Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: Медея и её дети 1996
Suomentanut: Arja Pikkupeura
Kansi: Kirsikka Mänty
Ulkomainen romaani, Venäjä
Sivuja: 359

Molemmilla puolilla avautuvat vuorijonot laskeutuivat melko jyrkästi alas, kohti kaukana siintävää merenkaistaletta ja muinaisen linnakkeen raunioita, jotka saattoi erottaa vain terävänäköinen ihminen ja hänkin vain selkeällä säällä. Georgi ihasteli tätä seutua, sen tuulen pieksämiä vuoria ja silinneitä alarinteitä. Tämä oli skyyttien, kreikkalaisten ja tataarien maata. Vaikka siitä olikin nyt tullut sovhoositiluksia, jotka olivat jo kauan kaivanneet ihmisen rakkautta, ja vaikka maa teki hidasta kuolemaa taitamattomien isäntiensä käsiin, historia ei kuitenkaan kaikonnut täältä. Se leijui tässä keväisessä autuudessa muistuttaen itsestään jokaisessa kivessä ja puussa. Suvun jälkikasvu oli jo aikoja sitten päässyt yhteisymmärrykseen siitä, että maailman upeimmat näkymät avautuivat Medeian ulkohuoneesta.

Antiikin Kreikan noidan mukaan nimetty Medeia Mendes, omaa sukua Sinopli, on kreikkalaiset sukujuuret omaava venäläisnainen, joka asuu vanhassa talossaan Krimillä, Mustanmeren rannalla. Neuvostoliiton vuosina leipää jonotetaan, mutta päärynäpuiden täyttämä Krimin maaperä on Medeialle suopea, se lahjoittaa niin vuoriminttua, sieniä kuin ruusunmarjoja ja Medeia aistii tänä suopeuden jalkapohjillaan. Leskeksi jääneen, lapsettoman Medeian talo on ympäri Neuvostoliittoa hajonneen suvun kohtaamispaikka, jonne väki kokoontuu kesä toisensa jälkeen, ensimmäiset aina toukokuussa sinisadeköynnösten kukkiessa liilan sävyissä. Medeia on kaiken keskeishenkilö, mutta samalla laajaa sukuaan sivusta katsova, ihmisiä ymmärtävä erakkomainen nainen. Hänen koko olemuksessaan on kreikkalaista ylpeyttä ja tuon järkkymättömyytensä ansiosta hän tarkkailee omaan perhettään, joiden elämäntarinoissa heijastuu koko Neuvosto-Venäjän lähihistoria aina sodista poliittisiin muutoksiin ja edelleen kaikkein yksityisimpiin murheisiin ja iloihin.

Erään Venäjän arvostetuimman nykykirjailijan Ljudmila Ulitskajan romaani Medeia ja hänen lapsensa (1996) on miltei eeppinen sukusaaga ja hienovireinen lähihistorian kuvaus, joka vyöryttää lukijansa eteen melkoisen henkilöiden kavalkadin. Runsaassa henkilögalleriassa näkyy se, kuinka Neuvostoliitto hajoitti sukuja: Medeian läheisissä on niin tataareja, venäläisiä, gruusialaisia kuin balttejakin; on juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia ja uskonnottomia. Kirja muistuttaa siitä, kuinka valtavasti Neuvostoliitto ja sen eri kansallisuuksia edustavat ihmiset joutuivat kokemaan 1900-luvun aikana. Niin paljon menetyksiä, salaamista ja pelkoa, että sitä on vaikea kuvitellakaan. Medeian laajennetun perheen näkökulmasta erilaiset tapahtumat ja syy-seuraussuhteet valottuvat lukijalle välillä kirkkaana, toisinaan ajan haalistamana haamuna.

Heti saadessaan harmaan, iljettävästä paperista tehdyn kirjekuoren Medeia arvasi heti, että asia järjestyy. Joka kerta kun vanhat siteet ja menneisyyden ihmiset ilmaantuivat kuvaan, kaikki järjestyi.

Sukusaagassaan Ulistkaja piirtää kauniin, surumielisen ja ennen kaikkea kiehtovan kuvan Neuvostoliiton erilleen ajamista ihmisistä. Romaani alkaa kauniisti, kun Ulitskaja kuvailee Medeiaa Goyan maalauksen hahmoa muistuttavana naisena. Krimin maisemat ovat kirkkaat, tunnelma ihmeellinen. Kirjan alkupuolella olin kuitenkin hetken aikaa suorastaan tuskastunut, koska minun oli vaikea pysyä kärryillä siitä, kuka kukin oli: kuka oli menettänyt puolisonsa, kuka mennyt uusiin naimisiin tai kenen pienokainen tarvitsikaan yöastiaa: Henkilöiden paljouden vuoksi he kaikki jäävät enemmän tai vähemmän etäisiksi painajaisia näkevää Mašaa ja lahjakasta Butonovia lukuunottamatta. Onneksi Ulitskaja on velho kirjailijaksi ja pikkuhiljaa ainakin minä oivalsin, että kaikki on ikään kuin Medeian kertomaa tai hänessä heijastuvaa ja tuon (terävän) huomioni ansiosta ymmärsin, että heidän kuuluukin olla etäisiä. Medeialle he ovat vieraita hänen omassa talossaan, laajan suvun jäseniä, jotka tulevat ja menevät miten sattuu. Romaanina Medeia ja hänen tyttärensä ei kaiken runsautensa vuoksi ole aivan niin vahva kuin toivoin; vaikka luin kirjan mielelläni ja vaikka Ulitskaja tavoittaa paljon, ei kirjan jännite kanna koko ajan, vaan toisinaan asiat, tapahtumat ja ajatukset jäävät roikkumaan.

Ulitskaja saa onneksi kuitenkin pidettyä kokonaisuuden hallinnassaan. Medeian ja hänen lastensa tunnelma on vahva läpi koko romaanin. Ulistkaja kirjoittaa surullisista asioista, kuten loikkauksista ja "loikkauksista", nälänhädästä, menetyksistä ja vaietuista asioista. Toisaalta hän osaa tarpeen tullen olla myös sarkastisella tavalla hauska kuvaillessaan maan tapaa, menestyksen salaisia mekanismeja tai lasten fiksuutta. Ennen kaikkea hän kirjoittaa kauniisti ja hyvin. Ulitskaja ei aliarvioi lukijaa selittämällä asioita auki, vaan moni tapahtuma selviää rivien väleissä, viittauksissa, pahoissa unissakin. Erikseen haluan vielä mainita, että pidin aivan erityisesti siitä, että vaikka Ulitskajan yhteiskuntakriittinen ote paljastaa neuvostovallan aikaisia epäkohtia, on kirja on valoisa. Elämä Neuvostoliitossa ei olekaan vain harmaata, ankeaa ja köyhää - toki sitäkin mitä suurimmassa määrin - vaan myös autoajeluja, sirkuslaisuutta ja retkiä sinisenä kimmeltävän meren rannalle. Keskeistä on ajan virta, katoava ja silti läsnäoleva: Medeian taloon kokoontuvat ihmiset tuovat mukanaan muistoja menneistä ja menetetyistä, mutta edustavat myös uutta tuulahdusta, muuttuvaa maailmaa. Mennyt ja nykyisyys kohtaavat, sekoittuvat ja peilaavat toisiaan. Vaikka Medeia on lapseton, elämä jatkuu, hänen sukunsa jatkuu. Tämän Ulitskaja tavoittaa hyvin, vaikka kirjan runsaus olisi juonen kannattelun vuoksi sallinut laveampaakin kerrontaa suurten venäläisten klassikkojen tapaan. Vertaukseni ei välttämättä ole edes kaukaa haettu, koska romaanillaan Ulitskaja selvästi sovittuu samaan kirjalliseen traditioon kuin eeppinen Leo Tolstoi tai hienovireisen kuvauksen mestari Anton Tsehov. Tunnelmassa on myös elokuvallisuutta sekä ripaus Latinalaisen Amerikan suurten kertojien perintöä, mutta täysin omalla, tärkeällä tavallaan.

Medeia ja hänen suuri sukunsa tuli lähelle, loittoni, vieraannutti ja vetosi tunteisiini. Ennen kaikkea kirja jätti puhtaan olon. Aloin miltei kaivata Mustanmeren äärelle maalauksellisten mulperipuiden alle. Jos jotain kirjailijaa voi kutsua viisaaksi, niin Medeian ja hänen lastensa perusteella Ulitskajaa voi. Kirjailijana viisaaksi ja tarinankertojana kauniiksi.

****