Syyskuun luetut ja sanaselityshaaste

Ulkona on ihmeellisen kesäistä: aamukävelylläni huomasin puolukoiden alkaneen kukkia uudelleen, samoin puna-ailakki, jonka miellän keskikesän kukaksi, oli uudelleen nupulla. Koristekurpitsat ja karhunvatukat pihallamme puskevat uutta satoa, vaikka huomenna alkaa lokakuu. Osin kaipaan jo kirpeitä syyssäitä, aamupakkasia ja kuuraa, mutta toisaalta nautin tästäkin.

Syyskuu oli kohdallani kohtalainen lukukuu. Huomasin lukutahtini hieman hidastuneen, mikä johtuu työkiireistä (niille joku voisi nauraa, mutta tällaiselle haaveiluun taipuvaiselle humanistipoloiselle muutama uusi - ja sellaisenaan ihan unelmainen - pikkuhommakin tuo aikaan hyvää stressiä), puolisoni työmatkoista sekä kaikenlaisesta muustakin. Ehdin silti lukea kaikkiaan 13 kirjaa, joista tosin kolme on kuunneltuja äänikirjoja. Lukemistani kirjoista ylivoimaisesti paras oli Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta. Olen vieläkin sen lumoissa, joten se saattaa olla eräs tämän kirjavuoteni parhaimmista. Ihana oli myös Rauha S. Virtasen Ruusunen ja henkilökohtaisella tasolla minua puhutteli Mirjami Hietalan Isoveli.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja (2011/2009)
Rauha S. Virtanen: Ruusunen (1968)
Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (2011/2010)
Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa (2011/2010)
Eppu Nuotio: Kingi ja kaverit (2011)
Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka (1973)
John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (2010/2011)
Stephen Fry: The Fry Chronicles: An Autobiography (2010, äänikirja)
Marian Keyes: This charming man (2008, äänikirja)
Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe (1987, äänikirja)
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (2011)
Veikko Huovinen: Kylän koirat (1962)
Mirjami Hietala: Isoveli (2011)

Blogeissa on nyt ollut liikkeellä metka haaste, jossa itse kukin saa blogiystävältään viisi sanaa, joiden välityksellä valottaa hieman omaa elämäänsä bloginsa lukijoille. Minä sain omani P.S. Rakastan kirjoja-blogin ihanalta Saralta. Kiitos! Blogihaasteen voitte lukea vaikkapa Leena Lumen blogista. Jos haluatte itsellenne viisi selitettävää sanaa, niin vinkki vain kommenttilaatikkooni ja koetan keksiä sellaiset teille.

Piirtäminen oli nuorempana lempiharrastukseni lukemisen ohella. On mielenkiintoista, että vaikka en ole koskaan osannut tehdä käsitöitä, en luoda edes yhtä ainoaa silmukkaa neuleeseen, niin piirtämisessä olen (ainakin kuvitellut olevani) ollut varsin hyvä. Oma piirtämiseni oli kauan tauolla, mutta jokunen vuosi sitten hankin ihkauudet pastelliliidut ja nyt aina silloin tälloin viihdytän itseäni töhertelemällä jotain. Nykyisin visuaalinen "ilmaisuni" taitaa kuitenkin keskittyä enemmän valokuvaukseen, mutta toivon sen vanhan piirtämiskipinän syttyvän oikein kunnolla vielä joskus.

Lapselle lukeminen on meillä jokapäiväistä. Se on myös jotain, mistä haaveilin kauan ennen kuin meistä tuli lapsiperhe. Olen nimittäin aina pitänyt lastenkirjoista, niiden tarinoista sekä ennen kaikkea kuvituksista. Nyt saan lukea lapsilleni vanhoja tuttuja, kuten Elina Karjalaista, Astrid Lindgreniä, Kirsi Kunnasta sekä Marjatta Kurenniemeä. Lisäksi olen löytänyt paljon uusia tuttuja aina Lauren Childista Nopolan siskoksiin sekä Jill Barklemin Tiheikön väkeen. Voiko paljon hykerryttävämpää ollakaan kuin se, että oma esikouluikäinen tyttäreni on ihastunut Marikkiin? Minun Marikkiini? Siihen Astrid Lindgrenin hahmoon, josta kertovan kirjan Marikki ja Kesäkummun Tuikku lainasin kirjastosta valehtelematta yli kymmenen kertaa?

Luen lapsilleni yleensä iltaisin, mutta meillä on käytössä myös aamusatu, ainakin joskus. Tunnen myös pientä haikeutta siitä, että kuvakirja-aika alkaa pian olla ohi eikä uutta vastaavaa ole tulossa. Onneksi kuopus täyttää ensi viikolla kuitenkin vasta neljä ja kuvakirjojakin luetaan tuttuun tapaan. Ja ehkä kouluikäisetkin haluavat ainakin joskus palata kuvakirjojen maailmaan. Eihän se ole pelkkää toiveajattelua, eihän? :)

Koirat. Kärsin kroonisesta koirakuumeesta. Olen kasvanut koiraperheessä. Lapsuudenkotini suursnautseri Lulu (mikä nimi jättikoiralle!) oli uskollinen ja rakas ystävä aina ala-asteelta yliopiston alkuun saakka. Sen mustaturkkiselle olemukselle uskalsin itkeä teini-iän itkujani enkä varmaan koskaan unohda sitä, miten se höperö söi kävelylenkeillämme hevosenkakkaroita, joita kotikadultani löytyi kiitos läheisen heppatallin. Lulun jälkeen vanhemmilleni tuli ihastuttava ja valoisa vehnäterrieni Mona, joka oli hoidossa mieheni ja minun opiskelija-asunnossa monet kerrat. Syöpä vei Monan 13-vuotiaana ja nykyisin vanhempieni walesinspringeri Minttu on lasteni rakas ystävä. Mintun saamme varmaan tänäkin vuonna meille hoitokoiraksi.

En ole kissaihminen. Anteeksi kaikki ihanat kissanystäväkaverini! :) Pidän kyllä kissoista, mutta vain toisten lemmikkinä. Joku päivä meillä on toivottavasti oma koira.

Ystävyys on asia, johon uskon enemmän kuin mihinkään muuhun. Tai uskon kyllä rakkauteen, mutta ystävyys ja rakkaus kulkevat ainakin osittain käsi kädessä. Olen ystävänä uskollinen. Vaikka saatan mielessäni murehtia moniakin asioita, oikein märehtiä ystävyyden pieniä kiemuroita, en koskaan voisi "hylätä" ystäviäni. Ystäviä on tullut matkani varrelle jo ajalta ennen kouluikää, mutta myös ihan viime vuosienkin aikana olen löytänyt sellaisia ihmisiä, joita voin kutsua luottoystävikseni. Kirjabloggaajien joukossa on muutama rakkaita ystäviäni, kiitos teille! Tutustun ihmisiin helposti, mutta tarvitsen myös oman tilani.

Viini on aihe, josta voisin kirjoittaa vaikka kuinka. Se on runollista ja juhlavaa, arkista ja muistojentäyteistä, se on leppoisan viikonlopun ruokajuoma tai kesäisen ystävätapaamisen malja. Veden, Earl Grey-teen sekä (kauheaa kyllä) lightkolan ohella viini on suosikkijuomaani. Pidän täyteläisistä punaviineistä, kuten vaikkapa Cabernet Savignonista sekä raikkaan hapoikkaista valkoviineistä, kuten Chardonnaysta tai Rieslingistä. Mitä kuivempaa, melkein sen parempaa: makeat tai puolikuivatkaan valkoviinit eivät ole minun juttuni, en myöskään ihastu kepeisiin punaviineihin.

Mielikuvien asteella viini vie minut jonnekin: Italiaan, Chileen, hehkuviinin jouluiseen Keski-Eurooppaan... Koetan olla ekologinen viinivalinnoissani ja suosin luomuviinejä tai Reilun kaupan tuotteita.

Nykyisin syksyisten perjantai-iltojeni pieni ilo on vetää villasukat jalkaani, kaataa itselleni se yksi lasillisen punaviiniä ja vetäytyä kirjablogien kiehtovaan maailmaan. Oma mieheni ei juo lainkaan viiniä eikä mitään muutakaan alkoholia. Kahden keski-ikäisen miespolon (ei sillä, että oma mieheni olisi mikään poloinen, tämä ei ole mielleyhtymä!) Kalifornian viinitarhoille sijoittuva road movie Sideways on muuten tavattoman hieno. Suosittelen katsomaan sen kera Pinot noir-lasillisen.
Kuvista ensimmäisen otin syyskuun alussa Hyvinkäällä Suomen rautatiemuseon pihalla ja toisen viime viikonloppuna Koiramäen Pajutallin kurpitsakarnevaaleilla Tuusulassa.

Viikon nainen

Kotimainen keskiviikko on tällä viikolla kotimainen torstai tai perjantai. Viime syksynä kirjoitin viikon miehestä. Nyt on aika nostaa esille viikon nainen. Hän on Tori Amos, jota olen ihaillut 1990-puolivälistä saakka. Aluksi olin fani muiden joukossa, sitten sain työasioissakin tarkastella häneen liittyviä merkityksiä ja nyt olen taas onnellinen rivifani.

Amos konsertoi illalla Helsingissä ja vaikka olen ihaillut hänen musiikkiaan jo yli viidentoista vuoden ajan, osallistun ensimmäistä kertaa hänen konserttiinsa. Voi että, ihan jännittää! Illasta on muutenkin tulossa vilkas, sillä ennen konserttia menen erääseen kirjalliseen tilaisuuteen. Tällainen kotihiiri ja kotityöläinen menee varmaan ihan päästään pyörälle moisesta aktiivisuuspiikistä.

Tori Amosin tuorein levy Night of the Huntes (kansi kuvassa keskellä) on erikoisen kiinnostava, sillä saksalaisen klassisen musiikin levy-yhtiön Grammophonen julkaisema levy kertoo modernin rakkaustarinan, joka paljastuu matkalla Irlannin myyttiseen menneisyyteen. Levyllä Amos varioi Chopinin ja Satien kaltaisten mestareiden töitä yhdistäen ne omiin sävellyksiinsä sekä sanoituksiinsa.

Kuunnelkaa levyltä vaikka kappale Carry (Youtube).

Musiikillista ja totta kai kirjallistakin keskiviikkoa!

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: The Golden Mean 2009
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Kansi: Satu Kontinen
Ulkomainen romaani, Kanada
Sivuja: 310

Kauan sitten isäni diagnosoi, että minussa on liikaa mustaa sappea, mikä pitää kyllä paikkansa joskus, mutta se ei selitä vastakkaisia kausia: niitä, joiden aikana en yksinkertaisesti tarvitse unta, jolloin kirjat tuntuvat kirjoittavan itsensä ja maailman viimeinenkin kolkka on maalattu väreillä ja ihanuudella kuin se loistaisi jonkinlaisen jumalaisen hehkun läpäisemänä. Se ei myöskään selitä tempautumista olotilasta toiseen, mustasta synkkämielisyydestä kultaiseen riemuun.

Makedonian kuningas Filippos tarvitsee opettajaa ja ohjaajaa pojilleen, yksinkertaiselle Arrhidaiokselle sekä voimakastahtoiselle ja kiivaalle Aleksanterille. Platoninkin oppilaana olleesta kuuluisasta filosofi Aristotelesta tulee poikien opettaja. Ajanmukaisesti mustan sapen voimaan uskovana hän koettaa ohjata prinssiä kohti Kultaista keskitietä. Kaikessa maineikkuudessaan ja samalla sisäisessä epävarmuudessaan Aristoteles ottaa valtavan vastuun, sillä prinssistä on tuleva Aleksanteri Suuri. Samalla hän kamppailee omien muistojensa kanssa sekä elää aviollista arkeaan vaimonsa Pythiaan kanssa.

Kanadalaisen Annabel Lyonin historiallinen romaani Aleksanterin opettaja (2011/2009) kuljettaa lukijansa antiikin ajan kreikkalaisen kulttuurin pariin, vapaamielisen moraalin, mutta tiukan sukupuolijärjestyksen, orjien, hierarkkisen yhteiskuntajärjestelmän sekä monien aatesuuntausten synnyn aikaan.

Kirjassaan Lyon kasvattaa Aristoteleesta moniulotteisen fiktiivisen hahmon, jonka tarina kasvaa kertomukseksi koko yhteiskunnasta sekä isien ja poikien suhteesta. Lyon näyttää myös antiikin ajan arkea muotivirtauksineen, ruokineen, seksisuhteineen sekä lääketieteen oppintunteineen. Teemoiltaan Aleksanterin opettaja liikkuu Aristoteleen muistoissa ja nykyhetkessä, hänen opettajuudessaan, perhe-elämässään, epävarmuudessaan sekä hänen aikakautensa poliittisissa kahinoissa. Keskiössä on Aristoteleen pyrkimys ohjata omapäistä Aleksanteria sekä Aristoteleen omien mielialojen muutokset seurallisuudesta alakuloon, älyllisestä toimeliaisuudesta saamattomuuteen.

Minusta tuntuu mukavalta selvitellä todellisuuden sotkuja, katsella maailmaa ympärilläni ja tuntea, että raivaan sitä vesakkoa pieni kappale kerrallaan. Tuo maapala tuossa pelastettu kaaokselta, ja tuo ja tuo. Mytilenessä keskityin biologiaan ja etenkin meren eläimiin. Täällä Pellassa kaipaan jotakin uutta.

Minun on pakko tunnustaa, että Lyonin kirja meni muutamin osin ohi oman mukavuusalueeni. Pidän kyllä historiallisista romaaneista, mutta antiikin ajasta en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä romaanin onnistuneessa takakansitekstissäkin mainitut sanat herkkävireinen, arkinen ja intiimi kiehtoivat minua. Oli pakko selvittää, millaisena Lyon on nähnyt eräiden historian suurimpien henkilöiden arkisen elämän. Henkilöidensä kuvailussa Lyon onnistuu loistavasti. Hän piirtää niin Aristoteleesta, Aleksanterista, Pythiaksesta kuin kaikista sivuhenkilöistäkin vereviä, tuntevia ja kipuilevia olentoja. Hän antaa orjillekin kasvot sekä fiktiivisen henkilökohtaisen historian.

Myös kirjan kieli on sujuvaa. Lyon kuljettaa tarinaan eteenpäin ehjästi ja jouhevasti pysähtyen aina välillä Aristoteleen ajatuksiin ja pitkiinkin muistoihin. Hänen kerrontansa ei ole erityisen mieleenpainuvaa tai omaperäistä, mutta se on sujuvaa ja siksi nautittavaa. Aleksanterin opettaja on toisaalta kaunis, ilmavakin, mutta toisaalta se on ruma, miltei mutainen - kuin Aristoteleen mieli.

Yleensä pidän siitä, että kirjassa on rosoja. Mutta vaikka nytkin ihailin kerronnan sujuvuutta, en päässyt irti jonkinlaisesta epämukavuudesta enkä siitä, ettei tarina oikein pitänyt minua otteessaan. Joku taika oli poissa, vaikka tiesin lukevani laadukasta lukuromaania. Ajatukseni hyppelivät sinne tänne ja kesken lukemisen huomasin surffailevani etsimässä tietoa antiikin ajasta.  Ehkä yksi syy sille, että teksti vieraannutti minua oli heti romaanin alkupuolella kerrottu muuan lääketieteellinen seikka, joka sattuneista syistä menee yli oman herkkyysalueeni. En vieläkään saa kohtausta pois mielestäni. Muita mahdollisia Aleksanterin opettajan lukijoita voin lohduttaa sillä, että vahva kokemukseni on vain oman subjektiivisen maailmani tuotetta. Hätkähdän samaa teemaa kirjassa kuin kirjassa. Romaanihenkilöiden puhe tuntuu raikkaalta, koska se ei ole ylevää eikä siloiteltua mielikuvien filosofista kaunomielisyyttä. Vittu ja mulkku ovat sanoja, joita on luultavasti ainakin jossain muodossa on lausuttu kautta puhuvien ihmisten olemassaolon. Antiikin ajan moraalikäsitykset olivat sellaisia, että voimasanoja varmasti käytettiin julkisestikin, mutta silti alapääsanastoa viljellään kirjassa omaan makuuni niin runsaasti (muttei perusteettomasti!), että niiden teho alkoi kadota jossain vaiheessa; Tai sitten ne muuttuivat luontevaksi osaksi kirjaa, sillä eihän niiden sanomisessa ole sinänsä mitään uutta! Aleksanterin opettaja on kaikesta huolimatta taidolla kirjoitettu sekä ansiokkaasti suomennettu.

Vaikka Aleksanterin opettaja ei ollut minun kirjani, olen iloinen, että kirjan alussa kokemani tuskastumisen jälkeen annoin teokselle mahdollisuuden. Lyonin romaani on laadukas kirja. Kirja antaa aivan uuden näkökulman antiikin Kreikkaan. Se viihdyttää ja haastaa ajattelemaan. Ennen kaikkea se näyttää historian suurmiehet inhimillisinä, pieniä ja epätäydellisinä kaikessa rumuudessaan ja kauneudessaan. Tässä kokonaisuudessa on Aleksanterin opettajan suurin vahvuus.

***½

Aleksanterin opettajan ovat lukeneet myös Susa ja Marjis.
Kirjoittajan kotimaan Kanadan ansiosta voin lukea romaanin myös osaksi Totally British-haastetta.

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Kuukauden tyttökirjaklassikko
Rauha S. Virtanen: Ruusunen
Kustantaja: Wsoy 1968
Kansikuva: Maija Karma
Kotimainen nuortenromaani
Sivuja: 268

Niina ojensi kätensä ja hiveli viileää omenaa, joka riippui oksassaan vaaleana kuin kuu, kasteenraikkaana, rauhallisesti kypsyvänä. Oli liian aikaista poimia sitä, se oli vielä kova, siemenet sisällä valkoisina.
Jostain läheltä kuului askelia, Niina säpsähti. Nähdessään Antti Rannikon ilmestyvän puiden lomasta hän vetäisi äkkiä kätensä irti omenasta, oksa heilahti ja omena irtosi, putosi maahan pehmeästi moksahtaen.

17-vuotias Niina Lähde elää turvattua lukiolaisen elämäänsä omakotitalossa Vaahteratiellä yhdessä vanhempiensa sekä siskojensa Susannan ja Tuiren kanssa. Materiaalisuuteen saakka keskiluokkaisen perheen elämä muuttuu, kun naapuriin muuttaa kolmekymppinen kirjailija Antti Rannikko perheineen. Kirjailijoita palvova runotyttömäinen Niina tutustuu Anttiin ja rakastuu tähän. Hänen rakkautensa ei jää vaille vastakaikua, vaan avioliitossa opettajavaimonsa Annariitan kanssa elävä Antti alkaa suorastaan piirittää Niinaa. Vastaako imarteleva rakkaus Niinan unelmiin? Onko kirjailijamies Niinan uhman ja uhrausten arvoinen? Saako Niina rakastua vanhempaan mieheen: kuka tekee väärin ja millaisin seurauksin?

Rauha S. Virtasen ensimmäinen aikuisnuorille suunnattu romaani Ruusunen (1968) on kertomus kielletystä ja kipeästä rakkaudesta sekä siitä vallankäytöstä, jota ei-fyysiseen seksuaalisväritteiseen, rakkauteen liittyy. Se on sekä Niinan että osin hänen Tuire-siskonsa kehitystarina, joka kulkee yhdeksän kuukauden, Niinan abiturienttivuoden, kaaren syksystä kevääseen.

Ruususessa Rauha S. Virtanen kuvaa hienosti niin aikuisuuden kuin alkavan keski-iän (ja 1960-luvulla nykynuori kolmekymppinen alkoi olla jo keski-iässä, itse liki nelikymppisenä pystyin samaistumaan Rannikon perheen elämään) ahdistusta ja suoranaista kriisiä, mutta varsinaisesta angstisuudesta kirjassa ei ole kyse. Ruusunen on myös kertomus kotimaisesta keskiluokkaisesta ydinperheestä, kirjoittajaelämän kuvaus sekä valtavan kaunis ja kuulaankirpeällä tavalla syksyisen luonnon ylistys. Kouluhippoineen, Scott McKenzien kappaleineen sekä marimekkoineen Ruususen sisältää myös mainiota 1960-lukulaista ajankuvaa.

Miksi Niina oli kätkenyt kirjat? Noiden idiottimaisten omistuskirjoitusten takiako? Ehkä, mutta oli muutakin.

Luin Ruususen ensimmäisen kerran lukiolaisena, huomattavasti myöhemmin kuin muut Virtasen kirjat. Olen iloinen siitä, sillä ala- tai yläkoululaisena olisin ehkä pelästynyt tai ahdistunut kirjan aihepiiriä. Nyt muistelen, että aikoinani hätkähdin Niinan uhmakkuutta sekä ennen kaikkea Antin peiteltyä seksuaalisuutta. Ruususen uudelleenluenta teki minusta osin lukiolaisen. Pystyin edelleen, pikkulasten äitinäkin, saavuttamaan jotain siitä samasta, jota koin lukiessani kirjaa ensimmäisen kerran. Muistan silloin vierastaneeni ajatusta vanhasta Antista nuoren Niinan haaveena, mutta samalla ihailleeni Niinan kirjoitustaitoa, kirsikanpunaista mokkatakkia, Ruususen huonetta rautasänkyineen sekä ennen kaikkea niitä lukuisia kirjallisia keskusteluja, joita Niina Antin kanssa käy. On kiittäminen Ruususta, että aikoinani löysin Lorcan runot, haaveilin tsehovilaisista omenankukista sekä kirjan kautta koin jotain samalla aikaa pakahduttavaa että vastenmielistä, kiellettyä.

Samat tunteet nousivat minussa nytkin pintaan, mutta aikuisena kavahdin Anttia, vaikka ymmärrän hyvin kirjailijarentun vetovoiman. Kuitenkin ajatus lukiolaistytön ja kolmekymppisen miehen suhteesta tuntuu hurjalta, vaikka Virtasen kirjassa suhde onkin Ruususelle sopiva. Virtanen kirjoittaa heidän tarinansa sujuvasti ja arvokkaasti. Se ei tunnu irvokkaalta toisin kuin Riikka Pulkkisen Rajassa oleva samansuuntainen suhde, josta Sara hiljattain ansiokkaasti kirjoitti. Antin vaimoa Annariittaa kohtaan koin nyt suurta sympatiaa. Mielestäni hän on urhea nainen, joka joutuu kantamaan vastuuta paljosta, ennen kaikkea miehestään. Hän on myös se, joka huomaa Tuiren vaikeudet ja ymmärtää omalla tavallaan Niinaakin. Silti Annariitta ei ole mikään marttyyri. Lisäksi vasta nyt huomasin Niinan äidin, joka oli joutunut luopumaan omista unelmistaan porvallisen idyllin saavuttamiseksi. Hän olisi halunnut toteuttaa taiteellisia pyrkimyksiään, mutta päätyikin toimistotöihin ja itkee nyt itsekseen Ingmar Bergmanin elokuville.

Romaanissa Niina ja koko Lähteen perhe Susanna-kuopusta lukuunottamatta heräävät tavallaan Ruususen unestaan. Aikuisella luentakerralla huomasin Antin olevan on eräänlainen väline, joka tarvitaan ravistelemaan ydinperheen turvattua porvallisuutta. Antista ei tarvitse pitää tai hänen ruutupaitaiseen olemukseensa voi rakastua, mutta olisivatko Lähteet huomanneet Niinan toiveita tai ylipäätään idylliään ympäröivää maailmaa ilman Anttia?

Juuri Ruususessa on tapahtumassa myös laajempi yhteiskunnalliseen nuortenkirjallisuuteen tapahtuva herääminen, joka näkyy selvästi Virtasen myöhemmässä tuotannossa. Niina ja etenkin oikukas Tuire rakentavat omaa maailmankuvaansa, jolla he hakevat irtiottoa vanhempiensa keskiluokkaisesta ja hyvin konservatiivisesta maailmasta. Siskokset keskustelevat uskonnosta sekä siitä, voiko olla yhtä oikeaa uskoa. He miettivät myös Vietnamin sotaa, Hitleriä sekä Hiroshminan pommin aiheuttamia tuhoja. Ruususessa politiikka on vielä sivuroolissa, mutta sitä seuranneissa kirjoissa Joulukuusivarkaus ja Lintu pulpetissa yhteiskunnallisuus on jo keskiössä.

Ruusunen oli muistini mukaan eräs suurimmista virtassuosikeistani muutaman ensimmäisen Selja-kirjan sekä Tuletko sisarekseni-kirjan rinnalla. Parikymmentä vuotta sitten lukiolaisena ihailin Niinan ja Antin kaikkia kirjallisia keskusteluja, vaikka samalla kavahdin Antin hahmoa. Nyt luin kirjan toisin, vanhemman näkökulmasta. Romaanin uudelleenluenta kuitenkin osoitti, että Ruusunen pysyy eräänä suursuosikkinani. Se on minulle samaan aikaan nostalginen, kyseenalainen ja niiden yhteisvaikutuksesta raikas kuin syystuuli Vaahterakadulla.

****½ (sekä nostalgia- että nykypisteillä)

Ruususesta ovat kirjoittaneet myös Maria, upealla tavalla juuri eilen, sekä Booksy, Liisa ja Salla. Siitä on keskusteltu myös Lukupiiri-blogissa.

Blogihaastattelussa kirjailija Chris Cleave

Kaatosateinen torstai-iltapäivä Gummeruksen toimistolla. Romaanistaan Little Been tarina tutuksi tulleella brittiläisellä Chris Cleavella on ollut takanaan tiivis päivä suomalaisen median kanssa: haastatteluja, tapaamisia, ihmisvirtaa ja edessä vielä useampi haastattelu sekä vierailu Akateemisessa kirjakaupassa. Hän on kuitenkin vailla väsymyksen merkkejä ja erittäin ystävällinen, kohtelias, keskusteleva sekä yksinkertaisesti ihana. Kirjabloggaajana olen ihan otettu siitä, että saan haastatella häntä blogiani varten.

Kirjasi Little Been tarina on kiehtova, järkyttävä ja kaunis. Siinä kaksi hyvin erilaista ihmistä, keskiluokkainen englantilainen nainen sekä Britanniaan laittomana siirtolaisena tullut nuori nigerilainen tyttö joutuvat pohtimaan äärimmäisiä kysymyksiä. Mistä keksit aihepiirin koko romaanillesi?

Romaani lähti liikkeelle ajatuksesta, että henkilökohtaisuus ja poliittisuus eivät puhu aina samaa kieltä. Halusin nostaa tietoisuuteen kysymyksen siitä, kuinka paljon itse kukin on valmis antamaan omasta mukavuudestaan auttakseen muita. Kuinka paljon me kaikki voimme tehdä auttaaksemme toisia ja samalla itseämme? Kuinka pitkälle voimme mennä? Halusin tehdä tämän kysymyksen konkreettiseksi: mitä jos joku oikeasti tulisi kolkuttamaan ovelleni, sinun ovellesi, ja pyytäisi auttamaan itseään? Mitä itse kukin siinä tilanteessa tekisi?

Halusin pohtia yksilöiden moraalisia valintoja. Miksi Little Bee meni juuri Sarahin ja Andrewn ovelle on kirjan fiktioksi tekevä aspekti. Jotain oli tapahtunut aikaisemmin. Little Bee ei mennyt heidän ovelleen sattuman oikusta.

Kirjan tarina on tärkeä. Liikut siinä paljon pakolaiskeskuksen tai säilöönottoyksikön tiloissa. Oletko käynyt sellaisissa ennen kirjasi kirjoittamista?

Yliopistosta valmistumisen jälkeen työskentelin jonkin aikaa säilöönottoyksikön keittiössä. Paikka oli kuin vankila. Se oli paikka, jonne ihmiset laitettiin vankilamaisiin olosuhteisiin, vaikkeivat he olleet tehneet mitään pahaa. Heidän ainoa rikoksensa oli se, etteivät he olleet valkoisia. Valtio, jossa ihmiset hylätään noin, on rasistinen. En sano, että yksilöt ovat rasistisia, mutta en pidä siitä, että monet kansalaiset pitävät maahantulijoiden asioita nimenomaan ja vain poliittisen päätöksenteon ongelmana.


Little Been tarina voisi periaattessa tapahtua kenelle tahansa. Onko kirjasi herättänyt laajaa keskustelua Britanniassa?

On toki, mutta ei yksin minun kirjani, vaan moni muu kirja, tapahtuma, päätöksenteko sekä ääneen päässeiden ihmisten kertomukset yhdessä.

Halusin kirjassani nostaa esille yksilön valinnan ja yksilöllisen vastuun kysymyksiä. Voisiko kukaan todella sanoa ei, jos joku tulisi kolkuttamaan kotiovelle apua pyytäen? Voisiko, vaikka olisi poliittisesti oikeallakin? En kuitenkaan halunnut kohdistaa kritiikkiäni vain oikeistolaisille tai konservatiiveille, vaan kysyä myös vasemmistolta, että tuleeko kaikesta tehdä valtiollista? Monesti ihmisen henkilökohtainen valinta, jostain luopuminen hyvän asian edessä, voisi olla paras ratkaisu toimia. Tästä voi toki olla montaa mieltä, mutta entä jos vaikka 500 ihmistä olisi valmis auttamaan yksilötasolla? Se olisi jo melkoinen määrä konkreettista apua ja välittämistä. Keskiössä on vastuun tekeminen persoonalliseksi.

Kirjoitat todella hyvin naisten elämästä. Miksi päähenkilösi ovat naisia ja oliko sinun miehenä helppoa päästä sisälle naisten ajatusmaailmaan?

Minun oli erittäin helppo ottaa kirjaani naisnäkökulma. Mielestäni naiset ovat mielenkiintoisempia kuin miehet. He ovat usein rohkeampia, puhuvat asioista enemmän. Pohtivat oikeaa elämää, mitä miehet eivät usein tee. Miehet kyllä puhuvat paljon, mutta eivät välttämättä sano mitään. Naiset sen sijaan käyvät oikeita keskusteluja. Mielestäni heidän sisäinen maailmansa on rikkaampi kuin miesten.

Toiseksi halusin tehdä Little Been ja Sarahin tarinasta nimenomaan auttamisen moraalikysymyksiä pohtivan. Jos tarina olisi ollut Little Been ja vaikkapa Andrewin (kirjaa lukemattomille tiedoksi, että Andrew on Sarahin aviomies) välinen, olisi siihen todennäköisesti tullut jonkinlainen seksuaalisen vallankäytön aihio, mutta nyt pystyin keskittymään nimeomaan yksilön valintoihin laittoman siirtolaisuuden äärellä.

Sarahista haluan siirtyä Charlieen. Hänen pikkupojan hahmonsa tuo lämpöä ja hauskuuttakin kirjaan. Mistä keksit kirjoittaa pienestä Batmanista?

Charlien hahmo on oma esikoiseni, joka oli viisivuotias kirjan kirjoitushetkellä. Hän vietti kaiken aikansa Batmaniksi pukeutuneena. Hänellä oli kolme Batman-asua: yksi yllä, toinen pesussa ja kolmas kuivumassa. Se oli todella suloista. Lapsen maailmassaan hän pohti sitä, kuka on. Onko hän kuolevainen vai jumala, tavallinen, roisto vai sankari. Se oli todella kiehtovaa.

Meillä aikuisillakin on omat maskimme, joten kirjassa Charlie toimii tuon maskin metaforana. Little Bee yrittää muuttua eurooppalaiseksi, Sarah hyväksi ihmiseksi. Charliesta tulee syy välittää, hän tekee Little Been asiasta henkilökohtaisemman ja tärkeämmän myös Sarahille, äidille.

Kirjoistasi julkaistaan eri versiot Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Little Been tarina on ilmestynyt brittienglanniksi nimellä The Other Hand ja Atlantin toisella puolella se tunnetaan Little Beenä. Mitä mieltä olet tästä käytännöstä?

Kirjat ovat tavallaan eri kieltä, mutta ne tuntuvat silti omilta. Editoin kirjat itse. Kirja on amerikkalaistettu, vaikka sen tapahtumapaikat ovat totta kai samat kuin englantilaisessa versiossa. Kyse on kulttuurisesta translaatiosta, erilaisista tavoista lukea ja puhua.

Voitko kertoa seuraavista kirjallisista projekteistasi?

Lopetin työni Guardian-sanomalehdessä, koska minulla ei ollut aikaa olla sekä toimittaja että kirjailija. Halusin olla kirjailija. Seuraava kirjani Gold ilmestyy vuoden 2012 alkupuoliskolla. Olen kirjasta ihan ylpeä. Kysyn siinä, kuinka pitkälle voimme mennä ystävyyden puolesta. Olen myös kirjoittamassa kirjaa, joka kertoo Afganistanista kotiin palaavista brittisotilaista. Odotan siltä kirjaltani paljon, se tulee olemaan vakavin teokseni.

-----
Haastatteluaikani päätyttyä kiitin Cleavea hienosta keskustelutuokiosta ja poistuin lämmintunnelmaisesta haastattelusta hyvillä mielin. Little Been tarinaan ihastuneena kirjabloggaajana ja nyt myös suoranaisena Cleaven fanina olin tietenkin äärimmäisen onnellinen pienestä konkreettisesti muistosta, jonka itselleni sain:

Olin tavannut kirjailijan jo edellisenä iltana, mikä toi jonkinlaisen tuttuuden tunteen haastattelutilanteeseen. Lämmin kiitos Gummerukselle mahdollisuudesta tavata ja haastatella kirjailijaa.

Thank You Chris for writing such great books. It was wonderful talking with you!

P.S. Mitä sitten Cleaven esikoisen Batman-roolille tapahtui? No, Batman sai tietenkin antaa tilaa Spidermanille, oikealle supersankarille!

Ironiaa Tuu-tikin sanoin

- Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
- No, kuvittele että liukastut johonkin limasieneen ja lässähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: Ymmärrän, että tuo on sinun käsitykesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.
(Tove Jansson: Näkymätön lapsi. Wsoy 1962)

Kotimainen keskiviikko saa nyt olla iloa metsästä löydetyistä herkkutateista, joita eskarilaiseni oppi sekä poimimaan että syömään ja joita kuopukseni karttoi mielestään sienien iljettävän tunnun vuoksi. Kärpässieniä tyydyimme tietenkin vain ihailemaan ja ihmettelemään, miten ne tuovatkin mieleen Elsa Beskown kirjat.

Tove Janssoniin kotimainen keskiviikko liittyy meillä nyt siten, että esikouluikäiseni on jo siinä lukemisen vaiheessa, että haluaa kuunnella ihan oikeita muumiromaaneja ääneen luettuna! Tyttäreni oli eskarissaan kuunnellut Muumipappaa ja merta. Kotona aloitimme ensin muutamalla Näkymättömän lapsen kertomuksella ja eilen illalla pääsimme Vaarallisen juhannuksen ensisivuille. Olen tästä hyvilläni, vaikka omakohtaisesti tiedänkin monien asioiden avautuvan vasta isompana, jopa aikuisena. Jonkinlainen rakkaus Janssonin itsensä luomiin muumeihin on kuitenkin syntymässä ja se jos mikä ilahduttaa jossain määrin muumipuristista äitiä.

Loppuviikko menee - ilman ironian häivääkään - kaikenlaisessa ihanassa ja ihmeellisessäkin kirjallisessa vilskeessä, josta anni M kirjoitti blogiinsa. Kotimaisena kirjana olen lukemassa syyskuun tyttökirjaklassikkoani, josta saan toivottavasti jotain tekstiä aikaan pian.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen
Kustantaja: Otava 2011
Alkuteos: La mujer que buceó dentro del corazón del mundo 2010
Suomennos: Taina Helkamo
Kansi: Ann-Marie & Jan Thunell
Ulkomainen romaani, Meksiko
Sivuja: 304

Hän otti tyttöä kädestä ja vei tämän rannalle, asetti polttavan kuumalle hiekalle punaisen kankaan ja istutti tytön siihen polvet rintaa vasten, ja olen piti toistaa Minä, Minä - tuulta ja merta vastaan.
Ja niin Minä synnyin, elokuun 21. päivänä 1987 karjuessani keuhkojeni kyllyydestä Minä merta vasten, kokonaiseksi kasvaneena ja kaljuna, sukat ja sandaalit jalassa ja kaikkea.

Meksikolaisen Sabina Bermanin romaani Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (2011/2010) alkaa vaikuttavasti valkoisuuttaan hohkavalla hiekkarannalla vaahtoavan meren äärellä. On tyttö, oikeammin vain takkutukkainen villi olento, jonka Isabel-täti löytää ränsistyneestä herraskartanosta. Täti alkaa kasvattaa tyttöä erikoisilla metodeilla huomattuaan, että tyttö oppii toistamalla kaikkea kuulemaansa ja näkemäänsä. Vihreäsilmäinen luonnonlapsi ei jäsennä maailmaa samoin kuin muut, mutta omaa aivan erityislaatuisia kykyjä. Tyttö on Karen, kirjan minäkertoja ja Minä. Neiti Kyvyiltään erilainen.

Tädin huomattua, että Karen oppii asioita nopeammin - tutkimustulosten mukaan Karenin muisti on parempi kuin 98 prosentilla ihmisistä - hän alkaa valmistella Karenia perheyrityksen, tonnikalajalostamon johtoon. Karenin johtajuutta ei häiritse se, että hän ei osaa valehdella eikä hänellä ole mielikuvitusta, käsitystä seksuaalisuudesta tai että hän on älykkyystesteissä lapsen tasolla. Sukelluspuvussa viihtyvä Karen pääseekin niin johtamaan kuin opiskelemaan yliopistossa, vaikka suoritaakin opintojaan varsin erikoisin menetelmin.

Karenin erikoislaatuisuus on kirjan punainen lanka, mutta yhteiskuntakriittisenä ja feministisenä kirjoittajana kotimaassaan tunnettu Berman ottaa kirjassaan kantaa myös ja ennen kaikkea eläinten- ja luonnonsuojelun puolesta. Karenin tarina vie lukijansa erikoiselle matkalle ihmismieleen sekä luonnon, ihmisten ja eläinten väliseen tasa-arvoon ja niiden tarjoamien näkökulmien kautta edelleen aate- ja kulttuurihistoriaan sekä ympäristöpolitiikan ajakohtaisiin kysymyksiin.

Tai Beethoven, joka oli muusikko ja toisinaan räjähtelevä ja pitämätön kuten sinä, naapurustonsa kauhu. Hän karjui naapureilleen asuntonsa ovelta, jotta he olisivat hiljaa kun hän säveltää, kun hän kuuntelee tähtien ääntä, antakaa armoa, tarvitsen hiljaisuutta. Beethoven karjui karjumistaan, kunnes hän eräänä päivänä kuuroutui.
Tarkoitan, täti sanoi, että kaikki nuo nerot olivat jonkin tason autisteja, kuten sinä. Vaikkakaan heidän aikanaan ei käytetty sitä sanaa, autisti.

Yhteiskuntakriittisestä sisällöstä huolimatta Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on kaunokirja, kaareltaan ehjä romaani. Berman kirjoittaa karheasti, mutta kauniisti. Hänen tekstinsä on sekä hauskaa että vakavaa. Romaani on samaan aikaan tajunnanvirtainen ja juonivetoinen. Koska Karenin autistinen ajattelumaailma on ihan omia sääntöjään noudatteleva (kenenpä ei olisi?), määrittävät kirjaa hänen mielensä kiemurat, jotka näyttävät yksinkertaisilta, mutta muodostavat yllättävän monimutkaisen kudelman. Samaan aikaan Karenin tarina tonnikalajalostusbisneksessä etenee niin vetävästi, että kirjasta voi nauttia laadukkaana lukuromaanina. Parasta kirjassa on mielestäni se, ettei Berman väännä asioita rautalangasta, vaan antaa lukijallekin pureskeltavaa ja omaa tulkittavaa. Latinalaisamerikkalaista maagista realismia odottaville voin sanoa, ettei Nainen joka sukelsi maailman sydämeen edusta sitä genreä, mutta joskus realismikin on ihmeellistä.

Vaikka Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on ehjä ja hieno romaani, oli minun vaikea suhtautua kirjassa oleviin lukuisin filosofisiin keskusteluihin. Ne eivät ole irrallisia tarinasta, mutta aatehistorian ja kaunokirjallisuuden yhdistämisessä on aina pieni saarnaavuuden vaara, jollaista vierastan. Sen vuoksi mielenkiintoni kirjaa kohtaan oli loppua sen keskivaiheilla. Bermanin kirja on kuitenkin onneksi niin taiten kirjoitettu, ettei pelkäämääni käsitystä jonkinlaisesta ympäristötietoisesta Coelhosta päässyt syntymään. Päinvastoin, Bermanin kirja on rosoisella tavalla lämmin. Paikoin kirja tuntui siltä kuin Forrest Gump kohtaisi Siilin eleganssin tonnikalajalostamalla. Autistinen Karen on kehitysvammaisen Forrest Gumpin kaltainen ihmelapsi, joka onnistuu melkein kaikessa mihin ryhtyy, vaikka toteuttaa aivan omia toimintatapojaan eikä ymmärrä itseään ympäröivän maailman sosiaaliskulttuurisia merkityksiä. En tunne autismia, mutta Karen tuntuu selviävän kaikesta ihmeen helposti, vaikka hänen erilaiset kykynsä ovat koko ajan läsnä. Olisin toivonut saavani Karenista enemmän irti. Romaanin luonnonsuojelulliset aspektit miellyttivät minua: Bermanin kirjan ydinsanoma on sekä ihmisen että luonnon ja eläinten suojeleminen. Sitä tärkeämpää sanomaa ei mielestäni olekaan.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on minulle suurempi teemaltaan, merkitykseltään ja sanomaltaan kuin tarinallaan tai kerronnallaan kiehtovana romaanina. Vaikka en kaikilta osin pitänyt kirjasta, jätti Bermanin romaani kauniin ja ajatteluttavan jäljen. Kaikessa epäuskottavuudessaan kirjassa on jotain sellaista, mihin haluan uskoa; Jotain ilmavaa, moniselitteistä ja rujolla tavalla rehellistä.

***½

Naisesta joka sukelsi maailman sydämeen ovat kirjoittaneet myös Jenni, Laura, Mari A. (jota kiitän Forrest Gumpista tässä arviossani) sekä Sanna. Kirjan kannesta on pakko sanoa, että se on näiden kahden kirjan leikkimielinen yhdistelmä.

Norjansuklaata ja ruusutunnustus

Pohjois-Korea-kirja ei imenyt minua kirjallisesti kuiviin, mutta jostain syystä lauantaina aloittamani ja aluksi niin mukanaan vienyt romaani ei jaksanutkaan kiinnostaa. Sen sijaan keskityin lukemaan norjalaisia sisustuslehtiä, joista Lev Landlig on ihana sekä käymään perheeni kanssa elokuvissa katsomassa retrolla tavalla suloisen Ellan ja Aleksin yllätyssynttärit. Eilen illalla korkkasin vielä mieheni kanssa dvd:n Näkemiin vaan, muru. En varmaan koskaan kyllästy katsomaan englantilaisia työmiehiä ensin Saksassa ja myöhemmin Britanniassa. Hieman puristisesti aiomme pitäytyä noissa 1980-luvulla filmatuissa jaksoissa.

Norjalaisten sisustuslehtien lukemisen ohella herkuttelin myös norjalaisella suklaalla. Mieheni kävi työmatkalla Oslossa ja toi sitä, mitä tilasinkin. Suosituksia norjalaisesta suklaasta sain ihanaan Ilselään muuttaneelta Minnalta. Kiitos! Taisin kuitenkin saada hieman erilaisia suklaita, mutta ei se mitään, pekaanipähkinät ja chili sopivat yhteen niin, että nyt maanantainakin harmittelen suklaalevyn pienuutta sekä pikaista loppumista. Lapset saivat Norjasta muun muassa kirjan Folk og rovere i Karmemomme by. Blogiani kaikkein pisimpään seuranneet saattavat muistaa tämän matkamuistoihin liittyvän tapamme.

Elokuvien katselun ja lehtien lukemisen ohella teimme pihatöitä. Lasten suruksi trampoliini lähti talviteloille autotalliin, mutta heidän suureksi ilokseen koristekurpitsat puskevat jo toista satoaan. Sitä samaa tekevät herkkutatit taloamme vastapäätä olevassa metsässä. On ihanaa päästä sienimetsään vain kapean hiekkatien ylittämällä!

Tällä viikolla koetan taas reipastua kirjasaralla. Ehkä saan luettua loppuun sen kirjan, jonka lauantaina aloitin. Yritän ainakin, koska haluan pitää siitä kirjasta. Keskiviikkona olen menossa kirjallisille illallisille ja lukemisestakin on ihan runsaudenpulaa.

Minttuli lähetti minulle tällaisen tunnustuksen. Kiitos! Tunnuksen ideana on kertoa viisi lempiasiaansa.

Lempiruokani on savusiika. Tai hirvipaisti. Tai lasagne. Thaimaalaiset ruoat. Porkkanalaatikko. Vuohenjuusto, sinihomejuusto, appenzeller - juustot yleensäkin. Savustetut pikkumuikut. Kalakukon kuori. Kaurapuuro. Tykkään niin monesta ruoasta, vain nakkikeittoa tai -kastiketta en syö. Enkä koskaan tonnikalaa, jota vierastan ennen kaikkea ekologisista syistä, mutta toki makukin tökkii.

Lempimakeinen on yhtä vaikea valita kuin lempiruokani. Yksiselitteinen vastaus on suklaa, koska muita makeisia syön harvoin, lähinnä muiden karkkipusseista. Mutta älkää kysykö suosikkisuklaatani, koska se vaihtelee vuodenajan ja mielitekojen mukan.

Lempilukemistani saa selvyyden blogistani. Lukeminen on minulle enemmän kuin harrastus, se on elämäntapa. Pidän eniten ns. älykkäistä tai laadukkaista lukuromaaneista, kuten Carol Shieldsin ja John Irvingin kirjoista. Tämän vuoden suurimmat löytöni ovat Joel Haahtela ja Kazyo Ishiguro, joiden fani minusta tuli kertaheitolla. Suoranaista viihdettä tai kovapintaisia dekkareita vierastan.

Lempipaikka käsitöille. Hmm. Tämä kysymys on kohdallani valitettavasti vitsi. En osaa neuloa, en virkata ja suoran sauman ompelemisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Mutta jos valokuvien käsitteleminen tietokoneella voidaan laskea digitaaliseksi käsityöksi, niin sitä on mukavinta harrastaa oman kodin työhuoneessa. Paperiaskartelua harrastan keittiön ison ruokapöydän ääressä.

Lempielokuviani ovat Amelie, Veronikan kaksoiselämä, Lost in Translation, Aamiainen Tiffanylla sekä brittiläiset romantiset komediat, 1930-60-lukujen Disney-klassikot, Ang Leen ja Tim Burtonin filmit.

Lähetän ruusuja edelleen norjansuklaavinkkaajalle, Karoliinalle, Susalle, Saralle, Hannalle, Linnealle sekä Anni. m:lle.

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa.

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa.
Kustantaja: Atena 2011
Alkuteos: Nothing to evny - ordinary lives in North Korea
Suomennos: Antti Immonen
Kansi: Eric Laffourge
Amerikkalainen tietokirja
Sivuja: 422

Tohtori Kim ei muistanut, milloin hän olisi viimeksi nähnyt kulhollisen valkoista riisiä. Miksi riisikulho oli ulkona ja maassa? Hän tajusi vastauksen juuri hetkeä ennen kuin kuuli koiran haukkuvan.

Tähän saakka osa hänestä oli tavallaan toivonut, että Kiinassa olisi yhtä köyhää kuin Pohjois-Koreassa. Hän halusi edelleen uskoa, että hänen maansa oli paras paikka maailmassa. Uskomukset, joita hän oli vaalinut koko elämänsä, tulisivat vielä osoittautumaan oikeiksi. Mutta enää hän ei voinut kieltää asiaa, jonka hän näki omin silmin: Kiinassa koiratkin söivät paremmin kuin Pohjois-Koreassa lääkärit.

Millaista on elää arkeaan ja paeta maasta, joka on satelliittikuvien perusteella pimeä, jonka rajat on suljetut ja jonka kansalaiset ainakin julkisesti uskovat johtajansa olevan erehtymätön? Pohjois-Korea on yksi musta aukko niin kartalla kuin monien tietoisuudessakin. Nälänhätä siellä on niin paha, että sammakot ja koiratkin loppuvat maasta vain yhdestä syystä, lapset nääntyvät nälkään ja aikuiset raahustavat tikkulaihana ja kaikkea epäilevänä saamatta minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan. Luvattomasta television omistamisestakin voi joutua vankilaan. Sananvapauden puutteesta ei tarvinne edes mainita.

Mistä tässä tietokirjassa oikein on kyse? Tirkistelystä eräänlaiseen valtiolliseen kuriositeettikabinettiin sekä harmaan ja nälän sävyttämään punakoneeseen? Katsaus tavallisten pohjoiskorealaisten arkeen? Kuvaus vapauteen päässeistä loikkareista, oman elämänsä sankareista? Vaiko faktapohjaisesta ja laadukkaasta tietokirjasta? Barbara Demickin kirja Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa (2010/2011) on tirkistelyä lukuunottamatta kaikkea tätä. Se on kaunokirjallisen vetävä, mutta samalla uskottava ja paljaan rehellinen tietokirja kuudesta Pohjois-Koreasta loikanneesta ihmisestä.

Nuoret rakastavaiset Mi-ran ja Jung-sang, lääkäri Kim, vaeltava pääskynen - katulapsi - Hyuck, aatteelle omistautunut perheenäiti rouva Song sekä hänen itsepäinen tyttärensä Oak-hee valottavat Demickille arkeaan demokraattisessa isänmaassa sieltä loikkaamisen jälkeen. Elämä Juche-aatteeseen pohjautuvassa maassa on vaikeaa, puutteen- ja kurinalaista, mutta kuitenkin mahdollista. Demickin kirjassa ihmiset käyvät koulua, menevät naimisiin, pitävät juhliaan ja vauraimmat katsovat jopa televisiota - kaikki toki monikerroksisen poliittisen hegemonian säätelemänä. Kirjan kaikkien päähenkilöiden, oikeasti elävien ihmisten, näkökulmasta entinen kotimaa on kauhistuttava paikka, jonne sydän kuitenkin kaipaa ikuisesti. Kertojana ja tietokirjailijana Demick pyrkii asettumaan niin objektiiviseen rooliin kuin voi ja taustoittaa Pohjois-Koreaa koskevat tietonsa monipuolisin lähdeviittauksin.

Isä, meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta,
kotimme on työväenpuolueen huomassa,
olemme kaikki siskoja ja veljiä.
Vaikka tulimeri uhkaisi lapsosten
ei tarvitse pelätä:
Isämme on kanssamme.
Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta.

Niin, pahemmin vikaan ei voisi mennä kuin edellä mainitussa lastenlaulussa. Maailmalla ei ole mitään kadehtittavaa Pohjois-Korealta. Demick toteaa kirjassaan saman, minkä kaikki maailman johtavat sanomalehdet: on ihme, että muiden (kommunisti)diktatuurien kaatuessa tai muuttaessa muotoaan Pohjois-Korea pysyy samanlaisena, suljettuna, pimeänä ja autoritäärisenä. Politiikkansa propagandaan ja kansalaisten pelotteluun pohjaava Pohjois-Korea ei muuttunut maan Isän Kim Il-sungin kuoltua ja hänen poikansa Suuren Marsalkan, Kim Jong-ilin, astuessa valtaan. Kim Jong-ilin terveys reistailee, mutta kuten Demick kirjoittaa, on hänen poikansa Kim Jong-nam pelkkä arvoitus (Wikipedian mukaan hän pyrki laittomasti Japaniin, pois kotimaastaan). Voiko hirmuhallinnon valta katketa ja kuinka kauan maa voi pitää kansalaisensa pimennossa tiedonsaannin suhteen? Ja ennen kaikkea, millaista jälkeä maan asukkaat kantavat sisimmässään sukpolvi toisensa jälkeen?

Demickin kirja, kuten varmasti kukaan tai mikään muukaan, ei kykene vastamaan tähän. Demick ei näennäisesti kirjoita politiikkaa, vaan kertoo monta kertaa haastelleidensa ihmisten tarinan. Silti Demickin teos on onnistuneella tavalla poliittinen, sillä ihmisoikeuksissa kyse on pitkälti siitä, millaisessa valtiollisessa järjestelmässä ihmisellä on oikeus ja ennen kaikkea onni elää.

Suljettu maa on hyvässä ja pahassa erittäin amerikkalainen kirja siinä mielessä, että Demick rinnastaa hyvinvoinnin ravinnon ja vapauden ohella viihdekulttuurin kulutushyödykkeisiin. Kun ihmiset näkevät nälkää pohjoisessa, tuntuu hieman hullulta lukea eteläkorealaisista saippuasarjoista eräänlaisena vapaan maailman airueena. Toisaalta kuitenkin tosiasia on, että tiedonsaannin tasa-arvoisuus, ruoan saanti ja moni muu hyvinvointia ja vapautta edistävä tekijä ovat mahdollisia maassa, jossa politiikka, uskonto, saippuasarjat, internet ja vaikkapa pinnallisen oloiset muotivaatteetkin ovat luonteva osa oman vapaan identiteetin rakentumista. Tiedonsaanti mahdollistuu tasaveroisesti vain maassa, jossa ensiksikin on sähköä sekä tietoliikenneyhteyksiä ja jossa toiseksi näitä ei millään tavalla rajoiteta tai sensuroida. Edelleen on sanottava, että kaikki on suhteellista, mikä näkyy Demickin kirjassa. Kiina, joka ei todellakaan ole mikään demokratian airut, näyttäytyy vapaana, yltäkylläisenä ja vieraanvaraisena maana. Etelä-Korea puolestaan nojaa kaikessa hyvinvoinnissaan vanhoihin tapoihin ja sukulaisyhteisöön.

Vaikka kirjassa on kauheuksia, nälänhätää, katoamisia ja teloituksiakiakin, ei kirjaa ole liian ahdistava lukea. Demick ei mässäile, vaikka Pohjois-Korean leirien olot rinnastuvat paikoin natsien keskitysleireihin. Mikä tärkeintä, Demick on koko ajan pienen ihmisen puolella. Hän oivaltaa, että Mi-ran, rouva Song ja muut ovat urheita selviytyjiä yhteiskunnassa, jossa tavalliset, hyvät ihmiset ovat koneiston pelinappuloita. Suljetun maan lukeminen onkin peräti voimaannuttavaa siksi, että lukija tietää heti alusta saakka, että kirjan keskeishenkilöt ovat päässeet pois Pohjois-Koreasta. Toki he kaikki ovat maksaneet korkean hinnan, kärsineet eikä osa heistä tunnu sopeutuvan kunnolla Etelä-Koreaan. Vuosikymmenet kulissimaassa eivät voi jättämättä pysyviä jälkiä ihmiseen. Demickin kirjan rikkaus on siinä, että hänen onnistuu kuvata päähenkilöidensä sisäistä maailmaa ja samalla koskettaa lukijansa sielua. Oikeastaan kirjan ainoa puute on siinä, että tämä kuvailu jää hieman kesken. Mieltäni jäi vaivaamaan ihmisten nykyarki Etelä-Koreassa. Demick kyllä kertoo, että Mi-ranilla on lapsi, muotivaatteet, auto ja televisio, mutta miten esimerkiksi Oak-hee tai Hyuck sopeutuvat kaikkien vaikeuksiensa jälkeen?

Olen ehkä epäoikeudenmukainen pohtiessani näitä, koska Demickin kirjan fokus on nimenomaan pohjoiskorealaisen arjen sekä maasta pakenemisen kuvailussa. Elämä Etelä-Koreassa vaatisi jo kokonaan uuden kirjan, jollaisen lukisin mielihyvin. Kyse on siinä määrin monimutkaisesta poliittisten ja yksilöllisten suhteiden verkosta sekä ihmisen koko identiteetistä, ettei kaikkea voi mahduttaa yksiin kansiin.

Suljettu maa on erittäin vetävä kirja, jossa on kuulua tarinan imua. Minä luin tätä kirjaa öisinkin, sillä vaikka tiesin Mi-ranin, Jung-sangin, rouva Songin, Kimin, Huyckin sekä Oak-heen onnistuvan loikkauksessaan, oli minun pakko saada tietää, kuinka tuo unelma onnistui. Demickin kirja ajatteluttaa, järkyttää, yllättää ja pitää otteessaan. Se kirvoittaa kyyneliin nälkiintyneiden päiväkotilapsien törröttäviä luita ajatellessa, se saa haukkomaan henkeään rakastavaisten näkemän säkevöivän yötaivaan alla ja ennen kaikkea se luo uskoa ihmisyyteen. Suljettu maa on kaunokirjallinen tietokirja, minkä vuoksi sen lukeminen on kaikesta surullisuudestaan huolimatta nautittavaa: sen jokainen henkilö tulee lukijaansa liki. Ja mikä tärkeintä, surussa ja kurjuudessa kasvaa toivo. Huomenna voi olla paremmin. Huomenna on paremmin.

****

Eppu Nuotio: Kingi ja kaverit

Eppu Nuotio: Kingi ja kaverit
Kustantaja: Otava 2011
Kansi & kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kotimainen lastenromaani
Sivuja:107

Kingi nuolaisee Pojan naamaa ja kun se saa Pojan nauramaan, se nostelee kulmakarvojaan ja sen koirannaamalle leviää leveä hymy. Kingi pitää matkailusta ja autolla ajelusta. "Kyllähän kuninkaat tosiaankin matkustavat toisinaan valtiovierailulle", Kingin tuumii. "Taitaa olla Hiittisten kuninkaankin aika poistua hetkeksi metsästysmailtaan ja käydä tarkastamassa pääkaupungin puistojen kunto".

Sympaattinen koiraherra Kingi alkaa olla jo viidentoista vuoden ikäinen vanhus. Se ei ole enää kovin vetreä, minkä vuoksi se loukkaa itsensä yrittäessään hypähtää tervehtimään ihmisperheensä kuopusta. Niin Kingi matkustaa muinaisille kotikulmilleen Helsinkiin tapaamaan eläinlääkäriä sekä morjestamaan vanhoja kavereitaan pääkaupungin koirapuistoissa ja kadunkulmilla. Myös Kingin kotona tapahtuu, kun perhe saa vieraakseen rakkaan ystäväperheen, jonka nuori koira tekee liian läheistä tuttavuutta Kingin kaikkein tärkeimmän, ruokakupin, kanssa...

Eppu Nuotion Kingi-koirasta kertova sarja lie tuttu monille esi- ja alakouluikäisten vanhemmille. Sarjan viides kirja Kingi ja kaverit (2011) vie lukijansa jälleen Hiittisten merellisiin maisemiin Kingin ihmiskavereiden Keppinaisen, Isonenän, Kiharamiehen, Punapään sekä Pojan, sen kaikkein rakkaimman luo. Mukana ovat tietenkin myös perheen muut koirat, Miska-mummo, Susse-neiti ja Silvi sekä koko joukko luonnon- ja maaseudun eläimiä aina rupisammakosta lehmiin.

Kingi ja kaverit on tyylipuhdas lastenromaani, mutta kerrontansa puolesta niin episodimainen, että se voisi olla pieni kertomuskokoelmakin. Kirja etenee tilanteesta toiseen väljien siirtymien keinoin. Kaikkea kuvataan koiran näkökulmasta, minkä vuoksi ihmiset näyttävät hilpeästi välillä aika hassuilta ja tavoiltaan omituisilta. Koirat sen sijaan osaavat yhtä lailla neuvotella kuin tapellakin. Lukijaa auttaa, jos hän on lukenut ainakin yhden sarjan kirjan aikaisemmin, mutta kirjan voi toki lukea ihan kylmiltäänkin.

Kingi yrittää keksiä, miten saisi savustettua Isonenän ulos. Se ulvahtelee, mutta Isonenä ei huomaa mitään. Se haukkuu, mutta Isonenä ei huomaa mitään. Se kiskoo Isonenää pyjamanhousuista, mutta Isonenä ei huomaa mitään. Se nuolee Isonenän varpaat, mutta vaikka Isonenä kutiaa, kirpistelee varpaitaan ja hihittääkin, niin  kutittajaansa hän ei havaitse. Ei sittenkään, kun Kingi työntää kuononsa Isonenän paidan alle.

Episodimaisuutensa vuoksi kirjan juoni ei ole kovin yhtenäinen: pieni romaani alkaa Kingin eläinlääkärireissusta, sitten varastellaan ruokaa ja lopulta puolustetaan omaa reviiriä. Kirjan punaisena lankana toimii Kingin arki sekä koiravanhuksen suhtautuminen muihin koiriin. Olisin kaivannut hieman yhtenäisempää juonta kirjaan, koska kertomus katoaa koira-arjen puuhiin. Nuotio onneksi kuitenkin kirjoittaa siinä määrin valoittavasti, hauskasti sekä koirien maailmaa oivaltavasti, että nautin kyllä kirjan lukemisesta esikoiselleni. Hauskan kerrontansa vuoksi Kingi ja kaverit on hyvä näinkin. Nuotion luontokuvaus on aivan erityisen onnistunutta. Hän kirjoittaa laajoin sanankääntein saariston vuodenajoista, siellä elävistä lintulajeista ja kukkaan puhkevista kasveista. Kerronta ei kuitenkaan pysähdy, vaan yhdistyy osaksi koirien elämää. Myös Katri Kirkkopellon kuvitus on oivaltavaa.

Koska Kingi ja kaverit on jo viides osa hiittisläisestä koirasta ystävineen, en voi vertaamatta sitä muutamaan muuhun eläinaiheiseen lastenkirjasarjaan, kuten vaikkapa Lin Hallbergin Sinttu-hevoskirjoihin tai omasta lapsuudestani tuttuihin Merja ja Marvi Jalon kirjoihin. Kingin ja kavereiden ongelmakohdaksi mainitsemani juoni voisi olla yhtenäisempi, mutta Nuotion kieli on noita hevoskirjoja kaikin tavoin parempaa. Hän kirjoittaa kauniisti, elävästi ja viehättävästi, kun taas esimerkiksi tyttäreni rakastamia Sinttuja lukiessani olen sinänsä suloisten kirjojen kohdalla kokenut hetkittäin suoranaista myötähäpeää huonon kielen vuoksi: jos passiivimuoto ja sana ihku tulevat vastaan vielä kerrankin, kiikutan kirjan takaisin hyllyyn! Nuotion tekstin kohdalla tätä vaaraa ei ole. Kingiä onkin oikea ilo lukea ääneen.

Yleensä kirjasarjoja lukevat ahmimisikäiset alakoululaiset, joille Kingitkin ovat Otavan ikäsuosituksen (7 ->) perusteella tarkoitettu. Oma esikoiseni, joulukuussa kuusi täyttävä tyttö, on ikäisekseen kypsä kirjojen kuuntelija ja pian lukijakin. Hän on viihtynyt mainiosti niin pitkien lastenromaanien (muun muassa Marikki, Oli ennen Onnimanni) kuin uusien sarjakirjojenkin (mm. Sintut) parissa. Toki hän rakastaa edelleen myös kuvakirjoja sekä lasten tietokirjoja. Nyt Kingi-kirjan tarjoaman aasinsillan yhteydessä haluaisin kysellä teiltä lukijoilta, että millaisia teidän mahdolliset lapsenne ovat lukijoina ja kuuntelijoina? Vetoavatko (lukijan/kuuntelijan ikä huomioonottaen) kuvakirjat, hauskat sattumukset, laajat ja pohdiskelevat luontokuvaukset vai jännittävä ja nopeatempoinen juoni? Tai millaiset lastenkirjat vetoavat juuri sinuun aikuisena lukijana?

Vaikka juoni koostuu episodeista, rytmittyy Kingi ja kaverit hienosti mainitsemaani kolmeen "osaan". Onnistuneen rytmityksen vuoksi kirja sopii mainiosti esikouluikäisen iltasaduksi tai itse jo lukevalle pikkukoululaiselle vaikka kerrallakin ahmittavaksi. Tärkeintä on suloinen, mutta sopivan särmikäs päähenkilö sekä koiran ja ihmisen välisen vuorovaikutuksen sujuva, samaan aikaan humoristinen ja hivenen haikea, kuvaaminen. Hyvän lastenkirjaperinteen mukaisesti Kingi ja kaverit osoittaa ystävyyden voiman.

****- (oma arvioni, laadukas ja hyvä lastenromaani, ei kuitenkaan "klassikkoainesta")
****** (lapsen mielipide, tämän blogin ensimmäiset kuusi tähteä!)

Loppuun vielä Joulutyttöni kommentit: Kingi on ihan p-a-r-a-s! Parempi kuin muut. Ei tää oo viis tähtee, vaan kuus. Mutta mitä jos Kingi kuolee seuraavassa kirjassa kun se on niin vanha? Mitä jos se joutuu sairaalaan?

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka

Kotimainen keskiviikko
Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka
Kustantaja: Wsoy 1973
Kansi: Vanhempieni hyllystä löytyneestä painoksesta ovat kansipaperit kadonneet
Kotimainen romaani, jännityskirja
Sivuja: 281

Minä tiedän koko ajan että se on vain unta ja haluaisin herätä tai ainakin muuttaa sitä vähän: kääntyä vasemmalle käsityöluokan ovesta tai oikealle alakerran portaisiin, sitä kautta pääsisin ulos painajaisesta.
Mutta minun on vain kuljettava suoraan eteenpäin - niin kuin sinä iltana - vaikka tiedän että olen peruuttamattomasti myöhässä, että se on jo tapahtunut. Minun on pakko kulkea käytävä päähän asti. Askeleet kaikuvat kumeina tyhjässä koulussa - niin sinä iltana - ja se kauhea odottaa käytävän päässä.

Ulla Autio, nuori äidinkielenopettaja, herää toistuvasti samaan painajaiseen, joka johdattaa hänet kahdeksanvuoden takaisiin tapahtumiin 1960-luvun itäsuomalaiseen koulumaailmaan ja sekä murhiin, joiden aikana Ulla itse oli kuin tahmeassa alkutalvisessa unessa. Paha, susi, pimeys ja ennen kaikkea ahdasmielisyys tuntuu vaanivan kaikkialla pienessä kirkonkylässä.

Eeva Tenhusen jännitysromaani Nuku hyvin, Punahilkka (1973) vie lukijansa Kiteetä muistuttavalle paikkakunnalle itärajan tuntumaan. Suuresta kaupungista paikkunnalle muuttava Ulla, minä-kertoja, on nuori opettajaopintojaan viimeistelevä humanististen tieteiden kandidaatti, joka ei taannoisen itsemurhayrityksensä vuoksi saa töitä muualta. Romaanin kirkonkylä ei juuri nuoria opettajia houkuttele: siellä on muutama kauppa, kirkko, Osuuspankki skeä nuoriseurantalo, jossa opettajan sopii käydä elokuvissa, muttei sentään tansseissa. Parhaat ostokset ovat kumisaappaat, jotka turvaavat kuivat jalat kylän rapakkoisella pääkadulla, eikä ole mitenkään outoa, että eräänkin koululaispojan isä toimii Juurikan tähkän, paikallisen pontikkamerkin, asiamiehenä. Elämä voisi kylän sisäänpäinlämpiävyydestään huolimatta olla idyllistä ellei kaikki muuttuisi marras-joulukuussa.

Lukuvuosi alkaa hyvin. Ulla tuntuu solahtavan yhdeksi tytöistä, jotka nuorina ja naimattomina ovat opettajakunnan hierarkiassa alimpana. Kaikkein yli on tietenkin romanttisiakin haaveita monessa herättävä Tuomas Tarkiainen, rehtori ja kirkkoherra, joka saa naisen kuin naisen lankeamaan itseensä - vain platonisella tasolla, totta kai. Hänen jälkeensä hierarkiassa ovat miehet, joille sallitaan jopa juomiskulttuuri sekä flirttailu, sitten rouvat, jotka pitävät omia kutsujaan ja lopuksi tytöt. Kaiken ulkopuolella ovat se ruutupaitainen vaitonainen miesopettaja sekä värikäs kuvaamataidon opettaja. Heidät kaikki Tenhunen esittelee romaaninsa alkulehdillä Otteena K:n yhteiskoulun vuosikertomuksesta. Ulla löytää rytmin opetukseensa, osallistuu sopivassa määrin sosiaalisen elämään ja ystävystyy. Asiat saavat kuitenkin uuden sävyn syyslukukauden edetessä. Tyttöjen ikkunan takana vaanii joku, sitten Ulla löytää ensin luokan rasittavan kielikellon Marketan verisenä sekä tajuttomana ja hieman myöhemmin Tuomaksen murhattuna. Kaikki on kuin painajaista ja Ulla itse jonkinlaisessa horroksessa.

Heti marraskuun alussa paha lähti liikkeelle.
Aluksi se hiiviskeli nurkissa. Sen voi vain aavistaa kuolleessa mustassa maassa, kylmännihkeässä sumussa oka himmensi luokkien loistevalaisimet niin että tuskin näki lukea.
Lapset muuttuivat tylsiksi ja haluttomiksi, piilevä ilkeys puhkesi niissä kuin kulkutautina. Ensin se oli suhteellisen normaalia: ikkunoita vain meni rikki tavallista enemmän, tappelut toistuivat tavallista tiheämmin, väärille vastauksille hihiteltiin luokissa tavallista pahantahtoisemmin. Sitten alkoi varasteluepidemia.

Nuku hyvin, Punahilkka on mielestäni pikemminkin jännityskirja ja kouluyhteisön sosiaalis-kulttuurinen kuvaus kuin suoranainen dekkari. Toki kirjassa tapahtuu murhia, joihin löytyy ratkaisu sekä hyvin rakennettu motiivi, mutta romaanissa poliisi- tai etsivätyöskentely ei ole keskeistä, vaikka keskusrikospoliisin edustaja murhia selvitteleekin. Sen sijaan keskiössä on opettajakunnan elämän kuvaus hauskalla, oivaltavalla ja koskettavalla tavalla. Tenhunen tuntee koulumaailman. Hän osaa luoda mainioita karikatyyrejä opettajista ja oppilaista: on kiltti matematiikan tuntiopettaja, joka valvoo jälki-istuntoja muiden vuoroilla, on liian kireitä vaatteita käyttävä blondi liikunnanopettaja, jonka kiroilevan kuoren alla on epävarma maalaistyttö. On luokan rasittava kielikello sekä se liioitellun kohtelias nuorimies, jonka saa pelkällä läsnäolollaan luokkatoverinsa villeiksi. Pidin kovasti myös siitä, ettei kirja pursua raakuuksia, vaan sen jännitys ja suoranainen pelottavuus rakentuu arkisista seikoista: koko ajan pimeämmäksi käyvästä syksystä, täytetystä sudesta koulun lasivitriinissä, jalanjäljistä metsässä sekä opettajakunnan keskinäisen ystävyyden muuttumisesta kyräilyksi ja epäilyksi.

Olen lukenut Nuku hyvin, Punahilkan niin monesti, että muistin kirjasta melkein kaiken, vaikka edellisen kerran luin kirjan kymmenisen vuotta sitten. Kirja onkin minulle niin rakas, että vaikka olen suorittanut Susan nostalgiahaasteen, nostan sen muiden lukemieni haastekirjojen joukkoon eräänlaisena bonuksena. Koska Tenhusen romaani on minulle niin tuttu, ei se tarjonnut enää yllätystä murhaajan paljastuttua. Luin kirjan ensimmäisen kerran yläaste- tai lukioikäisenä, jolloin en olisi voinut aavistakaan murhaajaa. Nyt muistin syyllisen ja tämän motiivit jo heti opettajakunnan esittelyn luettuani, mutta kirja piti silti otteessaan. Lukijafokukseni tosin oli muualla: Tenhusen kirjoittajanotteessa, joka on raikasta ja yhteisökuvaukseltaan niin onnistunutta, että kirja voittaa kaikki viimeisten vuosien aikana lukemani jännityskirjat (joita on vain kourallinen).

Romaanissa on kaikesta huolimatta muutamia teemoja, jotka ovat 1970-luvun Suomessa varmasti herättäneet keskustelua ja tuntuneet rohkeilta, yllättäviltäkin. Nykulukijalle teemoissa ei ole mitään uutta, mutta 2010-luvulla kirjaa lukiessani ainakin minä pohdin muutaman ratkaisun suoranaista korrektiutta. Nyt asiat esitettäisiin varmasti toisin, vaikka juonenkulku olisikin tismalleen sama kuin vuonna 1973.

En kuitenkaan valita. Nuku hyvin, Punahilkka on omaa aikaansa peilaava kirja. Tenhunen osaa kuvata pienen kirkonkylän elämää, opettajakuntaa ja koko kouluyhteisöä, ystävyyssuhteita, mustasukkaisuutta, luontoa ja jonkinlaista itäsuomalaista mielenmaisemaa niin hyvin, että hänen tekstinsä tuntuu viidennelläkin lukukerralla raikkaalta, kotoisalta ja tuttuudestaan huolimatta jännittävältä. Suosittelen Nuku hyvin, Punahilkkaa myös niille (kaltaisilleni) lukijoille, jotka ainakin joissain määrin vierastavat dekkareita. Tenhusen tarinassa on siinä määrin tenhoa.

Suomen dekkariseuran sivulla voitte lukea Eeva Tenhusen haastattelun, jossa kirjailija pohtii muun muassa itä- ja länsisuomalaisen ihmisen eroja sekä kertoo, miksei enää kirjoita romaaneja.

Mirkka Rekola: Ei näin (runohaastetta rönsyillen)

Ei näin. Ei neulasten narua,
jos tahdot taivalta karua
läpi tulen ja veden ja jäljettömiin.

Polun ojennus kesyttää uuvuksiin.

Mene rimpeä pitkin
ja kuuntele kurppaa,
mene tiheikön kautta tiettömiin.

(kokoelmasta Vedessä palaa, Wsoy 1954)

Jennin runohaasteeseen on aina ihana vastata ja nyt sain syyn tuoda Mirkka Rekolan hienoa runoutta blogiini.

Me emme menneet tiettömiin, vaan kolmen sukupolven naisten kera poimimaan puolukoita ja haaparouskuja. Viisivuotiaani etsi myös mörrimöykyn koloja, söi munkkia ja löysi vielä jäkälän peittämän haltiasauvan. Olin lapsuusmaisemissani Savossa.

Kävimme myös vanhan kouluni pihassa. Kouluaikaan meillä oli kummitushuone ja ulkohuussit. Joulukuussa valoimme kynttilöitä ja vanhan UKK-ajan hengessä joka talvi hiihdettiin perheviesti (edit.: joka ei ollut oikea UKK-hiihto, Koivisto taisi olla jo presidenttinä). Koulurakennus pääsi myös mukaan Kaarina Huhtisen nuortenromaaniin Kelloaaria. Nyt vanha kouluni on monitoimitalo erilaisten järjestöjen tarpeisiin. Uusi (hah, 1980-luvun lopulla valmistunut) koulu sijaitsee reilun kilometrin päässä. Siellä on totta kai sisävessat, liikuntasali ja kaikki muu tarpeellinen, mutta sieltä ei varmasti pääse vuorenpeikkojen vuorelle eikä kummitussalolle.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: Noah Barleywater Runs Away 2010
Suomennos: Laura Beck
Kuvitus: Oliver Jeffers
Ulkomainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 224


Ja tässä hän nyt oli, aivan omillaan, nuori soturi matkalla taisteluun. Hän kääntyi ympäri ja ajatteli Se siitä! Tämän jälkeen en näe tuota taloa enää ikinä! ja jatkoi matkaansa, kulki eteenpäin tärkeän näköisenä kuin mies, joka tietää että seuraavissa vaaleissa hänet varmasti valitaan pormestariksi. Oli välttämätöntä näyttää itse varmalta - sen hän oli ymmärtänyt jo varhain. Aikuisilla oli nimittäin ikävä taipumus suhtautua yksin liikkuviin lapsiin niin kuin näillä olisi paha mielessä. He eivät koskaan ajatelleet, että siinä ehkä oli vain nuori henkilö matkalla näkemään maailmaa ja kokemaan suuria seikkailuja. He olivat niin kovin ahdasmielisiä, aikuiset. Se oli yksi heidän monista ongelmistaan.

Kahdeksanvuotias Nooa Notkoniitty on päättänyt jättää hyvästit kodilleen. Hän ei halua enää asua kotonaan vanhempiensa kanssa. Ei, vaikka puunhakkaaja-isä on kiltti ja maailman huonointa ruokaa laittava äiti mestari keksimään mitä ihmeellisempiä asioita; Jos perhe ei esimerkiksi pääse merelle, voi meren ihan hyvin tuoda perheen luo! Nooan kotona kuitenkin tapahtuu asioita, jotka ovat liian vaikeita pohdittavaksi ja sen vuoksi Nooa karkaa pois. Karkumatkallaan hän kohtaa kaikenlaisia vastaantulijoita puhuvista eläimistä alkaen ja päätyy lopulta vanhan miehen pitämään lelukauppaan, jossa seikkailuna alkanut karkumatka muuttuu oman elämän perspektiiviä avartavaksi pohdinnaksi.

Irlantilaisen John Boynen saturomaani Nooa Notkiniitty karkaa kotoa (Bazar 2011/2010) on liki täydellinen kirja lapsille ja aikuisille sekä kaikille siltä väliltä. Kirjassaan Boyne kertoo otteessaan pitävän tarinan, mutta haastaa samalla lukijansa painimaan vakavien teemojen kanssa.

Boynen luoma satumaailma on samaan aikaan turvallinen, hieman pelottava, melankolinen ja äärettömän metka. Vanhan miehen lelukauppaa ympäröi maaginen ilmapiiri, jossa ovet ja sätkynuket ovat yhtä eläviä kuin ihmiset ja eläimetkin.  Nooan kohtaama mäyräkoira on varsinainen tarinaniskijä. Itse lelukauppakin on erikoinen. Mikään siellä myytävistä leikkikaluista ei ole tehty muovista, vaan kaikki on työstetty hyvää laatua hohkaavasta puusta, joka tuntuu pitävän jonkinlaista etäistä huminaa. Leikkikalut eivät näytäkään leluilta, vaan paljon merkittävämmältä. Kaikkein erikoisinta on kuitenkin se, ettei kukaan asiakas, vieras ihminen, ole koskaan aikaisemmin löytänyt perille ennen Nooaa. Niinpä Nooa, fiksu (luokkansa seitsemänneksi paras!) pikkupoika, saa selittää kauppaan astumisensa kaikkien lelujen tekijälle, vanhalle miehelle. Kirjan ytimessä ovat kysymykset, miksi Nooa karkasi kotoaan ja kuinka hän ratkaisee oman elämänsä kenties kipeimmän seikan?

Mutta silti tässä puussa oli jotakin aivan erikoista jota hän ei oikein pystynyt määrittelemään. Jotakin hypnotisoivaa. Jotakin mikä sai hänen silmänsä laajenemaan ja suunsa loksahtamaan auki ja houkutteli hänet unohtamaan hetkeksi tai pariksi että hänen piti hengittääkin.
"Oletan että olet kuullut ne tarina?" sanoi ääni hänen oikealta puoleltaan, ja käännähtäessään Nooa näki iäkkään mäyräkoiran tepsuttelevan häntä kohti seurassaan raskastekoinen aasi, joka katseli metsänpohjaa niin kuin olisi etsinyt jotain kadottamaansa.

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on sydämellinen vanhanajan saturomaani, joka noudattelee perinteisen fantasian tuttua kaavaa Narnioista Harry Pottereihin; Periaatteessa ihan tavallinen lapsi siirtyy erikoiseen paikkaan, tapaa siellä erilaisia satuhahmoja ja oppii ymmärtämään maailmaa uudella tavalla. Nooa Notkoniityn tarinassa pieni pala fantasiamaailmaa siirtyy hänen maailmaansa lelukaupan muodossa. Boynen kirja on monia, mutta ei kaikkia, satuseikkailuja syvällisempi. Seikkailun rinnalla tarinoinnilla on suuri sija romaanin kulussa. Vanha mies ja Nooa kumpikin alkavat ymmärtää omaa itseään paremmin jaettuaan menneisyytensä ja nykyisyytensäkin toistensa kanssa elämäntarinansa kertomalla. Ehkä juuri siksi Nooa Notkoniityn tarina riipaisee aikuislukijan sydäntä; Tämä aavistaa, miksi Nooa karkasi kotoa ja minkä vuoksi se oli välttämätöntä.

Kirjoittaja Boyne on tasaisen hyvä. Hänen kerrontansa ei säväytä kielellisesti, mutta tunteellisesti sitäkin enemmän. Moitteen sijaa en kirjasta keksi. Nooa Notkoniityssä ei ole mitään liikaa, mutta mitään en ottaisi kirjasta poiskaan. Nautin kirjan lukemisesta, ja myös sain kirjalta paljon. Kirjan suomennoksessa eräs auringonnousuun ja -laskuun liittyvä pikkuseikka kiinnitti huomioni, mutta koska en ole lukenut kirjan alkukielistä versiota, en voi tietää, onko Boyne itse kirjoittanut asian toisin kuin lukijan mieli sen ymmärtää. Laura Beckin suomennos on laatutyötä. Se jatkaa samaa kotimaisten suomentajien linjaa kuin Kersti Juvan tai Jaana Kapari-Jatan. Beck on keksinyt mainiot suomalaiset vastineet henkilöhahmojen nimille ja ainakin minä sain hymyn huulilleni kohdatessani muun muassa rouva Rapelin, Niila-Kalevi Käkkäräjärven, Marjukka Kärkkään sekä Topi Sulosen.

Jäin kuitenkin miettimään kirjan luokittelua lastenkirjaksi, sillä huomaan olevani tuon luokittelun vanki. Puhuvat mäyräkoirat, aasit, nuket ja ovet tekevät kirjasta saturomaanin. Kahdeksanvuotias päähenkilö varmasti auttaa lapsiyleisöä kiinnittymään kirjaan, mutta jotenkin - kuitenkin - Boynen kirjassa on tasoja, joiden merkitysten avautumisesta lapsille en ole aivan varma. En halua aliarvioida lapsilukijoita, he ovat usein niitä parhaita, mutta kirjassa Nooan karkaamisen teeman takana olevat kysymykset ovat ainakin lukijalle melkein liiankin surullisia.Oman eskarilaiseni annan kasvaa vielä tovin ennen kuin kirjan hänelle luen. Toisaalta hiljattain kuulin viisivuotiaasta, joka tyytyväisenä ja ihastuneena kuunteli koko Boynen kirjan ääneen luettuna. Sen vuoksi pohdin, että mahdanko ylitulkita? Kentis monikerroksinen satu on lapsille "vain" hyvä tarina? Ehkä he ottavat tarinan annettuna sellaisena kuin se on? Sen haluan vielä sanoa, että jos hankitte kirjan lapsellenne, niin keskustelkaa kirjasta tämän kanssa etenkin, jos lapsi on herkkää ja pohdiskelevaa sorttia. Se kannattaa ja luo varmasti hedelmällistä ajatustenvaihtoa, sillä Nooa Notkoniitty on erittäin hyvä kirja.

Ajattomalla tavalla klassinen Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on myös kunnianosoitus eräälle kaikkien tuntemalle satuhahmolle. Kenelle, sitä en tässä paljasta, vaan kehoitan kaikkia saturomaanin ystäviä lukemaan kirjan itse. Boynen sadussa on lumoa ja hauskuutta sekä kaiken takana piilevää vakavuutta, lohtuakin. Minua sydämeenkäypä kirja onnistui liikuttaa tavalla, jota harva aikuisten kirjakaan tekee. Kuinka moni (periaatteessa) lastenkirja naurattaa ja saa kyynelehtimään samalla kertaa?

****

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa-kirjalla osallistun useampaankin kohtaan iki-ihanaa Totally British-haastetta.

Äänikirjakävelyllä

Rakastan syysaamuja. Olen kuitenkin hidas herääjä ja kaipaan aamuiltani rauhaa, kupillista kahvia, juusto-tomaattipäällysteisiä voileipiä sekä Hesarin kotimaa- ja kulttuurisivuja. Lapsiperheessä aamut ovat harvoin harmonisia: aina on kiire, toinen sukka hukassa, hiukset takussa ja päiväkodin lelupäivän lelu valitsematta. Minulla on se onni, että teen töitä kotoa käsin ja päiväkotikeikan jälkeen voin omassa tahdissani aloittaa päivän työt.

Rakastan myös kävelyä ja ulkoilmaa. En kestä, jos en saa tiettyä raitisilma-annosta päivittäin. Ennen kotitöiden aloittamista minulla on tapana kävellä puolen tunnin-tunnin mittainen matka lähimaisemissa: asuinalueilla, jokivarressa, viljapeltojen laidalla tai metsässä. Kirjavan kammarin Karoliinalta sain idean kokeilla äänikirjojen kuuntelemista samalla, kun kävelen. Päätin tehdä äänikirjojen kuuntelusta myös kielikylvyn ja kuunnella kirjoja englanniksi.

Lukuformaateista tulee aina ajoittain puhetta kirjablogeissa, viimeksi esimerkiksi Amma kirjoitti hyvän avauksen aiheesta. Koska kirjoitan nyt äänikirjakävelyistäni, en ala tässä pohtia sähköisiä kirjoja, mutta jotkut blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa, että äänikirjatkin ovat olleet minulle hankala juttu. Kesällä 2010 koetin kuunnella Sophie Kinsellan kepeää Twenties Girliä (suom. Kevytkenkäinen kummitus) sekä Jane Austenin iki-ihanaa klassikkoa Emmaa. Kuten silloin blogiini kirjoitin, päätin nauttia lukemisestani oikeiden, painettujen kirjojen parissa.

Miten  kävi nyt, kun joitakin viikkoja sitten aloitin ihan määrätietoiset äänikirjakävelyt? Mitä kuuntelin, kuinka kirjat koin ja miten kirjan kuuntelu vertautuu lukemisen kanssa?

Ensimmäiseksi äänikirjakävelyni teokseksi valikoitui lyhennetty versio Fannie Flaggin romaanista Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe (1987; Random House 2007), josta Karoliina kirjoitti hieman ylempänä linkittämässäni postauksessaan.
****

Kirjan tarina on monille tuttu ihanasta elokuvasta Paistetut vihreät tomaatit. Upea, hieman mustaa huumoria sisältävä tarina, jonka pohjasävy on samalla vakava ja sydämellinen. Pääsin sisälle kirjan kuunteluun yllättävän helposti. Varmasti sekä tuttu tarina että se, että Fannie Flagg itse lukee kirjan Syvän etelän murteellaan veivät minut mukanaan Alabaman osavaltioon. Idgie, Ruth, Evelyn ja Ninny, Mrs. Threadgoode, tulivat liki, notkuvat pöydät saivat minut nälkäiseksi ja moni käänne mietteliääksi. Minua nauratti, melkein itketti, valo tuntui siivilöityvän puiden oksistosta juuri oikealla tavalla. Toki ajatukseni harhailivat, mutta nautin Flaggin kuuntelusta niin, että kävelin välillä hieman kauemmin kuin mitä olin aluksi aikonut.

Ensimmäinen, yhden viikon aamut ottanut äänikirjakävelyni onnistui paremmin kuin uskaltanut odottaa.

Flaggin kirja jätti minut jonkinlaiseen äänikirjatyhjiöön. Muutaman kerran vuodessa minulle tulee miltei pakottava tarve lukea puhdasta laatuhömppää, joten latasin Marian Keyesin This Charming Manin (Penguin Audio Books 2008; suom. Hurmaava mies,Tammi 2008).
***

Keyesin kirja lähtee liikkeelle irlantilaisen poliitikon Paddy de Courcyn kihlauksesta, josta neljä naista kiinnostuu. On tyttöystävä, vaan ei morsian, on kivikova toimittaja, sisko sekä virallinen morsian. Mukana on monta sekaannusta ja tietenkin ennalta-arvattava loppu. Kuuntelin kirjaa hieman hajamielisenä. Sain selville vain, että Hurmaavassa miehessä on politiikkaa, Keyesille ominaisia vakavia teemoja (perheväkivaltaa, alkoholismia ja syöpää), hassuja sattumuksia ja törmäilyjä, shoppailua, television katselua sekä mielestäni stereotyyppisellä tavalla kyseenalaista suhtautumista muslimeihin.

Kuuntelin kirjasta lyhennetyn version. Sen kesto oli vajaat seitsemän tuntia, kun lyhentämätön versio olisi kestänyt yli 26 tuntia, mikä on äänikirjalle turhan pitkä mitta. Diamh Daly-nimisen lukijan aksenttia oli kiva kuunnella, mutta mielestäni kirja toimisi paremmin painettuna. Susan kirjastossa on parempi arvio Keyesin romaanista.

Nyt mietin myös äänikirjakävelyjeni jatkamisen mielekkyyttä. Koska joka tapauksessa kävelen aamuisin satoi tai paistoi, pohdin, että olisiko sittenkin järkevämpää kuunnella musiikkia tai ihan vain luonnon omia ääniä. Koin kuitenkin äänikirjojen kuuntelemisen jotenkin rauhoittavana, Keyesinkin kohdalla lukijan irlantilainen aksentti miellytti. Jonkin aikaa äänikirjojen valtavaa tarjontaa pohdittuani päätin ladata todellisen hurmaavan miehen kirjan:

Stephen Fryn The Fry Chronicles: An Autobiography (Unabridged version, Penguin Books 2010) on vielä kesken, mutta kirja on vienyt minulta kuvainnollisesti jalat altani. Vertauskuva on ehkä hieman huono ottaen huomioon idean kävellä kirjoja kuunnellessani.
****½ (vaikka kirja on vielä kesken)

Aloitin kirjan tiistaiaamuna ja voi, mikä helpotus se olikaan Keyesin jälkeen. Luulen, että minulle olisi aivan sama vaikka kuuntelisin puhelinluetteloa Fryn lukemana, niin ihana, eloisa ja täydellinen ääni hänellä on. Fryn koko olemus, juuri se televisionkin kautta välittyvä älykäs sydämellisyys, tulee liki. Toki Fryn tarinointikin on hurmaavaa: hän osaa poukkoilla pitäen ajatuksensa silti asian ytimessä. Hän esimerkiksi aloittaa ihmisen oraalisuudesta ja imemisrefleksistä päätyen kaikenlaisiin traumoihin, amerikkalaisiin sokerimuroihin, ruokateollisuuteen sekä skotlantilaisen puuron ylivertaisuuteen pohtiessaan suhdettaan ruokaan sekä omaan kehollisuuteensa. The Fry Chronicles jakautuu useisiin lukuihin, joissa Fry muistelee elämäänsä noin kolmekymppisenä, kertoo tutustumisestaan muun muassa Emma Thompsoniin ja Hugh Laurieen sekä ikuiseen syyllisyydentuntoonsa, mitä elämän pienten ja suurten nautintojen sekä brittiläisen akateemisuuden yhteensovittamisesta syntyy.

Koska The Fry Chroniclesin kuuntelu on vielä kesken, en analysoi äänikirjaa sen enempää. Sen sanon, että aivan lääpälläni Stephen Fryn ääneen. Mikä charmi! Mikä hauskuus! Mikä älykkyys! Voih ja oih. Satoiko aamulla vai oliko aurinkoista? En muista, minä vain kävelin ja kuuntelin.

Kuinka summata äänikirjakävelyni? Voin sanoa, että ydin on nimenomaan kävelyssä. En haluaisi kuunnella äänikirjoja vaikkapa bussissa, jossa muiden matkustajien äänet suodattuvat läpi. En aja juuri koskaan autolla ja koko perheen yhteisillä automatkoilla kuuntelemme Ipanapaa, Sauruxia, Tohtori Orffia tai muuta lastenmusiikkia (tosin nyt aion tarjota lapsilleni Vaahteranmäen Eemeliä äänikirjana) ja kotona tartun mieluummin painettuun kirjaan. Lukuelämyksen saan vain oikeasta kirjasta, mutta kävelyyn yhdistettynä onnistuin samaan täysivaltaisen kokemuksen. Sen olen oppinut, että tarinan ohella lukijalla on suuri merkitys. Lukijan täytyy olla persoonallinen ja kukapa voisi lukea teoksiaan paremmin kuin kirjailija itse? Liian hömppää en kestä kuunnella, mutta en usko jaksavani klassikoitakaan ääneen luetussa muodossa.

Jatkan siis äänikirjakävelyjäni. Ihanaa Stephen Fryta saan kuunnella vielä noin kymmenen tunnin ajan, sen jälkeen olen taas valinnanvaikeuden äärellä.

Keyesin ja Fryn kirjoilla osallistun myös Totally British-haasteeseen.

Sumukuvat otin eräänä äänikirjakävelyaamunani vain noin kilometrin säteellä kotoani.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Kotimainen keskiviikkoBo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Kustantaja: Otava 2011
Alkuteos: Blad ur höstens arkiv
Käsikirjoituksesta suomentanut Caj Westerberg
Kansi: Timo Numminen, kuva: Lorenzo Puricelli
Kotimainen romaani
Sivuja: 206

Tulkaa sanat, kokoontukaa ikuiseen elämäänne, tähän, paperille! Älkää harhautuko tuuliin, jotka ulkona vaanivat epävakaina ja rutistavat salmen veden kuin tinapaperin. Joutsenten muhkuraiset siiveniskut ahtautuvat ikkunanraosta kuuluviin, kuin linnut ponnistelevat noustakseen taivaalle kuin pakenisivat henkensä hädässä. Onko se, mitä näen ja kuulen, yhteydessä vanhuuteeni?

Eläkkelle jäänyt tilastotieteilijä Tomas Skarfelt matkustaa syksyksi maaseudulle kirjoittamaan Elämänkirjaansa. Hän kirjoittaa eräänlaista päiväkirjaa, merkitsee itsensä muistiin. Muistiinpanoja kirjoittaessaan hän pohtii omaa vanhemistaan, käy katsomassa yhdeksänkymmentäneljävuotiasta äitiään, keskustelee naapurissa asuvan viisivuotiaan Slante-pojan kanssa ja tarkkailee luonnon valmistautumista talveen. Tiirat ja lokit kirkuvat, vilja kypsyy, ensilumi sataa samalla, kun Tomaksen ajatukset kulkevat kehää menneestä tulevaan.

Bo Carpelanin viimeinen romaani Lehtiä syksyn arkistosta (2011) kuljettaa lukijansa Tomaksen irrallisin päiviin, syksyn syliin sekä niiden asioiden äärelle, joita koetamme vaalia mielessämme. Kunnianhimo kohtaa tasapainon ja Tomaksen pohdintojen myötä syksy muuttuu alkutalveksi, kun eräs ajallinen kaari syyskuusta marraskuuhun päättyy.

Romaanin teemat ovat suuria: elämä ja kuolema, lapsuus ja vanheminen, pelkojen kohtaaminen ja ihmiselämän arkiston rakentuminen saavat Tomaksen pohdinnoissa syyslintujen siivet alleen. Carpelan kunnioittaa sivulauseita sekä elämän pikkuseikkoja, sillä juuri satunnaisuus rikastuttaa elämäämme silloin, kun suunniteltu menee vikaan. Lapsuus on koko ajan läsnä, vanhenemisessa ja luopumisessakin. Aina jossain on se huoleton pieni poika, joka heiluttelee iloisesti lyhtyään ja haalii aarteita ullakolta. Vanhalla miehellä on lapsenniska, syyslapsi tietää, että valo pimeässä on voimakkaampi mitään muuta valoa. Ikääntyminen tuntuu jopa lisäävän elämän ihmettelyä.

Syksy tuo tullessaan vivahteet, muodonmuutokset, tuo lämpöön kylmyyden. Korkeina päivinä auringonpaiste on edelleen hunajainen, aamulla herään siunattuun pilviharmaaseen, pehmeyteen, katolla hiljainen sade, etäinen mumina. Alkusyksy on rajamaa, jonka pääskyset ovat jo jättäneet. Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt. Olen sekä lonely että alone.

Lehtiä syksyn arkistosta on kanttaa myöten niin kaunis kirja, että miltei kipeää tekee. Se ei ole juonivetoinen kirja, vaan paino on kielessä ja tunnelmissa. Juonen sijaan Carpelan luo huikeita ajatuskaaria kuljettaen lukijaansa tunnelmasta toiseen. Täytyy olla melkoinen mestari, että voi yhdistää Kierkegaardin, Mozartin, tomaattien pilkkomisen, vanhenemuuteen liittyvän kutistuvan ruumiillisuuden sekä ihmeellisen, miltei taianomaisen, luontokuvauksen. Puut näyttävät siltä, kuin ne tietäisivät täysikuun  olemassaolon, tyhjästä putoavat lumihiutaleet antavat syyspimeälle keveän huimaavan valon. Lumoavaa!

Carpelan on selvästi mestari ja taituri. Hän pyörittää lukijaansa Tomaksen ajatusten fragmentaarisuudessa, upottaa lempeään lohtuvilttiin, ja kuin vastaparina heittää ilmaan haasteita, niin olemisen filosofiaa, ympäristökysymyksiä kuin suoraa olemassaolon rajallisuuteen liittyvää pelkoakin. Luonto ja ihminen rinnastuvat toisiinsa läpi koko kirjan. Carpelan tuo lukijansa eteen lempeän elämän syyskuisen sunnuntain ja tyynestä vedestä heijastuvan moninaisuuden. Lempeyden rikkoo vulgäärius, urheilumiljonäärin seurue, joka edustaa uutta saaristolaiskulttuuria ja saa Tomaksen raivoihinsa. Tomasta itseään kiusaa pilkallinen kafkamainen Odranek, joka alati muistuttaa läsnäolostaan. Paikoin Carpelan suorastaan leikittelee tai iloittelee: kun liftarityttö Saara ihmettelee Tomaksen ikää ja pohtii, että tämän ikäinen mies pitää Beatlesista tai Miles Daviesista, vastaa Tomas olevansa vanha kuin taivas ja pitävänsä myös Bachista. Hänen vastauksensa sai minut naurahtamaan kuivan sydämellisesti.

Lehtiä syksyn arkistosta on surumielisellä tavalla lohduttava. Muutama bloggaajaystäväni on liimannut kirjan sivuille post it-lappuja tai kokenut, että koko kirjan voisi alleviivata, jos kehtaisi. Niin täynnä hienoja lauseita se on. Minä taittelen omistamieni kirjojen sivuja koirankorville niistä kohdista, jotka tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Kun lopetin Carpelanin teoksen lukemisen, huomasin korvamerkinneeni miltei jokaisen aukeaman.

Kirjan luettuani olen ollut mietteliäs; Haluan kävelylle, olen rauhallinen ja levoton samalla kertaa, rakastan syksyä entistäkin enemmän. Ennen kaikkea toivon ja uskonkin, että tämän kirjan kaikki lauseet, tunnelma ja viisaus pysyvät mielessäni aina.

Seisot kaikkien tuulten ristivedossa, alas laskettuna, valaistuna, poissa maailmoista lähimmässä: oman kokemuksesi maailmassa.

*****

Lehtiä syksyn arkistosta ovat lukeneet myös Joana, Ilse ja Maria.