Mihail Šiškin: Neidonhius

Mihail Šiškin: Neidonhius
WSOY 2015
Alkuteos Venerin volos 2007
Suomentanut Vappu Orlov
Päällys Martti Ruokonen
568 sivua
Venäläinen romaani

KYSYMYS: Sanokaapa, mikä siellä on tärkeää?
VASTAUS: Mikä siellä on tärkeää? No se sama mikä täälläkin: perhe. Siellä näet elää kumminkin ihmisiä, sellaisia kuin minä, kuin te. Tärkeä on se maailman kolkka, jossa sinua odotetaan, jossa sinut halutaan nähdä.

Tulkki kuuntelee Sveitsiin saapuvien venäläispakolaisten tarinoita. Pakolaiseksi pyrkivien ihmisten raskaat kokemukset sekoittuvat historiaan ja myytteihin. Toisessa ajassa ja paikassa venäläisen laulajan Izabella "Bella" Jurjevan päiväkirjat muuttuvat tarinaksi, jota tulkki lukee. Bella kokee vallankumouksen vuodet ja elää erästä Euroopan murroskautta. Ja edelleen: on tarina kirjailijasta, selvästi tulkista itsestään, joka vaimo Isolde kaipaa auto-onnettomuudessa kuollutta Tristaniaan. Lopulta on kokonainen ihmisheimon kohtalo, vuodet siltana paikkojen ja tapahtumien välillä.

Näin tarinalinjat lomittuvat ja sekoittuvat Mihail Šiškinin suurromaanissa Neidonhius, joka on kulkenut kanssani viime keväästä saakka. Silloin näet kuuntelin Šiškiniä Helsinki Lit -tapahtumassa ja vaikutuin suuresti kirjailijan vangitsevasta esiintymisestä: sananvapauden puolustamisesta, kaunopuheisuudesta, melankolisesta huumorista. Aloin lukea Neidonhiusta miltei hetimiten, mutta romaani jäi jonnekin kesämielen alle ja palasin Neidonhiukseen hieman ennen Helsingin kirjamessuja. Nytkin lukeminen otti pari viikkoa. Pari hienoa, kirjallisesti intensiivistä viikkoa.

Neidonhius on pökerryttävä romaani. Se pökerryttää runsaudellaan: keskeistarinoita on paljon ja niiden sisällä on viittauksia moneen suuntaan. On nykypäivää ja historiaa, rakkaustarinoita, pakolaisten kokemuksia, on Venäjää, Sveitsiä, Italiaa, antiikin tarustoa, kirjallisuuden ja oopperan kuvastoa. On kansanuskoa, realismia, runoutta ja laulua: hirvi juoksee pitkin taivaankantta aurinko hampaissaan; sota jatkuu, mutta Bella laulaa tuottaakseen iloa maailmaa. On suuria ajatuksia, hiljaisia hetkiä, uskoa ja epätoivoa: on taas yksi lähettämätön postikortti; toisaalla rangaistus ei ehkä tulekaan kuoleman jälkeen vaan ennen sitä. 

Kaiken tämän Šiškin kokoaa fragmentaariseksi, mutta silti laveaksi, miltei eeposmaiseksi proosaksi. Yhtenäistä juonta on kokonaisuudesta tarpeetonta hakea, vaikka romaanin sisällä olevat kertomukset ja muistot alkunsa ja loppunsa saavatkin - jos saavat. On selvää, että Neidonhiuksen lukeminen on raskasta, mutta hitaasti avautuville romaaneille on paikkansa. On ylellistä, että lukeminen vaatii keskittymistä, sillä keskittyminen palkitsee lukijansa.

Myös eri tarinat avautuvat eri tavoin. Lopulta ne limittyvät ja sekoittuvat, aluksi niin irralliselta tuntuvat kertomukset ja pohdinnat kasvavat kuin saniainen, jota romaanin nimi tarkoittaa. Neidonhius on toisaalta intiimi kuin ihmismieli, toisaalta lavea kuin Euroopan historia. Keskiöön nousee kysymys muistamisesta: miten voimme toimia rauhan ehdoilla, jos emme muista menneitä? Ilman lämpöä ei mikään pysy elossa.

Šiškininin romaani on niitä kirjoja, jotka ansaisisivat parikin uudelleenluentaa. Neidonhiusta ei ehkä voi täysin ymmärtää, ehkei sitä tarvitsekaan ymmärtää täysin. Nimittäin se on paitsi laadukasta proosaa, myös lukijan pauloihinsa kietova tunnetila. Sellainen tunnetila, jonka soisi elävän kaikissa meissä paitsi tunteissa, myös teoissa: edellisten sukupolvien muistoa seuraaville kantava, ihmisyyden puolesta puhuva.

--
Neidonhiusta on moni lukenut. Minuun vaikutuksen tekivät muun muassa Ompun, Kaisa Reetan, Simon ja Kirsin Book Clubin Airin kirjoitukset.