Yksinhuoltajuus petollisen aviomiehen Antoinen karattua rakastajattarensa kanssa Keniaan, rahapula historiantutkijan pienen palkan vuoksi, riita koppavan yläluokkaisen äidin kanssa ja lopulta kauniin ja menestyvän Iris-siskon yllättävä pyyntö saavat Joséphinen suostumaan petokseen. Siskosten välisen sopimuksen mukaan Joséphine kirjoittaa 1100-luvulle sijoittuvan romaanin, joka julkaistaan Iriksen nimissä. Iris saa mainetta ja itsekunnioitusta, Joséphine tarvitsemansa muhkean rahasumman. Siskon pyyntöä on vaikea vastustaa.
Katherine Pancolin 12. romaani Krokotiilin keltaiset silmät (Bazar 2011; Les yeux annes des crocodiles 2006) on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Se vie lukijansa Pariisiin, hieman Britanniaan ja Keniaan sekä ennen kaikkea erään laajennetun perheen oikkuihin, ihmissuhteisiin sekä ilotulituksen tavoin räiskyvään dialogiin.
Pancolin romaani on jotenkin hyvin ranskalainen. Sen henkilöhahmoissa esiintyy kokonainen ihmiskavalkadi yläluokan Hammastikusta - Iriksen ja Joséphinen äidistä Henriettestä - köyhään, lihanilot löytäneeseen sihteerikköön Josianeen, akateemisesta suklaata ahmivasta hissukasta Joséphinesta tätä ylenkatsovaan Hortensia-tyttäreen ja pyöreään, suloiseen Zoé-kuopukseen sekä edelleen pyylevästä isäpuolesta Marcelista Iriksen lipevään mieheen Philippeen. Lisäksi mukana on työtovereita, sukulaisia, sekä naapureita, joista merkittävän ja varsin yllättävän roolin saa luomuherkkuja taikova suurikokoinen skottisyntyinen Shirley. Yhteiskuntaluokat määräävät ihmisten arkea, vaikka elo nykyajan Pariisissa on näennäisen tasa-arvoista. Kaikesta huolimatta ovenvartija on silti ovenvartija, sihteeri ponnistaa rahvaanomaisesta suvusta ja vanhan rahan suvuilla on luontaista tyylitajua.
Kenen tahansa lukijan mieli on varmasti hetken aikaa pökerryksessä ihmispaljouden ja sivujuonten keskellä, mutta ennen pitkää tarina saa uomansa kaiken keskittyessä Joséphineen. Romaani on eräällä tapaa hänen itsenäistymisensä kertomus.
Oli siis ryhdyttävä kirjoittamaan!
Joséphinen ja Iriksen sopimus kirjan kirjoittamisesta on koko romaanin keskeistarina, vaikka mukaan mahtuu kaikkea muutakin taivaan ja maan väliltä. Koska kirjoittaminen saa romaanissa suuren roolin, on Krokotiilin keltaiset silmät eräällä tavalla kirjoittajaelämän kuvaus ja sellaisenaan varsin hyvä. Luomisen tuska ja sujuvuus, henkilöhahmojen tuleminen uniinkin sekä väistämätön mustasukkaisuus omasta hengentuotteestaan kytkeytyvät siskosten välisiin suhteisiin sekä heidän molempien omaan identiteettiin sekä sosiaaliseen asemaan.
Krokotiilin keltaiset silmät on mainio lukuromaani. Periaatteessa siinä on kaikki kohdallaan aina ranskalaisesta kepeyden ja kulturellin yhdistelmästä ihaniin ruokiin - kalkkunaa ja kastanjoita, kanipaististia, mantelileivoksia ja hyvää viiniä - ja kahden eri sukupolven siskosten eroavaisuuksista salattuihin rakastettuihin, ihmeelliseen duffelitakkiseen mieheen sekä ikuiseen rahapulaan. Kaikkea on kuitenkin liikaa, koska nyt kirja on samaan aikaan siskos- ja parisuhdekirja, yhteiskunnallista satiiria sisältävä kaupunkikuvaus, kertomus kirjoittamisesta sekä myös lasten ja vanhempien elämän ristiriitoja sivuava romaani. Mielestäni Pancolin kirjasta olisi hyvin voinut vähentää yli sata sivua sekä poistaa jonkun kokonaisen sivujuonen ja tarina olisi silti toiminut. Nyt olin lukiessani paikoin uuvuksissa monien sinänsä herkullisten henkilöhahmojen ja useiden kehyskertomusten viidakossa. Onneksi Pancol osaa kirjoittaa hyvin ja romaani on myös suomennettu mainiosti.
Kirjassa on oikeita ja mielikuvallisia krokotiilejä. Ei ole vaikea arvata, kummat ovat pahempia. Krokotiilin keltaiset silmät on makuuni hivenen liian viihteellinen, mutta silti laadukas ja tarpeeksi älykäs lukuromaani, jonka parissa muutama päivä sujuu kuin siivillä. Ranskalaisessa rönsyilyvyydessä on sitä jotain. En yleensä pidä kirjojen jatko-osista, mutta ensi vuonna ilmestyvän Les valse lente les tortuesin tulen melko varmasti lukemaan.
***½
Krokotiilin keltaisista silmistä ovat kirjoittaneet myös Jenni ja Mari A. Osallistun kirjalla myös Karoliinan siskoshaasteeseen sekä 690 sivunsa ansiosta myös Satun minihaasteeseen.
Minä olen niin ihastunut ranskalaisiin kirjoihin ja elokuviin viime vuosina. Mutta liika on toki liikaa niissäkin ja on ihan hyvä tietää, että tässä on paljon kaikkea, mikä voi aluksi vähän häiritä lukukokemusta.
VastaaPoistaMietin kovasti, otanko tämän lomalle mukaan parin muun kirjan kanssa vai säästänkö loppukuulle kotiin.
Mä olen vastarakastunut näihin kaikkiin ranskalaisiin kirjoihin. Jokainen, jonka olen tänä vuonna lukenut, on vetäissyt mukaan niin täysillä.
VastaaPoistaTässä kirjassa ei ollut musta mitään liikaa, henkilöhahmot asettautuivat varsin nopeasti paikoilleen ja yhteydet muihin tulivat esiin selvästi ja nopeasti. No, jotkut henkilöhahmot olivat toisia ohuempia, mutta päähuomio olikin sisaruksissa, jotka kamppailivat keski-ikää vastaan. Juuri tänä keväänä ja alkukesänä pystyin niin tuntemaan naisten elämät omaani vasten.
En kyllä tästä kirjasta löytänyt yhtään heikkoa kohtaa. Ja viihteellisyys taas. En tiedä, mikä tässä kirjassa oli sitä viihtellisyyttä? Jossain blogiarviossa oli mainiosti mietitty, että kirjassa tärkeintä on raha, joko se, että sitä on tai sitten se, ettei sitä ole. Jotenkin sekin kai liittyy tähän ikään: antaa periksi sille asialle, että raha on tärkein asia maailmassa... Musta kirja oli vain niin mainio keski-iän kriiseilyn kuvaus, kaikki eivät välttämättä lähde Keniaan, mutta tekevät ehkä muuta vähän tyhmää...
Musta kirjan ei tarvitse olla sellainen raskassoutuinen pohjoismaalainen ollakseen ns. vakavaa. Vaikka kerrontatyyli olisi viihteellinen, niin sisältö ei. Juuri luin Pettersonin kirjaa ja siinähän on periaatteessa sama sisältö: elämän käännekohdat, ero, kuolema, maailmankatsomus jne. Mutta Pettersonin kirja on niin raskas luettava, että en päässyt siihen kunnolla sisään ja sitten toisaalta en halunnutkaan lukea sitä kaikkea, koska alkoi ahdistaa.
Mulle sopii siis paremmin ranskalainen ja latinalaisamerikkalainen tyyli elämän ihmettelyyn, joillekin toisille sopii sitten täysin erilainen tyyli. Sanoisin, että kirjoissa (Pancol ja Petterson) on kuitenkin kyse samoista asioista, ja siinä lukiessa voi käsitellä itsessään samoja asioita.
Susa: Minäkin olen ollut oikein ihastuksissani ranskalaisiin kirjoihin mm. (tietenkin) Barberyyn, Gavaldaan ja Gallayhin. Pidin minä tästäkin, Pancol kirjoittaa hyvin ja hänen henkilöhahmonsa ovat sellaisia, joihin kiintyy. Mutta silti kirjassa oli jotain liikaa. Suosittelen kyllä ottamaan mukaan, tämän parissa kuitenkin viihtyy!
VastaaPoistaMari A.: Kuten Susalle kommentoin, minäkin olen pitänyt ranskalaisista kirjoista. Ja myös latinalaisamerikkalaisista, melkein aina. Minä haluan joskus oikein tyypillistä pohjoismaista synkistelyä, joskus kuivaa englantilaista kuvausta ja toisinaan taas elämäniloa ja hauskuutta. Nyt en tiennyt, mitä halusin.
Mielenkiintoista verrata Pettersonia Pancoliin. Toki moni teema on samanlainen, mutta niin on periaatteessa niin monissa muissakin keski-ikääntymistä käsittelevissä kirjoissa mm. Shieldsin, Hustvedtin ja miksei Hanna Tuurinkin kirjassa. Ne kaikki ovat eräänlaisia keski-ikäisten kehityskertomuksia. Henkisesti kaikki nämä kirjat ovat olleet minulle erilaisia enkä voisi arvottaa niitä kuin subjektiivisesti (ts. rakastuin Pettersoniin, synkkä runollisuus kai vetoaa ;-) ja Shieldsistä olen pitänyt "aina").
Viihteellisyys ei ole mielestäni välttämättä paha asia, minähän _rakastan_ esimerkiksi superkepeitä Anna Gavaldan kirjoja ja pidin hurjasti monien viihteelliseksi mainitsemasta Piiat-kirjasta. Mutta se, mikä minua tässä häiritsi, oli se, että Pomo oli totta kai lihava ja silti kunnon ranskalaisen miehen tavoin varsin kykenevä, sihteeri Josiane reisiään levittelevä, Josephinen tytär Hortensia aluksi (!) niin tyypillinen ulkoisista asioista välittävä teini. Stereotypiat häiritsevät minua joskus. Toisaalta toki Pettersoninkin on omien norjalaisten stereotypioidensa vanki.
Myös lukuhetki vaikuttaa kirjan arvioimiseen. Haahtelan ja Kaukosen kirjojen jälkeen mikä tahansa kirja olisi pieni pettymys. Odotin tältä enemmän kuin sain, mutta pidin silti kirjasta ja tosiaan haluan lukea Pancolin seuraavankin suomennettavan kirjan. Kaikesta huolimatta nautin tämän lukemisesta.
Minulla on myös tämä jo lainattuna kirjastosta ja ihan kohta lukuvuorossa. Odotan kovasti kirjan lukemista ja palaan sitten tarkemmin lukemaan muiden arvioita kun olen itse kirjan lukenut:)
VastaaPoistaMulle Pancol ja Petterson ovat vertailussa sen takia, että luin ne peräjälkeen ja huokasin, kun Pancolia oli jo toisaallakin luokiteltu viihteelliseksi, että kun Petteron nyt kirjoittaa samasta keski-iän myllerryksestä, jossa entinen huomataan kestämättömäksi ja nykyisyyteen haetaan muutosta, niin iski ajatus, että jaahas, nyt sitten Pettersonin kirjassa ollaan kovinkin syvällisesti pohtimassa samaa asiaa. Mulle synkistely, niin monesta kirjasta tuttu, alkaa ahdistaa ja kärventää ja heti alussa alan odottaa loppua, kun tiedän, miten koko kirja etenee... siinä käydään läpi jotain nuoruusvuosien törttöilyjä, aattellisia kuvioita, ensimmäisiä kokemuksia siitä sun tästä asiasta, ollaan matkalla jossain ja tullaan takaisin, ryypätään, lyödään ja kadutaan - ja jatketaan elämää... Niin, aika monessa kirjassa tosiaan edetään keski-ikäily samalla kaavalla. Onhan sekin aika stereotypista, ns. vakavammissa kirjoissa...
VastaaPoistaPancolilla mun mielestä oli muutama aika ohut henkilöhahmo, niin kuin se Keniaan muuttanut tyyppi näiden sun mainitsemien lisäksi, mutta stereotypiset hahmot oli niitä, jotka olivat taustahenkilöitä monien hahmojen joukossa. Ehkä tämä ranskalaistyyli uppoaa muhun just siksi, että olen kahlannut noissa pohjoismaisten synkkyyden soissa liiaksi. Osaan ulkoa niiden kaavan, eivätkä ne ole hirveästi sadassa vuodessa muuttuneet.
Vähän sama kävi Tammimaan ja Ovalden teosten kanssa: luin ne peräjälkeen ja se, mikä oli Tammimaan sivuilla, oli jotenkin samaa kuin minna canthista lähtien on ollut samana, kun taas en osaa niin hyvin ovaldemaista kerrontaa, että olisin sen jotenkin ulkoa lukenut ja osaava...
Taidan elää jotain kirjallisuuskriisiä, kun alkaa tökkiä yksi jos toinenkin kirja. Kaavamaisuus on viihteen yksi ominaispiirre, mutta musta tuntuu, että aika kaavoihin kangistunutta on muukin kirjallisuus..
sain tämän nimpparilahjaksi juuri-ja nyt "korkkaan" sen.Kiitos taas kerran niin hyvästä esittelystäsi!
VastaaPoistaSanna: Kivaa, että luet tämän. Huomasin viime viikolla Hesarista, että kirja on eräs kesän ostetuimmista käännöskirjoista Suomessa. Sikäli kirjaa on näkynyt blogeissa yllättävän vähän. Vaikken kaikilta osin pitänyt kirjasta, ansaitsee se enemmän bloginäkyvyyttä. Jään siis odottamaan sinun arviotasi. :)
VastaaPoistaMari A.: Varmasti se, että luit kirjat peräkkäin, sai vertaamaan niitä. Minulle Pettersonin kirja oli enemmän sisäisen maailman myllerrystä ja jonkinlaista hahmottumuutta, kun taas tässä Pancolin kirjassa ihmiset oikeasti toimivat ja tekevät, eivät vain rimpuile itsensä kanssa.
Olen kanssasi samaa mieltä, että hyvin moni kirjallisuudenlaji on kaavoihinsa kangistunutta - niin viihde, dekkarit kuin ns. korkeakirjallisuuskin. Onneksi aina löytyy poikkeuksia. Yksi parhaista oli Little Been tarina. Siinä on tarina, vaikkakin epäuskottava, jollaista ei ole kerrottu toista.
Tuon Ovalden haluaisin lukea. Ja Tammimaata en kokenut synkkänä ollenkaan, vaan pikemminkin kauniina (mutta minä en huomannut siinä edes sitä monien maitsemaa liiallista ruumiillisuutta). Hyvät kirjat herättävät keskustelua. :)
Maria: Toivottavasti pidät kirjasta! Minun mielestäni tässä on samaa henkeä kuin Gavaldan kirjoissa, vaikka niistä olen pitänyt hivenen enemmän. Lukemisen arvoinen on tämäkin.
Onnea nimipäiväsi johdosta päivän myöhässä!
Hmm...ensin ajattelin, että tämähän on pakko lukea. Oli niin mielenkiintoinen juoni ja henkilögalleria, mutta enpäs nyt sitten tiedä. Minun aikani kun ei vaan millään riitä kaikkien kirjojen lukemiseen, joita haluaisin lukea. Onneksi sain täällä Pamukini sentään loppuun :)
VastaaPoistaKirjailijatar: Niin minäkin ajattelin. :) Kuvittelin, että tässä olisi jotain gavaldamaista, mutta vielä fiksummin (mielestäni Anna Gavalda kirjoittaa fiksua viihdettä). Kirja onkin ihan hyvä, oikein kelvollinen, mutta se ei ole tarpeeksi kepeä eikä toisaalta tarpeeksi syvällinen, vaan jotain siltä väliltä ja tuo välitila on se, joka minua vähän vaivasi. Silti aion lukea Pancolia jatkossakin.
VastaaPoistaOnnea Pamukin lukemisesta! Vieläkö olette siellä kaukana?
Minäkin aion tämän lukea, mutta varmaan tuo kirjan paksuus on saanut lykkäämään aloittamista vielä. Kirjoitit hirmuhyvän arvion, mutta vaikea vielä sen perusteella sanoa, onko tämä minun kirjani (koska et varauksetta ihastunut). Mikä hyvä syy lukea se itse! :D
VastaaPoistaKiitos vielä sinulle, Katja, ja Mari A.:lle mielenkiintoisesta keskustelusta, joka herätti ajatuksia!
Epäröijille sanoisin, että paksuudestaan huolimatta tämä on todella nopealukuinen kirja, niin että sen takia sitä ei kannata jättää lukematta!
VastaaPoistaMinunkin puolestani Katjalle ja Mari A:lle kiitos kiinnostavasta keskustelusta. Pidin itse kirjaa aika viihteellisenä, mutta ymmärrän kummankin keskustelijan pointin. Eikä se näemmä ihan höttöä ollut, sillä nyt kun lukemisesta on jo viikkoja, muistan kirjan vieläkin ihan hyvin. Se ei ole minun hajamieliselle päälleni kovinkaan tavallista!
Ja joo, täälläkin eräs viime vuosina aikana ranskalaisuusherätyksen saanut. :)
Karoliina: Vaikka kirja on paksu, lukee sen nopeasti. Sivumäärä ei uuvuttanut minua, vaan sivujuonten runsaus. Toisaalta - kuten kirjoitin - ranskalaiset osaavat rönsyilynkin hyvin. En tosiaan ihastunut tähän varauksetta, mutta pidin silti kirjasta jopa enemmän kuin esim. hiljattain lukemastani niin ikään viihteellisestä Ajattelen sinua kuolemaasi saakka-romaanista. :)
VastaaPoistaJenni: Totta, vaikka kirja on paksu, on se hyvin luettava.
Tuosta Marin ja minun keskustelusta haluan sanoa, että toivottavasti kukaan ei ajattele minun olevan viihtellisyyttä vastaan tai väheksyvän sitä. Pidän valtavasti esim. Anna Gavaldan romaaneista, samoin esimerkiksi Linda Olssonin ja Jean Kwokin kirjoista olen tykännyt. Ne kaikki ovat mielestäni viihteellispainotteisia, mutta hyvin laadukkaita lukuromaaneja - ja samaa ajattelen Pancolistakin. En varauksetta ihastunut kirjaan, mutta aion lukea Pancolia jatkossakin. Se kertonee siitä, että pidin kyllä kirjasta. :)
En minäkään vastusta viihteellisyyttä, vaan suorastaan tarvitsen sitä ainakin välillöä, tai siis aika usein. ;)
VastaaPoistaKommentoin muuten Lindgren-kirjoitukseesi, mutta kommentti ei vissiin tullut läpi. No, lähinnä totesin että tunteeni Leijonamieltä kohtaan ovat muuttuneet juuri mainitsemasi syyn takia, eli sen "uuteen elämään hyppäämisen".
Jenni: Minäkin kaipaan joskus hyvää viihdettä. En ehkä usein, mutta pidän lukuromaaneista, joille haluan enemmän "kunniaa".
VastaaPoistaHarmi, ettei Lindgren-kommenttisi tullut läpi. Olet ilmeisesti samoin ajatuksin.
Katja, olen huomannut, että sieluni on kallellaan ranskalaiseen krijallisuuteen. Siinä on jotain oleellisesti toisin. Viimeisin Suuri Nautinto oli Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta. Ja sitten joku bloggari toi viime suvena elämääni Philippe Claudelin, sitten on Siilin eleganssi ja Camille Claudel etc. Siis rakastan sitä jotian epämääräistä kepeydellä, suoruudella ja suurilla tunteilla leikittelyä, joka on sutaistu ranskalaiseen pakettiin.
VastaaPoistaTämä sinun nyt lukemasi kirja tuli minulle ihan pyytämättä, näyttää kovin paksulta ja nyt, kiitos sinun rehellisen arvostelusi, tiedän, että tässä on liikaa, liikaa, liikaa...kaikkea. Teit hyvän arvostelun, jossa kerroit pahemmin haukkumatta miten on, mutta Lukija kyllä löytää sen yhden lauseen, joka ratkaisee, onko kirja 'mun juttu'. Nyt ei ole.
Kiitos!
Leena: Ranskalaisessa kirjallisuudessa todellakin on sitä jotain! Minä olen rakastunut niin melankoliseen Gallayhin, kepeään Gavaldaan kuin fiksuun Barberyynkin. Nyt hyllyssäni odottaa yksi hieman vanhempi (80-l) ranskalainen kirja, josta lisää sitten joskus... Ei varmaan kesän aikana kuitenkaan. :) Tuo mainitsemasi kepeyden ja suoruuden elegantti liitto on varmaan se juttu.
VastaaPoistaMinulle Pancolin kirjassa oli tosiaan jotenkin liikaa kaikkea, vaikka pidin kyllä kirjasta ja aion lukea seuraavankin Pancol-suomennoksen. Hän nimittäin kirjoittaa hyvin. Silti tämä ei ollut täysin minunkaan juttuni.
Tämä kirja on kiinnostanut jo pidempään, ja viimeistään sinun arviosi jälkeen tämä meni lukulistalleni! :)
VastaaPoistaPs. Blogissani on sinulle jotakin... ;)
Sara: Krokotiilin keltaiset silmät on pääosin nautittavaa luettavaa ja sen henkilöhahmoihin kiintyy. Vaikken täysin lumoutunut, pidin kyllä.
VastaaPoistaJa kiitos, tulen kurkkaamaan. :)
...niin ja unohdin mainita ranskalaisten erityisen kyvykkyyden käsitellä erotiikkaa. Ehkä se sisältyi tuohon suoruuteen tai sitten ei.
VastaaPoistaLeena: Kyllä tuo sisältyy myös tähän kirjaan ja on mielestäni osa sitä suoruutta. :)
VastaaPoista