvä kaunokirjallisen antinsa osalta, on kuukauden parhaimman kirjan valitseminen miltei mahdotonta. Vaikuttavin oli ehdottomasti Lionel Shriverin Poikani Kevin, joka sai minut haluamaan lukea pian muita shrivereitä. Turkka Hautalan Kansalliskirja saakoot kuukauden ilostuttajan tittelin. Håkan Nesserin Kim Novak oli kuukauden raikkain (ja ihana), Joel Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä taas kaikkein ihanin. Mutta se kuukauden rakkain kirjani oli ehdottomasti Carol Shieldsin Ruohonvihreää, koska minulle Shields kirjoittaa vain täydellisiä kirjoja. Vanha fani on vanha fani.

Kaikki maaliskuussa lukemani ovat tässä:

Carol Shields: Ruohonvihreää (1977/2012)
Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi (2012)
Lionel Shriver: Poikani Kevin (2003/2006)
C.S. Lewis: Velho ja leijona (1950)
Markku Pääskynen: Enkelten kirja (2010)
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (2002)
Turkka Hautala: Kansalliskirja (2012)
Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998/2005)
Tuula Kallioniemi: Karoliina ja vallaton pentu (2012)
Heidi Köngäs: Vieras mies (2002)
Ann Rosman: Noitavasara (2010/2012)
Hannele Huovi: Ihme juttu (2012)
Rosamund Lupton: Sisar (2010/2012)