Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa.

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa.
Kustantaja: Atena 2011
Alkuteos: Nothing to evny - ordinary lives in North Korea
Suomennos: Antti Immonen
Kansi: Eric Laffourge
Amerikkalainen tietokirja
Sivuja: 422

Tohtori Kim ei muistanut, milloin hän olisi viimeksi nähnyt kulhollisen valkoista riisiä. Miksi riisikulho oli ulkona ja maassa? Hän tajusi vastauksen juuri hetkeä ennen kuin kuuli koiran haukkuvan.

Tähän saakka osa hänestä oli tavallaan toivonut, että Kiinassa olisi yhtä köyhää kuin Pohjois-Koreassa. Hän halusi edelleen uskoa, että hänen maansa oli paras paikka maailmassa. Uskomukset, joita hän oli vaalinut koko elämänsä, tulisivat vielä osoittautumaan oikeiksi. Mutta enää hän ei voinut kieltää asiaa, jonka hän näki omin silmin: Kiinassa koiratkin söivät paremmin kuin Pohjois-Koreassa lääkärit.

Millaista on elää arkeaan ja paeta maasta, joka on satelliittikuvien perusteella pimeä, jonka rajat on suljetut ja jonka kansalaiset ainakin julkisesti uskovat johtajansa olevan erehtymätön? Pohjois-Korea on yksi musta aukko niin kartalla kuin monien tietoisuudessakin. Nälänhätä siellä on niin paha, että sammakot ja koiratkin loppuvat maasta vain yhdestä syystä, lapset nääntyvät nälkään ja aikuiset raahustavat tikkulaihana ja kaikkea epäilevänä saamatta minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan. Luvattomasta television omistamisestakin voi joutua vankilaan. Sananvapauden puutteesta ei tarvinne edes mainita.

Mistä tässä tietokirjassa oikein on kyse? Tirkistelystä eräänlaiseen valtiolliseen kuriositeettikabinettiin sekä harmaan ja nälän sävyttämään punakoneeseen? Katsaus tavallisten pohjoiskorealaisten arkeen? Kuvaus vapauteen päässeistä loikkareista, oman elämänsä sankareista? Vaiko faktapohjaisesta ja laadukkaasta tietokirjasta? Barbara Demickin kirja Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa (2010/2011) on tirkistelyä lukuunottamatta kaikkea tätä. Se on kaunokirjallisen vetävä, mutta samalla uskottava ja paljaan rehellinen tietokirja kuudesta Pohjois-Koreasta loikanneesta ihmisestä.

Nuoret rakastavaiset Mi-ran ja Jung-sang, lääkäri Kim, vaeltava pääskynen - katulapsi - Hyuck, aatteelle omistautunut perheenäiti rouva Song sekä hänen itsepäinen tyttärensä Oak-hee valottavat Demickille arkeaan demokraattisessa isänmaassa sieltä loikkaamisen jälkeen. Elämä Juche-aatteeseen pohjautuvassa maassa on vaikeaa, puutteen- ja kurinalaista, mutta kuitenkin mahdollista. Demickin kirjassa ihmiset käyvät koulua, menevät naimisiin, pitävät juhliaan ja vauraimmat katsovat jopa televisiota - kaikki toki monikerroksisen poliittisen hegemonian säätelemänä. Kirjan kaikkien päähenkilöiden, oikeasti elävien ihmisten, näkökulmasta entinen kotimaa on kauhistuttava paikka, jonne sydän kuitenkin kaipaa ikuisesti. Kertojana ja tietokirjailijana Demick pyrkii asettumaan niin objektiiviseen rooliin kuin voi ja taustoittaa Pohjois-Koreaa koskevat tietonsa monipuolisin lähdeviittauksin.

Isä, meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta,
kotimme on työväenpuolueen huomassa,
olemme kaikki siskoja ja veljiä.
Vaikka tulimeri uhkaisi lapsosten
ei tarvitse pelätä:
Isämme on kanssamme.
Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta.

Niin, pahemmin vikaan ei voisi mennä kuin edellä mainitussa lastenlaulussa. Maailmalla ei ole mitään kadehtittavaa Pohjois-Korealta. Demick toteaa kirjassaan saman, minkä kaikki maailman johtavat sanomalehdet: on ihme, että muiden (kommunisti)diktatuurien kaatuessa tai muuttaessa muotoaan Pohjois-Korea pysyy samanlaisena, suljettuna, pimeänä ja autoritäärisenä. Politiikkansa propagandaan ja kansalaisten pelotteluun pohjaava Pohjois-Korea ei muuttunut maan Isän Kim Il-sungin kuoltua ja hänen poikansa Suuren Marsalkan, Kim Jong-ilin, astuessa valtaan. Kim Jong-ilin terveys reistailee, mutta kuten Demick kirjoittaa, on hänen poikansa Kim Jong-nam pelkkä arvoitus (Wikipedian mukaan hän pyrki laittomasti Japaniin, pois kotimaastaan). Voiko hirmuhallinnon valta katketa ja kuinka kauan maa voi pitää kansalaisensa pimennossa tiedonsaannin suhteen? Ja ennen kaikkea, millaista jälkeä maan asukkaat kantavat sisimmässään sukpolvi toisensa jälkeen?

Demickin kirja, kuten varmasti kukaan tai mikään muukaan, ei kykene vastamaan tähän. Demick ei näennäisesti kirjoita politiikkaa, vaan kertoo monta kertaa haastelleidensa ihmisten tarinan. Silti Demickin teos on onnistuneella tavalla poliittinen, sillä ihmisoikeuksissa kyse on pitkälti siitä, millaisessa valtiollisessa järjestelmässä ihmisellä on oikeus ja ennen kaikkea onni elää.

Suljettu maa on hyvässä ja pahassa erittäin amerikkalainen kirja siinä mielessä, että Demick rinnastaa hyvinvoinnin ravinnon ja vapauden ohella viihdekulttuurin kulutushyödykkeisiin. Kun ihmiset näkevät nälkää pohjoisessa, tuntuu hieman hullulta lukea eteläkorealaisista saippuasarjoista eräänlaisena vapaan maailman airueena. Toisaalta kuitenkin tosiasia on, että tiedonsaannin tasa-arvoisuus, ruoan saanti ja moni muu hyvinvointia ja vapautta edistävä tekijä ovat mahdollisia maassa, jossa politiikka, uskonto, saippuasarjat, internet ja vaikkapa pinnallisen oloiset muotivaatteetkin ovat luonteva osa oman vapaan identiteetin rakentumista. Tiedonsaanti mahdollistuu tasaveroisesti vain maassa, jossa ensiksikin on sähköä sekä tietoliikenneyhteyksiä ja jossa toiseksi näitä ei millään tavalla rajoiteta tai sensuroida. Edelleen on sanottava, että kaikki on suhteellista, mikä näkyy Demickin kirjassa. Kiina, joka ei todellakaan ole mikään demokratian airut, näyttäytyy vapaana, yltäkylläisenä ja vieraanvaraisena maana. Etelä-Korea puolestaan nojaa kaikessa hyvinvoinnissaan vanhoihin tapoihin ja sukulaisyhteisöön.

Vaikka kirjassa on kauheuksia, nälänhätää, katoamisia ja teloituksiakiakin, ei kirjaa ole liian ahdistava lukea. Demick ei mässäile, vaikka Pohjois-Korean leirien olot rinnastuvat paikoin natsien keskitysleireihin. Mikä tärkeintä, Demick on koko ajan pienen ihmisen puolella. Hän oivaltaa, että Mi-ran, rouva Song ja muut ovat urheita selviytyjiä yhteiskunnassa, jossa tavalliset, hyvät ihmiset ovat koneiston pelinappuloita. Suljetun maan lukeminen onkin peräti voimaannuttavaa siksi, että lukija tietää heti alusta saakka, että kirjan keskeishenkilöt ovat päässeet pois Pohjois-Koreasta. Toki he kaikki ovat maksaneet korkean hinnan, kärsineet eikä osa heistä tunnu sopeutuvan kunnolla Etelä-Koreaan. Vuosikymmenet kulissimaassa eivät voi jättämättä pysyviä jälkiä ihmiseen. Demickin kirjan rikkaus on siinä, että hänen onnistuu kuvata päähenkilöidensä sisäistä maailmaa ja samalla koskettaa lukijansa sielua. Oikeastaan kirjan ainoa puute on siinä, että tämä kuvailu jää hieman kesken. Mieltäni jäi vaivaamaan ihmisten nykyarki Etelä-Koreassa. Demick kyllä kertoo, että Mi-ranilla on lapsi, muotivaatteet, auto ja televisio, mutta miten esimerkiksi Oak-hee tai Hyuck sopeutuvat kaikkien vaikeuksiensa jälkeen?

Olen ehkä epäoikeudenmukainen pohtiessani näitä, koska Demickin kirjan fokus on nimenomaan pohjoiskorealaisen arjen sekä maasta pakenemisen kuvailussa. Elämä Etelä-Koreassa vaatisi jo kokonaan uuden kirjan, jollaisen lukisin mielihyvin. Kyse on siinä määrin monimutkaisesta poliittisten ja yksilöllisten suhteiden verkosta sekä ihmisen koko identiteetistä, ettei kaikkea voi mahduttaa yksiin kansiin.

Suljettu maa on erittäin vetävä kirja, jossa on kuulua tarinan imua. Minä luin tätä kirjaa öisinkin, sillä vaikka tiesin Mi-ranin, Jung-sangin, rouva Songin, Kimin, Huyckin sekä Oak-heen onnistuvan loikkauksessaan, oli minun pakko saada tietää, kuinka tuo unelma onnistui. Demickin kirja ajatteluttaa, järkyttää, yllättää ja pitää otteessaan. Se kirvoittaa kyyneliin nälkiintyneiden päiväkotilapsien törröttäviä luita ajatellessa, se saa haukkomaan henkeään rakastavaisten näkemän säkevöivän yötaivaan alla ja ennen kaikkea se luo uskoa ihmisyyteen. Suljettu maa on kaunokirjallinen tietokirja, minkä vuoksi sen lukeminen on kaikesta surullisuudestaan huolimatta nautittavaa: sen jokainen henkilö tulee lukijaansa liki. Ja mikä tärkeintä, surussa ja kurjuudessa kasvaa toivo. Huomenna voi olla paremmin. Huomenna on paremmin.

****