Hyvää pääsiäistä!

Juuri sinulle - John Irvingin uuden romaanin ääreltä ja ihkaoikeaa Kyöpelinmäkeä vastapäätä!

P.S. Lumiomenan Facebook-sivut ovat olleet tänään pystyssä tasan vuoden.

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea 2012
Suomennos: Johanna Joskitt-Pöyry
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 443
Brittiläinen romaani

Siihen oli vaikea uskoa. Kun minä kuulin sanottavan rannalla Toivoa on, ne sanat lausuin minä, ei kukaan muu - omaksi lohdukseni, pysyäkseni pinnalla. Mutta mitä se haittaa, jos uskoo satuihin? Minusta niihin, moniin ainakin, kannattaa uskoa.

Parla - tai olkoon saaren nimi vaikka Parla - on pieni Iso-Britanniaan kuuluva saaripahanen. Luonto, Herran ja aaltojen pelko, ovat vuosisatoja säädelleet saaren elämää, meri on antanut ja ottanut. Nykyisin saari täyttyy loma-aikaan turisteista, mutta muuten elämä sujuu omissa tuulen tuivertamissa uomissaan. Ja kun suolainen meri on ottanut, se on ottanut paljon. Neljä vuotta sitten monien rakastama Tom Bundy hukkui ja katosi, hänen vaimonsa Maggie sekä äitinsä Emmeline kaipaavat Tomia enemmän kuin muut, mutta he eivät ole ainoita. Eräänän päivänä rannalta löytyy kookas mies, joka on menettänyt muistinsa. Mies on kuin Kalamies, saarelaisten kertoman tarinan myyttinen henkilö, joka voi yhden kuunkierron ajaksi ottaa ihmisen hahmon ja tuoda toivoa sitä tarvitseville. Kuka on Kalamies? Voiko vanha kansantaru muuttua todeksi ja mitä hän merkitsee saarelaisten arkielämälle?

Susan Flecherin romaanit ovat nousseet kirjabloggareiden suosikeiksi, kuten Tummanhopeisen meren (2012) kansilieve kertoo. Väkeväksi ja ikimuistoiseksi luonnehdittu romaani kiinnosti minuakin ja sen lukeminen toi hyvän jatkumon moniin tarinoista kumpuaviin kirjoihin (mm. Tummempaa tuolla puolen ja Ragnarök) joita olen viime aikoina lukenut.

Miten paljon majakka on mahtanut nähdä vuosien saatossa. Se on huuhtonut lukuisia pieniä hetkiä valollaan: yhdessä liikkuvia vartaloita, veneen vetoa maihin öisessä poukamassa, synnyttävän uuhen räpyttelyä keilan liikkuessa yli. Valo tavoittaat katot ja oratuomet ja kivimuurit, jotka näyttävät yöllä jotenkin rosoisemmilta, varjoisemmilta ja oudoilta. Se pyyhkäisee hautakiveä toisensa jälkeen. Hetken jokainen makuuhuone on valkoinen.

Tummanhopeisen meren kohdalla voin käyttää turhankin usein kirjoittamaani ilmaisua: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Kirjasta on nimittäin jo nyt tullut melkoinen blogihitti, kustantajan Fletcherin aiempien kirjojen suosioon perustuva mainoslause osui siis nytkin kohdalleen. Kaikki kirjan lukeneet ovat sitä suuresti rakastaneet: Susa löysi sielukirjan, samoin Elma Ilona. Sara rakasti kirjan jokaista sivua ja jokaista sanaa. Annika K ei vain lukenut, vaan myös eli Fletcherin kirjan. Katrikin antoi kirjalle viisi sydäntä. Koska pidin paljon Meriharakoista ja jonkin verran Irlantilaisesta tytöstäkin, odotin Tummanhopeiselta mereltä paljon etenkin, kun luin siitä niin kehuvia blogiarvioita.

Ja hyvä kirja Tummanhopeinen meri onkin. Se on kaunis (!) kertomus meresta, saaren väestä, lähtemisestä ja jäämisestä, menetyksestä, surusta ja toivosta. Fletcher punoo tarinansa meren lailla keinuttavaksi, toisaalta myrskyisäksi, toisaalta seesteiseksi kokonaisuudeksi, jossa arki sekoittuu folkloreen ja ihmismieli prosessoi suruaan. Kalamies askarruttaa lukijaa ja pyykit kuivuvat narulla, leipä pompahtaa paahtimesta, voikukan hahtuvat lentävät ja valo heijastuu maatalouskoneista (sivuhuomautuksena ihmettelen, miksei vaikka traktorista tai leikkuupuimurista). Maggien ja Tomin tarina koskettaa, sen mukana myötäelää pakostakin.

Fletcherin kieltä on luonnehdittu kauniiksi. Kaunista se onkin, liiankin. Yöt ovat hopeutuja, meri kimmeltää, Maggien kuva Tomin hampaista on kristallinkirkas. Pidän kauniista kielestä, nautin romaaneista, jotka on kirjoitettu huolella ja joiden äärellä saa hieman huokaillakin. Mutta silloin, kun adjektiiveja yliviljellään, ärsyynnyn hieman niin, että unohdan itse romaanin tarinan ja takerrun pikkuseikkoihin. Fletcherin kerronnassa toinenkin asia hyppäsi silmiini. Hän käyttää valtavasti ellipsiä. Toisinaan ellipsi on hyvä tyylikeino, mutta nyt niin moni asia tuntuu jäävän roikkumaan ilmaan: Ja nyt kun on kulunut neljä vuotta... tai minä pystyn... tai Tämä... mies. Voisin luetella esimerkkejä vaikka kuinka - pikkuseikkoja, kentis, ja pääasia on vahva, aidosti hyvä tarina.

Vaikka tarina on hieno ja merellinen tunnelma kohdallaan, en kuitenkaan lumoutunut enkä suuremmin ihastunut. Pidin kuitenkin kirjasta tarpeeksi todetakseni, että Tummanhopeinen meri on tarinaltaan kiehtova ja sen tunnelmiin on helppo jäädä. Rakkaus ja toivo kannattelevat niin tarinaa, sen henkilöitä kuin lukijaakin.

3,5/5

Martha Sandwall-Bergström: Gulla pitää lupauksensa

Martha Sandwall-Begström: Gulla pitää lupauksensa
Kustantaja: Otava 1951 (3. painos 1975)
Alkuteos: Kulla-Gulla håller sitt löfte 1948
Kansi: Elisabeth Kugelberg
Sivuja: 158
Ruotsalainen lasten sarjaromaani


...Gunilla Beatrice Fredrike Syvester 12-vuotiaana...
Gulla räpytti hämmästyneenä silmiään, sulki ne ja katsoi uudelleen. Niin, oikein hän oli lukenut. Siinä oli kuin olikin hänen oma nimensä...!

Huutolaistyttö Gulla vastaa torpan viidestä lapsesta yksin, sillä lasten äiti sairastaa ja lasten isä, Karlberg, sortuu usein juopottelemaan ja tulee kotiin miten sattuu. 12-vuotiaalla Gullalla on paljon vastuuta etenkin, kun lapsista pienin, vajaan vuoden ikäinen pikkutyttö on laiha ja pysyy juuri ja juuri hengissä. Tyttöä ei ole vielä edes kastettu, mikä hävettää jopa Karlbergiä itseään. Eräänä päivänä Gulla on tuttuun tapaan töissä kartanossa pesemässä ja kiillottamassa hienoa parkettilattiaa. Seinällä olevan taulun tyttö tuntuu hymyilevän Gullalle. Kummallisinta on se, että tyttö on kuin Gullan kaksoisolento. Saman huomaavat myös kartanon emäntähahmo Mamselli sekä kartanon ankara patruuna. Kuka tyttö on ja miten hän liittyy Gullaan?

Martha Sandwall-Bergströmin Gulla pitää lupauksensa (1948) palautti minut osin lapsuuteni kirjamuistojen maailmaan. Minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa, olenko lukenut kaikki Gulla-sarjan kirjat, mutta kaikki alkupään kirjat ainakin. Gulla pitää lupauksensa oli ensimmäinen lukemani Gulla, ja luin sitä edeltävän kirjan Gulla huutolaistyttö (ja myös Gulla torpan prinsessan) vasta sen jälkeen.

Kun aamu valkeni ja keittiön pienistä ikkunoista tuli valoa, nousi Gulla kylmältä lattialta polvet jäykkinä ja jäsenet kylmästä sinertävänä. Hän katsoi Johannista, joka nukkui pää velttona olkipieluksella. Hän hengitti nyt tasaisemmin eivätkä hänen poskensa enää olleet kuumeesta punaiset. Hänen suupielensä olivat riipuksissa niinkuin hän itkisi, ja pienet laihat kasvot näyttivät kovin surullisilta ja pettyneiltä.

Gulla pitää lupauksensa osoittautuu dramatiikantäyteiseksi tage turneriksi: köyhyys ja kurjuus on käsinkoskeltavaa, kuolema ja suru sekä epäoikeudenmukaisuus ovat kaikkialla läsnä ja silti Gullan kohtalo on kuin sadusta. Gulla on eräänlainen ruotsalaisversio Tuhkimosta tai Pikku prinsessasta, tosin sillä erolla, ettei Gulla vietä pikkulapsuuttaan vaurauden keskellä ja joudu syystä tai toisesta  köyhyyteen, vaan elää huutolaistyttönä kurjuudessa pienestä saakka - kunnes sitten huomataan, kuinka paljon Gulla muistuttaa kartanon patruunan edesmennyttä tytärtä. Gulla-kirjat muodostavat sarjan, jonka kirjat jatkuvat aina siitä, mihin edellinen jää. Sarjasta voitte lukea lisää Saran blogista. Gulla pitää lupauksensa pitääkin sisällään sellaisen cliff hangerin, että vaikka hämärästi muistan, mitä seuraavassa osassa tapahtuu, haluaisin kuitenkin lukea sen.

Halu lukea seuraavakin kirja - ja vielä näin aikuisena! - on selvä merkki siitä, kuinka koukuttavia Gullat ovat. Kuinka koskettavia ja samalla niin pateettisia! Inhoan yleensä patetiaa jopa nuortenkirjoissa, mutta Sandwall-Bergströmin teoksissa on jotain vaikeasti määriteltävää aseistariisuvuutta. Gulla on ehta historiallis-realistiset puitteet tarjoava satu. Sandwall-Bergströmin kuvaama historia vakuuttaa: uskallan väittää, että harvoissa tyttökirjoissa köyhyys ja kurjuus kuvataan yhtä realistisesti. Vaikka köyhyyden kuvausta on monissa kirjoissa, niin suoranaista nälänhätää ei ainakaan tällaisissa pohjimmiltaan herttaisissa kirjoissa ole. Ja tuota realismia vasten koko Gulla-sarjan romanttisempi taso, Gullan oman syntymätaustan selviäminen sekä hänen omien valintojensa tekeminen on tietenkin epäuskottavaa, mutta iki-ihanaa. Kirjasarjan kehyskertomus antaa kuvan (liiankin) oikeamielisestä tytöstä, jonka puolesta toivoo asioiden selviävän parhaalla mahdollisella tavalla. Gulla pitää lupauksensa onkin ristiriitainen kirja, samalla kertaa niin realistinen ja kuitenkin naiiviuteen saakka prinsessasatua.

Summatakseni lukukokemukseni, totean että Gulla pitää lupauksensa on pateettisuudessaan sydämeenkäypä, täydellistä nostalgiaa tarjoava lukukokemus ja olen enemmän kuin onnellinen siitä, että viime viikolla sain kirjan omaan hyllyyni. On suuri ilo saada pala lapsuutensa lukumuistoista takaisin. Ovatko Gulla-kirjat tuttuja teille muille?

----
Saran lisäksi Gullasta on kirjoittanut ainakin Velma.

Viisi-haaste ja pääsiäisen lukuhaaveita

Hyvää palmusunnuntaita! Meillä on virvottu perinteisesti pajunoksilla, mutta maljakkoon olen nyt pari kertaa ostanut leikkokukiksi kirsikanoksia. Ne tuovat osaltaan kevättä, joka muuten näkyy vain ihanana aurinkona korkeiden hankien vastapainoksi. Lisäksi ne pääsivät puolittain uusittuun blogibanneriinikin. ;)

Nyt pääsiäisen alla olen kolmen kirjan loukussa. Luen yhtä merellistä romaania, aloittelen erästä arvoituksellista kirjaa sekä koen vahvaa nostalgiaa ruotsalaisen tyttökirjan parissa. Lisäksi suunnittelen hieman pääsiäislukemistoani. Lukurauhan suhteen olen ikuinen optimisti ja haaveilen pääsiäisenä lukevani vähintään kaksi paksua romaania, kirjaehdokkaitani ovat muun muassa John Irvingin Minä olen monta, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Toinen kirja, Jennifer Eganin Aika suuri hämäys, Regina McBriden Ennen sarastusta sekä Kazuo Ishiguron Yösoittoja. Luultavasti ehdin lukea vain puolikkaan tai yhden romaanin, joten sen on parasta olla hyvä. Nyt pitäisi vain päättää, että mitkä kaksi tai kolme otan mukaan.

Mitä te muut aiotte lukea pääsiäisenä? Suunnitteletteko lomalukemisianne ennakkoon? Ja miten loma-aikaan käy, ohittaako sukuloiminen tai ulkoilu nenä kirjassa istumisen? Onko teillä lomilla ylipäätään lukurauhaa tai kaipaatteko sellaista?

Sunnuntai-iltaiseen mukavuudenhaluisuuteeni on sopivaa sisällyttää haaste, jonka kaksi viikkoa sitten sain. Monta kertaa viisi asiaa, joiden myötä toivotan valoisaa pääsiäisviikkoa!

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.

Kiitos, Valkoinen kirahvi, oli mukava saada tämä haaste. :)


2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat

Taidan nyt haastaa osin avoimesti: haastan mukaan ne bloggaajat, jotka
1. aikovat lukea Karl Ove Knausgårdia
2. rakastavat John Irvingin kirjoja
3. ovat tuskailleet Umberto Econ Ruusun nimen kanssa
4. lukevat Tove Janssonin Kesäkirjaa vuosittain tai
5. muistavat Sandwall-Bergströmin Gulla-sarjan

Tämä haaste on teille kaikille! Toivottavasti joku tarttuu siihen.


3. Toivo, että ihmiset joille jätit palkinnon antavat sen eteenpäin.

Sitä toivoin juuri äsken.


4. Kerro:

viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin (satunnaisessa järjestyksessä):
1. uni
2. puhelin
3. aikaa oman perheen kanssa
4. tuoremehua ja
5. ulkoilmaa


viisi kirjaa, joita suosittelen muille: 
John Irving: Oman elämänsä sankari
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Tove Jansson: Taikatalvi
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:
Materialistista?
1. kasa kirjoja
2. matkalahjakortti
3. uudet tapetit olohuoneeseen
4. Piilopaikka-astioita
5. kaukoputki

viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä: (osaan näistä haluaisin uudelleen - jätän tämän lisäyksen Valkoiselta kirahvilta)
1. Bologna (monen vuoden jälkeen uudestaan)
2. Lontoo (jonne menenkin kesällä)
3. Irlannin maaseutu
4. Itävallan Alpit
5. Reykjavik

viisi lempiruokaani:
1. paistettu halloumi ja mansikkasalsa
2. savustetut neulamuikut
3. hirvipaisti
4. kasvislasagne
5. sushi

viisi elämänohjettani:
1. koeta olla murehtimatta etukäteen
2. muista pestä kädet aina kotiin tullessasi
3. hämähäkkiä ei saa tappaa
4. ystävällisyys kantaa paremmin kuin kiukuttelu
5. elä hättäile!

A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho

A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Ragnarok. The End of Gods 2011
Suomennos: Titia Schuurman
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 152
Englantilainen romaani

Voi olla, että lapsena ei vain pysty kuvittelemaan kaiken loppua. Vaikka maailmassa riehui sota, laiha lapsi pelkäsi loputonta ikävystymistä, sitä ettei tekisi mitään mielekästä, polkisi vain paikallaan päivän toisensa jälkeen, enemmän kuin hän pelkäsi kuolemaa tai kaiken loppua.

Pieni tyttö, Laiha lapsi, on yksi monista toisen maailmansodan aikana maaseudulle evakuoiduista englantilaislapsista. Rikinkatkuinen, harmaa teollisuuskaupunki jää taakse, kun Laiha lapsi saa kulkea arkisessa paratiisissa kevätesikoiden, saarnipuiden ja tuhatkaunojen maisemassa. Sota muuttaa maailmaa: naisille, esimerkiksi Laihan lapsen äidille, sallitaan älyllisiä työtehtäviä, kuten poikien opettaminen. Laihan lapsen isä on sodassa, maailmassa joka on olemassa vain kirjoissa. Laiha lapsi oppii varhain lukemaan ja tutustuu jykevään, vihreäkantiseen teokseen mieltä "Asgård ja jumalat". Tarinoiden sotivat jumalat tietävät päiviensä olevan luetut ja Ragnarök, jumalten tuho odottaa. Laiha lapsi tietää, että sama odottaa hänen isäänsäkin.

Riivauksen ja Lasten kirjan kaltaisten suurromaanien kirjoittajana tunnettu brittiläinen A.S. Byatt on teoksillaan osoittanut taitonsa linkittää korkeakirjallisuus ja kansantarinat ja sadut yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Skandinaavisten myyttien ympärille rakentuva Ragnarök (2011) on kooltaan pieni romaani, joka kertoo pienen tytön tunnoista ja peloista sekä siitä, onko viimeinen taistelu saavuttanut toisen maailmansodan aikaisen Euroopankin.

Baldur lähti, mutta ei palannut. Laiha lapsi lajitteli tuoreessa mielessään olennot, jotka lähtivät ja palasivat, ja olennot, jotka lähtivät eivätkä palanneet. Hänen liekehtivätukkainen isänsä lensi kuuman auringon alla Afrikassa, ja hän tiesi sielussaan, että isä ei palaisi. Hän tiesi sen osittain niiden asioiden vuoksi, jotka jätettiin niin selvästi sanomatta, kun perhe jouluna kohotti pienet lasit siideriä ja kilisti isän terveydeksi ja sille toivolle, että hän seuraavana jouluna palaisi.

Byattin teksti on sujuvaa ja kiehtovaa. Hän pääsee syvälle myyttien maailmaan toisaalta ihastellen niitä, toisaalta kyseenalaistaen niitä Laihan lapsen tapaan: on ilo ja mysteeri, että  Asgårdissa ja jumalissa kaikki kerrotaan useita kertoja eri järjestyksessä. Se hämmentää Laihaa lasta ja kentis lukijaakin. On mahdollista tuntea epätoivoa tietämättä tuntevansa sitä.

Perinteentutkimusta opiskelleena minun pitäisi olla hullaantunut siihen tapaan, jolla Byatt esittelee ja käsittelee pohjoismaisia myyttejä. Realisti minussa nautti eniten kuitenkin Laihan lapsen arkimaailman lyhyistä kuvauksista sekä "Englannin puutarhan" hehkuvan luonnon maalailusta. Byatt saa muutamalla sanalla kesän kukoistamaan virnoineen ja niityllä kulkemisineen, ja kuvailee toisaalta kuinka talvi kuihduttaa vihannekset kasvimaalle, valo on kirkasta ja kylmää ja ihmisten täytyy pysyä hengissä kevääseen saakka. On kuin Ragnarök saavuttaisi arjen juuri talvella. Myyttien maailman Byatt hallitsee täydellisesti, teksti toisaalta sivistää, toisaalta muistuttaa meitä kaikkia nykyajan ihmisiä siitä, kuinka perinneaines on kautta aikain auttanut jäsentämään ja selittämään ympäröivää maailmaa.

Laihan lapsen maailmassa myytit sekoittuvatkin arkeen lapsen omassa ajatusmaailmassa. Tämä on kirjan kantava idea ja samalla sen heikkous. Byattin kirja on tietenkin kaukana heikosta, niin hienosti hän kirjoittaa ja niin akateemisen vahvaa hänen kulttuurintuntemuksensa on, mutta kaunokirjana Ragnarökin ongelma on se, etteivät Laihan lapsen ja myyttien maailma kohtaa sillä tavoin kuin romaanissa voisi odottaa. Tytön mielikuvitus ja pohjoisen tarinat toki vertautuvat ja Byatt osaa yhdistää toisen maailmansodan aikaisen sodan sekä myyttejä sisältävien kertomusten tematiikan, mutta myyttien hyödyntäminen jää kuitenkin irralliseksi. Ne ovat omia tarinoitaan romaanin sisällä. Niiden tilalla voisi yhtä hyvin olla muita kertomuksia, satuja tai vaikka populaarikulttuurin tuotteita. Sidos Laihan tytön maailman ja Ragnarökin välillä toki on, mutta olisin toivonut sen olevan vielä vahvempi nimenomaan romaanin kerronnan tasolla.

Tällaisenaankin Byattin pieni romaani on hieno. Se on hyvin kirjoitettu, mielikuvitusta ruokkiva, sopivalla tavalla vaativa ja siten myös palkitseva romaani, joka ylittää proosan, tieteen ja kansantarujen rajat. Se, miten Ragnarökin myyttinen maailma ja Laihan lapsen todellisuus lopulta osuvat yksiin, jääkööt kirjan kansien väliin. Sen kuitenkin paljastan, että kirjan loppu on sellainen, jonka haluan kantaa mukanani pitkään. Romaanin päätteeksi kirjassa on vielä Byattin kirjoittama Ajatuksia myyteistä -essee.

4/5

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Pimeän kirjan viikko

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 363
Kotimainen jännitysromaani

Sam kurotti kädellään koneen näppäimistölle ja pysäytti videon. Ruudulle seisahtui kuva jaloista kesken liikkeen ja uhrista, joka oli tumma, eloton kasa harmaata pohjaa vasten.
Lia tuijotti tietokoneella näkyvää pysäytyskuvaa ja kääntyi katsomaan Samia. Nähdessään Samin ilmeen hän tajusi mitä tämä ajatteli.
Entä jos noita kuvia ole olekaan lavastettu?

Usean brittinuoren Youtube-tilille murtaudutaan ja palveluun ladataan minuuttikaupalla mustaa, äänetöntä videota. Se ahdistaa, on kuin joku koettaisi viestiä pahuutta. Ajan myötä tilalle tulee raakoja, kauhistuttavia videoita teoista, joita ei voi järjellä käsittää. Ja hieman myöhemmin homoravintoloiden läheisiltä kujilta löytyy ruumiita. Toisaalla suosikkijuontaja Craig Colea, mukavaa ja kilttiä miestä, syytetään ahdistelusta. Lontoo tuntuu kohisevan niin järkyttävistä videoista ja surmista kuin Colen tapauksestakin. Studion väen on aika tarttua toimeen. Suomalaissyntyinen graafikko Lia on osa maannaisensa Marin johtamaa joukkoa, joka ei arkaile liikkua harmaalla alueella pyrkiessään selvittämään rikokset, pyrkiessään kohti hyvää. Heitä vastassa on kuitenkin jotain todella pahaa, jotain sysipimeää.

Pekka Hiltusen esikoisdekkari Vilpittömästi sinun (2011) hurmasi minut pari kuukautta sitten ja ihastuin Liaan, Mariin sekä Studion muuhun väkeen, eleganttiin Maggieen, tietokonevelho-Ricoon, leppoisaan puoliruotsalaiseen Bergiin sekä sydän puhdasta kultaa täynnä olevaan ulkoisesti karskiin Paddyyn. Ihmeellinen joukkio ja heidän kykynsä ovat keskiössä Studio-sarjan toisessa trillerissä Sysipimeä (2012), jossa liikutaan niin homojen oikeuksien, mediamaailman varjopuolien kuin surunkin keskellä. Lia on tälläkin kertaa kirjan keskeishahmo, jonka kautta tapahtumat ja ihmiset valottuvat.

Hän pudotti viimeisen kuoren matkaan lähellä Primrose Hilliä. Punainen, pyöreä postilaatikkko nielaisi lähetyksen ääneti.
Kotiin oli muutama kilometri. Hän lisäsi vauhtia ja tunsi hengityksensä tihentyvän. Askel oli kevyt, se oli niin kevyt että oli kuin hän olisi noussut ilmaan. Kuin hengittäisi itseään eteenpäin hämärässä illassa.

Hiltunen osaa kirjoittaa samalla lempeästi ja hyytävän pelottavasti. Olen aina ollut heikkona kirjoihin, joissa liikutaan Englannissa. Lontoo on suosikkikaupunki, jonne matkustan taas ensi kesänä. Ei siis ihme, että olin suorastaan haltioissani lukiessani Bergin, Lian ja Gro-koiran kävelyista Lontoon viehättävillä kaduilla tai Lian kotikulmista Hampsteadissa. Kaupunki ei kuitenkaan ole vetävän kerronnan pääosassa, mutta antaa tarinalle oman mausteensa, omat lontoolaisen eleganssinsa. Muutamat seesteiset kaupunkikuvaukset auttavat myös kestämään sitä julmuutta, jolla kirjan rikokset on tehty. Kaikkialla vaanii pelko ja mukana on aimo annos suruakin. Kun ihmisestä tulee kaatuva puu ja kaikki on sortumassa, ei liikutukselta voi välttyä.

Vaikka koukutuin Hiltusen toiseenkin jännityskirjaan, en voinut olla paikoin turhautumatta toisaalta pieneen opettavaisuuteen ja toisaalta ajoittaiseen tyhjäkäyntiin. Etenkin romaanin alkupuolella Hiltunen selostaa studiolaisten roolit niin, että Vilpittömästi sinun -esikoisen lukenut bloggaaja alkaa haukotella. Toisaalta Sysipimeän voi lukea itsenäisenä kirjana ja silloin on tietenkin hyvä saada taustoitusta henkilökuvien syventämiseksi. Paikoin Hiltunen myös opettaa. Hän ei saarnaa, mutta lyhyesti luennoi lukijoilleen kirjoittaessaan tärkeää asiaa homoihin kohdistuneista rikoksista sekä taustoittaessaan LGBTI-järjestöä. Ehkä lukijoiden sivistykseen ja tasa-arvon tajuun olisi voinut luottaa hieman enemmän, mutta yhtä kaikki, pidän siitä, että dekkareihin voi ripotella tärkeitä asioita.

Ja kun Hiltunen pääsee vauhtiin, on tahti hengästyttävä ja otteessaan pitävä. Pienestä alkupuolen tyhjäkäynnistä huolimatta pääsin tarinan imuun heti alusta saakka. Kaiken lisäksi jotkut käänteet ovat niin juoneltaan kuin tunnelmaltaan siinä määrin pelottavia, että en kirjan lukemisen ollessa kesken olisi halunnut iltapimeällä lähteä viemään edes roskia ulos. Se osoittanee Sysipimeän onnistumisen trillerinä.

Hiltusen onnistuu luoda kiehtova ja omalaatuinen jännityksen maailma. Studion väki on tietenkin osin epäuskottava porukka ja kirjaan mahtuu jaarittelua, mutta romaanin teemat ovat tosia, tärkeitäkin. Sysipimeä kiehtoo, koukuttaa, pelottaa ja viihdyttää tavalla, joka kietoi minut pauloihinsa. Voiko jännityskirjalta (juuri) enempää toivoakaan?

****

Sara pääsi kirjan lumoihin, Booksy viihtyi, mutta pettyi silti hieman. Saran arviosta löytyy linkkejä muihinkin hienoihin blogiteksteihin.

P.S. Blogini "Pimeän kirjan viikko" päättyy nyt kevätpäiväntasauksen aattona. Viikko oli antoisa: kaksi hyvää romaania, yksi keskinkertainen lukuromaani sekä yksi mainio lastenkirja.

Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana

Pimeän kirjan viikko
Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana
Kustantaja: Tammi 2008
Alkuteos: Vesta-Linnéas svartaste tanke 2008
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kuvitus: Salla Savolainen
Sivuja: 36
Kotimainen lasten kuvakirja

Vesta-Linnea kyllä tietää, ettei perheessä ole hänelle oikeastaan edes tilaa. Ei hänellä ainakaan ole suurta väliä.
"Toiset eivät varmaan edes kaipaisi minua, jos kuolisin", hän ajattelee ja tuntee kyynelten puskevan silmäluomisensa alta.
"He eivät varmaan edes itkisi minun hautajaisissani".

Vesta-Linnean perhe viettää kesälomaa mökillä. Elämä on suloisen joutilasta, on uimaranta, kaislikko, hyvää ruokaa ja prinsessaleikit. Vesta-Linnean siskoista pienin, Freja, suostuu leikissä kaikkeen, mitä Vesta-Linnea vain päättää ja leikit sujuvatkin mainiosti. Tai sujuisivat, jos toinen pikkusisko Wendla ei tulisi sotkemaan leikkejä ja haluamaan prinsessaksi. Se suututtaa Vesta-Linneaa niin, että hän kokee äidinkin olevan Wendlan puolella. Vesta-Linnea mököttää ja säälii itseään. Olisi parempi jos hän olisi kuollut! Silloinkin varmaan vain mummi ja isoveli Paul-Axel kaipaisivat häntä, mutta äiti ja pikkutytöt olisivat vain helpottuneita, ihan varmasti!

Tove Appelgrenin Vesta-Linnea-kirjat ovat perheessämme kestosuosikkeja. Vesta-Linnea ja hirviö-äiti sekä Vesta-Linnea ja samettikuono löytyvät tyttäreni kirjahyllystä ja niitä luemme edelleen usein, vaikka ekaluokkalaiseni lukee itsekin jo pitkiä lastenromaaneja. Vesta-Linneaa mieli mustana (2008) emme kummallista kyllä olleet lukeneet ennen kuin nyt, kun lainasimme kirjan kirjastosta pari päivää sitten. Jo oli aikakin, voisin sanoa. Nimittäin perheessämme luettavien kuvakirjojen määrä on vähentynyt huimasti etenkin esikoiseni lukemistossa, hänen viisivuotias veljensä on onneksi vielä parhaassa kuvakirjaiässä, mutta valitsee mieluummin liikennepainotteisia kirjoja, jos ja kun saa kirjastolainansa itse valita.

Vesta-Linnea mieli mustana on kirjoitustyyliltään ja kuvitukseltaan tuttu kaikille sarjaa tunteville. En voi kuin ihailla tapaa, jolla Appelgren tuo arkisia pohdiskeluja kirjaansa tavalla, joka on samaan aikaan hauska ja koskettava. Appelgrenin kirjojen maailma on tosi: poloinen Vesta-Linnea on niin yksin mustasukkaisuudessaan. Hänen mielensä on tosiaankin niin  musta, kun hän kuvittelee omia hautajaisiaan, joissa äitikään ei sure, vaan haluaa vain olla pikkusiskojen kanssa. Ajatusmaailmasta on helppo saada kiinni, lapsen - ja ehkä joskus aikuisenkin - mieli menee toisinaan syvälle konkretiaan.

Appelgrenin kirjassa Vesta-Linnean mielipaha on yksi taso: se, josta tarina lähtee liikkeelle ja jonka ympärille kaikki kiertyy. Vesta-Linnea mieli mustana pitää sisällään paljon enemmänkin. Se kertoo uusperheen elämästä, jossa on sekä yhteisiä että äidin aiemmasta liitosta olevia lapsia. Tämä tietenkin antaa lisää pohjaa Vesta-Linnean ajattelulle. Lapsen maailmassa perhedynamiikka voi järjestyä kuvitteellisen suosikkijärjestyksen ehdoilla. Kirjassa kulkee myös aikuisten maailman taso. Vesta-Linnean maailma on turvallinen, uusperheen elämä on samalla kertaa boheemia ja silti kotoisaa, suojaisaa. Pelot ovat tavallisia lapsen pelkoja ja hyvä niin. Vesta-Linnea mieli mustana näyttää, että äitikin voi joskus väsyä ja turhautua. "Miksi sinä käyttäydyt tuolla tavalla?", äiti sähähtää ja vannottaa, ettei Vesta-Linnea saa pilata muiden lomaa. Lukijana ja äitinä tunsin piston omassa sydämessäni: kuinka monta kertaa itse sähähdän lapsilleni? Ja kuitenkin, se on normaalia arkea, lapsen ja vanhemman suhde on silti hyvä ja läheinen.

Jokainen Vesta-Linnea-kirja toimii hyvin tarinan tasolla, mutta Salla Savolaisen kuvitus tekee hahmoista ja maisemista Vesta-Linnean näköisiä. Savolainen osaa kuvittaa kodin tai kesämökin kotoisan sotkuiseksi, lasten ilmeet näiden mielialoja kuvaaviksi ja sähähtävän äidin villiminkiksi. Vesta-Linnean kuvitteellinen ruumisarkkukin on niin mielikuvituksellisen oikean näköinen, että riipaisee. Kuvitus on myös värikylläistä, yksityiskohtia pursuilevaa ja elävää. Vesta-Linnea-kirjoissa teksti ja kuvitus todellakin kulkevat käsi kädessä.

Vesta-Linnea mieli mustana antaa paljon niin lapsi- kuin aikuislukijoillekin. Se koskettaa, hauskuuttaa, saa aikaan keskustelua ja jättää lopulta hyvän, turvallisen olon. Se on lastenkirja, joka täyttää tehtävänsä ja antaa oivalluksia.

****

Marianne Cedervall: Tästä talvesta tulee musta

Pimeän kirjan viikko

Marianne Cedervall: Tästä talvesta tulee musta
Kustantaja: Atena 2013
Alkuteos: Svartvintern 2010
Suomennos: Ulla Lempinen
Kansi: Niina Leino
Sivuja: 353
Ruotsalainen (pehmo)jännäri


"Talvesta tulee musta, varjot joutuvat jo. Lapsosia etsitään, isien ja äitien tuhotöitä tutkitaan, ja raskas kosto lankeaa pettureiden ylle",

näin ennustaa Yhdysvalloista kotiseudulleen Torniojokilaakson Ruotsin puoleiseen Lappiin lentänyt Hervor; nainen, jossa on paljon maailmannaista ja enemmän kuin ripaus pohjoisen noitaa. Hän palaa vanhalle kotiseudulleen ystävänsä Mirjamin tueksi. Ystävykset ovat aiemmin asuneet Gotlannissa, jossa tapahtuneet omituiset asiat ovat saaneet Mirjamin pakenemaan Kuivalihavaaraan. Elämä pohjoisessa ei suju toivotun rauhallisesti, siellä ensin paikkakunnalle saapuu kuuluisa oopperalaulajja Ralph Sörarve ja hieman myöhemmin Ralphin perimästä vanhasta hotellista löytyy kauheuksia. Kuivalihavaaran omalaatuiset asukkaat ottavat naiset sekä Ralphin vastaan kukin omin tavoin ja lisäksi menneisyys kummitelee Mirjamin ja Hervorin mielessä.

Marianne Cedervallin esikoisromaani Ajattelen sinua kuolemaasi saakka oli kepeällä jännityksellä maustettu naisten veijaritarina, jonka luin kernaasti välipalaksi, mutta jonka lopun koin vähintäänkin kyseenalaisena. Tästä talvesta tulee musta (2010) on jatkoa erikoisia kykyjä omaavan Hervorin ja lääkäri-Mirjamin tarinalle. Nyt pääosaa esittävät myös meänkieltä puhuvat ihmiset, pienen kylän ennakkoluulot ja omalaatuinen yhteisöllisyys sekä vuosikymmeniä vanha arvoitus.

Varovasti hän avasi viimeisen haruaan taitoksen ja henkäisi rajusti. Hän nousi pystyyn liian nopeasti. Silmissä musteni. Ilmassa kieppuva pöly pani yskimään. Hän valaisi löytöä uudestaan. Hyvä Jumala, tämä ei voinut olla totta. Ei saanut olla.

En odottanut suuria Cedevallin kirjalta. Odotin mukiinmenevää romaania, joka tarjoaa herttaista jännitystä sujuvasti kirjoitettuna. Juuri sellaisen romaanin sainkin. Tästä talvesta tulee musta pitää otteessaan. Kirjan lukaisee nopeaan, etenkin Hervor on mainio romaanihenkilö, Lapin luonto revontulineen lumoaa ja Ajattelen sinua kuolemaasi saakka -romaanin  mielestäni kyseenalainen ajattelumalli on poissa.

Suomalaisille lukijoille Tästä talvesta tulee musta antaa paljon tarttumapintaa etenkin kielen ja nimien osalta: romaani vilahtelee meänkieleen viittaavia sanoja, Tony Niskan ja Olavi Törmän kaltaisia nimiä, lestadiolaisuutta muistuttavan herätysliikkeen ja mainitaanpa kirjassa vielä suomalais-urgilaisten kielten professorikin. Kaikki edellä mainittu tulee paketissa, joka on eksoottisuudessaan läpensä tuttu, aavistuksen kliseinenkin. Cedervallin teksti on myös opettavaista, mutta mitäpä se haittaa, kun opetus koskee suvaitsevaisuutta ja tarinakin rullaa kelpo page turnerin tavoin. Tästä mainiosta välipalakirjasta jää kuitenkin puuttumaan oikea jännityksen taso enkä osaa sijoittaa teosta mihinkään genreen, ehkä se on jonkinlainen mysteerin sisältävä lukuromaani. Romaanin arvoitukset ovat nopeasti ratkaistu ja yllätyksellisyys puuttuu tyystin. Cedervallin esikoinen oli jännittävämpi, mutta episodimaisempi. Tämä jatkokirja on selvästi ehjempi kaunokirjana, mutta mitään suurta romaani ei tarjoa - eikä sen tarvitsekaan, se täyttää viihdyttävän tehtävänsä tällaisenaankin.

On makuasia viihtyykö paremmin Gotlannissa vai Torniojokilaaksossa. Gotlanti on varmastikin enemmän oma paikkani, mutta pienellä kirjallisella välipalamatkalla voi hyvin pistäytyä myös pohjoisessa, sillä Cedervallin romaanien maisemista pohjoisessa on enemmän luonnetta.


***

Kaj Korkea-Aho: Tummempaa tuolla puolen

Pimeän kirjan viikko

Kaj Korkea-Aho: Tummempaa tuolla puolen
Kustantaja: Teos ja Schidlts & Söderströms 2012
Alkuteos: Gräset är mörkare på andra sidan 2012
Suomennos: Laura Beck
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 437
Kotimainen romaani

Se oli sellaisen ihmisen suuttumusta, epätoivoa ja turhautumista, jolta oli ryövätty kaikki mitä hänellä oli koskaan ollut, kaikki mihin hän oli koskaan uskonut.
Se oli sellaisen ihmisen vihaa, jota oli petetty, jota oli harhautettu, joka oli poljettu maahan ja jota oli kohdeltu kuin ilmaa.
Sen vihan yhä tiivistyvässä lämmössä hän tunsi itsensä jääkylmäksi ja räjähdysalttiiksi, täysin valmiiksi tappamaan.

Nuori luokanopettaja Sofie kuolee auto-onnettomuudessa samaan aikaan, kun hänen kotiseudullaan Pohjanmaalla Pedersöressä, tarkemmin Gränbyn kylässä, juostaan jokakeväinen Järvijuoksu. Sofien kihlattu Benjamin on surun murtama. Pariskunnan ystävää, uskonsa menettänyttä Simon-pappia syytetään vilpistä juoksukilpailussa, Sofien veli puolestaan on kuuluisa mediapersoona, joka alkaa änkyttää aina kun puhe kääntyy hänen lapsuudenkotiinsa. Sulhasensa juuri kihlannut Christoffer kirjoittaa folkloristiikan gradua paikallisesta kummituksesta, Raamt-nimisestä pahuutta ilmentävästä oliosta, mikä herättää ristiriitoja, sillä kukaan ei halua muistella 15 vuotta aiemmin kadonnutta ja sittemmin revittynä löydettyä pikkutyttöä, jonka surmaaja saattoi hyvinkin olla Raamt. Benjamin, Simon, Loke ja Christoffer kuuluivat aikoinaan tiiviiseen kaveriporukkaan, jonka menneisyys pulpahtelee pinnan alla. Kun Benjamin nopeusvalvontakameran kuvasta huomaa, ettei Sofie ollut kuolleessaan yksin, kietoutuvat nykyisyys ja mennyt, kansantarinat ja todellisuus tiiviiksi, tummaksi verkoksi yli rannikkoseutulaisen alkukesän.

Kaj Korkea-Ahon Tummempaa tuolla puolen (2012) on kansanperinteestä ammentavia kummitusjuttuja hyödyntävä jännityskertomus ystäväporukasta sekä siitä, mitä on ollut ja mitä on menetetty. Oliko Sofien kuolema onnettomuus? Mitä Sofie salasi läheisiltään? Miksi Loke änkyttää? Voiko Christofferin tutkimusaiheessa piillä totuuden siemen ja mikä sai Simonin epäilemään uskoaan? Korkea-Ahon romaani on itseoikeutetusti ensimmäinen pimeän kirjan viikolla lukemani teos.

Että yksi varjoista, se mustin, oli aivan selvästi erilainen kuin muut. Sillä oli rajat, se oli suuri, epäluonnollisen tumma. Christoffer kompuroi taaksepäin väräjävän kauhun saadessa hänen kaikki jäsenensä vapisemaan.
Raamt.

Tummempaa tuolla puolen on varmasti ainakin osin suomikummaa, kuten Kirsi huomaa. Korkea-Ahon kirjassa on myös vahva reaalifantasian elementti; Pasi Ilmari Jääskeläisen määrittelemään genreen kuuluvana Tummempaa tuolla puolen nimittäin peilaa muutenkin Harjukaupungin salakäytävien tunnelmia ja teemoja, mutta tekee sen tummemmin, on tunnelmaltaan mustempi. Omaperäisen romaanin vertaaminen toisiin ei tietenkään koskaan tee oikeutta luetulle kirjalle, mutta se sijoittaa teoksen paikoilleen jonnekin lukijan omassa kirjallisuuden käsitekartassa. Korkea-Ahon ystäväpiiriin keskittyvä kirja tuokin muistumia toisaalta Jääskeläisen romaanista sekä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaanista, toisaalta Raamt muistuttaa A.S. Byattin Pienen mustan kirjan metsäoliota, joka taas voisi olla mistä tahansa kansankertomuksiin pohjautuvasta kauhukuvastosta. En lukiessani unohtanut myöskään toista tuoretta kummallisia asioita käsittelevää suomenruotsalaista teosta, Johanna Holmströmin hienoa Camera Obscuraa, jossa niin ikään liikutaan ystäväjoukkion ja metsään sijoittuvien pelkojen maailmassa. Vertailustani tai rinnastuksistani huolimatta korostan, että Korkea-Aho kirjoittaa aivan omalla tyylillään, hän luo arkisiakin puitteita eikä unohda hauskuutta, ja silti hän osaa silti pelottaa lukijaansa - etenkin romaanin intensiivisellä loppupuolella.

Kirjan alku on nimittäin tempaisee kyllä mukaansa, mutta unohtuu melko pitkäksi aikaa kuvailemaan itse kunkin päähenkilön arkea sekä pohjustusta sille, miksi itse kukin on elämässään siinä tilanteessa kuin on. Huonomman kirjoittajan käsissä romaanista olisi voinut olla jaaritteleva, mutta Korkea-Aho osaa sirotella näihin henkilöhahmojensakin esittelyihin melkoisia koukkuja, joiden ansiosta - olkoonkin, että ilmaisen itseäni kliseiden kautta - kirjaa ei voi laskea käsistään. Luin Korkea-Ahon romaania pikkutunneille saakka, vaikka tiesin alle viiden tunnin mittaisten yöunien olevan huono idea. En vain voinut jättää kesken.

Kuten Annika toteaa, kauhu värittää kirjaa, joka pohjimmiltaan on kuitenkin psykologinen trilleri. Jännitystä Korkea-Aho rakentaa todella hyvin. Hän tuo kirjaansa suvantoja, kuvailee vaikkapa kesäöistä luontoa tai viipyilee huoneissa, mutta saa miltei aikaan jopa sydämentykytyksiä, koska joku tai jokin voi olla hyvinkin lähellä. Psykologiseksi kirjan tekee tietenkin se, että moni asia kumpuaa ehkä ihmismielestä. Kaikkeen tähän Korkea-Aho upottaa myös pohdintaa parisuhteesta ja sukupuoli-identiteetistä, uskollisuuden ja uskottomuuden epäilystä, teologiasta, sukudynamiikasta sekä asioista, jotka ovat niin kiellettyjä ettei niitä voi kunnolla edes ajatella kuin ehkä yksin mökkisaunan lämmössä. Yhteisökuvauksenakin romaani on hieno, koska se mikä riivaa tai piinaa yksilöitä, vaikuttaa kokonaisessa ystäväjoukossa. Korkea-Aho ei pilaa kokonaisuutta liialla selittämisellä, mistä olen samaa mieltä Taikan kanssa. Laura Beckin käsikirjoituksesta tehty suomennos on kauttaaltaan onnistunut.

Tummempaa tuolla puolen on kirja, jollaisen olen aina (!) halunnut lukea jännityskirjan kaipuuseeni. Se on sopivasti kesäinen ja tarpeeksi pimeä, pelottava, julmakin, ja silti kotoisa. Korkea-Ahon teksti tarjoaa koukkuja kaikille lievästä kauhusta ja mustista kansantarinoista pitäville.

****½

Kirjamarkkinoilta pimeiden kirjojen viikkoon

Takana on ihana viikonloppu, joka sisälti aurinkoa, pakkasta ja töitä Kulttuuritehdas Korjaamossa järjestetyillä kirjamarkkinoilla. Olin siellä lauantaina ja sunnuntaina myymässä kirjoja työnantajani osastolla ja tänään sunnuntaina haastattelin vielä painotuoreen Waltari ja sukupuolten maailmat -kirjan kirjoittanutta Juha Järvelää. Haastatteleminen jännitti minua aika lailla, mutta saimme aikaan mukavan keskustelutuokion.

Kirjamarkkinoilla oli kaiken kaikkiaan mukava tunnelma. Kuten blogikollegani Mika kirjoittaa, tunnelma oli suorastaan hipsterimäinen, hyvä niin. Koska olin myymässä kirjoja, en ehtinyt kuunnella kovinkaan monia kirjailijoita, mutta ilokseni bongasin muun muassa lauantaina Katja Kallion ja tänään sunnuntaina Joel Haahtelan, joidenkin kummankin kirjoista olen yleensä ilahtunut. Vaunusalissa, jossa kirjamyynti otti paikkansa, pääsin kuulemaan myös Osuuskunta Poesian runoutta sekä yleisöä riemastuttaneen Kari Peitsamon laulua. Silloin, kun salissa ei kuulunut runoutta tai livemusiikkia, soi siellä jatsahtava musiikki, josta pidin kovasti. Myös muutaman kirjablogiystävän tapaaminen ilahdutti kirjamyyjänoviisin päiviä.

En ollut aiemmin käynyt Korjaamolla ja nyt ihastuin paikkaan niin, että suunnittelen pientä visiittiä sinne perheeni kanssa. Ratikkamuseo kiinnostanee viisivuotiasta poikaani ja itse haluan tehdä ostoksia Pop up -kaupassa sekä kenties lounastaa Korjaamon kahvilassa, jossa nautinkin tänään brunssia. Kirjamarkkinoille toivon myös jatkoa, tapahtuma oli Kirjamessuihin verrattuna pienimuotoinen, mutta lämmin ja rento.

Korjaamolla ottamieni varsin valoisien kuvien myötä saattelen teitä myös blogini tämän vuoden ensimmäiselle teemaviikolle. Viime vuonnahan pidin muutaman teemaviikon: heinäkuussa vietin dekkaripuolikuuta, syyskuussa luin Keltaisen kirjaston kirjoja ja loka-marraskuun taitteessa keskityin huonoihin kirjoihin. Maaliskuun 20. on kevätpäiväntasaus, joten vielä hetken pimeää aikaa on enemmän kuin valoisaa ja ehdin viettää pimeiden kirjojen viikkoa. Tässä on huomautettava kahdesta asiasta: ensiksikin odotan jo kevättä ja lisääntyvä valo virkistää. En siis kaipaa pimeää aikaa, mutta sattuman (ja osin kirjastosta saapuneiden varausten) oikusta luen tulevalla viikolla kirjoja, joiden nimissä vilahtelee jotain tummaa, pimeää tai mustaa. Toiseksi huomautan siitä, että odotan jännityksellä sitä, miten pimeitä ne pimeät kirjat mahtavat olla. Toivottavasti juuri sopivasti!

Ja koska pimeästä on katse valoa kohti, toivotan maalisaurinkoista, valoisaa viikkoa!

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen: Toiset kengät
Kustantaja: Otava 2007
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 367
Kotimainen romaani

Tunsin olevani hyrrän kaltainen. Kaaduin ja kuolin, jos en kieriskellyt jonkun pakkomielteen liikkeelle piiskaamana. Pyrin tekemään öisiä piruetteja, jottei uneton vuoteeni olisi litistänyt minua seinää vasten ja vaatinut käräjille.
Kun uni ei tullut etsimälläkään, luovutin, pukeuduin, kompuroin ulos, otin jonkun omaani paremman pyörän telineestä ja lähdin polkemaan, tietämättä useinkaan mihin suuntaan renkaat halusivat.

Pyörän dynamo vaan hurisee, kun teini-ikäinen Antero ajelee pyörällään Oulun hiljaisessa yössä. Kuu ja pyöränvalo heijastuvat lätäköihin ja Antero tuntee olonsa rauhalliseksi, pohtii elämänsä tulevia päätöksiä. Viisilapsisen, äidittömän perheen taiteellinen poika kokee olonsa ulkopuoliseksi Perämeren kaupungissa, jossa on helpompi naittaa lattiaharja Ruotsin kuninkaalle kuin löytää seurustelun itu teinihipoista; jossa mormonipojat tuovat lupauksen suuresta maailmasta, kanjoneista ja avoautoista, ja jossa kehitysvammainen isoveli Sakari panee kuumalla säällä ylleen lämmintä ja kulkee kylmällä vähissä vaatteissa ja avopäin. Antero tekee taidekokeiluja, haaveilee sileäpintaisista mokkakengistä ja alkaa murtautua ulos Oulun seudun ahtaista raameista kohti omaa itseään.

Minun on jo kauan ollut tarkoitus lukea kuvataiteilijanakin tunnetun Hannu Väisäsen tuotantoa. Luin hänen esikoisensa Vanikan palat tuoreeltaan ja pidin kirjasta, mutta jostain syystä en ole tullut lukeneeksi Väisäsen muuta tuotantoa. Minnan kirjoitus kirjailijan tuoreimmasta romaanista Taivaanvartijoista ihastutti minua niin, että muistin hyllystäni löytyvät Väisäsen romaanit ja tartuin Finlandia-palkittuun Toisiin kenkiin (2007).

Siinä varjokuvien ja musteharsojen välissä istuessani nautin ehkä eniten siitä että yksikään noista kuvista ei ollut kenenkään lahjojen tuotetta eikä tullut kenenkään muistista.

Hyvä, että tartuin. Nyt nimittäin ihmettelen, miksen lukenut kirjaa heti sen ilmestyttyä. Toiset kengät jatkaa Anteron tarinaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Koti kasarmilla on muuttunut kodiksi uudella asuinalueella, mutta isä ura armeijassa säätelee edelleen perhe-elämää, vaikkakin koko ajan vähemmän ja vähemmän Anteron ja hänen veljiensä koetellessa itsenäisyytensä rajoja. Mielikuvituksen rinnalla taiteen merkitys kasvaa koko ajan, kun Antero tekee kokeita jopa kalanmaksaöljyllä ja toisinaan piirtää vaikka veteen. Savonlinnan taidelukio kutsuu voimakkaammin kuin oululainen kasarmin ja vankilan piirtämä maisema.

Väisäsen romaanit ovat omaelämäkerrallista fiktiota. Antero on romaanihenkilö, mutta romaanin takakannen antamien viitteidenkin mukaan hän rinnastuu kirjailijaan itseensä. Lukijalle hän on Hannu Väisänen. Koska luin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan ensimmäisen osan muutama viikko sitten, en voi Väisäsen kirjan yhteydessä olla pohtimatta tunnustuksellisia sävyjä saavaa autofiktiota. Omasta elämästään kun ammentavat monet kirjailijat Kalle Päätalosta Merete Mazzarellaan ja John Irvingiin. Olisi väärin verrata Knausgårdia ja Väisästä - kahta niin erilaista kirjailijaa - toisiinsa, mutta en tietenkään lukijana voi mitään sille, että teokset pakostikin vertautuvat ainakin osittain. Siinä, missä Knausgård on väkevä ja vakava, on Väisänen aistikkaampi ja hauskempi - kummallakin isän alkoholismi ja tietty ulkopuolisuuden tunne antavat oman sävynsä kerrontaan. Väisänen kuitenkin viettelee sanoillaan dokumentoivaa Knausgårdia enemmän, hän kirjoittaa tyylitellysti, hauskuudessaan haikeasti. Kummankin kirjailijan tekstistä pidän suunnattomasti.

Väisäsen kirjoitustyyliä ei voi kuin ihailla. Hänen lauseensa ovat hiottuja, mutta ajatus silti lentää. Ja voi, miten se lentääkään! Toiset kengät voisi olla täydellinen romaani, mutta paikoin kerronta tuntuu irralliselta kirjan tarinasta. Tämä tosin selittyy sillä, että taiteellinen, seksuaalista identiteettiään hakeva Antero on osin irrallaan ympäröivästä arjesta. Hän katsoo maailmaa toisin, näkee valoa jopa juuttisäkkiin sullottuna, vaikka tiedostaa samalla kaiken säkin ulkopuolella olevan. Toisissa kengissä Anteron sisäisen maailman kuvaus korostuu ja juuri se tekee Väisäsen romaanista niin rakastettavan ja niin taidokkaasti kerrotun.

Toiset kengät on ihana (!) kirja. Se on täynnä ironiaa ja haaveita, napakkaa sanailua ja yksityiskohtiin suuntautuvaa kauneudentajua. Se on täynnä elämää, elämän- ja taiteennälkää, kuvausta nuorukaisesta, joka uskaltaa epävarmuudessaankin olla erilainen niin perheensä sisällä kuin kouluyhteisössä. Toiset kengät katsoo välillä aika hulluakin maailmaa lempein silmin aina Oulusta Savolinnaan; se luo elämän virtausta uuteen, käänteiseen suuntaan.

****½

Toisiin kenkiin on ihastunut myös Luru. Jaakko piti etenkin kirjan kielestä, niin minäkin!

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
Kustantaja: WSOY (v. 1993 painos)
Alkuteos: Bröderna Lejonhjärtä 1973
Suomennos: Kaarina Helakisa
Kuvitus: Ilon Wikland
Ruotsalainen lasten fantasiaromaani

Kaksi kuukautta Joonatan on nyt asunut yksinään siellä. Kaksi pitkää kamalaa kuukautta minun on täytynyt olla ilman häntä. Mutta nyt minäkin pääsen Nangijalaan. Pian, ihan pian minä lennän sinne. Ehkä tänä yönä. Tuntuu siltä kuin se tapahtuisi tänä yönä. Minä kirjoitan äidille lapun ja panen sen keittiön pöydälle, niin että hän löytää sen, kun hän aamulla herää.
Näin minä kirjoitan siihen:
Älä itke äiti!
Nangijalassa
tavataan!

"Älä itke äiti", mutta Astrid Lingrenin Veljeni, Leijonamieli (1973) itkettää jo heti ensimmäisten lukujensa aikana. Kirjan tarina on varmasti tuttu suurimmalle osalle blogini lukijoista. Tämän oletettavan tuttuuden sekä oman lukukokemukseni avaamisen vuoksi kerron tässä tekstissäni kirjan juonenkäänteistä tarkemmin kuin mitä tapanani on, sillä muuten en osaisi eritellä sitä, mikä Veljeni, Leijonamielessä vetoaa enkä sitä, mikä työntää pois.

Veljeni, Leijonamielen tarina alkaa surullisesti. Pikkuveli Korppu, oikeasti Kaarle, makaa sairaana keittiön sohvalla. Toivoa hänen paranemisestaan ei ole. Yksinhuoltajaäiti tekee pitkiä työpäiviä ja Korpun päiviä piristää hänen kaunis isoveljensä Joonatan. Joonatan kertoo Koprulle Nangijalasta, maasta, jonne ihmiset menevät kuolemansa jälkeen. Siellä Korppu tulee onkimaan, ratsastamaan hevosella ja odottamaan isoveljeään, jonka aika lähteä tulee myöhemmin. Toisin kuitenkin käy, sillä Joonatan kuolee tulipalossa ja pelastaa pikkuveljensä hengen. Korppu elää vielä muutaman kuukauden ja seuraa Joonatania Nangijalaan. Elämä Nangijalan Kirsikkalaaksossa on idyllistä: on soma olkikattoinen koti, kiltit hevoset Rimma ja Fjalar sekä ystävällisiä ihmisiä, kuten viisas Sofia sekä kievarin isäntä Jussi, Kultakukko. Onni saa säröjä, kun läheinen Ruusulaakson kylä on kauhistuttavan soturin Tengilin vallan alla. Tengil joukkoineen sekä pelottava lohikäärme Katla pitävät väkeä ikeensä alla. Ihmisiä katoaa, heitä kidutetaan, osa kuolee. Kirsikkalaaksolaiset vastarintaliikkeen ihmiset Sofia johtajanaan pyrkii vapauttamaan Ruusulaakson ja samalla estämään pahan vallan saapumisen Kirsikkalaaksoon saakka. Veljekset joutuvat pohtimaan urheutta, kohtaamaan pahuutta ja petturuutta sekä katsomaan Katlaa silmästä silmään.

Seikkailun tiimellyksessä keskiössä ovat kysymykset elämästä ja kuolemasta sekä ennen kaikkea veljesrakkaudesta:

- Ei ilman minua, sanoin. - Enää sinä et jätä minua kertaakaan. Minne sinä menet, sinne tulen minäkin.
Silloin Joonatan katsoi minua pitkään, ja sitten hän hymyili.
- No jos sinä tosiaan sitä haluat, niin sitten haluan minäkin, hän sanoi.

Veljeni, Leijonamieli on hieno romaani. Se on ansainnut asemansa lastenkirjallisuuden klassikkona ja on valoisien Peppien, Eemeleiden, Ronjan ja ikisuosikkini Marikin kirjoittajan Astrid Lindgrenin tummasävyisistä teoksista tunnetuin. Lindgren kirjoittaa suurella sydämellä, kuten aina. Hänen Korppunsa on pieni ja ulkoisesti arka, mutta sisältä urhoollinen poika, johon väistämättä kiintyy. Joonatan on sankarillinen, hieman vieraammaksi jäävä. Lindgren kirjoittaa veljesten keskinäisestä luottamuksesta niin vahvasti, etten äkkiseltään keksi muita yhtä kiinteitä, yhtä äärimmäisen lojaaleja sisarussuhteen kuvauksia. Veljeni, Leijojamieli pitää sisällään myös muita Lindgrenille tuttuja ominaisuuksia: uskoa hyvään, lasten maailman kunnioitusta ja lasten äänen kuulumista sekä suuren seikkailun tuntua fantasiamaailman syvyyksissä.

Korpun ja Joonatanin tarina on ymmärtääkseni tuonut monille lukijoille lohtua. Se voi olla oikea voimakirja monille, jotka joutuvat kohtaamaan kuoleman, etenkin lapsen kuoleman. Kirja nimittäin katsoo synkkinäkin hetkinä valoon. Mutta romaania voi lukea myös toisin. Olen aina lukenut itseni Lindgrenin hc-faniksi, mutta en lapsenakaan ihastunut Veljeni, Leijonamieleen. Aistin kirjaa lukiessani liian suurta surua. Edellisen kerran luin kirjan ääneen poikaystävälleni vajaat 20 vuotta sitten. Muistelen, että kumpikin nautimme kirjan seikkailusta, mutta itse yllätyin kirjan loppuratkaisun rajuudesta. Nyt luin kirjan yhdessä ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa. Kirjan kuolema-teeman vuoksin pohdin kauan, että voinko lukea sen seitsenvuotiaan kanssa, mutta koska Lindgrenin Mio, poikani Mio sekä C.S. Lewisin Velho ja leijona olivat lapseni mieleen, päätin antaa Leijonamielellekin mahdollisuuden.

Se oli virhe ensiksikin lapsen kannalta. Hän pääsi kyllä seikkailun imuun, vaikka aluksi järkyttyikin tulipalosta ja ennen kaikkea Joonatanin kuolemasta. Hän halusi kuitenkin jatkaa kirjan parissa ja selvästi nautti jännittävästä seikkailusta eläytyen kirjan maailmaan. Lopulta hän vaati kirjan toiseksi viimeisen luvun aikana lukemisen lopettamista. Hän koki isoisähahmo-Matiaksen kuoleman liian raskaana, mikä sai aikaan lapsiperheeseen ihan tervetulleenkin aasinsillan keskusteluun kuolemasta. Lapsi kuitenkin kieltäytyi lukemasta kirjaa loppuun. Minä totta kai luin ja kerroin sanallisesti tyttärelleni, että miten Korpun ja Joonatanin lopulta kävi. Luulen, että loppu oli lapselleni melko abstrakti, itselleni se oli kaikkea muuta.

Kirjan loppu, jossa Katlan haavoittama Joonatan hyppää terveen Korpun kanssa uuteen kuolemaan ja samalla uuteen valoon, uuteen maahan Nangilimaan, edustaa monille kaunista uskoa tulevaan ja luottamusta isoveljeen. Itse olen aina, niin lapsena, nuorena aikuisena kuin nyt keski-ikäistyvänäkin kokenut kirjan toisin. Näen, että kirjassa itsemurha on hyvä vaihtoehto, suoranainen ratkaisu, ja että kuolema ratkaisee maanpäälliset, ainakin Nangijalan maan, vaikeudet. Korppuhan on terve ja Kirsikkalaakso vapautettu, mutta hän päättää seurata veljeään tuntemattomaan. En voi mitään sille, että koen Veljeni, Leijonamielen kaikkea muuta kuin lohdullisena kirjana. Koen sen maailmankuvaltaan kyseenalaiseksi.

En silti ala vaatia, ettei kirjaa luettaisi lapsille. Veljeni, Leijonamielessä on paljon hyvää ja viisasta. Enkä myöskään yritäkään kiistää sen klassikkoasemaa tai sen tärkeyttä tai rakastettavuutta. Haluan sanoa vain, että kaltaiseni usein melko analyyttinenkin lukija tuntee joskus liian suurta surua tai tuskaa kirjaa lukiessaan. Veljeni, Leijonamieli muistutti minua siitä, että lukeminen todellakin on subjektiivista ja että raskaitakin lukukokemuksia voi siirtää sukupolvelta toiselle.

Ilon Wiklandin kuvitus sentään on yhtä ihanaa kuin aina ennenkin!
 

En osaa antaa kirjalle tähtiä: tunnistan kirjan erittäin hyväksi, mutta en pidä siitä juuri lainkaan. Yleensä arvotan kirjoja siten, että koetan sijoittaa kirjat genreensä tai julkaisuaikakauteensa sekä suhteuttaa niitä omaan lukukokemukseeni: pohtia, mitä kirja antoi minulle. Näin Leijonamielistä kertova kirja saisi kolme tähteä, mutta nuo keskiarvopisteet eivät kertoisi mitään siitä, mitä mieltä kirjasta olen. Se toivottavasti selviää blogijuttuani lukemalla.

Ekaluokkalainen antaa kuulemma "nolla tähteä, kun siinä on koko ajan vaan kuolemaa ja kuolemaa".
--
Kirjaan ovat ihastuneet Laura ja Villasukka kirjahyllyssä. Sonja luki kirjan hieman varuillaan, mutta piti silti. Morre luki kirjan lapsensa kanssa ja sai hyvin erilaisen kokemuksen kuin minä ja esikoiseni.

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Calling Me Home 2013
Suomennos: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen
Sivuja: 504
Yhdysvaltalainen romaani

Tässä minä siis nyt olen: aion pyytää Dorrieta ajamaan minut autolla koko matkan Teksasista Cincinnatiin, puolen mantereen halki, ja auttamaan minua hoitamaan asioitani. En ole erityisen ylpeä joutuessani tunnustamaan etten pysty tekemään matkaa yksin. Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen ollut aina hirvittävän itsenäinen. Olen myös ollut aina yksin.
Entä sitten matka Cincinnatiin? Siihen en pysty yksin. Enkä haluakaan. Haluan tyttäreni; haluan Dorrien.

Yhdeksännelläkymmenennellään käyvä Isabelle-neiti pyytää kampaajaansa ja ystäväänsä, nuorehkoa Dorrieta ajamaan hänet ystävänsä hautajaisiin. Naisten ystävyys on yllättävä nykypäivänkin Yhdysvaltain syvässä etelässä: valkoinen vanha nainen ja nuori afrikkalaisjuurinen kampaaja eivät ole tavanomainen näky tienvarsien dinereissa. Heidän ystävyytensä on kestänyt kuitenkin jo vuosikymmenen ajan ja he kertovat toisilleen mieltään painavat ja ilahduttavat asiat: Dorrie lapsiinsa ja entiseen mieheensä liittyvät tuntonsa, Isabelle muistonsa kielletystä rakkaudesta 1940-luvun alusta. Kun matka etenee, Isabellan tarina syvenee. Mustien ja valkoisten rinnakkaiselo, ystävyys ja rakkaus sekä ennakkoluulot, kattavat vuosikymmenten kaaren.

Amerikkalaisen Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin (2013) julkaistaan nyt maaliskuussa Suomessa erittäin tuoreeltaan. Kirjan julkaisupäivä Yhdysvalloissa oli 12.2.2013. Sain kirjan luettavakseni jo parisen viikkoa sitten. Koska pidän melkein kaikista Yhdysvaltain etelän lähihistoriaan sijoittuvista romaaneista, oikein odotin Kiblerin romaaninkin lukemista. Odotin, vaikka samalla tiesin luvassa olevan viihdyttävän lukuromaanin eikä mitään sen enempää.

Tänä yönä rintaani kuitenkin kiristi tuskallinen häpeän tunne. Robert oli pelastanut minut joltakin jota olin tuskin edes osannut kuvitella, eikä hänellä ollut silti lupaa saattaa minua kotiin tämän säännön takia, jota en koskaan ennen ollut edes kyseenalaistanut. Luin kyltin ikään kuin olisin nähnyt sen ensimmäistä kertaa: NEEKERI, ÄLÄ ANNA AURINGON LASKEA YLLESI TÄÄLLÄ SHALERVILLESSÄ.

Viihdyttävän lukuromaanin sainkin. Viihdyttävyys ei missään nimessä ole Kiblerin romaanin kohdalla huono asia, vaan kirja täyttää funktionsa naisten lukuromaanina. Se pitää otteessaan, koskettaa ja korostaa sitä, että ihmisellä on oikeus kapinoida yhteiskunnan normeja ja oman sukunsa asettamia vaatimuksia vastaan - kammottavaa rasismia vastaan. Isabellan ja Dorrien road tripillään vuoroluvuin kertomat tarinat  peilaavat nykyhetkeä sekä toisen maailmansodan ajan Yhdysvaltoja sivumäärältään tasavahvasti, mutta kiinnostavuudeltaan menneisyys on se,  johon ainakin itse kiinnityin. Melkein hypin Dorrien tarinan yli, koska halusin tietää, miten Isabellin tarina etenee.

Matkalla kotiin olisi voinut olla paljon enemmän. Esimerkiksi rasismin teemaa hienosti kuvaava Kathryn Stockettin Piiat onnistuu olemaan sekä koskettava että viihdyttävä. Syvän etelän tunnelma ja rasismin vääryys on romaanissa elävästi kuvattu. Vanhan ja nuoren naisen ystävyyttä sekä menneisyyden ja nykyisyyden tarinoita etelävaltioissa kuvaava Fannie Flaggin Paistetut vihreät tomaanit suorastaan imaisee mukaansa ja saa uskomaan niin ystävyyteen kuin tarinankerronnan voimaan. Matkalla kotiin jää näistä ulottuvuuksista paitsi. Kibler toki kirjoittaa sujuvasti, ja etenkin Isabellen ja Robertin tarina pitää otteessaan. Matkalla kotiin ei kuitenkaan tee samanlaista soppea sydämeen kuin mainitsemani Stockettin ja Flaggin kirjat, se vain viihdyttää ja toki koskettaakin, mutta ei tarjoa yllätyksiä tai suuria elämyksiä. Päinvastoin, romaanin kulku on alusta loppun saakka arvattavissa ennalta. Vakavista teemoistaan huolimatta Kiblerin kirja on turvallista, mukavaakin luettavaa esimerkiksi illalla ennen nukkumaanmenoa tai työmatkalla bussissa.

Romaanin ei onneksi tarvitse olla aina suuren elämyksen kirja taatakseen kelvollisen lukukokemuksen. Matkalla kotiin täyttää lukuromaanityhjiön mainiosti. Se on oikein mainio kirjallinen välipala, joka muistuttaa lukijaansa ihmisten välisen tasa-arvon tärkeydestä: oikeus rakkauteen kuuluu jokaiselle aikuiselle eikä ystävyyden rajoja voi onneksi määrittää sukupuolen, iän tai ihmisen etnisen alkuperän mukaan. Matka Teksasista Cincinnatiin on pitkä, mutta ladattu muistoilla, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi.

***

Hanna viihtyi "lukusukkulan" parissa, Maija ei voinut laskea kirjaa käsistään.

Helmikuun luetut ja "Jos olisin" musiikkina

Maaliskuun alku on minulle, pohjoissavolaissyntyiselle, mieleni mukaista hiihtoloma-aikaa. Maaliskuun ensimmäinen on myös syntymäpäiväni ja siksi vastaan Leenalta saamaani Jos olisin -haasteeseen ikävuosilla. Samalla tuon muutamia elämäni biisejä blogiini. Seurasin nimittäin taannoin suurella innolla monessa blogissa kiertänyttä 30 viikkoa musiikkia ja kirjoja -haastetta. En ehtinyt osallistua siihen. Kirjoja tuon blogiini viikoittain, nyt siis hieman musiikkiakin - osin kaikessa pateettisuudessaan. En sano, että nämä kappaleet ovat mielestäni parhaimpia: osa on, osa taas kaukana hyvästä, mutta elämässäni kaikki nämä laulut ovat kulkeneet ja syystä tai toisesta rakastan niitä. Jos ajattelen musiikkia, josta olen pitänyt kaikkein eniten, tulisi listalla olla lisäksi ainakin Queenia, PJ Harveyta, Nick Cavea, The Doorsia, Suedea ja Ultra Brata. Linkit vievät Youtubeen.

Jos olisin 5-vuotias, olisin Magdaleena, koska minäkin olisin halunnut pupuja pöydän alle (en löytänyt Kristiina Halkolan versiota, siksi PMMP).

Jos olisin 11-vuotias, olisin 99 Luftballons. Olisin voinut olla myös joku Dingon tai Popedan kappale, olinhan pääsemässä ajan hermolle fanittamisen suhteen, mutta Nena on ainoa, jota olen etsinyt Spotifysta.

Jos olisin 14-vuotias, olisin It's a Sin, sitä tanssin jopa viipurilaisessa discossa yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Videokin oli niin hieno, koska olin saanut kopioitua sen VHS-kasetille ja sain katsoa sitä milloin halusin.

Jos olisin 15-vuotias, olisin Here I Go Again, kasarihevi vetosi minuun suuresti - Whitesnaken ohella jopa Twister Sister ja WASP upposivat.

Jos olisin 18-vuotias, olisin Losing My Religion.

Jos olisin 20-vuotias, olisin Smells Like Teen Spirit. Here we are now, entertain us. Myös Tori Amosin versio on hieno, niin erilainen ja tunnelmaltaan juuri oikea.

Jos olisin 25-vuotias, olisin Who will Save Your Soul. Niinpä, if you won't save your own?

Jos olisin 27-vuotias, olisin Karma Police. 27-vuotiaana, tuossa legendaarisessa iässä, tapahtui monenlaista.

Jos olisin 30-vuotias, olisin Life On Mars, ilman selityksiä.

Jos olisin 34-vuotias, olisin Suds in the Bucket (saa nauraa).

Jos olisin 36-vuotias, olisin Oh England, My Lionheart. Peter Pania kävin moikkaamassa myös kymmenvuotis(!)hääpäivämatkallani.

Kun olen (nyt jo toista päivää) 40-vuotias, olen vähän Äppelöga ja hieman enemmän Rakkaudesta.

Ja tässä iässä tulee luettua kaikenlaista. Helmikuu oli kirjamäärältään aika keskiverto, sillä luin kaikkiaan 9 kirjaa, jotka toin blogiini. Kirjoista kaksi on lastenkirjoja. Laadullisesti kuukausi oli tasaisen hyvä. En lukenut mitään huonoa, Rosamund Luptonin romaani jäi laimeaksi, mutta senkin luin mielelläni. Eniten minua ravisteli norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-romaanisarjan ensimmäinen osa. Tänään ostinkin jo Toisen kirjan odottamaan (luultavasti) pääsiäislomaa. Lisäksi ostin itselleni Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen, jolta odotan paljon sekä Karhuherra Paddingtonin englanninkielisen Lontoo-oppaan, sillä rakas lomakohteeni kutsuu myöhemmin tänä vuonna.

Kirja-arvioiden lisäksi pohdin blogissani sitä, minkä verran ystävien antamilla kirjavinkeillä on painoarvoa, ja ihanan paljon te blogini lukijat jaksoitte pohtia asiaa kommenteissanne. Kirjarientoihin ehdin helmikuussa vain WSOY:n Kirjalliseen iltaan. Mutta koska oma työnikin sijoittu kirjojen maailmaan ja kotiarki on lasten touhujen täyttämää, en rientoja erikoisemmin kaivannutkaan. Tässä vielä kaikki helmikuussa blogiini tuomani kirjat:

Grace McCleen: Ihana maa (2012)
Mysi Lahtinen: Hei me kokataan! (2013)
Richard Powers: Suopeus (2009)
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (2010)
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (2011)
Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (2011)
Taina Latvala: Välimatka (2012)
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (2013)