Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
Kustantaja: WSOY (v. 1993 painos)
Alkuteos: Bröderna Lejonhjärtä 1973
Suomennos: Kaarina Helakisa
Kuvitus: Ilon Wikland
Ruotsalainen lasten fantasiaromaani
Kaksi kuukautta Joonatan on nyt asunut yksinään siellä. Kaksi pitkää kamalaa kuukautta minun on täytynyt olla ilman häntä. Mutta nyt minäkin pääsen Nangijalaan. Pian, ihan pian minä lennän sinne. Ehkä tänä yönä. Tuntuu siltä kuin se tapahtuisi tänä yönä. Minä kirjoitan äidille lapun ja panen sen keittiön pöydälle, niin että hän löytää sen, kun hän aamulla herää.
Näin minä kirjoitan siihen:
Älä itke äiti!
Nangijalassa
tavataan!
"Älä itke äiti", mutta Astrid Lingrenin Veljeni, Leijonamieli (1973) itkettää jo heti ensimmäisten lukujensa aikana. Kirjan tarina on varmasti tuttu suurimmalle osalle blogini lukijoista. Tämän oletettavan tuttuuden sekä oman lukukokemukseni avaamisen vuoksi kerron tässä tekstissäni kirjan juonenkäänteistä tarkemmin kuin mitä tapanani on, sillä muuten en osaisi eritellä sitä, mikä Veljeni, Leijonamielessä vetoaa enkä sitä, mikä työntää pois.
Veljeni, Leijonamielen tarina alkaa surullisesti. Pikkuveli Korppu, oikeasti Kaarle, makaa sairaana keittiön sohvalla. Toivoa hänen paranemisestaan ei ole. Yksinhuoltajaäiti tekee pitkiä työpäiviä ja Korpun päiviä piristää hänen kaunis isoveljensä Joonatan. Joonatan kertoo Koprulle Nangijalasta, maasta, jonne ihmiset menevät kuolemansa jälkeen. Siellä Korppu tulee onkimaan, ratsastamaan hevosella ja odottamaan isoveljeään, jonka aika lähteä tulee myöhemmin. Toisin kuitenkin käy, sillä Joonatan kuolee tulipalossa ja pelastaa pikkuveljensä hengen. Korppu elää vielä muutaman kuukauden ja seuraa Joonatania Nangijalaan. Elämä Nangijalan Kirsikkalaaksossa on idyllistä: on soma olkikattoinen koti, kiltit hevoset Rimma ja Fjalar sekä ystävällisiä ihmisiä, kuten viisas Sofia sekä kievarin isäntä Jussi, Kultakukko. Onni saa säröjä, kun läheinen Ruusulaakson kylä on kauhistuttavan soturin Tengilin vallan alla. Tengil joukkoineen sekä pelottava lohikäärme Katla pitävät väkeä ikeensä alla. Ihmisiä katoaa, heitä kidutetaan, osa kuolee. Kirsikkalaaksolaiset vastarintaliikkeen ihmiset Sofia johtajanaan pyrkii vapauttamaan Ruusulaakson ja samalla estämään pahan vallan saapumisen Kirsikkalaaksoon saakka. Veljekset joutuvat pohtimaan urheutta, kohtaamaan pahuutta ja petturuutta sekä katsomaan Katlaa silmästä silmään.
Seikkailun tiimellyksessä keskiössä ovat kysymykset elämästä ja kuolemasta sekä ennen kaikkea veljesrakkaudesta:
- Ei ilman minua, sanoin. - Enää sinä et jätä minua kertaakaan. Minne sinä menet, sinne tulen minäkin.
Silloin Joonatan katsoi minua pitkään, ja sitten hän hymyili.
- No jos sinä tosiaan sitä haluat, niin sitten haluan minäkin, hän sanoi.
Veljeni, Leijonamieli on hieno romaani. Se on ansainnut asemansa lastenkirjallisuuden klassikkona ja on valoisien Peppien, Eemeleiden, Ronjan ja ikisuosikkini Marikin kirjoittajan Astrid Lindgrenin tummasävyisistä teoksista tunnetuin. Lindgren kirjoittaa suurella sydämellä, kuten aina. Hänen Korppunsa on pieni ja ulkoisesti arka, mutta sisältä urhoollinen poika, johon väistämättä kiintyy. Joonatan on sankarillinen, hieman vieraammaksi jäävä. Lindgren kirjoittaa veljesten keskinäisestä luottamuksesta niin vahvasti, etten äkkiseltään keksi muita yhtä kiinteitä, yhtä äärimmäisen lojaaleja sisarussuhteen kuvauksia. Veljeni, Leijojamieli pitää sisällään myös muita Lindgrenille tuttuja ominaisuuksia: uskoa hyvään, lasten maailman kunnioitusta ja lasten äänen kuulumista sekä suuren seikkailun tuntua fantasiamaailman syvyyksissä.
Korpun ja Joonatanin tarina on ymmärtääkseni tuonut monille lukijoille lohtua. Se voi olla oikea voimakirja monille, jotka joutuvat kohtaamaan kuoleman, etenkin lapsen kuoleman. Kirja nimittäin katsoo synkkinäkin hetkinä valoon. Mutta romaania voi lukea myös toisin. Olen aina lukenut itseni Lindgrenin hc-faniksi, mutta en lapsenakaan ihastunut Veljeni, Leijonamieleen. Aistin kirjaa lukiessani liian suurta surua. Edellisen kerran luin kirjan ääneen poikaystävälleni vajaat 20 vuotta sitten. Muistelen, että kumpikin nautimme kirjan seikkailusta, mutta itse yllätyin kirjan loppuratkaisun rajuudesta. Nyt luin kirjan yhdessä ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa. Kirjan kuolema-teeman vuoksin pohdin kauan, että voinko lukea sen seitsenvuotiaan kanssa, mutta koska Lindgrenin Mio, poikani Mio sekä C.S. Lewisin Velho ja leijona olivat lapseni mieleen, päätin antaa Leijonamielellekin mahdollisuuden.
Se oli virhe ensiksikin lapsen kannalta. Hän pääsi kyllä seikkailun imuun, vaikka aluksi järkyttyikin tulipalosta ja ennen kaikkea Joonatanin kuolemasta. Hän halusi kuitenkin jatkaa kirjan parissa ja selvästi nautti jännittävästä seikkailusta eläytyen kirjan maailmaan. Lopulta hän vaati kirjan toiseksi viimeisen luvun aikana lukemisen lopettamista. Hän koki isoisähahmo-Matiaksen kuoleman liian raskaana, mikä sai aikaan lapsiperheeseen ihan tervetulleenkin aasinsillan keskusteluun kuolemasta. Lapsi kuitenkin kieltäytyi lukemasta kirjaa loppuun. Minä totta kai luin ja kerroin sanallisesti tyttärelleni, että miten Korpun ja Joonatanin lopulta kävi. Luulen, että loppu oli lapselleni melko abstrakti, itselleni se oli kaikkea muuta.
Kirjan loppu, jossa Katlan haavoittama Joonatan hyppää terveen Korpun kanssa uuteen kuolemaan ja samalla uuteen valoon, uuteen maahan Nangilimaan, edustaa monille kaunista uskoa tulevaan ja luottamusta isoveljeen. Itse olen aina, niin lapsena, nuorena aikuisena kuin nyt keski-ikäistyvänäkin kokenut kirjan toisin. Näen, että kirjassa itsemurha on hyvä vaihtoehto, suoranainen ratkaisu, ja että kuolema ratkaisee maanpäälliset, ainakin Nangijalan maan, vaikeudet. Korppuhan on terve ja Kirsikkalaakso vapautettu, mutta hän päättää seurata veljeään tuntemattomaan. En voi mitään sille, että koen Veljeni, Leijonamielen kaikkea muuta kuin lohdullisena kirjana. Koen sen maailmankuvaltaan kyseenalaiseksi.
En silti ala vaatia, ettei kirjaa luettaisi lapsille. Veljeni, Leijonamielessä on paljon hyvää ja viisasta. Enkä myöskään yritäkään kiistää sen klassikkoasemaa tai sen tärkeyttä tai rakastettavuutta. Haluan sanoa vain, että kaltaiseni usein melko analyyttinenkin lukija tuntee joskus liian suurta surua tai tuskaa kirjaa lukiessaan. Veljeni, Leijonamieli muistutti minua siitä, että lukeminen todellakin on subjektiivista ja että raskaitakin lukukokemuksia voi siirtää sukupolvelta toiselle.
Ilon Wiklandin kuvitus sentään on yhtä ihanaa kuin aina ennenkin!
En osaa antaa kirjalle tähtiä: tunnistan kirjan erittäin hyväksi, mutta en pidä siitä juuri lainkaan. Yleensä arvotan kirjoja siten, että koetan sijoittaa kirjat genreensä tai julkaisuaikakauteensa sekä suhteuttaa niitä omaan lukukokemukseeni: pohtia, mitä kirja antoi minulle. Näin Leijonamielistä kertova kirja saisi kolme tähteä, mutta nuo keskiarvopisteet eivät kertoisi mitään siitä, mitä mieltä kirjasta olen. Se toivottavasti selviää blogijuttuani lukemalla.
Ekaluokkalainen antaa kuulemma "nolla tähteä, kun siinä on koko ajan vaan kuolemaa ja kuolemaa".
--
Kirjaan ovat ihastuneet Laura ja Villasukka kirjahyllyssä. Sonja luki kirjan hieman varuillaan, mutta piti silti. Morre luki kirjan lapsensa kanssa ja sai hyvin erilaisen kokemuksen kuin minä ja esikoiseni.
Kiitos erittäin mielenkiintoisesta arviosta Katja. Mie en enää muista tarinaa, pitäisi oikeasti palatakin näihin Lindgrenin teoksiin nyt aikuisena.
VastaaPoistaArviostasi kyllä selvisi, että mitä mieltä olit teoksesta ja lukukokemuksesta yksin ja lapsen kanssa. En ole niin tähtien perään muutenkaan, mutta hyvät perustelut kertakaikkisesti.
Toiseen asiaan, joka tuli alustuksesta mieleen. Marikki on minulle oudoin, enkä muista, että olisin niitä lukenut. Serkkuni, joka on minua neljä vuotta vanhempi taas rakastaa eniten Marikkeja ja lukee niitä nyt tyttärilleen. Hän on pyytänyt minua etsimään divareista niitä (tosin tästä on jo kauan aikaa, enkä tiedä, onko kirjoille enää tarvetta) ja aina muistan tämän kun Marikista tulee puhe blogeissa. En tiedä, että miten juuri hänet olen joko unohtanut tai kokonaan jättänyt väliin.
Hanna, suosittelen lämpimästi Lindgrenin lukemista aikuisena. Hänen kaikissa (!) kirjoissaan on tasoja, jotka aikuinen saavuttaa eri tavalla kuin lapset.
PoistaJa kiitos, olen välillä pohtinut tähtien antamisen mielekkyyttä muutenkin, koska joskus tulee vain lätkäistyä joku määrä tähtiä ja samassakin kirjassa on usein hyvää ja huonoa.
Marikki on minulle se kaikkein rakkain Lindgrenin hahmo. Hän on tyttö, joka uskaltaa tarttua toimeen ja jolla on vahva sosiaalinen omatunto. Kirjoissa on paljon kommelluksia, mutta myös idylliä. Kokeile lukea joskus!
Voi harmi, että teillä kävi noin! En siis tarkoita, ettäkö olisi lapsenkaan pitänyt tykätä kirjasta. Lähinnä harmittelen tuota rajua tunnereaktiota. Toivottavasti se ei jää ahdistamaan lasta pitkäksi aikaa, vaikka ajattelenkin, että ahdistuksen tunne on tunne, joka "täytyy" käydä läpi myös.
VastaaPoistaKirjoitit kuitenkin Veljeni Leijonamielestä tosi kauniisti!
Morre, minäkin harmittelen, että kirja vaikutti noin rajusti tyttöön. Hän on mielestäni aika kypsä lukija ja olemme aiemminkin pohtineet kuolemaa. Mutta ilmeisesti hän eläytyi kirjaan niin voimakkaasti (mikä on hyvän kirjan merkki, etenkin lastenkirjallisuudessa), että pettymys tai ahdistus tuli voimakkaana. Saimme aikaan hyvää keskustelua ja vaihdoimme vielä tuttuun ja turvalliseen iltasatuun. :)
PoistaErittäin hieno kirjoitus, Katja! Huomiosi on osuva, ja nyt kun sen sanot, ilmeinen. En tiedä miksi minulle tuo ajatus tästä itsemurhakirjana ei ole oikeastaan noussut pintaan.
VastaaPoistaMinulle tämä on jollain ilmiselvällä ja varmalla tavalla rakas kirja jo lapsuudesta asti, ja Neideillekin olen tämän ääneen lukenut aikoinaan. En tosin muista tarkkaan missä iässä! Mutta muistan että äitiä itketti lopussa ja tyttäriä ei.
Kiitos tästä Katja, sait ajattelemaan uusia ajatuksia1 :-)
Booksy, kiitos. <3 Mietin, että huomioni voi olla liiankin ilmeinen, koska kirjaahan voi tulkita monin tavoin (pidän esim. Liisan tulkinnasta tuolla alemmassa kommentissa). Itse en vain syystä tai toisesta pääse tuon "hyppäys kuolemaan" -ajatuksen yli.
PoistaMutta Veljeni, Leijonamieli on tavattoman hieno kirja. Se ei ole koskaan ollut Lindgren-suosikkini enkä voi sanoa pitäväni kirjasta, mutta se tempaisee minut mukaansa jokaisella lukukerralla. Vaikuttava kirja, siis!
Ah, Veljeni Leijonamieli <3 Kirja on kieltämättä todella surullinen ja koskettava, mutta ei ole tullut mieleenkään olla sen vuoksi pitämättä kirjasta - päin vastoin. Viimeksi luin tämän juuri viime kesänä ja viihdyin mainiosti sen parissa, vaikka kieltämättä kyyneliä se hieman aiheutti :) En ole muuten tullut ajatelleeki kirjan loppua itsemurhana, mutta kun tuolla tavoin sen ajattelee, niin en ihmettele yhtään, miksi et hirveästi pidä kirjasta. Itse lähinnä ajattelin sen ikään kuin matkustustapana maailmasta toiseen satumaailmassa, jossa sellainen näyttäytyy luonnollisena.
VastaaPoistaHih, kirjan lukeminen ääneen poikaystävälle sai kyllä mut hymyilemään. Voiko olla mitään romanttisempaa kuin lukea ääneen lasten satuja poikaystävälle :D
Anna J, olen samaa mieltä siitä, että kirja on surullinen ja koskettava - ja hyvä! Se pitää otteessaan, saa aikaan suuria tunteita ja on ikimuistoinen. Silti en pidä kirjasta, vaikka rakastan Lindgrenin kaikkia muita teoksia (paitsi Katto-Kassista ;)).
PoistaKirjan loppu ja koko kirja on tietenkin monitulkintainen. Itse näen lopun hyppäyksenä kuolemaan, vaikka se viekin valoon ja uuteen maahan.
Ja joo, meillä oli tapana lukea toisillemme ääneen nimenomaan lastenromaaneja. :) Tuli luettua paljon Lindgreniä ja Janssonia. <3
Hieno ja koskettava kirjoitus. Ja voi, aivan sydäntä särkee, että ekaluokkalaisesi koki kirjan noin ahdistavaksi.
VastaaPoistaItse olen varmaan ollut 8- tai 9-vuotias, kun olen lukenut Leijonamielen, ja muistan pitäneeni sitä jännittävänä, synkkänä, mutta en kovin ahdistavana. Se ei tosin ole koskaan ollut koskaan ihan suurimpia suosikkejani Lindgreniltä, mutta kuitenkin pidän kirjasta todella paljon.
Minä olen tulkinnut kirjan niin, että Nangijalan tapahtumat ovat Korpun kuvitelmaa, jolla hän lohduttaa itseään Joonatanin kuoleman jälkeen, ja lopussa Korppu kuolee (sairauteensa, luonnollisen kuoleman). Ehkä siksi en ole nähnyt kirjaa niinkään itsemurhakirjana, vaikka se tulkinta on myös hyvin ilmeinen.
Liisa, kiitos. Minullekin tuli niin paha mieli, kun tyttöseni koki kirjan asioita noin voimakkaasti. Toisaalta kirja tarjosi hyvän mahdollisuuden puhua vaikeista asioista ja kotona, kirja äärellä, on turvallista hieman pelätä tai ahdistua. :)
PoistaPidän sinun tulkinnastasi! Kun ajattelen sitä, se on hyvä ja lohdullinen - ja lindgrenmäinen. Omalle päähänpinttymälleni kirjan lopun suhteen en voi mitään, mutta koetan ajatella enemmän sinun tavoin. <3
Kiitos Katja tästä tekstistä! Harmi, että ekaluokkalainen sai raskaan kokemuksen mutta toisaalta hienoa että osasi myös sanoa ääneen kun toivoi kirjan lopettamista eikä väkisin mennyt kirjaa loppuun.
VastaaPoistaMinulle Leijonamieltä on luettu kai joskus alaluokilla ilatasaduksi. En muista että se olisi ollut erityisen ahdistava, jännittävä kyllä. Olin kyllä tainnut myös nähdä siitä jonkun filmatisoinnin, tosin saatan sekoittaa sen Mio, poikani Mioon.
Minun on hankala analysoida Leijonamieltä enää kirjana sen jälkeen kun vietin kesän sen kulisseissa. Toisaalta pidän kirjasta ja Lindgrenin maailmasta, toisaalta elin tarinan niin moneen kertaan että se tulee lähelle eri tavalla.
Vähän muuten samaa kuin Hanna: minä en muista lukeneeni tai että minulle olisi luettu Marikkeja. Muita Lindgrenejä kyllä, mutta Marikkia meillä ei tainnut edes olla hyllyssä. Pitäisiköhän nyt tarttua kirjaan?
Linnea, meille tosiaan tuli ekaluokkalaisen kanssa hyvä keskustelu, johon kuului itkua, asioiden pohdintaa, halauksia ja uusi iltasatu. Tyttö onneksi rakastaa kirjoja ja on oppinut sen, että kirjan voi jättää kesken, jos se ei tunnu omalta.
PoistaLeijonamieli on ainakin filmattu, onkohan Miokin? Pitää tarkastaa... On, mutta se on amerikkalaista/englantilaista tuotantoa.
Sinulla on näytelmäkokemusta useammastakin Lindgrenin kirjasta, muistanko oikein? Ronjastakin?
Ja suosittelen ehdottomasti lukemaan joskus Marikkiakin. <3
Linnea, meän molempien kyllä pitäis lukea nyt Marikkeja. :)
PoistaJa lisäksi: Ai niin! Leijonamielen kuliseissa rakastuitte. <3
Katja, muistat ihan oikein. Tosin Ronjasta siis muistaakseni toiselta luokalta, jolloin esitin kevätnäytelmässä kakkiaista. :)
PoistaJa Hanna: Niinpä <3
Luettuani tämän kirjoituksesi havaitsin, etten paljon tästä kirjasta enää muistakaan. Sen kyllä muistan, että olen tämän joskus pienempänä lukenut, mutta ei ole hajuakaan minkä ikäisenä. Tämän voisi oikeastaan lukea näin aikuisiällä uudelleen, samoin ikisuosikkini Ronja ryövärintyttären, josta muistan huomattavasti enemmän.
VastaaPoistaOli myös mielenkiintoista lukea, miten lapsesi koki tämän kirjan. Minähän en ollenkaan osaisi arvioida, millaisia kirjoja on "sopivaa" pienten lukea. Siksi lasten lukukokemukset kiinnostaakin, myäs kommenteissa oli hyvää keskustelua!
Elegia, sekin on aika jännää, ettei kirja ole jäänyt mieleesi. Tämä tuntuu herättävän monissa muistikuvia. Kiinnostavaa! :)
PoistaRonja Ryövärintytär on yksi omistakin suosikeistani, se on huikea.
Lapset ovat niin erilaisia, että kestävät saman ikäisenäkin kirjoja elokuvia eri tavoin. Olen silti iloinen, että luimme kirjaa lapseni kanssa.
Oih, luit tämän itkukirjan! Minusta tämä oli aivan loistava ja koskettava jo pienenä ala-asteella lukiessani. Muistan vieläkin todella tarkasti monet tapahtumat. Kirja onkin mukana hyllyssä, mutta en ole pystynyt lukemaan sitä uudestaan, sillä aina alkaa itkettää niin kovasti alkusivuilla, siis nyt aikuisena!
VastaaPoistaPienenä lukiessa en muista kuolemaa isoimpana juttuna, vaan ne seikkailut. Ja sitä kuolemaan hyppäämistä en koskaan ajatellut itsemurhana, vaan jotenkin niin, että Korppu kuolee kuitenkin, mutta Joonatan rohkaisee häntä kuoleman edessä ja näyttää ettei sitä tarvitse pelätä ja että se on kaikilla edessä.
Hitsi, pitäisikin rohkaistua niin, että lukisin sen taas uudestaan. Pikkuisen sanavarasto ei kuitenkaan riitä vielä, ehkä vuoden päästä voi hänen kanssaan kokeilla.
Sannabanana, itkukirja, totta! Hieno kirja, hyvin kirjoitettu, lämmin ja viisas ja ennen kaikkea koskettava. Omalle tulkinnalleni en voi mitään, mutta pidän ihan hurjasti sinun ja Liisan pohdinnoista.
PoistaLue kirja vaikka ensin itseksesi ja sitten vuoden - parin kuluttua lapsesi kanssa.
Mahtavaa kyllä nähdä täällä kommenteissa, kuinka monella tapaa voi tarinoita tulkita ja saada kirjoista niin erilaisia kokemuksia ja tunnelmia irti! Minulle ei tosiaan koskaan edes tullut mikään itsemurha mieleen, johtunee tosin siitä, että luin kirjan niin nuorena, ja muutenkin aina päiväsaikaan?
PoistaOli tämän keskustelun tuloksena luettava uudelleen ne viimeiset sivut ja nyt ymmärrän ihan selkeästi, kuinka sekin tulkinta on mahdollinen. Minulla ajatukset menivät silloin lukiessa samaa rataa kuin Liisalla, eli Korpun kuolema tapahtui jotenkin väistämättä, mutta asenteeseen pystyi vielä vaikuttamaan :-) Ennen kaikkea mieleen on kirjasta jäänyt hienot seikkailut, hevosystävät ja lohdullisuus, tunne, että aina on ystävä tai läheinen tukena.
Sannabanana, ihanaa, että sinun ajatuksesi menivät edelleen samaa rataa Liisan kanssa. Ja tiedätkö, kohta minäkin haluan uskoa tuohon tulkintaan. Leijonamieli on kaunis kirja. Se tulee varmasti olemaan aika ristiriitainen ainakin minulle, mutta kaunis se on.
PoistaKiitos kiinnostavasta kirjoituksesta! Kuten tiedät,minulla on hyvin samankaltainen Leijonamieli-suhde nyt aikuisena. Lapsena rakastin kirjaa, vaikka se oli hyvin jännittävä ja jopa pelottava, mutta aikuisena hämmennyin sen sanomasta täysin. Ikävää, että tyttösi reagoi noin, mutta toinen kyseenalaistava aikuisnäkökulma melkeinpä ilahduttaa, tai ainakin kiinnostaa kovin.
VastaaPoistaT. Jenni K-blogista
Jenni, sinä oletkin kirjasamis tässä suhteessa. Lapsuudessani löysin kirjasta seikkailun, mutta en ihastunut kirjaan samalla tavalla kuin muihin Lindgrenin teoksiin. Nyt aikuisena kirja on vähintäänkin hämmentävä, hyppääminen kuolemaan (tai valoon tai minne vain) on jotenkin liian "helppo" ratkaisu.
PoistaLapsen kanssa saimme aikaan sen verran hyvää ja tärkeää keskustelua, että kirjan lukeminen saattoi lopulta olla oikein. :)
Kiitos. Tämä on yksi koskettavimmista kirjoista mitä olen lukenut. Luin sen tosiaan vasta aikuisuuden kynnyksellä, koska olin kuullut että se on surullinen. Kyyneliähän kirja tuotti,mutta myös paljon hyvää ja ajattelemisen aihetta.
VastaaPoistaOli mielenkiintoista kuulla myös lapsesi ajatuksia.
Kummipoikani on nyt 9-vuotias ja olen ajatellut että antaisin Pikku Prinssin ja Veljeni Leijonamielen hänelle joskus lahjaksi. Konsolipelien ääressä viihtyvä nuoriherra mielestäni kaipaisi jotain oikeasti ajatuksia herättävää, ja noissa kahdessa kirjassa sellaista olisi.
Hietzu, sinä olet saanut hyvän lukukokemuksen Leijonamielen kanssa. Aikuistumassa ollessaan ihminen on varmasti sopivalla tavalla herkkä.
PoistaKun mietit kirjaa Pikku prinssin ja Leijonamielen välillä, suosittelen tätä jälkimmäistä. Luulen, että se sopii paremmin 9-vuotiaalle. Toinen hyvä voisi olla C.S. Lewisin Velho ja leijona.
Kiitos mielipiteestä,ja myös tuosta Velhon ja leijonan vinkkaamisesta :)
PoistaHienoa, että toit esille myös valon teeman, Katja!
VastaaPoistaOlen lukenut kirjan lukuisia kirjoja, myös aikuisena ja lukuisten lasten kanssa. Useimmiten lukeminen on kuitenkin tapahtunut auringon paistaessa päiväaikaan, mikä varmasti on vaikuttanut kirjan vastaanottoon. Vaikka kirja on voinut olla surullinen ja pelottavakin, ovat lapset nostaneet kuitenkin kirjasta juuri tämän onnellisuuden ja välittämisen valon esille. Myös jännitys on ollut yksi tärkeimmistä asioista tätä kirjaa luettaessa. On tärkeää, että myös ns. vaikeita tunteita voi kokea turvallisesti.
Kirjan jaksottaminen on aika tärkeä asia, olen huomannut. Se, mihin kuulijan jättää lukemisen mielskeessä. Vähän samaan tapaan kuin pääsiäisen tapahtumista kerrottaessa on hyvä huolehtia, että lukeminen ei pääty surullisimpaan kohtaan vaan sen yli. Kirja on mielestäni rakennettu varsin taidokkaasti näin, vaikka luvut ovatkin välillä aika pitkiä.
Minä sain kokea tämän kirjan ensimmäisen kerran 8-vuotiaana, ja siitä lähtien kirja on kulkenut mukanani. Kirjaa voi tulkita aikuisena lukijana monin tavoin. Olen huomannut, että eri lukukerroilla minua aikuislukijanakin ovat puhutelleet eri asiat ja teemat. Itsemurhaksi en ole koskaan loppua mieltänyt, vaikka ymmärränkin tuon ajatuksen olevan yhtä mahdollinen kuin muutkin lukutavat ovat. On tärkeää muistaa, että kirjaan on yhtä monta ovea kuin lukijaakin.
Valkoinen kirahvi, vaikka en nytkään voinut pitää kirjasta, löysin siitä valtavasti valoa. Se on yksi kirjan keskeisteemoista.
PoistaTotta on, että lukuajankohta vaikuttaa kirjan kokemiseen. Päivänvalo ja ympäröivät kaverit varmasti osaltaan pehmentävät kirjan sanomaa toisin kuin nukkumaanmenon hetki - sehän on aina myös pieni eron hetki, kun täytyy siirtyä unen maahan. Jännittävä kirja tosiaankin on, ja sikäli lasten mieleen.
Minä en olisi halunnut jättää kirjaa kesken Matiaksen kuoleman kohdalla, mutta lapseni oli hyvin ponteva sen suhteen, ettei halunnut jatkaa.
Siitä olen samaa mieltä, että kaikkiin kirjoihin on useita ovia (hyvin sanottu!): siksi kirjoitinkin, että etenkin Leijonamielen veljekset muistuttavat minua kaiken lukemisen subjektiivisuudesta.
Luin kirjan joskus lapsena ja itkin kauheasti. Muistan tajunneeni tuon itsemurhajutun jo silloin ja olenkin aina suhtautunut kirjaan ristiriitaisesti. Muistan muuten lukeneeni jostain, että kirja olisi joskus ollut kiellettykin, koska se yllyttäisi lapsia itsemurhaan. Aika hurjaa!
VastaaPoistaAnki, voi sinua. Ristiriitainen on minunkin suhtautumiseni kirjaan.
PoistaOnpa tosiaankin hurja kuulla, että kirja olisi ollut joskus kielletty! Mielenkiintoista. Vaikken itse pidä kirjasta, sopii se mielestäni lapsille. Kuten keskustelu täällä osoittaa, Veljeni, Leijonamieli antaa tien moniin tulkintoihin.
Tämä on minulle sydänkirja. Tässä on se Astrid Lindgren, jota ihailen. Tässä hän vertautuu minulle Hans Christian Andeerseniin, joka on myös halutessaan 'tumma' kirjoittaja. Varjojen krijailija.
VastaaPoistaEn pidä Pepistä yhtään! Sen sijaan Lindgrenin vakavammat sekä en voi sille mitään, niin Vaahteramäen Eemeli, ovat minulle hyvin likeisiä.
Muistaisin, että en suostunut lukemaan tätä Merille vielä epulla. Tajusin kirjan ahdistuksen ja myös ne mahdollisuudet, että voi päästä pois, jos haluaa. Mutta miten niitä lapselle kertoa...Meri jaksaa muistuttaa, että hän oli takuulla viimeinen, joka sai tämän lukea (kuulla), vaikka hänelle luettiin joka ilta ja vielä senkin jälkeen, kun hän osasi jo itse lukea. Merin opettajakummitädin hyvä neuvo;-)
Minusta tämä vain on hieno. Raastava. Kaunis. Ja minun Lindgrenini.
♥
Leena, arvelinkin, että Leijonamieli on sinun kirjasi. <3
PoistaMinäkin pidän monista Lindgrenin tummemmista kirjoista, etenkin Mio poikani Miosta sekä Päivärinne-saduista, joihin kuuluu myös Soittaako lehmus, laulaako satakieli. Siitä muuten tyttönikin piti.
Rakastan kuitenkin eniten Lindgrenin realistisia lastenkirjoja, Marikkia, Saariston lapsia, Melykylää ja Lottaa. Pidän myös Pepistä ja Eemelistä, mutta Katto-Kassista suorastaan inhoan - tai en inhoa, mutta koen myötähäpeää Pikkuveljen puolesta.
Minulla yksi syy lukea tämä esikoiselleni nyt oli se, että kirja tullee vastaan koulussa. Ajattelin, että on hyvä lukea kirja kotonakin.
Kiinnostavaa lukea tällaista vähän ambivalenttia kirjoitusta kirjasta, etenkin kun se kirja on Astrid Lindgrenin kirjoittama (kirjailijan, jonka useimpia teoksia tiedän sinun syvästi rakastavan). Veljeni Leijonamieli on kaunis, surullinen ja pelottavakin kirja, vähän kuin Mio, poikani Mio.
VastaaPoistaJäin miettimään tuota kommenttiasi yllä Leenalle; että arvelet kirjan tulevan vastaan koulussa. Tarkoitko, että opettaja lukisi kirjan (ta näyttäisi elokuvan, kuten meille näytettin ala-asteella, jos oikein muistan), vai arveletko että kaverit juttelevat kirjasta / elokuvasta? Tavallaan erikoista, jos juuri tämä kirja Lindgrenin laajasta tuotannosta nostetaan jo varhain koulussa esille; luulisi, että ensin voisi lukea vaikkapa Ronja Ryövärintyttären, Pepit, Marikit -- ai niin, niiden päähenkilöt ovat tyttöjä; no Eemelit ja Rasmukset ja Kallet sitten.
Maria, suhtaumiseni Veljeni, Leijonamieleen on tosiaankin ambivalentti. :) Rakastan tosiaan melkein kaikkia Lindgrenin teoksia. Poikkeuksia ovat vain Leijonamieli, Katto-Kassinen (vaikka se onkin hauska) sekä Kalle Mestarietsivä, joka on jäänyt minulle vieraaksi.
PoistaLuulen, että monissa kouluissa opettaja lukee kirjan 1.-2. luokan oppilaille. Kirjaa nimittäin luetaan paikoin jo eskarilaisille, kuten yksi esikouluryhmässä työskentelevä ystäväni on tehnyt. Veikkaan myös, että Leijonamieli luetaan nimenomaan kirjana, elokuva alkaa olla ehkä hieman vanhentunut nykylasten silmissä. En kuitenkaan yleistä, sillä jokainen opettaja valitsee erilaisia kirjoja luokalleen luettavaksi. Toiset eivät ehkä lue koskaan mitään Lindgreniä, toiset lukevat esimerkiksi juuri Leijonamielen.
Eemeliä ja Peppiä on muuten luettu 5-vuotiaani päiväkotiryhmässä. :)
Meille ope taisi lukee joskus 5-luokalla tuon.Vaikka siitä ei kovin kauan ole, en muista siitä paljoakaan(kiutenkin jotein positiivisia mielikuvia on).
VastaaPoistaTuli sellanen fiilis et olis pakko saada se heti jostain käsiini. Lindgrenin hahmoista ainakin Ronja ja Marikki kuulostaa tuntemattomilta, joten pitäis kai nekin ottaa luettavaksi.
Ihanan rehellinen mielipide teidän ekaluokkalaiselta.
Jenya, kiva että kommentoit. Tuntuu, että kirja luettiin teille hyvässä iässä. Taisin itse olla aavistuksen nuorempi, 9-10-vuotias, kun luin kirjan ensimmäisen kerran. Luin sen itse, koulussa sitä ei meille luettu.
PoistaTutustu ihmeessä Marikkiin ja Ronjaan! Ne ovat erilaisia, mutta molemmat niin ihania kirjoja.
Mielenkiintoisia tulkintoja eri lukijoilla! Minä taisin joskus teini-ikäisenä tulkita kirjan kertovan jälleensyntymisestä - että veljekset siirtyvät kuoleman kautta aina uuteen ja uuteen elämään. Muistelen kyllä että itsekin ahdistuin tästä joskus lapsena, ei tätä tosiaan ihan pienille voi suositella. Tekisi kyllä mieli lukea tämä itsekin uudestaan!
VastaaPoistaSalla, tosiaan mielenkiintoisia näkemyksiä kirjasta. Ja jokainen on oikea. Kommentit täällä osoittavat sen, ettei Veljeni, Leijonamieli taida jättää ketään kylmäksi: kirja jakaa lukijoitaan ja hyvä niin.
PoistaLue kirja uudestaan, olisi hauska kuulla, mitä mieltä olet siitä nyt aikuisena. :)
Kirjoitit niin hienosti ja tunteisiin vetoavasti, että ihan itkettää <3 Ihanaa, että lapsen raskaasta reaktiosta huolimatta käsittelitte hänen kanssaan kuolemaa.
VastaaPoistaKirjasta ja sen lopustahan meillä olikin toisaalla puhetta. Sinä kieltämättä avasit minunkin silmäni tuolle lopulle, vaikka koinkin sen hieman positiivisemmassa hengessä sisarusrakkauden, valon ja luottamuksen näkökulmasta. Tämä kirja tulee useastakin syystä pysymään sydämessäni ikuisesti ja aion ehdottomasti hankkia sen omaksikin. Taidan silti vielä odottaa ennen kuin luemme tätä tyttöjen kanssa.
Kiitos vielä linkityksestäkin :)
Villasukka, <3 ! Keskustelu, jonka kävimme ekaluokkalaiseni kanssa oli hyvä.
PoistaMinä haluaisin kokea kirjan myönteisenä, koska se on niin kaunis lastenromaani ja tosiaan upea sisarusrakkauden kuvaus. Omille mielikuville ei voi mitään, mutta niiden muiden tasojen huomaaminen on hyvä.
Suosittelen odottamaan muutaman vuoden ennen kuin luet tyttöjesi kanssa. :)
Yritin kommentoida tähän joskus aikaisemmin ja kun se ei silloin onnistunut en enää muista mitä silloin mietin… Mutta sitä ainakin, että tätä kirjaa lukiessa vollotan jo ensimmäisen luvun kohdalla, joten en usko, että pystyn tätä koskaan lapselleni lukemaan. Tai en ainakaan vielä moneen vuoteen. Ehkä sitten, kun se on parikymppinen. ;-)
VastaaPoistaKäsittääkseni Lindgren kirjoitti kirjan lohduksi kuolemansairaille lapsille ja uskoi myös itse sielunvaellukseen. Mutta tuo itsemurhateema on kyllä sellainen, jota olen itsekin tämän kirjan kohdalla aikuisena miettinyt. Toisaalta en muista, että se olisi lapsuudessa mitenkään pistänyt silmään.
Yllättävän monissa Lindgrenin kirjoissa muuten on kuolemaa. Esim. Pekka Peukaloisessakin mainitaan alussa, että isosisko on kuollut edellisenä vuonna. Ja tietysti esim. "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" on aivan käsittämättömän surullinen! Noita kirjoja lukiessa vasta tajuaa miten vähän tämän päivän lastenkirjoissa käsitellään kuolemaa. Tietysti kuolemalle on omia teemakirjojaan, mutta noissa Lindgrenin kirjoissa kuolema on usein mukana ihan vain sivulauseissa ja jotenkin normaalina osana elämää. Toisaalta vielä 50 vuotta sitten myös lasten kuolemat olivat yleisempiä kuin nykyisin, mutta kyllähän tänäkin päivänä kuolema koskettaa monia lapsiperheitä tavalla tai toisella.
Leijonamielestä on varmaan tehty jotain akateemita tutkimustakin, ainakin Ruotsissa. Olisi kiinnostavaa lukea joskus joku tutkimus tästä teemasta.
Reeta, kiva että tulit kommentoimaan uudestaan. Minulla oli hetken aikaa "anonyymien" (ts. ei Blogger-käyttäjien)kommenttimahdollisuus poissa, mutta palautin sen. :)
PoistaMinuakin alkoi itkettää kirjan ensisivuilla. En tiedä, vaikuttiko jo osaltaan lapseen, toisaalta hän tuntui nauttivan seikkailun tasosta. Se on totta, että Lindgrenin kirjoissa on paljon kuolemaa. Soittaako lehmus on toinen Lindgrenin tarina, joka saa minut itkemään. Kepeämmissäkin kirjoissa on kuolemaa: Peppi Pitkätossun äiti, Kalju-Pietu Ronjassa, Melkersonien äiti Saariston lapsissa jne.
Sinulla oli hyvää pohdintaa kommentissasi, oli ilo lukea!
Tämä on Katja todella hyvä bloggaus!
VastaaPoistaLöysin tänne Joken blogin kautta, ja olipa tosiaan hurjan hyvä kirjoitus. Mielenkiintoista kuulla lukukokemuksista lapsen kanssa ja pohtia eri tulkintoja. Minä muistan Veljeni leijonamielen lapsuudesta kiehtovana kirjana, jonka kiehtovuudesta on ehkä päällimmäisenä mieleen jäänyt ajatus toisen maailman tai toisten maailmojen olemassaolosta ja maailmasta toiseen siirtymisestä. En oikein muista, miten lapsena koin kirjan tummat teemat (en sitäkään, minkä ikäisenä kirjan luin). Luulen, että kuolema suretti ja hämmensi, mutta en muista miten tarkkaan ottaen tulkitsin kirjan alun ja lopun.
VastaaPoistaErittäin hyvä arvio. Luin kirjan itse eilen ja yllätyin myös sen surumielisyydestä. Korppu itki koko ajan uudessa maailmassa, joten se ei ollutkaan parempi kuin se missä hän oli ollut sairaana. Ja entä jos uuteen Nanglimaan pääsisivät myös kuolleet tengeliläiset, miksi vain Matias? Sittenhän kaikki pahakin alkaa taas alusta. Lasten itsemurha oli kieltämättä aika provosoiva päätös.
VastaaPoistaTuon kirjan lopun itsemurha on toki hyvin raju loppu lastenkirjalle ja ylipäätään fantasiakirjalle. Se ei ehkä olisi enää mahdollista meidän holhoavana aikanamme, vaikka meidän aikanamme moni muu asia, joka Lindgrenin aikana olisi ollut liian suuri tabu (vaikkapa sukupuolinen poikkeavuus tai seksiasiat ylipäätään), on puolestaan lastenkirjoissakin jo tusinatavaraa.
VastaaPoistaMinusta kuitenkin juuri tällaiset erot ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat ajan muuttumisesta ja siitä, mitä kirjailijat ja tarinankertojat "saavat" kertoa - tai mitä heidän katsotaan olevan melkein "pakko" kertoa, erityisesti lapsille.
Olen aina pitänyt lastenkirjoja psykologisesti mielenkiintoisempina kuin aikuistenkirjoja, koska jostain syystä lapsille kirjoittaessaan aikuiset palaavat jollekin syvemmälle tietoisuuden tasolle, jossa arkkityyppejä vilisee ja asioita kerrotaan symbolisten tapahtumien, hahmojen ja asioiden kautta. Ihmisyyden monomyytti hengittää niissä jollain tavoin läsnäolevampana kuin aikuiskirjojen teennäisessä tavassa yrittää piilottaa se.
Lindgren lienee tullut joko vahingossa tai tahallaan paljastaneeksi Leijonamielessä sellaisia asioita itsestään ja omasta ajattelustaan, joita ei ole laittanut - ainakaan niin selvästi - muihin lastenkirjoihinsa, ja tästäkin syystä arvostan kyseistä kirjaa niin paljon, että huomaan yhä keski-ikäisenä tekeväni siihen yhtenään viittauksia.