Astrid Lindgren-faneille

Joskus kohdalle sattuu kirjoja, jotka ovat niin rakkaita ja tuttuja, ettei niistä voi tai osaa enää blogata. Minulle tällainen kirjailija on ainakin Astrid Lindgren, jonka ykkösfaniksi tunnustaudun. Ja luulen, etten ole ainoa kirjabloggaaja, joka ajattelee itsestään samoin. ;) Vaikka en tohdi Lindgrenin kirjoja tai kirjoista tehtyjä elokuvia ja televisiosarjoja tekstuaalisesti arvottaa, niin olen joskus kirjoittanut harjoitelmamaisesti Marikista ja Lotasta sekä pariin otteeseen Kultasiskostani.

Juuri nyt meillä on luettu ilta- ja aamusatuna Minä olen Peppi Pitkätossu-yhteisnidettä, joka on kooste kirjoista Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä. On ollut ihana lukea Peppiä viisivuotiaalle, joka ei oivalla vielä aivan kaikkia asioita, mutta eläytyy tarinaan, nauttii ja nauraa. Hän muuten samaistuu mieluummin tavalliseen Annikkaan kuin maailman vahvimpaan tyttöön.

Televisiosta seuraamme parhaillaan sekä kakkosella esitettävää Peppiä että FST:n näyttämää Sitä pikkuista Lottaa. Molemmat viehättävät lapsiani valtavasti, kolmevuotiaskin jaksaa seurata Lotan arkisia ja Pepin eksentrisiä seikkailuja suu hymyssä. Ja arvatkaa, mikä on lastemme suosikki lauantaisin viettämämme elokuvaillan filmiksi? Toki he rakastavat Disneyn Aristokatteja ja 101 dalmatialaista, Totoroa ja Ponyota, mutta kaikkein mieluiten he katsovat Eemelia ja possuressua. Se sykähdyttää mieltäni. Ehkä lapseni kasvavat uusiksi Lindgrenin ykkösfaneiksi?

Koska tiedän teidän monien muidenkin rakastavan Lindgrenin kirjoja, haluaisin kysyä, että mikä on teidän suosikkinne rakastetun kirjailijan tuotannosta? Haluatteko kulkea metsässä Ronjan kanssa? Tuntuuko Saltkråkan omalta? Antaako Veljeni Leijonamieli vastauksen johonkin haikeaan ja ikiaikaiseen? Vai ovatko realistiset Marikki ja Eemeli kuitenkin niitä rakkaimpia? Anarkistisen iloinen Peppi, joka antaa Rissaskalle verbaalista kyytiä? Tai miten teihin vaikuttavat Lindgrenin sadut suloisista Metsässä ei ole ryöväreistä ja Eräästä toukokuun yöstä surulliseen maalaisköyhälistösatuun Soittaako lehmus, laulaako satakieli? Entä onko lukijoideni joukossa joku, joka ei ole lämmennyt Lindgrenin maailmalle?

Minun suurin suosikkini on Marikki. Olisin lapsena halunnut olla juuri Marikin kaltainen ja olen onnellinen, että tyttäreni on ihastunut samaan kirjaan. Mutta koska olen sydänjuuriani myöten Lindgrenin kirjojen ystävä, rakastan hänen kaikkia kirjojaan. Poikkeuksen tekee vain Katto-Kassinen, josta en sitten millään voi pitää. Voi Katto-Kassisraasua. Ehkä joku teistä rakastaa häntäkin?

Kirjoitin Lindgrenistä siksi, että hän on aina ajankohtainen, mutta myös siksi, että me suuntaamme tänään kohti länsinaapuriamme. Viime kesänä vierailimme ensimmäistä kertaa Junibackenissa, josta Saran kirjojen Sara kirjoitti niin ihanasti, että tällä kertaa on pakko maistaa myös pannukakkuja. Ronjasta kehoitan lukemaan Jennin blogista.

Mutta nyt pakataan ja myöhemmin mennään. Palaan joko ajastettuna kirja-arvion merkeissä jossain välissä tai sitten "reaaliaikaisena" kotiinpaluun jälkeen.

Hejdå!

P.S. Huomasin, että tänään illalla FTS5 näyttää puolituntisen Kultasiskoni-elokuvan. Aamun Hesarissa elokuvaa ei kovin kehuttu, mutta koska rakastan Liisan ja Ylva-Liin kuvitteellista siskoutta, olen enemmän kuin kiinnostunut näkemään siitä tehdyn filmisovituksen.

Savossa kuvattua ja kesäkuussa luettua

Palasin eilen perheeni kanssa kotiin juhannusreissultamme, joka suuntautui tuttuun tapaan kotiseudulleni mansikkapitäjään. Juhannuksena ehdin paitsi syödä metsämansikoita (ja lukea ihanan Odelman lisäksi muutakin), myös ihmetellä ja/tai kokea seuraavia asioita:

Sitä, miten Autuaankannas todellakin saa aikaan nimensä veroisen olotilan. Ja kuinka merelliseltä voi Sisä-Savon sisävesillä tuntua pieniä tyrskyjä katsellessa!

Samalla retkellä syödä lasten kanssa pullaa ja popcornia sekä vakuuttua siitä, että akileijojen ohella vanamot ovat ihkaoikeita keijujen kukkia.

Osallistua sprinkun viisivuotissynttäreille sekä juhlia myös oman isäni 67-vuotispäiviä. Toinen sai jäätelöä ja puruluun, toinen kakkua ja vanhanaikaisen auton pienoismallin.

Tutustua toiseenkin sprinkkuun sekä kylpeä rantasaunassa melkein keskellä pikkukaupunkia.

Löytää kauneutta teknisestä esineestä, kuten tästä (luultavasti) 1930-luvulta peräisin olevasta radiosta.

Ja piästä näkemään vielä tämäkin!

Juhannus aloitti myös koko pienen perheeni yhteisen viiden ja puolen viikon mittaisen loman. Koska olen lomatyyliin vuorotellen kotona ja reissussa, listaan kesäkuun luettuni lomakiireen varalta jo nyt. Ehdin kesäkuussa lukea kahdeksan  kirjaa, mutta luultavasti saan vielä yhden kirjan loppuun huomenna ja lisään sen listaan hieman jälkikäteen. Kuukauden parhaani oli ehdottomasti Haruki Murakamin Kafka rannalla, mutta vielä ihanampia olivat Katja Kaukosen Odelma sekä - kuten aina - Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon.

Katja Kaukonen: Odelma
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka
Helvi Hämäläinen: Kylänruusut
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Chris Cleave: Little Been tarina
Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Katja Kaukonen: Odelma

Joen törmällä makasi nainen kuin kivi, vatsansa alle hän oli piilottanut jalat ja kädet, pää oli taipuneena kohti rintakehää. Talvi lojui seudun päällä, mutta lumet olivat sulaneet naisen ympäriltä. Hän oli vedestä noussut hedelmällinen. Jäätyneitä pisaroita hiuksissa ja helmoissa, niiden sisällä odotti lupaus, juoksu ja virtaus, eteneminen ja tulevaisuus.

Veden synnyttämänä Odelma palaa maailmaan ottaen takaisin ihmishahmon, elämänsä. Harmaaseen peltoon syntyy Odelman jäljiltä vihertävä polku tai vana, jossa kaikki kasvaa, vaikka muu maailma on paljas.Hän palaa taloon, jossa on asunut ennenkin. Taloon, joka ottaa hänet vastaan tarjoten ruokaa, pestyt vaatteet, turvapaikan. Nimensä Odelma saa ketulta, joka naukaisee sen hänelle O-del-ma. Nimeäminen ja oma varjo saavat aikaan onnentunteen, mutta silti Odelma pysyttelee piilossa kyläläisiltä, miehiltä. Sillä on kahdenlaisia miehiä: heitä, jotka eivät koskaan lähteneet ja heitä, jotka lähtivät eivätkä koskaan tulleet takaisin. Odelma ei tiedä, kummat ovat pahempia.

Katja Kaukosen esikoisromaani Odelma (Wsoy 2011) on jälleen yksi kirja, jonka pauloihin kietouduin.
Romaanin alussa on lainaus kulttuurimaantieteilijä Pauli Tapani Karjalaisen paikkaa koskevasta pohdinnasta, jossa Karjalainen viittaa paikkoihin elettyinä sijainteina, sisäistettynä kuulumisena jonnekin tai pakottavana haluna, vastentahtoisena pakkona olla jossain muualla on. Karjalaisen ajatus on yhdellä tapaa koko kirjan ydin, koska koko Odelman olemassaolo perustuu kuulumisen tarpeeseen: kuulumiseen niin itseensä, toisiin ihmisiin kuin taloon ja maisemaankin.

Odelman kehystarinaa on vaikea selittää. Kirjassa on toki tarina, mutta siitä huolimatta Odelma on arvoitus ja tunnetila. Tarinan keskiössä on tietenkin Odelma, hänen syntynsä, hänen arvoituksensa. Odelma on osin jännityskertomus, joka kysyy, miksi Odelma syntyi? Mitä tapahtui aiemmin? Miksi Odelma piileksii kaikilta muilta, miksi hänen taloaan vältellään? Toisaalta Odelma on kertomus naisesta ja miehestä, sillä Odelma saa rinnalleen Freydmanin, rantakivistä syntyneen miehen. Siinä, missä Odelma elää ajatustensa ja tunteidensa vallassa, on Freydman kaiken uudelleen rakentaja, parantaja. Odelman tarinan rinnalla kulkee myös pienen tytön, punaisen pallonsa perässä juoksevan Annan tarina. Tapahtuma-aikaa leimaa sodan läheisyys. Kaiken Kaukonen ammentaa myyteistä ja luonnosta.

Talo ei empinyt eikä empinyt Odelmakaan. Siihen, minkä tunsi hyväksi, saattoi luottaa. He sulkeutuivat seinien sisään, kellon viisarit juoksivat ympyrää, kului viikkoja, kuukausia. Maisema, jossa talo asui, muutti muotoaan. Syksyn hyiset päivät saapuivat, värit sulautuivat toisiinsa, marjat putoilivat maahan.Uusi väkevä tuuli heräsi joen rannalta, otti vauhtia pellolta ja puhalsi pihapuiden oksat paljaksi. Yhtä paljaana makasi Odelma mutta ei palellut, vaan hehkui, koko talo hohkasi keskikesän hellettä.

Odelman takakansiteksti lupaa, että Odelma saa lukijan hengittämään tahdissaan. Lupaus ei johda harhaan, koska juuri sitä Odelma tekee. Se vangitsee tunnelmallaan, tarinallaan, ihmeellisyydellään ja kielellään. Kaukonen kirjoittaa lumovoimaisesti. Odelma on väkevä ja aistillinen kirja, se on kaunis, kielikuvientäyteinen ja uskomusolentoineen jollain tapaa kalevalainen. Folklore on vahvasti läsnä, kun esimerkiksi savinaiset ja merimiehet - jotka tulkintani mukaan ovat eräänlaista kalmanväkeä - elävät maasta ja vedestä, vedettäret kietovat vihreät hiuksensa joessa kelluvan Odelman ympärille, maa imaisee sisäänsä ja (kenties) suuri lintu antaa siivillään suojan Odelmalle ja Freydmanille. Myös luonto- ja paikkakuvaus on miltei maagista: ensilumi tekee vaahtopäitä aiemmin lietteiselle pellolle; Kuivan heinän viiltävästä haavasta pusertuu marjoja suon laidalle.

Odelma on vastakohtien kirja: se kooltaan pieni, mutta aiheiltaan ja aikaansaamiltaan tuntemuksilta suuri. Vaikka sen lähtökohdat ovat aavemaiset, on kirjan tunnelma hyvin lempeä, keinuttava. Luin Kaukosen romaania hitaasti, koska jokainen lause tuntui avaavan jotain uutta Odelmasta. Kaukosen romaanissa on paljon sellaista, jota ei selitetä auki, mutta silti kirja ei jätä jälkeensä tyhjää oloa tai vaillinasta kohtaa, vaan lukija minussa on kuin taiottu veteen, maahan, taloon, ihmisiin ja mennestä tulevaan kulkevaan muistamisen ja unohduksen väliseen tilaan.

Odelma ilmestyi sydäntalvella ja siitä saakka olen halunnut lukea sen. Sain kirjan käsiini vasta hiljattain. Vaikka Odelma kattaa koko vuodenkierron useiden vuosien ajalta, on sen perustunnelma syystalvinen. Siksi juhannus ei ehkä ollut kaikkein itsestäänselvin ajankohta lukea tuota routaista, jäistäkin kirjaa, mutta toisaalta Odelman myytillisyys kietoi pauloihinsa myös keskikesän valoisina öinä. Juhannuspäivän kävelyllä katsoin jokivartta uusin silmin, pinnan alla näytti erilaiselta kuin aikaisemmin. Nimensä mukaisesti Odelma, äpäre, on kuin sadonkorjuun jälkeen kasvava uusi heinä, hänen tarinansa palaa mieleeni uudellen ja uudelleen. Uskon kantavani Odelmaa mielessäni aarteena vielä pitkään.

****+ (vai olisiko pitänyt antaa puolikas päälle? Tähtien antaminen on vaikea laji etenkin, kun pyrin valitsemaan luettavakseni sellaisia kirjoista, joista jo lähtökohtaisesti pidän.)

Odelmasta ovat kirjoittaneet myös Anki, Joana, Marjis, Morre ja Penjami. Jos unohdin jonkun, niin muistuttakaa minua. Linkitän muiden bloggaajien lukukokemuksia mielelläni.

Juhannustunnelmia

Isoäiti katseli, arvosti ja muisti. Ja koko ajan keikkui juhannusyön antimia yhä suuremmat määrät ympäri Suomenlahtea. Mantereelta kohosi muutama heiveröinen raketti, unelmien valonuolia harmaata juhannustaivasta vasten. Sophia oli veneenpohjassa nukahtanut.
(Tove Jansson: Kesäkirja)

Pihallamme kukkivat pionit ja keittiön pöydällä maljakossa hiekkatienvarren lupiinit. Me olemme kuitenkin ihan kohta lähdössä: mies pakkaa autoa, lapsille on luvattu evääksi pillimehua ja muumikeksejä, minulle muutama sisustuslehti, mieheni hoitaa ajamisen. Emme suuntaa tälläkään kertaa rannikolle, vaan Savoon. Siellä aion juhannuksen aikaan vain olla, luultavasti kuunnella sateen ropinaa sekä ihastella auringonpaistetta. Aion tehdä juhannustaikoja lasteni kanssa, viettää isäni 67-vuotispäiviä sekä kylpeä rantasaunassa. Talviturkkia en lupaa heittää. Kokostakaan en tiedä, kun taitavat syttyä pikkulapsiperheellisille turhan myöhään.

Uusien ja vanhojen aikakauslehtien ohella aion juhannuksen aikaan lukea Pariisiin sijoittuvaa uutuuskirjaa sekä jotain lapsuudenkotini kirjahyllystä löytyvää kotimaista tyttökirjaa. Mikä tuo kirja tulee olemaan, sitä en vielä tiedä. On ihana tehdä löytöretkiä tutulle ja silti aina niin uudelle kirjahyllylle. Varmuuden vuoksi olen pakannut mukaani myös kotimaisesta mytologiasta ammentavan romaanin sekä Tove Janssonin Kesäkirjan (1972), jota rakastan (ja jota moni muukin kirjabloggaja tuntuu vaalivan) ja josta en osaa blogata. Voi olla, että luen ne kaikki. Voi olla, että teen kaikkea muuta.

Hyvää juhannuksen aikaa jokaiselle lukijalleni kera mitä kauneimman kotimaisen elokuvakappaleen.

P.S. Aikakauslehdistä sen verran vielä, että uusimmassa Me Naiset-lehdessä viisi kotimaista mieskirjailijaa on kirjoittanut rakkauskirjeensä naiselle. Lisäksi nämä samat lahjakkaat miehet, Antti Leikas, Tuomas Kyrö, Matti Remes, Marko Kilpi ja Tomi Kontio aloittavat yhteisen jatkokertomuksen Me Naisiin. Aloittajana toimii Tuomas Kyrö. Mielenkiintoista!

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Omapäinen tietämättömyys kätkee julman totuuden: Tarkoitatko että minä olen pääsemättömissä sinusta? Mutta nykyään kaikki on toisin, sanoo tietäväinen lukija. Tuo oli ennen vanhaan. Me olemme paljon valistuneempia kuin valistuksen ajan ihmiset, me 2000-luvun kasvatit, me joilla on pelit ja vehkeet, pikakilkuttimet ja sopuerot. Ho! Ho! Ho! sanon minä!

Olemmeko? Sitä joutuu miettimään Mia, viisikymppinen runoilija, jonka neurotieteilijä-aviomies Boris yksipuolisesti päättää pitää paussin heidän avioliitostaan. Paussi on hehkeä ranskatar, Boriksen nuori kollega. Boris ei halua eroa Miasta, koska paussi pitää sisällään pahanpäivänvaran: paluun avioliittoon, jos mieli muuttuukin romanssin aikana. Tämä kaikki on liikaa Mialle, joka saa hermoromahduksen ja shokin. Mielisairaalajakson jälkeen Mia jättää Brooklynin palatakseen lapsuutensa maisemiin Minnesotaan. Preeriamaisemissa vietetyn kesän on määrä olla se kuilu, joka erottaa Hullun Talven Järkevästä Syksystä.

Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä (Otava 2011; Summer without Men 2011) kertoo nimensä mukaisesti Mian toipilaskesästä hermoromahduksen jälkeen. Romaani on vahvasti naisten kirja; Se pureutuu hylätyksi tulemisen, ikääntymisen ja naiseuden elinikäisen olemisen ytimeen ja tekee sen Mian ajatusten valottamana. Millaiset ovat keski-ikäisen naisen keinot selviytyä paussista?

Mian elämä näyttää asettuvan tilapäisiin uomiinsa. Hän törmää koulutyttöjen julmuuteen toisiaan kohtaan pitäessään runokurssia teini-ikäisille. Naapurissaan Mia tutustuu nuoriin Lolaan ja Peteen sekä näiden lapsiin ottaen perheen omalla tavallaan siipiensä suojaan. Toisaalla on iäkäs äiti ja tämän ystävät, jotka lukevat lukupiirissään Jane Austenin Viisastelevaa sydäntä. On myös kirjeitä saava Mr. Nobody, Mian näyttelijäksi haluava tytär Daisy sekä tietenkin Boris, aina vain Boris. Kaikkea määräävät Mian omat, poukkoilevan älykkäät ajatukset. Hustvedtin muista kirjoista tutulla tavalla myös Kesä ilman miehiä pitää sisällään valtavat määrät viittauksia kirjallisuuteen, filosofiaan ja kuvataiteisiin. Kirjallaan Hustvedt nostattaa ja varmasti myös pitää yllä mitä moninaisempia aina ajankohtaisia keskusteluja.

Pian alkoi rankasti pieksävä sade. Muistin lapsuuteni myrskyt, sen miten herättyäni aamulla katselin kadulla makaavia, tuulen puista repimiä oksia. Muistin lumotun tyynen hetken ennen hurrikaania tai myrskyä, jolloin koko maailma tuntui pidättävän hengitystään, ja aavemaisen vihreän joka väritti taivaan. Muistin maailman äärettömyyden.

Kesä ilman miehiä etenee koukeroisesti Mian ajatuksista ja muistoista toisiin. Välillä ajatuskulkua katkovat arjen kohtaamiset koululaisten, naapurien tai äidin kanssa. Varsin filosofisten ja syvääluotaavien pohdintojen vastapainona kirjassa on lyhyitä tunnelmallisia kuvailuja, jotka heijastavat Mian mielenmaisemaa. Ne ovat kuin suvantokohtia kirjassa, joka etenee kuin junarata labyrintissä tai virkkuukoukku sotkuisessa lankakerässä. Pahoittelen kömpelöitä kielikuvia, mutta Hustvedtin romaani on poukkoileva ja aihekylläinen. Esimerkiksi koulukiusaamisen jälkiselvittely johtaa pohdintoihin, oikeastaan pieneen luentoon, sukusoluista, kromosomeista ja Platonista sekä modernin naisen ahdistuksesta.

Kaikesta huolimatta romaani ei ole liian tajunnanvirtainen, vaan hyvin luettava. Se etenee koko ajan antaen lukijalleen intellektuelleja viitteitä sekä koskettavaa tarttumapintaa. Kaiken keskellä on koko Mia ajatuksineen. Vasta kirjan luettuani huomasin, ettei siinä ole lainkaan lukuja. Silti sen rakenne ei ole raskas, vaan Hustvedt osaa rytmittää tekstinsä oikein. Siellä täällä kirjassa on myös oivaltavia, kirjailijan itsensä piirtämiä kuvia.

Kesä ilman miehiä on hyvä kirja. Se on sitä kaikessa suhteessa: Hustvedt kirjoittaa varmasti, hänen tekstinsä lukeminen on nautittavaa. Kirja hivelee älynystyröitä ja samalla se koskettaa myös tunnetasolla. Mian elämästä ja ennen kaikkea hänen sisäisestä maailmastaan on kiinnostavaa lukea. Silti jokin jäi puuttumaan. En ihastunut kirjaan täysin, vaikka siinä on kaikki erinomaisen teoksen elementit. Ja vaikka en nyt kirjasta suoranaisesti huudahtelekaan, sanon silti, että jokainen joka on pitänut Hustvedtin muista kirjoista, pitää myös tästä.

****- (tasaisen hyvä ja varma kirja, ei kuitenkaan Kaikki mitä rakastin)

Kesästä ilman miehiä ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi, Linnea ja Kirsi Hietanen.

Mieskirjailijahaaste: (Melkein) sata kirjaa

Monet varmasti muistavat, miten alkuvuonna kirjabloggaajat listasivat innolla suosikkinaiskirjailijoitaan tai itselleen mieluisia naiskirjailijoiden teoksia. Mainio idea sai alkunsa Saran kirjoista ja minäkin laadin oman listani, jonka voitte lukea täältä.

Nyt Sinisen linnan kirjaston Maria on laatinut uuden haasteen, jossa nostetaan esille mieskirjailijoita. Lista- ja jonkinlaisena yllytyshulluna lähden mukaan ja haastan kaikki muutkin. Voitte lukea Marian kirjoittaman hauskan johdatuksen mieskirjailijoiden listaamiseen hänen blogistaan.

Koska listasin naiskirjaijoiden nimien sijaan heidän teoksiaan, teen saman miestenkin kohdalla. Ja tasapuolisuuden nimissä jätän myös mieskirjailijoiden teoksia koskevan listani vajaaksi. En listaa sataa kirjaa, vaan 65. Se on sama määrä, jonka nostin esille myös naiskirjailijoiden kohdalla. Huomioin vain yhden teoksen kirjailijalta, koska muuten tällä listalla olisi monta Haahtelan, Itkosen, Irvingin tai Calvinon teosta. Tiedän jo nyt, että olen unohtanut monia hyviä kirjoja. Tämäkin lista on totta kai äärimmäisen subjehtiivinen. Olen nostanut esille vain sellaisia kirjoja, joista pidän tai joista olen joskus nuoremapana pitänyt - nostalgiakirjallisuuden voima on ihmeellinen!

Tiedän myös, että listaltani puuttuu moni sellainen yleisesti pidetty kirja, jonka olen lukenut. Esimerkkeinä mainitsen vaikkapa William Faulkerin Äänen ja vimman sekä Jorge Louis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhan, jotka kyllä aikoinani luin, mutta joihin en päässyt sisälle. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi ne ovat rakastettuja ja arvostettuja, klassikoksi luonnehdittuja teoksia. Listalta puuttuu myös tunnettuja suosikkikirjailijoita (esim. Paulo Coelho ja Dan Brown) siitä syystä, etten itse ole voinut sietää kyseisten herrojen teoksia. On myös valtava määrä hyviä kirjoja, joiden lukemista vasta odotan. Näitä ovat esimerkiksi Kazuro Ishiguron, Johan Bargumin sekä Jussi Valtosen kirjat. Olen varma, että tulen pitämään niistä kaikista.

Minun 65 mieskirjailijan kirjoittamaa suosikkiteostani ovat tässä aakkosjärjestyksessä:

1. Juhani Aho: Papin tytär
2. Paul Auster: Illuusioiden kirja
3. J.M. Barrie: Peter Pan
4. H.E. Bates: Oi ihana toukokuu
5. Albert Camus: Sivullinen
6. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
7. Italo Calvino: Paroni puussa (tai Jos talviyönä matkamies)
8. Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
9. Philippe Claudel: Harmaat sielut
10. J.-M. G. Le Clezio: Harhaileva tähti
11. Michael Cunningham: Tunnit
12. Michael Ende: Tarina vailla loppua
13. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
14. Gustave Flaubert: Rouva Bovary
15. Ken Follet: Taivaan pilarit (nostalgiasyistä)
16. John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen
17. Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
18. Günther Grass: Peltirumpu
19. Joel Haahtela: Elena
20. Turkka Hautala: Paluu
21. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
22. Mark Helprin: Talvinen tarina
23. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
24. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
25. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
26. Henri Ibsen: Nukkekoti
27. John Irving: Kaikki isäni hotellit (tai Garpin maailma tai Oman elämänsä sankari)
28. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
29. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
30. John Keats: Runoelmia
31. Ilmari Kianto: Punainen viiva
32. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
33. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
34. Mauri Kunnas: Koiramäen talossa
35. Jarkko Laine: Nauta lentää
36. Eino Leino: Helkavirsiä (en ole varma, olenko lukenut kokonaan vai sieltä täältä)
37. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla 1-3
38. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
39. Erlend Loe: Supernaiivi
40. Andreï Makine: Ranskalainen testamentti
41. Garbiel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
42. Yann Martell: Piin elämä
43. Haruki Murakami: Kafka rannalla
44. Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
45. Ian McEwan: Rannalla
46. A.A. Milne: Nalle Puh
47. Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus (suloinen)
48. Arne Nevanlinna: Marie
49. Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
50. Per Pettersen: Kirottu ajan katoava virta (odotan kovasti Hevosvarkaita)
51. Risto Rasa: Hiljaa, nyt se laulaa
52. Raul Roine: Satuja
53. Pentti Saarikoski: Katselen Stalinin pään yli ulos
54. Jose Saramago: Kertomus sokeudesta
55. Lassi Sinkkonen: Solveigin Laulu
56. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
57. Antonio Skarmeta: Nerudan postinkantaja
58. Tommy Tabermann: Tähtiä kämmenellä
59. J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta-trilogia
60. Leo Tolstoi: Anna Karenina
61. Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi (näytelmä)
62. Antti Tuuri: Pohjanmaa
63. Eduar Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
64. Mika Waltari: Suuri illuusioni (minulle Sinuhea rakkaampi)
65. Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (ihana!!)

Mitkä ovat teidän suosikkejanne? Mistä ette pitäneet?

Kuvat Googlen kuvahaulla, kollaasin toteus oma.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Talo on kuin saari tai se on kuin käärme. Se kietoo heidät sisäänsä. Heillä ei ole ketään. Heillä on toisensa. On pimeää ja hiljaista. Heidän intiimi tilansa. Ainoastaan Klausin puhe ja Lilianin hengitys, joka sekin vaatii ponnistelua. Voiko ihminen muuttaa elämänsä kertaheitolla? Lilian miettii. Ja mitä sekin tarkoittaisi?

Lilian ja Klaus Manner, nuori ja hyvinvoiva pariskunta, ostaa häämatkansa jälkeen suuren vanhan talon Kirkkonummelta, meren rannalta. He asettuvat taloon kuin valmiiseen elämään; Paikkaan, josta Klaus pääsee kätevästi autolla töihinsä helsinkiläiseen arkkitehtitoimistoon ja jossa Lilian voi tehdä käännöstöitään. Talo on paikka, jonne heidän tulevat lapsensa palaavat unissaankin. Taloon on hyvä kutsua vieraaksi ainakin Klausin isä sekä ystäväpariskunta Martta ja Benjamin kaikkine sivysteistön ongelmineen. Naapurissa asuvat Emma ja Jimi mersuineen tulevat heille pikkuhiljaa yhä tutummiksi ja silti salaisuuksien verhoamiksi. He ovat boheemeja, kiinnostavia ja salaperäisiä. Heidän menneisyytensä alkaa kiinnostaa Liliania koko ajan enemmän ja enemmän.

Kuka on muuttunut silloin, kun kaikki on muuttunut ja mikään ei ole muuttunut? Joel Haahtelan järjestyksessä toinen romaani Naiset katsovat vastavaloon (Otava 2001) on teos ihmisistä, jotka ovat ulkoisesti hillittyjä ja kunnioitettuja, mutta sisältä vimmaisia ja epävarmoja. Suomi elää 1970-luvun alkuvuosia. Naisten ja miesten roolit ovat muuttumassa, mutta avio-onnen saavuttamiseksi on hyvä antaa miehen voittaa backgammonissa. Mitä tapahtuu silloin, kun pariskunnan osapuolet kaipaavat erilaisia asioita? Asioita, joita he itsekään ei pysty nimeämään.

Naiset katsovat vastavaloon on kaunis kirja. Kauneutensa alla teos on psykologinen kirja, kuten kaikki muutkin lukemani Haahtelan romaanit. Kaikkea ei paljasteta lukijalle, mutta ilmaan ei jää mitään tyhjää. Haahtela sanoo sen, mikä pitääkin sanoa ja siitä minä pidän. Naiset katsovat vastavaloon voisi olla yleiseurooppalainen samaan tapaan kuin Elena. Mikään, mitä Lilianille, Klausille ja heidän tuttavapiirilleen tapahtuu, ei ole leimallisen suomalaista. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi pitää sitä, että Haahtelaa ajoittaa Lilianin ja Klausin tarinan alun kesään 1972, Münchenin olympialaisten aikaan, oman syntymänsä ajankohtaan.

Jokaisena päivänä kello kaksitoista Lilian keskeyttää kirjoittamisen ja lähtee kävelylle, omenapuiden alta pienelle polulle, heinikon läpi suuremmalle tielle, jotka reunustavat pellot ja peltojen laidoilla autioituvat maalaistalot. Niinä aikoina ihmiset virtaavat hullujen lailla kaupunkeihin, jättävät lannanhajun ja maitolaiturit taakseen, menevät Helsinkiin, Kontulaan ja Jakomäkeen, sillä onni viipyy aina toisessa paikassa, aidan takana, tuosta mutkasta vasemmalle, mäkeä ylös... niin, ihmiset vain häviävät, laudat ilmestyvät ikkunoihin ja ojien pohjille jäävät vadelmat paleltumaan, lehdet kellastumaan ja linnut rapisemaan.
Mutta Lilian ei halua olla niin kuin muut.

Haahtela rakentaa kirjansa pienin viittauksin ja kauniiden mielikuvien voimalla valottaen välissä teräviäkin yksityiskohtia romaanihenkilöidensä elämästä. Hänen kielensä on äärimmäisen hiottua, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi elinvoimaista. Lillianin ja Klausin sekä heidän tuttaviensa elämä on kuin unta ja arkitodellisuutta. Tämä kertoo Haahtelan onnistumisesta kirjailijana. Naiset katsovat vastavaloon on samaan aikaan epämääräisen kaipauksen sekä lähtemisen ja jäämisen pelon kirja. Se on kahvia, viiniä, lampaanpaistia, huulipunaa ja tiheää sadetta. Se on iltapäivän ohikiitäviä tunteja, myrskylyhtyjä ja kävelyjä omenapuiden alla. Se on myös rapuja, jotka ovat valmiit nappaamaan nuuskijoilta nenän pois tai rakastelua talossa, jonka seinien väliin kasvaa hiljakseen hometta. Naiset katsovat vastavaloon on ihmisen koteloituneen ja ulkopuolisen maailman ihmeellistä kohtaamista.

Sinisen Linnan kirjaston Maria nosti Lumipäiväkirjasta kirjoittamassaan arviossa esille sen, kuinka moni on hänen aikaisemmin saamissaan kommenteissa kertonut lukevansa Haahtelaa säästellen. Minä kuulun näiden säästelijöiden joukkoon. Kehun monia kirjoja, koska monien muiden kirjabloggaajien tavoin pyrin lukemaan sellaisia teoksia, joista lähtökohtaisesti pidän. Harvoin kuitenkin tunnen pakahtuvani (mutta en tukehduttavalla tavalla), kuten nyt kävi. Olen niin ihastunut, lumottu, suorastaan myyty Haahtelan tekstin äärellä, että voisin melkein itkeä hänen kirjojaan lukiessani.


****½ (En varmaan voisi Haahtelalle vähempää antaakaan. Elena tai Perhoskerääjä ovatkin jo viiden tähden kirjoja.)

Benvenuto!

Vaikka Marianne Cedervallin Rakastan sinua kuolemaasi saakka katkaisi lukutyhjiöni heti alkuunsa, en nyt seuraavien päivien aikana ehdi lukea kuin lapsilleni ja kenties yöunille mennessäni. Olemme nimittäin saamassa odotettuja vieraita, joihin tutustuimme kaupungissa, jossa asuntomme sijaitsi Via Paradisolla, jossa fransiskaanimunkit ja rastapäät kohtasivat kaariholvien kattamilla kaduilla, jossa söin elämäni parasta risottoa ja kummallisinta tiramisua, ja jossa ostamani naistenlehden sivuilla esiteltiin sauvakävelyä asiaankuuluvasti suomalaisena muotilajina. Kaupungista, jossa meillä oli viranomaisten leimaama lupa ajaa autolla vanhassa keskustassa.

Tänään meillä on olohuoneessa uusi matto (koska kolmevuotiaallekin sattuu vahinkoja), jääkaapissa mango-juustokakkua ja myöhemmin valmistan kesäsalaattia. Kohta tuoksuvat basilika, mansikat ja sitruunaöljy. Pihalla pioneissa on suuret nuput ja siperian- ja tuliunikot sekä juhannusruusu kukkivat. Kaiken kukkuraksi lapset haluavat esittää vieraillemme hurjan hevisaurustanssin.

Nyt en siis enää muuta toivotakaan kuin hyvää viikonloppua teille kaikille! Palaan vieraiden lähdettyä kerran kera kotimaisen kirjan.

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

"Tarkoitatko murhaa?" Mirjam kuiskasi. "Että murhaisi jonkun ajatuksen voimalla?"
Hervor virnisti riemukkaasti.
"Sitä justiinsa! Täydellinen murha. Eikä jää jälkiä."
Mirjam jähmettyi aloilleen ällistyneenä Hervorin puheista. Lokit parveilivat ja kirkuivat heidän yläpuolellaan. Satamalaituri lähestyi.

Gotlannin Kajpe Kviarissa oleva vanha maalliseen käyttöön muunnettu kappeli, syreenimajat, jossain kiekuva kukko ja satakielen yöllinen laulu muodostavat idyllisen maiseman uuden elämän alulle, remontoinnille - ja kostolle. Marianne Cedervallin mainiossa romaanissa Ajattelen sinua kuolemaasi saakka (Atena 2011; Svinhugg 2009) elämässään vääryyksiä kokeneet ystävykset Mirjam ja Hervor asettuvat saarelle mielessään kohtuuden ja oikeudenmukaisuuden hakeminen ajatuksen voimalla.

Naiset muodostavat vastakkaisen parivaljakon: siinä missä Mirjam on elegantti, hoikka ja gotlantilaisjuuristaan kaupungistunut lääkäri, on Hervor harmaatukkainen Lapin noitamainen nainen, jossa on ripaus hippiä. He ovat tavanneet Lapin Kuivalihavaarassa, jossa Mirjam työskenteli lääkärinä jouduttuaan kolmen liikekumppaninsa pettämäksi. Petos oli ollut niin paha, että Mirjam menetti paitsi itsekunnioituksensa ja omaisuutensa, myös Anna-tyttärensä luottamuksen. Koska kaikki Mirjamin elämän pilanneet miehet, Per-Henrik, Ivan ja Torsten, asuvat Gotlannissa, on aika maksaa vanhat kalavelat ja tehdä se varsin omaperäisellä tavalla.

Kirjan kehystarina lähtee käyntiin Mirjamin vieraillessa liikekumppaniensa haudalla. Kirkkomaassa on kolme samanlaista Care for Seniors-firman logolla varustettua hautakiveä rinta rinnan. Valkoiseksi kalkitun keskiaikaisen kirkon torni lähettää kellojen kumua yli Gotlannin sänkipeltojen ja maatilojen. Mirjam laskee ruusun jokaisen miehen haudalle ja toteaa näiden saaneen ansaitsemansa kohtalon. Kirkon lukkarina työskentelevä Sylve, maanviljelijä sekä Mirjamin ja Hervorin uskollinen ystävä, saa kuulla tarinan siitä, mitä pari vuotta aikaisemmin oli tapahtunut ja miksi.

Vaikka tarina on Mirjamin, on kertoja ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja. Cedervallin henkilökuvaus on samaan aikaan karikatyyrista ja rikasta: Mirjamin ja Hervorin ohella lukija pääseekin tutustumaan myös Mirjamin maailman romuttaneiden miesten elämään. Mirjamin elämän kipukohdat muistisairaudesta kärsivästä äidistä ylimieliseen pappiveljeen Aroniin sekä edesmenneen kirkkoherra-isän kaipuuseen antavat lisäsyvyyttä Mirjamin muuten niin tyylikkääksi ja hauskaksikin kuvatulle hahmolle. Viisas ja pohjoisen murteella rikkaasti haastava Hervor kasviuutteineen omaa vahvuutensa alla omat surunsa. Uskollinen vanhapoika Sylve Vendla-äiteineen on paikalla aina tarvittaessa ja kaikkea täydentää Itämeren alueen kesäinen luonto.

Juhannusyö lasketui kylän ylle. Aurinko painui läntisten peltojen taakse, ja kesäyön kalpea valo valaisi maiseman. Kajpe Kviarin maatilat hiljentyivät. Naapurin kiekuva kukko ja kotkottavat kanat rauhoittuivat, lampaat painautuivat toistensa kylkiin tuulensuojassa ja Sylven paksu emakko makasi olkivuoteella karsinassaan. Ainoastaan satakieli rikkoi hiljaisuuden tarjoten viihdykettä hellittämättömällä, kauniilla lurituksellaan. Sylve istui kotinsa yläkerrassa ja kuunteli lintua samalla, kun katseli kappelia. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen sen ikkunassa paistoivat valot.

Gotlanti-kuvaus on Cevervallin kirjassa niin elinvoimaista, että Miriamin ja Hervorin kostotarinan jännittämisen ohella aloin potea matkakuumetta. Cedervall kirjoittaa niin, että maisema kasvaa osaksi romaanihenkilöiden ja samalla lukijan sielua. Ajattelen sinua kuolemaasi saakkaa ei voisi tämän jälkeen kuvitella minnekään muualle kuin Gotlantiin, vaikka kirjan kostotarina on omalla tavallaan universaali. Paikallisväri ja Mirjamin ja Hervorin vahva ystävyysside tekevät romaanista ainutlaatuisen ja ihastuttavan.

Gotlantilaisuudessa piilee paitsi romaanin suurin viehätys, myös sen suomennetun version suurin kompastuskivi, ainakin minun mielestäni. Vaikka teos rakentuu erinomaisesti ja sen jännitteet pysyvät kiinnostavina tarinan loppuun saakka, oli lukemiseni katketa  kirjan alkusivuilla murteen käyttöön. Hervorin lapinmurre ja Sylven lounaissuomalaiseksi käännetty puhetapa tuntuivat oudolta ja hieman ongelmalliselta, mutta hyvä tarina antoi nekin anteeksi enkä kirjan loppupuolella enää kiinnittänyt asiaan huomiota.

Vaikka Ajattelen sinua kuolemaasi saakka sisältää jossain määrin klassisen jännityskirjan elementtejä, ei Cedervallin romaani ole dekkari. Se on pikemminkin jännityskirjan puvussa esiintyvä lämmin ystävyyskuvaus, joka nostaa esille kysymyksen koston oikeudesta. Onko ajatuksen voimalla tappaminen murhaamista ollenkaan? Ja eikö joskus ole aikakin antaa lurjuksille ansionsa mukaan? Cedervall kirjoittaa niin hyvin, että luin kirjaa pikkutunneille saakka. Lukemisen keskeyttäminen olisi ollut mahdotonta ja kirja sopiikin kesäöihin, sillä sen tapahtumat kattavat ajanjakson juhannusviikolta elokuun täyteläisyyteen saakka.

Ajattelen sinua kuolemaasi saakka on tavattoman hauska kirja, vaikka kirjan loppu on enemmän kuin kyseenlainen. Hauskuus ei tarkoita vitsikkyyttä tai ääneen nauramista, vaan kirjan huumori on hyvällä tavalla mustaa. Se on myös ihanasti epäsovinnaista: miten suloiselta (ja gotlantilaiselta) kosto tuntuukaan silloin, kun aurinko paistaa Gotlannin yllä, juhannusruusut kukkivat, kimalaiset surisevat ja kannussa on kylmää seljankukkamehua.


***½ (mainio kesäkirja, ajatuksen lentoon nostattava tarina)

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Kirsi Hietanen.

Lukutyhjiössä ja pajutallilla

Jokaiselle paljon lukevalle tulee joskus lukutyhjiö. Usein se onneksi liittyy siihen, että vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen on vaikea päästä sisälle uuteen kirjaan. Minulle näin on käynyt Haruki Murakamin erikoisen ja upean Kafkan rannalla vuoksi. Kuvittelin, että jo ennestään tuttu Helvi Hämäläisen Kylänruusut olisi palauttanut minut kirjoihin uppoavan lukijan tielle, mutta ei. Ei, vaikka lainattuja, ostettuja ja saatuja lukemattomia kirjoja olisi yksistään läheisimmässä pinossa kymmenkunta. Ei siitäkään huolimatta, että aloittelin eilen sisänsä mitä mainiointa kesäkirjaksi sopivaa uutuutta. Kirjassa ei ole mitään vikaa, mutta se ei vain tunnu miltään Kafkan rannalla jälkeen.

Siksi kyselen täälläkin asiaa, josta on ollut blogeissa aikaisemminkin keskusteluja: Mitä te teette silloin, kun lukutyhjiö uhkaa? Jatkatteko tyynenä lukemista ja uskotte tarinan kyllä kantavan? Aloittelettko useita kirjoja ja katsotte, mikä päättäisi tyhjiön? Uppoudutteko nostalgiakirjoihin tai aikakauslehtiin? Vai annatteko koko lukemisen olla parin päivän ajan selaillen vain sanomalehteä ja suunnaten ajatukset kaikkeen muuhun? Lukeminen sinänsä ei varmasti mene koskaan tauolle, mutta millä päästä lukutyhjiön yli?

Aina voi käyttää aikaansa retkeilyyn, jos sää suosii. Kävin sunnuntaina perheeni kanssa Tuusulan ja Vantaan rajalle muuttaneessa Koiramäen pajutallissa, jonka uusi sijainti vanhalla Jusslan tilalla on mitä parhain. Kaunis päärakennus sisustuskauppoineen ja kahviloineen, viehättävät punamullalla maalatut aitat, lasten leikkipaikat, puutarha sekä pupulassa majailleet Söpö, Topi, Helmi ja Kieli hurmasivat ainakin meidän perheemme. Tapojeni mukaisesti ehdin pajutallilla miettiä myös sinänsä epäolennaisia asioita: miksi museoaitassa oli 1900-luvun alun talonpoikaisesineiden joukossa televisio 1950-luvulta? Miltä tuntuu, kun lentokoneet jyrisevät yli muutaman minuutin välein? Miten tyttäreni voikin näyttää niin mummoltani (oletettavasti mummoni ollessa viiden vanha)? Pupujen aitan kattokruunu oli kyllä hieno!

Ja jos sää ei suosi retkeilyä, niin tänään illalla kaikki 1980-luvulla teinivuosiaan viettäneet pääsevät fiilistelemään ihanan, fiksun ja hauskan Vaihdetaan vapaalle, Ferris-elokuvan kanssa. Elokuva tulee Liv-kanavalta yhdeksän aikaan illalla. Eipä siis muuta kuin vähäisiä lukutyhjiöitä teille muille ja Let's Twist and Shout!

Helvi Hämäläinen: Kylänruusut

Väkevä mustanruskea juuristo tunkeutuu syvälle maahan, nuput pullistuvat punaisina, täyteläisinä kuin tytöt, leimuavat niin kuin iltataivaan, punaisena hehkuvan, olisivat syöneet ateriakseen. Ja silloin voi kylässä alkaa ilve, punainen ruusu muuttuu naiseksi, haltiaimmeiseksi, sanotaan, mutta myös ruusuperkeleiksi niitä hurskaat nimittävät. Ja kerrotaan kuinka aina silloin tällöin vuosikymmenien väliajoin nämä ruusuista irtautuvat naiset pitävät tanssiaisiaan keskellä kylää, ryöväten miehet niihin mukaansa. Kummalliseen yhteiseen uneen saattavat vaipua kylän asukkaat, ja aina joskus, vuosikymmenienkin väliajoin, ovat he tässä unessa, mutta kuitenkin niin kuin hereillä, näkevät kissanunta niin kuin sanotaan.

Häränojan kylässä idyllisessä Hämeessä asukkaiden elämä on mallillaan. Pelarkooniat ja verenpisarat kukkivat, järvi antaa vaalealihaista haukea ja puhtaus on hikieenista. Jotkut saattavat ajaa kauppamatkoilleen peräti pirssillä, mutta osuuskaupan leivän - litteiden kuin lahnojen ja raakojenkin vielä - ostamista ei kukaan myönnä. Väki pelkää Jumalaa, mutta uskoo kuitenkin taikoihin, jopa noituuden vaikutuksiin. Jokainen käy kirkossa ja lukee rukouksensa, varmuuden vuoksi kuitenkin leipätaikinaan piirretään risti ja joitakin ihmisiä epäillään edelleen noidiksi. Eräänä loppukesän yönä, kyläkauppiaan ja pyhäkoulun opettajan Raakelin järjestämien juhlien päätteeksi, koko kylä vajoaa yhteiseen uneen. Uni on kissanunta, puolivalvetta, jonka aikana ruusupensaan kukat ottavat kylän naisten hahmoja ja viettelevät miehet mukaansa.

Helvi Hämäläisen postuumisti julkaistu Kylänruusut (Wsoy 1998) on ilkikurinen rakkauskirja, tarkka kyläyhteisökuvaus, kesäisen luonnon ylistys ja usvainen metamorfoositarina. Se on runollinen kertomus suomalaisesta suvesta, fantasiaelementtejä ja tarkkanäköistä ihmiskuvausta sekoittava romaani naisten ja miesten rooleista agraariyhteiskunnassa.

Naisiksi muuttuvat ruusut saavat koko kylän hämmentyksen valtaan. Kylän asukkailla on totutut, tunnetut roolinsa. On kunniallinen Raakel, Posti-Elsa, sisarukset Anni ja Lempi. On Raakelin sulhaseksi katsottu Pentti, joka kakkujakin leipoo. On Mudan Heikki ja ompelijatar Aili. Jokainen tietää paikkansa maailmassa ja jokainen myös tietää, miten kylän hierarkiat, juorut ja yhteisöllinen asenne sosiaalista kanssakäymistä säätelevät. Kaiken keskiössä on Raakel. Mikä on hänen reaktionsa ja roolinsa, kun ruusuperkeleet tulevat? Ja keitä ovat nämä kiusaajat, mikä on niiden syntylumouksen voima ja voivatko ne varastaa kunniallisten naisten hahmot:

Ovatko nämä pirut jotka putosivat ruusupensaista alastomina, ovatko nämä akkoja vai ovatko perkeleet varastaneet ilkeyksissään kylän ämmien hahmon?

Vuonna 1948 ilmestyneen Ketukivi-romaanin sisarteoksena pidetty Kylänruusut ei raasta tai kosketa samalla tavalla kuin esimerkiksi Hämäläisen tunnetuin teos, sivystyneistökuvaus Säädyllinen murhenäytelmä. Kylänruusuissa kaikki on kuin unta ja ehkä sen vuoksi henkilöhahmot jäävät hieman etäisiksi. Etäisyys ei johdu siitä, etteivätkö hahmot olisi vereviä ja rikkaasti kuvailtuja, päinvastoin, Hämäläisen kieli on erittäin värikästä ja tarkkanäköistä: Ihmiset ovat ruskettuneita ja lihaksikaskasvoisia tai harmaakasvoisia ja kettumaisia. Mansikanlehti on kesän kuumuudessa korventunut punaiseksi kuin ahvenen evä; Yötaivaan hohde on kuin kimalaisen kultainen karva.

Hämäläisen kieli on ehkä liiankin rikasta. Kirjan jokaiseen lauseeseen voisi upota. Myös romaanin rakenne on paikoin sekava. Tämä kaikki teki lukemisen melko hitaaksi ja vain parisataasivuinen Kylänruusut otti minulta nyt uudelleenluettunakin pari päivää. Hämäläisen kirjaa ei vain voinut harppoa eteenpäin. Sekavuus ja kuvauksen värikylläisyys eivät kuitenkaan syö Kylänruusujen tenhoa. Ruusunaisten avoin sukupuolisuus tuo sovinnaiset sukupuoli- ja käyttämisnormit hetkellisesti kaikkien tietoon. Kylässä, jonka jokaisen asukkaan liikkeitä arvioidaan ja punnitaan, on miltei välttämätöntä hakea vapautumista unenomaisen välikappaleen keinoin.

Kylänruusut on samaan aikaan ilakoiva, ilkikurinen, paikoin sarkastinenkin kirja. Ennen kaikkea se on  kesäkirja, jota en voisi kuvitella lukevani talvi-iltojeni iloksi. Heinäkuun yönä kaikki on mahdollista: Silloin kun pensaat lentävät ja ruusupensaat ovat noituutta täynnä, ovat keijukaiset niin kuin kajo ilmassa.

***½ (Tähtien antaminen Hämäläisen kirjalle on vaikeaa. Teos olisi kaivannut jäsentelyä, mutta toisaalta tällainen kirja sisältää kesäisen yön lumoa juuri tällaisenaan.)

P.S. En löytänyt mistään Kylänruusujen kirjoitusvuotta, mutta uumoilen kirjan sijoittuvan jonnekin 1940-luvun lopulle. Jos jollakin on tietoa asiasta, saa tulla kertomaan. :)

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Joskus kohtalo on kuin pieni hiekkamyrsky, joka muuttaa koko ajan suuntaa. Sinä yrität lähteä eri suuntaan, mutta hiekkamyrsky tulee perässä. Käännyt uudestaan, mutta myrsky tekee samoin. Toistat samaa kerran toisensa jälkeen kuin tanssisit jotain pahaenteistä tanssia kuoleman kanssa juuri ennen aamun sarastusta. Minkä takia? Tämä myrsky ei ole kaukaa tullut tuuli, jolla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Tämä myrskyt olet sinä. Jokin sisälläsi.

Karannut koulupoika, kissojen kieltä ymmärtävä vanhus, taivaalta satavia iilimatoja ja kaloja, hyytävä Johnny Walker, sanomalehtiuutisia, armeijan raportteja ja kirjastonkirjoja, moottoriteitä, metsämökki sekä tähtitaivas, jonka jokainen tähti levittää omaa, erityistä valoaan. Haruki Murakamin Kafka rannalla (Tammi 2009; Umibe no Kafuka 2002, suomennos englanninkielisestä versiosta Kafka on the Shore 2005) on ihmeellinen kirja. Se on niin erikoinen ja omanlaisensa, että kaltaiseni runsassanainenkin kirjabloggaaja menee miltei mykäksi - ihastuksesta.

Romaanissa on kaksi kehystarinaa. Niistä ensimmäisessä viisitoistavuotias Kafka Tamura karkaa kotoaan ja keksii itselleen kirjallisen etunimen saatuaan kannustusta päänsä sisäiseltä ystävältään, pojalta nimeltä Varis. Kafka pakkaa reppuunsa vain välttämättömimmät, pihistää hieman rahaa kuuluisalta kuvanveistäjäisältään sekä vie myös isänsä puhelimen. Päämääräkseen hän ottaa Shikokun, erään Japanin eteläisimmistä kolkista, koska uskoo saavansa olla siellä aivan rauhassa. Kafka on jäänyt nuorena äidittömäksi; Äiti on lähtenyt kotoa mukanaan Kafkan adoptiosisar ja jättänyt ainoan biologisen lapsensa, poikansa, tämän isän kanssa. Äidin ja siskon ikävä on ikuinen. Isä on Kafkalle hyvin etäinen henkilö, joka uskoo Oidipus-myyttiä mukailevan ennustuksen vääjäämättömyyteen. Karkumatkallaan Kafka saa turvapaikan kirjastosta, jonka hoitaja ihmeellinen ja viisas Oshima ymmärtää häntä ja antaa hänelle turvapaikan sekä kirjastosta että metsämökiltään. Kirjastoa johtaa salaperäinen neiti Saeki.

Kafkan tarinan rinnalla romaani kertoo iäkkäästä Nakatasta, joka on lapsuudessaan 1940-luvulla oudon onnettomuuten seurauksena menettänyt lähimuistinsa, lukutaitonsa sekä tullut monien mielestä höperöksi. Nakata on siisti, hiljainen mies, joka kykenee puhumaan kissojen kanssa vaikkapa säästä tai ankeriaiden herkullisuudesta. Hän ansaitsee niukan elantonsa aburahan ohella kadonneita kissoja etsien ja niitä omistajilleen palauttaen. Kohtalo vie Nakatan Kafkan isän taloon, minkä jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Kafkan ja Nakatan kohtalot tuntuvat erikoisella tavalla kietoutuvan toisiinsa.

Ilman pienintäkään varoitusta noin kaksituhatta sardiinia ja makrillia syöksyi pilvistä alas maahan. Useimmat kalat murskautuivat tohjoksi maahan osuessaan, mutta muutama onnistui säilymään hengissä ja jäi sätkyttelemään kadulle. Kalat olivat aivan tuoreita ja haisivat vielä mereltä. Niitä satoi ihmisten ja autojen päälle ja talojen katoille, mutta niin korkealta ne eivät ilmeisesti pudonneet, että olisivat aiheuttaneet vakavia vammoja. Ihmiset olivat lähinnä järkyttyneitä. Olihan toden totta apokalyptinen näky, kun valtava kalojen paljous ropisi taivaalta kuin olisi satanut rakeita.

Murakamin kirja pitää sisällään outoja sattumia, jotka sovittuvat saumattomasti tarinaan. Ne tekevät kirjasta kiehtovan. Tämä enempää en kirjan juonesta kerro. Vaikka kuvailin jo keskeisteemat, en kertonut juuri mitään. Oshiman sanoin Kafkan kokemukset ovat aihelmina läsnä antiikin Kreikan tragedioissa. Ihminen ei voi vaikuttaa kohtaloonsa, vaan kohtalo määrää ihmistä. Ja siinä piilee kaikki.

Kafka rannalla on vaikea kirja, jota on helppo lukea. Tällä tarkoitan sitä, moni kirjan tapahtuma tai kulttuurinen viittaus ei avaudu lukijalle heti, ei ainakaan minulle. On antiikin myyttejä, rinnakkaisia juonia, selittättömiä asioita. Ja hyvä niin, koska yhtä lailla ymmällään ovat myös Kafka ja Nakata. Mikä tärkeintä, Murakamin tekstin lukeminen on nautittavaa. Hän kirjoittaa niin luettavaa ja tarinavetoista tekstiä, ettei kirjaa malttaisi jättää kesken. Hänen tekstinsä vetää kuin John Irvingin parhaimmat romaanit, kerronnassa on vonnegutmaista ironiaa, Calvinon teksteistä muistuttavia älyllisiä keskusteluja, Yeatsille ominaista mystiikkaa sekä japanilaisen runouden ja kuvataiteen raikkautta ja kauneutta. Kauneiden vastapainoksi Murakamin tekstissä on pelottavia, julmiakin elementtejä. Kafka rannalla on samaan aikaan realistinen ja taianomainen kirja. Ennen kaikkea se on hyvin vangitseva.

Tiiliskiven kokoista Kafkaa rannalla lukiessa jalat ovat maassa, mutta pää pilvissä. Se on ehdottomasti eräs kuluvan vuoden parhaista ja mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani. Ihmisten onttoutta ei tarvitse sietää; Ja jossain kaukana Nakata avaa sateenvarjonsa. Kirja, jonka keskivaiheilla taivaalta sataa sardiineja ja makrilleja, ei voi olla muuta kuin lumottu.

*****- (ensimmäinen viiden tähden kirja sen jälkeen, kun aloin antaa lukemilleni teoksille tähtiä. Miinus on vain varmuuden vuoksi. :) )

Kafkasta rannalla ovat kirjoittaneet myös Ilse (ihanuusvaroituksen kera), Marjis, Zephyr, Jenni sekä Tessa, joka nosti romaanin viime vuoden parhaaksi kirjakseen.

Partiotaitoja

Sitä muistaa hassuja asioita. Olin lapsena partiolainen aina kahdeksannelle luokalle saakka. Silti en tietä mitään erätaidoista enkä osaa lukea luonnonmerkkejä. Muistan vain, että vartiomme nimi oli Murmelit, että kerättiin jotain suorituksia pieneen vihkoseen, oltiin soihtukulkueessa itsenäisyyspäivän aikaan ja että ainoalla (!) yöretkelläni hiiri söi puolet Suffeli-suklaastani. Osaan myös joukon kannustushuutoja tyyliin Okki vokki kalalokki, ikki vikki housut rikki tai AIV-rehu, rehu, rehu, turhaan emme kehu, kehu, kehu. Noille huudoille ei ole ollut juurikaan käyttöä sittemmin ja tämän enempää partiolaista minussa ei ole.

Tärkein - ja luultavasti ainoa - partiossa oppimani taito on varmasti se, että osaan kääntää räiskäleet heittämällä ne pannulta ilmaan. Ja juuri tänään ajatuksissani oli ladata tänne makoisa kuva lettupinosta, mutta huomasin kymmenenkin letun pinon näyttävän niin valjulta ja pieneltä valokuvassa, että ei sitten. Pidin eilen lasteni kanssa vapaapäivän, jonka aikana ehdimme herkutella kesän ensimmäisillä kotimaisilla (ostetuilla kasvihuone)mansikoilla sekä limetäytteisillä suklaamuffinseilla. Sain myös kimpullisen kurjenpolvia ja kävin itse keräämässä vielä kukkivia kieloja. Syynä keskellä viikkoa olevaan vapaapäivään oli tutustuminen joulutyttöni tulevaan esikouluun sekä vanhempieni vierailu meillä, minkä seurauksena pihamme sai taas uusia istutuksia.

Kaiken touhuilun vuoksi olen lukenut nyt hitaanlaisesti ja siksi - pitkästä aikaa - kirja- ja haaveblogin haahuiluosasto saa olla nyt vallalla. Parhaillaan olen lukemassa ihanaa ja upeaa kirjaa, joka on erilainen kuin mikään  muu tähän mennessä lukemani teos.

Palatkseni partioaiheeseen: partiolainen on aina valmis. Minä taidan olla enemmänkin haaveellista ja haahuilevaa tyyppiä. Mutta nyt hellepäivänä olen ihan kesävalmis, koska näin kesäkuun alussa hellekin tuntuu hyvältä. Jostain syystä Scandinavian Music Group on minulle kesäyhtye. Vaikka Vieläkö soitan banjoa on melankolinen kappale, on sen videossa kesä läsnä. Jotenkin hyväntuulinen kesäkappale on saman bändin Hölmö rakkaus.


P.S. Mansikoiden ja muffiensien ohella maistelin myös ihanaa suklaata. Tästä Fazerin raparperisesta uutuussuklaasta on kotiäidin karkkitestissään kirjoittanut Ilse.

Chris Cleave: Little Been tarina

Useimmiten minä toivon, että olisin Britannian punta enkä afrikkalaistyttö. Kaikki ilahtuisivat nähdessään minut. Ehkä tulisin käymään luonasi viikonloppuna, mutta menisinkin sitten, oikukas kun olen, lähikauppiaan luo - etkä surisi sitä, koska söisit korvapuustia tai joisit kylmää Coca Colaa, etkä ajattelisi minua sen koommin. Olisimme onnellisia kuin lomalla tutustuneet rakastavaiset, jotka ovat unohtaneet toistensa nimet.

Näillä sanoilla alkaa Chris Cleaven romaani Little Been tarina (Gummerus 2011; The Other Hand 2008). Little Been tarina kertoo nuoresta nigerialaisesta tytöstä Little Beesta, jonka oikea nimi ei näennäisesti ole merkityksellinen, sekä englantilaisesta toimittajasta Sarah O'Rourkesta, jotka elämän julman sattuman oikusta kohtaavat nigerialaisella rannalla. Tapaaminen ei unohdu koskaan, vaikka kuinka yrittäisi. Tuo kohtaaminen on keskeis- tai leikkauspiste, joka jakaa elämän aikaan ennen ja jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin naiset tapaavat uudelleen, tällä kertaa Sarahin kotona vehreällä ja vauraalla lapsiperheiden suosimalla englantilaisella esikaupunkialueella.

Mikä sai Little Been etsimään Sarahin ja miksi heidän on kohdattava kahden vuoden takaiset asiat uudelleen? Tästä Chris Cleave ei kirjan lievetekstien mukaan halua lukijoilleen vihjaistavan. Omassa blogissaan kirjan taidokkaasti arvioinut Jenni toteaa, ettei kirjasta voi blogata kertomatta siitä edes jotain. Olen samaa mieltä. En koskaan ruodi tai spoilaa kirjan kokonaisjuonta blogikirjoituksissani, mutta jotain tarinanalkuja tai kertomuspolkuja lukijoille on tarjottava. Niinpä uskallan kertoa, että Nigeriassa tapahtuu jotain shokeeraavaa, jotain ikuisen jäljen ihmissieluun jättävää ja jotain sellaista, joka saa Little Been salaamaan oikean nimensä, pakenemaan maasta sekä etsimään O'Rourket käsiinsä.

Päädyttyään Iso-Britanniaan laittomana siirtolaisena Little Bee säilötään kahdeksi vuodeksi Black Hillin ulkomaalaisten uudelleensijoituskeskukseen, jossa hän opettelee englanninkielen niin hyvin, että puhuu sitä miltei yhtä huolitellusti kuin itse kuningatar. Jotta selviäisi, pitää näyttää kauniilta tai osata puhua hienosti. Hän pakenee muutamaan muun laittoman maahanmuuttajanaisen kanssa yllään eriskummalliset, sieltä täältä haalitut vaatteensa sekä Sarahin miehen Andrewn ajokortti. Little Bee kolkuttaa Sarahin ovelle tämän puolison hautajaispäivän aamuna. Leskeksi jäänyt Sarah ei ole vielä ehtinyt alkaa rakentaa uutta elämäänsä pienen, vapaaehtoisesti vain Batmanin asuun pukeutuvan Charlie-poikansa kanssa. Sarah on aina ollut vahva nainen, mutta nyt hänessä asuu sama pelko kuin Little Beessäkin.

Little Been tarinassa on monta näkijää ja kokijaa aina menetetyistä rakkaista läsnäoloa vaativaan rakastajaan ja viidakkoterroristeihin vertautuvista poikaraukoista aikuisiin jakkupukunaisiin, mutta kertojia tarinassa on kaksi. Juuri Little Bee ja Sarah vuorottelevat tasa-arvoisina kertojina. Toisinaan heidän muistonsa ja kokemuksensa yhtyvät niin, etteivät he itsekään tiedä, milloin alkavat jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Heidän yhteinen kertomuksensa on täynnä aukkoja ja hiljaisesti huudettua tuskaa, mutta mikään varsinainen säädyllinen murhenäytelmä se ei ole. Surulliset ja kauniit asiat vuorottelevat, sillä ne molemmat ansaitsevat tulla läpikäydyksi. Little Been sanoin surullinen(kin) tarina merkitsee sitä, että tarinan kertoja on elossa.

Normaalioloissa niin ei tietenkään olisi pitänyt käydä. Maailmassa on maita ja ihmisen sisimmässä paikkoja, joihin ei ole viisasta matkata. Sitä mieltä minä olen ollut aina, ja olen pitänyt itseäni järkevänä ihmisenä. Itsepäisenä, mutten rämäpäisen itsepäisenä. Olisi ihanaa osata pitää vieraisiin paikkoihin samanlaista etäisyyttä kuin muutkin järkevät ihmiset tuntuvat tekevän.
Minä valopää lähdin erilaiseen lomakohteeseen.

Sattuma on mielenkiintoinen asia ja sattumia Little Been tarina on täynnä. Chris Cleave kirjoittaa niistä kohtalon oikuista, jotka saavat aikaan kokonaisen joukon miksi-alkuisia kysymyksiä: Miksi matkustin juuri sinne? Miksi en perääntynyt ajoissa? Miksi en tehnyt mitään, miksi tein? Minkä vuoksi asiat menivät näin? Vastaukset eivät löydy helposti. Little Been tarinan teemat ovat isoja, tarina on suuri ja silti ihmiset ovat pieniä. Päähenkilöiden keskinäinen luottamus on alusta saakka selvää, koska sen juuret ovat syvät. Vaikka romaanin teemat ovat valtavia, itkettäviä ja onneksi naurattaviakin, onnistuu Cleve välttämään pateettisuuden karikot. Hän ei syyllistä ketään tai mitään eikä ihmettele sitä, miksi samat ihmiset voivat toimia toisissa kohtaa väärin ja toisissa tehdä sen, mitä heidän kuuluukin tehdä. Hyvinkin järkevä ja empaattinen ihminen voi olla moraaliton, ja joskus tuo moraalittomuus voi olla ainoa tapa tehdä oikein.

Cleaven kirja on niin helppolukuinen, että itse luin sen viidessä tunnissa lentokentällä ja -koneessa. Se kertoo paitsi miellyttävästä luettavuudesta, myös siitä, että Little Been tarina on yksinkertaisesti niin vahva ja otteessaan pitävä, etteivät mitkään ulkopuoliset äänet häirinneet keskittymistäni. Vaikka kyse on lukuromaanista, on teos samalla ajatteluttava. Se nostaa esille ihmismielen pahimmat painajaiset, julmuudet ja pimeimmät hetket palatakseen taas varjoista nousevaan valoon. Se myös kertoo, ettei mikään ole yksiselitteistä tai itsestäänselvää.

Yhteiskunnallisuus kirjallisuudessa on mielestäni tärkeää ja kun se muuttuu sydämeenkäyväksi, tulee se erityisellä tavalla liki. Little Been tarina on täysin epärealistinen, uskomaton ja epäilyttävä. Silti kaikki siinä tapahtuva voisi olla totta. Ja juuri siksi Cleaven kirjaa lukiessani tarttuin juonivetoisen tarinan jokaiseen lauseeseen, tunnelmaan ja dialogiin - ja uskoin niihin kaikkiin.

****

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Isoisä ojensi kätensä kohti kirjapinoa. Kuumailmapallolla lentämisen taidon vieressä oli Danten Helvetti, minkä lisäksi vitriinissä oli myös Tutkimus nisäkkäiden biologisesta reproduktiosta sekä Alastoman naisvartalon kuvaaminen. Hän otti hyllystä syvänvihreisiin vuohennahkakansiin sidotun kauniin kultakoristeisen kirjan. Hän kiillotti sen kannet hihaansa, vaikkei kirja minun nähdäkseni ollut pölyinen, kumarsi seremoniallisesti ja ojensi sen minulle. Katsoin sitä. Lajien synty. Täällä, minun omassa kodissani. Otin kirjan vastaan kaksin käsin. Isoisä hymyili.
Ja niin alkoi tuttavuuteni vaarin kanssa.

Kesällä 1899 teksasilainen pikkukaupunki on humisee kuumuuttaan. Puhelinlaitoksen, Coca-Colan ja automobiilin kaltaiset ihmeet tekevät tuloaan ja niistä liikkuu hurjia huhuja. Kuuden veljen sisko ja plantaasinomistajan tytär, yksitoistavuotias Calpurnia Virginia Tate, Callie Vee, istuu pianotunneilla, opettelee epätoivoisesti ristipistotöitä, virkkaamista sekä hienolle naiselle sopivaa käytöstä, mutta ei saisi opiskella matematiikkaa ja luonnontieteitä saati sitten juoksennella metsissä ja pelloilla tutkimassa kaikenmaailman ötököitä. Yllättäen hieman pelottava, pekaanipähkinöistä viskinvalmistusta yrittävä ekstentrinen isoisä muodostuu Callie Veelle läheiseksi, kun tyttö ja vaari huomaavat toistensa kiinnostuksen luonnontieteisiin. Vaarilta löytyy jopa aikanaan monissa kirjastoissakin kielletty tai ainakin piilotettu kirja, Charles Darwinin Lajien synty.

Yhdysvaltalaisen Jacqueline Kellyn palkittu nuortenkirja Luonnonlapsi Calpurnia Tate (Karisto 2011; The Evolution of Calpurnia Tate 2009) johdattaa niin nuoret kuin aikuisetkin lukijansa kotimaansa syvään etelään, uuden vuosisadan kynnykselle, aikaan yli sata vuotta sitten. Romaanin ydinkysymyset ovat ikuiset: tasa-arvo ja etenkin tyttöjen oikeus tehdä asioiden oman lahjakkuutensa ja mieltymystensä mukaan, lasten ja vanhempien suhde sekä kristinuskon ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen kohtaaminen. Vaarinsa laboratoriossa Callie Vee oppii tekemään kokeita ja vaarinsa avulla hän oppii luonnonlakeja sekä toisenlaisen maailmankuvan kuin mitä pikkukaupungin varsin fundamentalishenkisissä kirkoissa tai kouluissa opetetaan. Mukaan mahtuu toki myös leikkiä, sisarusten välisiä kinoja, pitkiä iltapäiviä ristipistotöiden ääressä sekä ennen kaikkea mahdollisen uuden eliölajin löytyminen, mikä johtaa kirjeen lähettämiseen Smithsonian instituutin kasvitaksonomiselle komitealle saakka.

Luonninlapsi Calpurina Tatessa Syvän etelän yläluokan tunnelma on miltei käsinkosketeltavaa: vieraanvaraisuuttaan notkuvat pöydät ovat täynnä uunibataatteja, kalkkunaa, savuostereita ja kateenkorvaa sekä pekaani- ja sitruunapiirakkaa ja hedelmäkakkua; Kaupunkilaisten sosiaalinen elämä keskittyy kahteen eri seurakuntaan; Uuvuttava helle luo oman ilmapiirinsä ja edelleen ihmisten keskinäinen pokkurointi näyttäytyy moniulotteisena käyttäytymisnormien verkostona. Callie Veen perhe on seutukunnan vauraimpia, minkä vuoksi omituiseksi leimattu Chopinia rakastava isoisä on paikallinen merkkihenkilö. Kaiken keskiössä on kuitenkin luonnontiede, Callie Vee liikkuu ja elää luonnossa ja luonnosta. Kellyn romaanin luvut alkavat aina Darwinin kirjasta lainatuilla sitaateilla.

Äiti oli yrittänyt seitsemän kertaa ja saanut vain yhden tytön. Minä en varmaankaan ollut sellainen kuin hän olisi toivonut, ihastuttava tytär, joka seisoisi hänen rinnallaan uhmaten raisujen poikaviikareiden vellovaa massaa, joka uhkaisi hukuttaa alleen koko talon. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän oli ehkä toivonut saavansa liittolaisen ja jäänyt lopulta yksin. Mitä siitä, etten halunnut puhua käsitöistä ja resepteistä ja juoda teetä salongissa? Tekikö se minusta itsekkään? Tekikö se minusta omituisen? Ja ennen kaikkea, tekikö se minusta pettymyksen?

1800- ja 1900-lukujen Teksas on hyvä ja moniulotteinen näyttämö nuortenkirjan tapahtumille. Osavaltiota repivät paitsi teollisesta maailmasta tulevat uutuudet ja saarnamiesten tarjoamat näkemykset, myös orjuuden päättyminen, sisällissodan jälkimainingit, naisiin kohdistuvat odotukset sekä kaikkea säätelevä tapakulttuuri. Kelly toki viittaa kaikkiin näihin teemoihin, mutta keskittyy viisaasti kahteen teemaan, tyttöihin kohdistuneisiin kirjan tapahtuma-aikana sekä maailmankuvan murrokseen uuden ajan kynnyksellä. Kirjailija tekee toisen hyvän ratkaisun keskittyessään käyttäessään Callie Veetä minäkertojana. Vaikka Luonnonlapsi Calpurina Tate antaa valtavasti aikuisillekin lukijoille, on se kuitenkin nuortenkirja, joten liiallinen moniulotteisuus olisi voinut hajota lukijan käsiin. Nyt kirja pysyy ehjänä, lämminhenkisenä ja äärettömän viisaana.

Luonnonlapsi Calpurina Tate on modernin ajan klassinen tyttökirja. Tyttökirjoille tyypillisesti Callie Veekin on ulkopuolinen. Hän ei ole orpo, vaan suurperheen lapsi, mutta silti erilainen kuin kukaan muu. Hänen paras ystävänsä Lula ei aina täysin ymmärrä Callien ajatuksia, vaan keskittyy epäonnisesti pianonsoittoon ja onnistuneesti käsitöiden tekemiseen. Silti Lula ja Callie ovat uskollisia ystäviä toisilleen. Tyttökirjamaisesti Callie löytää myös oman tiensä luonnontieteilijänä hieman samaan tapaan kuin Uudenkuun Emilia kirjallisuuden tai Salaisen puutarhan Mary puutarhanhoidon saralla. Callien tie on itsenäisen ja vahvan naisen roolia enteilevän koulutytön tie, mutta ei yksiselitteisesti.

Jos minun pitäisi määritellä Luonnonlapsi Calpurina Tate yhdellä sanalla, olisi tuo sana ihana. Minä hurmaannuin niin, että tyydyn lopuksi vain huokaisemaan onnesta: että tällaisia nuortenkirjoja osataan kirjoittaa edelleen! Toivon, että oma tyttäreni löytää tämän kirjan joskus viiden vuoden kuluttua. Suosittelen tätä kirjaa ainakin kaikille (aikuisillekin) tyttökirjojen faneille, luonnontieteistä ja Darwinin teoriasta kiinnostuneille sekä Yhdysvaltain historian ja syvän etelän ystäville.

****+ (parhautta omassa kategoriassaan)

Ihana Pariisi ja toukokuussa luettua

Mitä kertoa kaupungista, jossa näki paljon ja kuitenkin vain sen, mitä ensikertalaiset turistit näkevät? Kaupungista, jonne lähti samaan aikaan innoissaan ja epäröiden: mahtaako minulla olla sitä pariisigeeniä? Mitä kertoa kaupungista, jonne suuntautuvaa matkakuumetta synnyttivät toisaalta kirjat ja elokuvat, toisaalta puoliksi bretagnelainen kummilapseni? Mielessäni kummitteli myös edelleen se tosiasia, etten jostain syystä ollut aiemmin oikeastaan edes ajatellut matkustavani koko kaupunkiin. Nyt voin sanoa, että onneksi matkustin!

Pariisi nimittäin lumosi minut. Ei se edelleenkään ole Lontoo, joka rakastan eikä ihan leppoisa Kööpenhaminakaan, mutta luulen ihastuneeni Pariisiin enemmän kuin vaikkapa Wieniin tai jopa Amsterdamiin. Pariisigeenistä en osaa vieläkään sanoa, koska emme mieheni kanssa edes yrittäneet ottaa koko kaupunkia haltuumme vajaan neljän päivän aikana. Mutta minulla on ehdottomasti ainakin Montmartre-, creme brulee- sekä Seinen rannoilla kulkemisgeeni. Nyt esittelinkin muutamia runsaskuvaisia paloja Pariisista turistin silmin.

Montmartre

Hotellimme sijaitsi melkein kivenheiton päässä Montmartren kukkulasta, La Buttesta. Vielä vuosisata sitten Montmartre oli kirjailijoiden ja taiteilijoiden kukkula, Moulin Rougen ja muiden myllyjen, kapakoiden, absintin ja uusien ideoiden kaupunginosa. Nyt viehättävä alue on monin paikoin turistien ylikansoittama etenkin uljaan Sacre-Coeurin lähistöllä. Onnistuimme mieheni kanssa kuitenkin löytämään tunnelmallisia kujia, rauhallisia tienoita sekä Pariisin ainoan viinitarhan.

Seine

Montmartren jälkeen ihastuttavin alue kävellä oli Seinen rantamat. Kaikki kirjoja ja julisteita kauppaavat kojut, taiteilijanalut, lippispäiset amerikkalaiset turistit, poliisit, lapset, rakastuneet ja pitkästyneet. Ihmisten katseleminen on aina yhtä ihanaa. Toki rannoilla ja siltojen alla oli paljon kodittomia patjoineen, muovipusseineen ja juomineen, mutta aivan yhtä paljon kodittomia olen nähnyt vaikkapa Lontoossa museoiden edessä ja alikulkukäytävissä. Pont des Artsille mekin jätimme oman lukkomme.


Fiktion jäljillä

Mitäpä sitä kirjojen ja elokuvien ystävä muutakaan kuin kävellä fiktion jäljillä? Suosikkielokuvistani muun muassa Kieslowskin Sininen ja Linkaterin Rakkautta ennen auringonlaskua sijoittuvat Pariisiin. Tunnen ranskalaista kirjallisuutta huonosti. Anna Gavaldan monet kirjat, ja tietenkin Anna Kortelaisen Virginie liikkuvat kokonaan tai osin Pariisissa. Minun oli aivan pakko kurkata ainakin Rue de Grenelle 7:n vain pohtiakseen, että täälläkö se Muriel Barberyn Renée Michel luki salaa Edmund Husserlia ja Leo Tolstoita ja että juuri täälläkö pöyhkeä Pierre Arthens teki kuolemaa kaivaten muistoissaan sitä täydellistä makua. Elokuva Amélie taas johdatti minut muun muassa nauttimaan lounasta Les 2 Moulins-nimiseen kahvilaan, jonka vessa on koristeltu elokuvan esineistöllä. Kävimme myös katsomassa Collignonin vihanneskauppaa sekä jaloittelimme St. Martinin kanavalla, jonne Amélie tapasi heittää leipäkiviä.


Shakespeare and Company

Onko Shakespeare and Company maailman täydellisin kirjakauppa? Täydellinen epätäydellisyydessään, yllätyksellisyydessään sekä kirjojen ja asiakkaiden kunnioittamisessa. Hyllyssä oli jopa Tove Janssonia niin aikuisten kuin lasten fiktion puolella. Tänne voisi voinut uppoutua vaikka kokonaiseksi päiväksi ja ainakin kirjakauppa ansaitsisi ihan oman kirjoituksensa. Sellaisen löydätte Lumikon Meijerielämää-blogista, jossa on hiljattain ollut muitakin tunnelmia Pariisista.


Mahtavat

Minulta puuttuu mahtavien nähtävyyksien geeni. Silti turistin täytyy tehdä, mitä turistin täytyy tehdä, ainakin ensikertalaisen. Madam Eiffeliä ihailimme kaukaa, mutta Louvressa ja Versaillesissa vierailimme. Louvre oli valtava, mutta ehkä hivenen ahdistava. Versailles oli mahtava, vaikuttava ja kiehtova, totta kai. Se oli myös niin ruuhkainen, että ainakin minä keskityin katselemaan patsaita, kummastelemaan muotopuutarhaa sekä kuivahtaneita sitruunapuita. Pariisissa ei ollut satanut tippaakaan liki kahteen kuukauteen. Museoista ihanimmat olivat mielestäni Pariisin tiedemuseo Musée des Arts & Métiers sekä impressionistien töitä säilyttävä Musée d'Orsay.

Huh! Pahoittelen kuvien hurjaa määrää. Ensin ajattelin tehdä useamman Pariisia koskevan postauksen, mutta päädyin kuitenkin yhteen, mutta sitäkin runsaampaan blogipäivitykseen. Paljon jäi kertomatta: kadulta ostetut crepesit, hauska kauppakeskustelu paikallisen ponihäntäpäisen papparaisen kanssa, rauhallinen kävely Montmartren hautausmaalla, juutalaisen hääseurueen kohtaaminen, kirjaostokset jne. Ehkä on hyvä jättääkin osa vain itselleni.

Vielä yksi kuva, jonka jälkeen pikainen kurkkaus toukokuun luettuihini. Sacre-Coeurin liepeillä oleva karuselli, koska joskus elämä on kuin (Anna-Leena Härkösen novellikokelmaa lainatakseni) karusellimatka!

Toukokuussa luin seuraavat kirjat

Jean Kwok: Käännöksiä (2011/2010)
Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea ja samettikuono (2005)
Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siiri ja hurja Hunskeli (2008)
Lauren Child: Samu ja Salla: Me ihan totta osataan hoitaa koiraa (2010/2005)
Annie Proulx: Näin on hyvä (2011/2008)
Mary Wesley: Kamomillapiha (1993/1984)
Susan Fletcher: Noidan rippi (2011/2010)
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri (2011)
Essi Tammimaa: Paljain käsin (2011)
Claudie Gallay: Rakkaus on saari (2011/2010)
Sami Malila & Tove Jansson: Muumilaakson puutarhakirja (2007)
Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit (2011)

Kirjoista 8 on romaaneja ja 4 lastenkirjaa. Hurjasti uutuuksia, apua. Jos pitäisi valita paras tai ihanin, olisi se Essi Tammimaan Paljain käsin. Ja seuraavassa postauksessani lupaan vain yhden kuvan. ;)