Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Vaikuttaa siltä, että kysymykseen "millainen on suuri hovimestari?" sisältyy kokonainen ulottuvuus. En ole tähän mennessä punninnut asiaa kyllin perusteellisesti. Minun on sanottava, että on jossain määrin ahdistavaa havaita sellaista kysymyksestä, joka on ollut niin lähellä sydäntäni, kysymyksestä jota olen ajatellut paljon vuosien varrella. Nyt minusta näet tuntuu, että olen saattanut olla hieman hätäinen hylätessäni Hayes Societyn eräät jäsenkriteerit. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, että minulla ei ole aikomustakaan pyörtää käsityksiä "arvokkuudesta" ja sen ratkaisevasta yhteydestä "suuruuteen".

Arvokas, hienotunteinen ja kurinalainen ovat adjektiiveja, jotka parhaiten luonnehtivat ikääntyvää hovimestari Stevensia, joka on järkähtämätön työssään ja viimeiseen saakka uskollinen isännilleen, etenkin jo edesmenneelle lordi Darlingtonille. Mitä hyvänsä lordi olikin tehnyt tai ketä tahansa isännöinyt, Stevens oli aina seissut isäntänsä takana. Darlington Hallin siirryttyä amerikkalaisen herra Farradayn omistukseen, puhaltavat uudet tuulet kartanossa. Stevenskin miltei joutuu muutaman päivän vapaalle, lainaa herra Farradayn Fordia ja erittäin korrektisti pukeutuneena suuntaa tapaamaan neiti Kentonia, nykyistä rouva Bennia, Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa.

Tiesin jo etukäteen pitäväni Kazuo Ishiguron romaanista Pitkän päivän ilta (Tammi 1990; The Remains of the Day 1989), mutta en voi voinut aavistaa sitä, kuinka kirja sisälsi melkein kaikki ne elementit, joista kaunokirjallisuudessa pidän: siinä on tarkkaa ajankuvaa, sotien jälkeisen Englannin maaseutumaisemia, kaunista kieltä sekä luokkayhteiskunnan ja ihmisen sisäisen maailman murroksen kuvailua. Pitkän päivän ilta rakentuu kuuteen iltaan (ja vähän aamuunkin), joiden aikana Stevens tekee matkaansa ja muistelee menneitä.

Muistot kattavat niin Stevensin suhteen omaan hovimestari-isäänsä kuin monet vaietut asiat, ne sivuavat politiikkaa, satunnaisten ihmisten juoruja sekä pettymyksiä. Velvollisuudentunto määrittää Stevensin ajatuksia tämän matkalla. Isää ja lordi Darlingtonia merkittävämmäksi henkilöksi nousee kuitenkin neiti Kenton, jonka kanssa Stevensillä oli tapana juoda kaakaota ja puida päivän tapahtumia, hyvin kunniallisessa hengessä, totta kai. Stevensin matka halki Englannin kauneimpien paikkojen Salisburysta Somersetiin johtaa toiveikkaaseen tapaamiseen entisen taloudenhoitajan luo. Kuka ties he vielä joskus voisivat työskennellä yhdessä.

No niin, neiti Kenton, pyydän anteeksi, että olen valvottanut teitä näin pitkään. Suuret kiitokset kaakaosta.

Japanista Iso-Britanniaan kuusivuotiaana muuttanut Kazuo Ishiguro kirjoittaa niin kaunista ja tarkkaa kuvaa menneen maailman Britanniasta, että hänen jokainen sanansa tuntuu uskottavalta. Stevens muuttuu ihkaoikeaksi henkilöksi, Darlington Hallin suuret ja pienet tapahtumat realistisiksi ja hillityn kuoren alla oleva ihminen epävarmaksi, eräänlaisiksi muuttuvan yhteiskunnan peiliksi - mieheksi kahden kerroksen välillä. Pitkän päivän ilta sukeltaa tapakulttuuriin, yhteiskuntaluokkiin, sisäisiin toiveisiin ja odotuksiin, jotka eivät aina täyty. Nämä täyttymättömät odotukset näyttäytyvät Stevensin tyyneyden alla nykylukijalle miltei käsittämättömän traagisina: että suuren surunkin hetkenä oli kannettava portviinikarahvia smokkipukuisten herrojen täyttämään tupakkahuoneeseen ja että se tuntui ainoalta oikealta tavalta toimia.

Hovimestari Stevensin pitkä yksinpuhelu ei näennäisesti sisällä paljon mitään: ikääntynyt mies sen kuin vain ajelee lainafordillaan, yöpyy hotelleissa ja ihmisten kodeissa, katsoo englantilaisia maisemia, keskustelee (pidättyväisesti) kohtaamiensa ihmisten kanssa ja muistelee. Ishiguron kirja on pintaraapuisultaan jopa kuivakka, mutta vain pinnasta. Riviensä välissä hovimestari Stevens on satiirisella tavalla hauska ja oman arvonsa tunteva mies, jolla on tarina jos toinenkin kerrottavanaan.

Ishiguron kirja on oikea helmi, sillä englantilainen road trip voittaa aina amerikkalaisen.

*****- (luulen, että minusta tulee Ishiguro-fani)

Pitkän päivän illalla osallistun Totally British-haasteen Stiff Upper Lip-osioon. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Ilse (Oi, totta tosiaan!), Zephyr sekä Norkku.