Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
Kustantaja: Tammi 1996, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Hummelhonung 1995
Suomentaja: Rauno Ekholm
Sivuja: 161
Ruotsalainen romaani

[--] Ei, jäljitellä ei ole oikea sana: hänen elämäänsä sisältyy jokin tuntematon, hän on kuvaannollisesti sukua jollekulle tai jollekin, jota hän ei tunne mutta jonka hän haluaa oppia tuntemaan. Ja kuihtuneenakin hän sisältää pisaran tätä vierasta elämää, kynsiensä lähdettyä ja nänniensä surkastuttua hän on yhtä sekoitus haluja ja muistoja.Veljekset vihaavat toisinaan ja odottavat, milloin toinen heistä kuolee ja toinen voittaa. Hadarilla on syöpä, joka etenee hitaasti, mutta löyhkäävä vanhus on jo luuta ja nahkaa. Olof kärsii sydänvaivoista, hän saattaa elää vaikka kuinka kauan, mutta sydänsairaus on arvaamaton ja loppu voi yhtä hyvin tulla milloin vain. Veljekset kyräilevät toisiaan. Heitä yhdistää tai on yhdistänyt nainen, poika ja kumpaankin taloon asettunut kissa. Keski-ikäinen naiskirjailija on saapunut seudulle, pieneen länsipohjalaiseen kuntaan, luennoimaan pyhimyksistä. Hadar tarjoaa hänelle yösijan, lumimyrsky yllättää. Eipä aikaakaan, kun naisesta tulee viestinviejä veljesten välillä. Kumman veljeksen näkökulma on oikea? Vai onko kummankaan?

En ole aiemmin lukenut Torgny Lindgreniä, mutta kirjailijan nimi on ollut mielessäni jo kauan. Saran ja Minnan kehujen perusteella valitsin luettavakseni Ruotsissa vuonna 1995 Augustilla palkitun romaanin Kimalaisen mettä. Odotin jotain pohjoismaista ja hivenen ankeaa, mutta kuitenkin kerronnallisesti huikeaa teosta.

Pohjoismainen ja hivenen ankea, ehdottomasti - ja parhaalla mahdollisella tavalla. Se on pienieleinen ja lyhyt romaani, joka jättää kaiken näkijän ja kokijan, 45-vuotiaan kirjailijanaisen, vieraaksi ja etäiseksi. Se on romaani, joka ei kerro mitään liikaa, mutta tulee silti miltei liiankin liki ja näyttää henkilönsä niin rumina, intiimeinä ja puutteellisina kuin syrjäseutujen väki voi vain olla - ja kuitenkin juuri tässä kaikessa piilee romaanin väkevyys. Nainen kulkee lumessa talosta taloon, niin on tarkoitus. Kimalaisen mettä on siis jälleen kerran niitä kokonaan suurempia romaaneja, joita suuresti arvostan. Ihailen sitä, miten pienesti ja pienestä voi rakentaa niin paljon. 

Ja juuri sen Lindgren tekee, hän rakentaa paljon: lakonisesti ja ehkä kuivastikin - romaanissa on jopa seksitön seksikohtaus - mutta samaan aikaan kuitenkin ikään kuin piilotetulla lämmöllä ja miltei liiankin suurella intimiteetillä. Ei Hadaria ja Olofia ole pakko rakastaa, ei edes kirjailijanaista, jonka jääminen pikkukylään on kieltämättä outoa ja samalla maailman luontevinta. Mutta heitä on mahdollista ymmärtää, sääliäkin ja heistä voi välittää. Lindgren ei tarvitse tähän kaikkeen kuin muutaman henkilöhahmon, ankaran maailman kauneimman maiseman ja vähäeleisiä tekoja nykyisyydessä, välähdyksiä menneisyydestä. Ne riittävät.

Pohjoisruotsalainen maisema, kummallinen vihanpito, kirjoitustyö, tietynlainen autius ja kaiken vääjäämätön lopullisuus tekevät Lindgrenin romaanista sellaisen, että se jää elämään jossakin lukijan mielen sopukoissa - räntäsateisena ja loskaisena, harmaana ja kuitenkin armollisena.

-
Minnan ja Sari lisäksi myös Mai Laakso ja Siina ovat bloganneet kirjasta.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Forgotten Garden 2008
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 669
Kustantamosta
Romaani, Australia ja Iso-Britannia

Cassandra hankasi betonipolun pintaa tossunsa kärjellä ja karisti murheeliset ajatukset entisajoista mielestään. Sitten hän otti asiapaperit käteensä ja huomasi vasta nyt päällimmäiseen paperiin niitatun viestin. Se oli Nellin vanhan ihmisen käsialaa, melkein mahdotonta lukea. Cassandra vei sen lähelle silmiään ja sitten kauemmaksi ja luki sanat hitaasti yksitellen. Cassandralle, siinä luki, joka ymmärtää kyllä syyn.

1900. 1907. 1913. 1914. 1975. 1976. 2005. Kadonneita, löydettyjä ja hylättyjä tyttölapsia, kuvataidetta ja satuja, pelottavan oloinen Kirjailijatar, elämää sumuisessa ja ankeassa Lontoossa ja iloisessa Brisbanessa, rantatalo Cornwallissa, hiljainen ja synkkä sokkeloinen puutarha ja monta sukupolvea kulkenut arvoitus. Pieni Nell päätyy laivassa Englannista Australiaan, vuosia myöhemmin hänen tyttärentyttärensä Cassandra alkaa käydä läpi isoäitinsä jäämistöä ja kohtaa salaisuuden, joka johdattaa hänet Englantiin ja sukunsa mahdollisille juurille. Mitä merkitystä Blackhurstin kartanolla, karhunvatukkasokkelolla ja rantatalolla oli Nellille? Cassandran on selvitettävä sadan vuoden taakse saakka yltävä mysteeri.

Australialaisen Kate Mortonin pääosin Englantiin sijoittuva Hylätty puutarha tarjoaa suuria salaisuuksia, erään suvun naisten historiaa ja otteessaan pitävän kartanoromaanin. Joitakin vuosia sitten suomennettu Paluu Rivertoniin oli romaani, jolta odotin enemmän kuin sain. Se oli kuitenkin tarpeeksi kiehtova ja tunnelmaltaan siinä määrin brittiläinen, että halusin ehdottomasti lukea hiljattain ilmestyneen Hylätyn puutarhan. Itse asiassa aloittelinkin kuuntelemaan Hylättyä puutarhaa äänikirjana muutama vuosi sitten, mutta omaan makuuni äänikirjat yleensäkin etenevät liian hitaasti ja kuuntelu unohtui.

Haluan mainita kaksi seikkaa, jotka joskus määrittelevät lukuvalintojani. 1) Isoon-Britanniaan sijoittuvat kirjat ovat heikko kohtani ja jos vain tunnelma on kohdillaan, luen melkein  mitä vain tuonne saarivaltioon sijoittuvaa. 2) Minun on jossain määrin ongelmallista suhtautua viihderomaaneihin, sillä haluanhan toki profiloitua Keltaisen kirjaston ystäväksi. Vaadin lukuromaaneilta aika paljon, valitsen niitä luettavakseni koko lailla nirppanokkaisesti. Hylätyssä puutarhassa nämä brittitunnelma ja viihdyttävyys kohtaavat onnistuneesti.

Mortonin romaani aukeaa moneen suuntaan. Sen rakenne on kiehtova, sillä se tarjoaa eräänlaisen ajallisen spriraalin. Sen aikajana on toki lineaarinen, mutta luvut menevät milloin eteen-, milloin taaksepäin aina 1900-luvun alusta meidän vuosituhannellemme ja jäävät toisinaan sinne välille 1970-luvullekin. Hylätty puutarha kertoo kolmen naisen tarinan: Nellin ja Cassandran lisäksi keskiössä on Kirjailijattarena tunnettu luonnonlapsi, Eliza Makepeace. Jokainen lukija löytänee oman suosikkihahmonsa naisten joukosta, omani ovat Eliza ja Nell. Ei tarvitse olla kovinkaan nokkela lukija oivaltaakseen, että salattu sokkelopuutarha kumartaa F. H. Burnettiin suuntaan ja Burnett vieraileekin eräässä romaanissa kuvatussa juhlassa.

Juonenkäänteitä riittää. Ne ovat toisinaan yllättäviä, joskus ennalta-arvattavia, mutta koko ajan koukuttavia. Hylätty puutarha on romaani, johon on hyvä uppoutua väsyttävän työpäivän jälkeen. Se vie ajatukset pois arjesta. Juonenkäänteet ja romaanin kysymyksenasettelut eivät kuitenkaan ole yksinomaan kiinnostavia, vaan ne roikkuvat osin kliseisyyden rajoilla. Juonenkäänteiden näkeminen kliseisenä on tietenkin aika lukijakohtaista, mutta minulle esimerkiksi hyljeksityt orpolapset ja kopeat, pahansuovat aikuiset ovat sellaisia. Jos Morton ei kirjoittaisi niin vetävästi, olisin saattanut jättää kirjan kesken. Nyt en siihen pystynyt enkä sitä edes halunnut, onhan romaanissa ihmeellisiä satuja, punarintoja, muureja ja tutkielman kaltaisia muotokuvia. On miellyttävää lukea romaania, jossa on lukuisia ajallisia kerrostumia ja huolella laadittuja päähenkilöitä sekä tarpeeksi sivuja, jotta kaikki ehditään myös pohjustaa hyvin. Morton tietää mistä narusta lukijaa voi milloinkin vetää, Hilkka Pekkasen laadukas suomennos välittää tunnelman juuri oikeanlaisena. Kokonaisuudessaan Hylätty puutarha on - ystävääni Susaa - lainatakseni viihdyttävien lukuromaanien aatelia.

Minulle Hylätty puutarha toimi siis kuin levyllinen Fazerin suklaata: se ei ehkä tarjoa mitään uutta, mutta siihen voi luottaa ja se jopa lohduttaa. Levyllinen ei mene ihan kerralla, mutta mitään vaikeuksia sen nauttimisessa ei ole. Ja joukkoon mahtuu niitä rusinoita ja pähkinöitäkin, joiden ansiosta kokonaisuus nousee keskivertoa paremmaksi elämykseksi. Mortonin romaani tarjoaa sopivasti tuttua ja ripauksen uutta, se viihdyttää koko kestonsa ajan, pitää sisällään aikuisille suunnatun sadun lumoa ja selvästikin myös keijukaispölyä. Mikä parasta, siinä on menneen ajan brittimaailman lumoa - omaa kirjallista sielunmaisemaani. Se on täydellinen uppoutumiskirja.

--
Myös muun muassa Leena, Sonja ja Karoliina ovat kirjoittaneet kirjasta.

Isoon-Britanniaan hurahtaneet saattavat löytää blogistani lisää lukuvinkkejä Iso-Britannia-tunnisteen alta sekä Lontoo-kirjoja koskevan keskustelun kommenttiosiosta.

Pieniä aurinkoja

Tässä on kaunokirjallinen lainaus auringonkukista. Siis leikisti. Olen varma, että olen lukenut montakin hienoa, häkellyttävää, viihdyttävää tai yhdentekevää romaania, joissa on auringonkukkia. En vaan muista ainuttakaan. Muistatteko te muut? Tai tuleeko auringonkukista jotain kirjallista mieleen?

Joka tapauksessa, seuraava postaus käsittelee taas kirjoja, mutta nyt harmaana ja tunnelmaltaan syyskesäisenä iltana on hyvä vetää jalkaan villasukat, ottaa käteen kirja ja samalla muistella kuvin hieman eilistä. Täällä pääkaupunkiseudulla on paljon maisemapeltoja, joilta saa poimia kukkia. Me kävimme eilen ihailemassa auringonkukkia. Tänään oli ihana palata töistä kotiin, kun ulko-ovella oli suuri keltainen kimppu odottamassa. Arkisen maanantain piristäjä.

Mila Teräs: Harmaat enkelit

Mila Teräs: Harmaat enkelit
Kustantaja: Karisto 2014
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 219
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Ruoka liittää sukupolvet ketjuun. Kukin on vuorollaan syöttäjä, ja muut avaavat suutaan, lapset sekä vanhukset.
- Syö vielä vähän, kehotan.
Ja kun isoäiti avaa suunsa, minusta tuntuu siltä kuin vihdoin puhuisimme asioista, jotka ovat aina olleet olemassa mutta joista olemme tähän asti vaienneet.

Istanbuliin avioliiton vuoksi kotitunut Teresa palaa Suomeen yhdessä pienen Selma-tyttärensä kanssa. Syynä paluuseen on kuolemaa tekevän isoäiti Helvin kunnon huononeminen. Teresa haluaa olla lähellä isoäitiään ja pohtia samalla omia juuriaan ja juurettomuuttaan. Äidin vanha reseptikirja palauttaa Teresan paitsi lapsuuteen, myös moniin kipeisiin muistoihin, joissa edesmenneellä äidillä on paikkansa. Ruokamuistot kuljettavat myös hoitokodissa lepäävän Helvin mieleen: sotavuodet, lottana toimiminen, surut ja ilot vievät Helvin vuosikymmenten taakse.

Ruoka ja rakkaus, kipupisteet ja sukupolvien ketju ovat lastenkirjailijanakin tunnetun Mila Teräksen Harmaiden enkeleiden keskeisaihiot. Teresan ja Helvin kummankin muistoissa ja nykyisyydessä on ristiriitaisuuksia, joista ei suvussa ole puhuttu, mutta jotka täytyy käydä läpi.

Totean heti, että Teräs luo kauniita kielikuvia ja saa hyvin tunnelmasta kiinni. Kaiken keskiössä ovat ihmissuhteet, joiden välittäjänä ruoka niin usein toimii. Teräksen romaanissa on hapanleipää, kalakeittoa ja mannerheiminkakkua - sekä muistoja turkkilaisesta ruuasta, cusuk-makkarasta ja vuohenjuustoneliöistä. Ihmisiään Teräs kuvailee lempeästi ja näkee heidät arvokkaina; esimerkiksi hoitokodin päiväsalissa on laiha vanha nainen, pelkkää pakkasen puremaa omenanlihaa. Mutta kuinka oudolla tavalla kauniita vanhukset ovat! Ja millainen onkaan äidin ja tyttären suhde. Se ei ole ristiriidaton, luonnollisesti kahden kulttuurin välissä elävillä Teresalla ja Selmalla on vaikeuksia sopeutua niin Turkkiin kuin Suomeenkin. Teresa tietenkin väsyy, vaikka Selma on hänen ainokaisensa: tätä lasta minä rakastan enemmän kuin mitään muuta, enkä silti osaa elää hänen kanssaan. Paikoin ihmiskuvaus muuttuu kliseiseksi, kuten Teresan ystävän Mirjamin kohdalla. Tietenkin täydellisyyttä tavoitteleva kantoliinaileva luomuäiti on se, joka ennemmin tai myöhemmin hermostuu.

Harmaissa enkeleissä on paljon hyvää, mutta se jää kuitenkin keskiverroksi. Se ei eroa monista muista sukupolviromaaneista muuten kuin hienojen Turkki-kuvaustensa osalta - onhan näitä nimittäin nähty, kertomuksia suvuista, joissa moni asia kasvaa vinoon, joissa on kuolevia vanhuksia ja asioita, joista vaietaan. Ja vaikka Teräs hallitsee sanat ja taitaa tunnelman, ei Harmaiden enkelien kerronnallinen kaari jaksa kunnolla kantaa, väliin jää liikaakin ilmaa ja sanahelinää. Silti Teräksen romaani on ihan hyvä ja naisyleisöä puhutteleva, sillä varmasti lähes jokaisella on kosketuspintaa niin eri sukupolviin kuin ruokamuistoihin ja äitiyden tai tyttäryyden kipukohtiin. Harmaat enkelit saakin muistelemaan oman suvun vaiheita, pohtimaan omien isoäitien ja äitien elämää, oman lapsuuden ruokia, mummolan tuvassa leivottua ruisleipää ja rieskaa, äidin tekemää pullaa ja mansikkapiirakkaa. Tässä on ehdottomasti yksi romaanin vahvuuksista.

Vaikka omaksi suosikikseni Teräksen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani ei noussut, toivon Teräksen jatkavan kirjoittamista aikuisyleisöllekin. Sen verran hyvää ihmiskuvausta ja kaunista kieltä teos sisältää. Harmaat enkelit on romaani siitä, miten sukupolvien ketju pysyy katkeamattomana, mutta kuinka edellisten sukupolvien taakkaa ei ole pakko siirtää seuraaville.

-

Myös Karoliina ja Jonna ovat lukeneet romaanin. Olen Karoliinan kanssaan samaa mieltä, että Harmaissa enkeleissä parasta ovat kieli ja tunnelma.

Eeva Tikka: Hiljainen kesä

Eeva Tikka: Hiljainen kesä
Kustantaja: Gummerus 1979
Kansi: Saara Tikka
Sivuja: 277
Kotimainen romaani

Sade muuttuu rankemmaksi. Häntä pidettäisiin hulluna jos nähtäisiin, itsekin hän pitäisi hulluna naista jonka näkisi tällä tavoin. Hän antaa ruumiinsa sateelle niin kuin hänen tyttärensä antaa omansa auringolle, hän antaa sateen huuhtoa itsestään auringon muiston ja kaiken turhan halun - halun olla sellaista mitä ei ole ja saada sellaista mitä ei ole. On kuin hän kuolisi hiukan pisara pisaralta, tuntuu hyvältä kuolla tällä lailla vähin erin - ja onhan hän väsynytkin, nyt vasta hän huomaa sen.

Mitä jää ja mitä seuraa, kun kevätmyrsky vie perheen esikoispojan? Eletään arkea 1970-luvun pohjoiskarjalaisella maaseudulla. Ammattikoulun käynyt, työtön 19-vuotias Olli viettää viikonloppua Lammassaaressa ja pohtii elämäänsä. Myrskyisenä aamuna hän työntää veneensä vesille, aallot upottavat hänet ikiajoiksi. Perhe - isä Matti, äiti Elina, sisko Ulla ja pieni Esko-veli - koettaa suoriutua päivittäisistä askareistaan, mutta paljon jää isoäiti Elman harteille.

Eeva Tikka on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoon olen aikonut tutustua jo kauan. Hänet tunnetaan teemoista, jotka kiinnostavat minua: luonto, ihmissuhteet, Pohjois-Karjala. Hiljainen kesä kantaa näitä kaikkia. Se on kuvaus suuren surun kesästä tai pitemmästäkin ajasta, sen ajallinen kaari kantaa kevätmyrskystä ensilumeen.

Surussa voikukkakin tuntuu riehakkaalta, aurinkoa pääsee pakoon navettaan. Tikka rakentaa romaaninsa vahvasti henkilöiden ja luonnon varaan. Hän kuvaa jokaisen keskeishenkilön mielenliikkeitä, Ollinkin heti romaanin alussa. Jokaisella on oma tapansa surra ja surussakin luonto ja ihmiset kohtaavat: kuka vetäytyy työhön, kuka pakenee hetkeksi kaupunkiin, kuka vihaa Jumalaa. Kaikkein koskettavinta on pienen Eskon surusta johtuva toilailu, mutta myös romaanin ainoan minäkertojan Ullan naisistumista Tikka kuvaa lämmöllä, samoin kuin Elinan pohdintaa omasta äitiydestään. Kestettävä kuitenkin on.

Tikan kieli on arkea ja runoa, lannanhajua, tuskaa ja luonnonvoimia. Luontokuvaus elää ja hengittää samassa rytmissä vuodenkierron kanssa:.Aallot kasvavat vedenseinäksi, lokin siiven hipaisu nostattaa surun. Itäsuomalainen puheenparsi elää vahvana, mutta melankolisessa - vaan ei valottomassa - romaanissa supliikkikulttuuri on kaukana. Esimerkiksi parisuhdetta Tikka kuvailee miltei anttihyrymäisesti. Vertaus ei tietenkään ole paras mahdollinen, mutta samaa pitkän parisuhteen luottamusta siinä on. Vaikeinakin aikoina hellyyttä voi osoittaa pieni teoin, vaikka ripustamalla verkot kuivumaan:
- Oisin minä nämä suanu - suotta sinä tänne.
- Jouvampahan.

Hiljainen kesä lähtee liikkeelle luonnosta: kuolleesta hylkeestä. Ja luontoon ja veteen kirja päättyykin. Mitä siihen väliin mahtuu, on ihmistä suurempaa. Hiljainen kesä on nimensä mukaisesti rauhoittava, miltei hiljainen romaani. Tikka oivaltaa, että ihmisen tieto ja tunto siitä, mitä elämän takana on, on kuitenkin pieni. Ihmisen pyrkiminen sen käsittämiseen on kuin leijan lento, narulla maassa kiinni, ihminen itse narusta pitelemässä eikä uskalla päästää.

-

Hiljaisen kesän ovat lukeneet myös Jaana, Minna ja Sara.

Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Kustantaja: Siltala 2014
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 160
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Vetäessään kenkiä jalkaansa Isa käy sen mielessään läpi, kohtaus kohtaukselta, kaiken sen mitä pian tapahtuu, koska niin on tapahtunut siitä ensimmäisestä kerrasta asti kun hän vastasi miehen katseeseen, tarttui käteen ja sulki ovet perässään, ajatteli että ehkä näin minä hengähdän, ehkä näin minusta tulee näkyvä.
Ehkä tänä iltana se menee juuri niin.

En tiedä, johtuuko se utuista ja sadetunnelmaisista kirjankansista, mutta aina, kun ajattelen Helmi Kekkosta, ajattelen sadetta. Sade ja Helmi Kekkonen liittyvät yhteen, koska vietin erään rankkasateisen iltapäivän Kekkosen Valinnan kanssa. Se oli ensitutustumiseni ja -ihastukseni Kekkosen kerrontaan. Nytkin on satanut - ja Kekkosen uusimmassa romaanissa Suojaton sataa paljon, ilmassa tuoksuu koko ajan sade, vaikka toki aurinkoakin on.

Suojaton on niitä romaaneja, joilla on pienoisromaanin koko, mutta suuri sisin. Se pureutuu perhedynamiikkaan, äidin ja tyttären suhteisiin sekä ennen kaikkea siihen, miten asiat vain menevät väärin, vaikka Me olemme onnellisia jos vain haluamme. Romaanin keskiössä on perhe, johon kuuluvat äiti Hannele, isä Tomas, poika Kai ja tyttö, kuopus, Isa. Isa on älykäs ja kaunis lapsi, äidilleen niin vaikea ja kuitenkin niin rakas. Kaksivuotiaana Isa puhuu pitkiä lauseita, mutta pikkuhiljaa lauseet hiipuvat yksittäisiksi sanoiksi, jäävät miltei kokonaan pois. Vielä myöhemmin tilalle tulevat likaiset patjat, lattia, seinä. Ihmiset kutsuvat Isaa mykäksi, pesevät kätensä. Yrittääkö Isa paeta jotain? Onko Hannele yrittänyt tarpeeksi?

Kekkonen rakentaa romaaninsa hienovireisesti ja kauniisti, mutta kaiken alla on rankka tarina. Hän kirjoittaa ihmisistä, joilla moni asia voisi olla vereslihalla. Kekkosen tekstissä kyse on kuitenkin pikemminkin ihon alaisista lihasruhjeista: haavat eivät juurikaan näy, mutta ovat siellä jossain - sielussa, sydämessä, pinnan alla. Painavina, kipua aiheuttavina, näkyvissäkin jos niitä osaa katsoa. Hannele ei täysin osaa, mutta hieno henkilöhahmo hän on. Hannele on äiti, joka ei saa äitiydestään sitä mitä hakee, vaikka kovasti yrittääkin. Hän on boheemi ja silti kiinni perheessä. Kaiken lisäksi Hannelella on häissään sammalenvihreä mekko - lempiväriäni. Myös Kirjavan kammarin Karoliina kiinnittyi lujemmin Hanneleen kuin Isaan, joka jää etäiseksi. Isa muistuttaa minua osin Breaking the waves -elokuvan Bessistä, joskaan samanlaisesta "missiosta" Suojattomassa ei ole kyse, eikä yhtä traagisestakaan.

Onko Isa uhri vai oman elämänsä toimija? Onko hänen kaiken sen myötä enemmän olemassa vai entistäkin näkymättömämpi? Ja miltä tai keneltä hän on suojaton? Arvoituksellisuus ja ilmavuus ovat asioita, joita usein arvostan kaunokirjallisuudessa. Kekkosen romaanissa ne ovat romaanin vahvuus ja (hyvin pienissä määrin) myös heikkous. Vahvuus on tunnelmassa, lauseissa ja siinä, miten tarina rakentuu. Pieni heikkous siinä, että lopulta kysymyksiä jää enemmän kuin vastauksia, turhan paljon jää ilmaan. Kirjoittaa Kekkonen kyllä osaa. Suketus ihailee Kekkosen eheitä lauseita, ja niin teen minäkin. Kekkonen osaa tiivistää, sanoa määrällisesti vähän, mutta sisällöllisesti paljon. Kerronta ei kuitenkaan ole kovin vaivatonta ja paikoin kosketuspinta romaaniin katoaa. Toisaalta kaltaiseni kaunosielu rakastuu helposti kirjaan, jossa on tuoksuja ja sävyjä, sadetta, koleutta, auringon paahtamia aamupäiviä ja sitten kuin äkkiä lehdet ovat pudonneet.

Suojattoman alussa on Odgen Nashin runo, jossa Isobel tapaa suuren karhun. Isalla on symbolinen karhunsa, kuten Hannelellakin. Isan unet karhuista ovat samalla kertaa vaarallisia ja rauhallisia - juuri sellaisia kuin äidin, tyttären ja lopulta jopa koko yhteisön kipupisteitä luotaava Suojatonkin on.

Donna Tartt: Tikli

Donna Tartt: Tikli
Kustantaja: WSOY 2014
Alkuteos: The Goldfinch 2013
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Kansi, suunnittelu: Keith Hayes; maalaus: Carel Fabritius: Tikli
Sivuja: 893
Yhdysvaltalainen romaani

Nimittäin: jos salaisuutemme määrittävät meidät, päinvastoin kuin ne kasvot, jotka näytämme maailmalle, silloin maalaus oli salaisuus joka kohotti minut elämän pinnan yläpuolelle ja auttoi minua näkemään kuka olen. [--] Unelmat ja lumous, lumous ja houreet. Yhtenäiskenttäteoria. Salaisuus salaisuudesta.

Alun tunnelma tempaisee mukaansa: mies on sulkeutuneena hotellihuoneeseensa Amsterdamissa. On kylmä, kirkonkellot lyövät tasatunnein kuin sadunomaista tuomiota julistaen, mutta mies tuntee olonsa vangiksi. Hän näkee omituisia unia äidistään. Äidin kuolema 14 vuotta aiemmin on käännekohta ja alkusyy: silloin, keväisenä päivänä newyorkilaisessa taidemuseossa tapahtuu räjähdys, joka vie varhaisteini-ikäiseltä Theo Deckeriltä äidin ja antaa hänelle arvokkaan maalauksen, Carel Fabritiuksen Tiklin: pakkomielteen kohteen, eräänlaisen kiintopisteenkin. Äiditön Theo ajelehtii paikasta toiseen, hän asuu ensin rikkaan ystävänsä Andy Barbourin luona, myöhemmin Las Vegasissa hulttiomaisen isänsä talossa. Eri asuinpaikat ja puhdas sattumakin tuovat Theon elämään monenlaisia ihmisiä, joista merkittävimpiä ovat huonekaluja entisöivä Hobie ja tämän sukulaistyttö Pippa sekä ikätoveri, arvaamaton Boris. Elämä heittelee, mutta Tikli kulkee mukana ja ajaa Theoa yhä ahtaammalle.

Rembrandtin perintöä kantavan Carel Fabritiuksen maalaama Tikli on pieni taideteos, Donna Tarttin Pulizer-palkittu Tikli sen sijaan on tiiliskiveäkin paksumpi romaani. Tartt on kirjailija, joka julkaisee harvakseltaan ja tuntuu varjelevan yksityisyyttään, mutta jonka jokainen romaani on valtapa mediatapaus. Koska en odottanut Tikliltä niin suuria kuin Jumalat juhlivat öisin -romaanilta (turhaan) aikoinaan ja koska kirjavinkkien perusteella tiesin, että Pienen ystävän puuduttavuutta ei ollut luvassa, muodostui pariviikkoisesta tuttavuudestani Tiklin kanssa niin suotuisa lukukokemus, että pidän Tikliä omana Tartt-suosikkinani. Täydellinen tämä kokemus ei kuitenkaan ollut.

Kokonsa vuoksi Tikli on tietenkin melkoinen runsaudensarvi. Sen ajallinen kaari kattaa vain 14 vuotta, mutta noihin vuosiin mahtuu niin puolitahaton taidevarkaus, koululaiselämää, rakastumista, rikoksia, huumeita, maahanmuuttoa ja maassamuuttoa, pakkomielteitä, ikuista ikävää, ajelehtimista, opintoja, henkistä vankeutta, viittauksia kirjallisuuden klassikoihin, keskusteluja taiteesta, riippuvuuksia ja pohdintoja vapaudesta. Kaikkein eniten riippuvuutta aiheuttaa tietenkin Fabritiuksen maalaus, joka edustaa Theolle rajapyykkiä äidin kuolemaa edeltävänä ja sitä seuraavana aikana. Ennen kaikkea Tikli on jännityskertomus ja kasvutarina. Jännitystä riittää niin romaanin laajassa kaaressa - kuinka Theon ja Tiklin käy - kuin monissa pienemmissä episodeissa. Kasvutarina kytkeytyy vahvasti aina Dickensin romaaneista Rowlingin Harry Potteriin - Boris kutsuukin Theoa Potteriksi. Symboliikka on näin ollen paikoin enemmän kuin osoittelevaa.

Kokonaisuudessaan Tikli on ensisijaisesti viihdyttävää luettavaa. Mitään juonivetoista lukuromaania enempää Tikli ei tarjoa. Lukunautintoa häiritsevät pienet, ehkä huolimattomuudesta johtuvat kerronnalliset epätarkkuudet. Oletan, että Tiklin nykyhetki sijoittuu kuta kuinkin romaanin kirjoitushetkeen 2010-luvun alkuvuosina. Kuitenkin romaanin 14 vuoden taakse ulottuvissa takaumissa Theo ja Andy käyttävät iPhonea, laitetta joka tuli markkinoille vasta vuonna 2007. Voi toki olla, että Tikli sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen. Jos näin on, silloin ärtymyksenaiheeni on turha. Mainitsen myös toisesta pikkuseikasta: Voin olla sen suhteen väärässä, mutta koska Schengen-maiden sisällä saa matkustaa vapaasti, kuvittelen että junalipun ostaminen Amsterdamista Pariisiin sujuu ilman passiakin. Tiklissä passia kuitenkin tivataan juuri EU:n sisällä matkustettaessa. Kolmanneksi kirjapaksukaisessa on eräs henkilöhahmojen keskinäiseen tuttavuuteen liittyvä seikka, joka sai minut kurtistelemaan kulmiani. Jokke on kirjoittanut enemmänkin romaanin virheistä, etenkin anakronismeista. Nämä huolimattomuudet eivät onneksi kuitenkaan pilaa lukuelämystä, vaikka siitä ristiriitaisen tekevätkin.

Ne eivät kuitenkaan vie lukuiloa, koska Tartt osaa koukuttaa lukijansa, mikä juonivetoisen lukuromaanin tehtävä onkin. Tartt luo kiehtovia, joskin paikoin epäuskottavia ja kliseisiä henkilöhahmoja: Theo on tietenkin kaikkien orpopoikien perikuva, jolle antaa paljon anteeksi sekä äidittömyyden että ikuisen itsensä etsimisen vuoksi. Hobieta hurmaavampaa hahmoa saa hakea. Hän on kuin satujen hyvä kummisetä(mäinen hahmo). Taustoiltaan moniongelmainen Boris on ehkä epäuskottava, mutta hän tuo kerrontaan uutta eloa aina silloin, kun tarina tuntuu junnaavan paikoillaan. Miljöökuvauskin on viehkoa: New York houkuttaa Villagen kaduille lumisateessa ja Las Vegas on miltei irvokkaan ahdistava. Tikli liikuu todessa ja unessa, taiteissa ja houreissa. Se kunnioittaa käsityöläisyyttä ja taidetta. Kaikkein kauneimmin se korostaa ikuista äidin ikävää, sitä miten kaikki olisi ollut paremmin jos äiti olisi jäänyt henkiin.

Tartt luo viihteensä niin hyvin, että minut se saa minut haikailemaan joulukuiseen, tähtikoristeiden, tuulen, nuotiotulten ja pyöräilijöiden Amsterdamiin, ihastumaan puupintoihin ja palauttamaan mieleeni vanhan rakkauteni, hollantilaisen maalaustaiteen mestareiden työt. Vaikka Tiklistä olisi huoletta voinut supistaa muutamankin sata sivua, on ihailtava Tarttin taitoa kietoa lukija kerrontansa verkkoihin. Kaikkine puutteineenkin Tikli on niitä romaaneja, joissa tuntuu leijailevan kerronnallisia taikahippusia.

--

Tikli on ollut esillä monissa kirjablogeissa. Nyt linkitän vain Minnan, Kirsin ja Ompun.

Alkuja

Juuri nyt
- omenat ja tomaatit, ne vähät, tuottavat jo satoa
- luettavien kirjojen pino kasvaa
- harrastukset vievät mennessään
- mutta on aikaa vain ollakin.

Ennen kaikkea juuri nyt on uusia alkuja, jännittäviä ja aika ihania.

Tänään illalla tai viimeistään huomisaamuna taas myös kirjajuttu.
(Edit. Menikin sen verran kaikissa koulukuulumisissa sun muissa, että kirjajuttu tullee hieman myöhemmin.)

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 285
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Tapasin kissan baarissa. Eikä se ollut mikä tahansa kissa, joka piti leluhiiristä tai kiipeilypuista tai höyhenhuiskuista, ei alkuunkaan, vaan täysin toisenlainen kuin kissat, joita olin tavannut.
Huomasin kissan tanssilattian tuolla puolen jossakin kahden baaritiskin ja muutamien selkien takana. Se loikki tyytyväisenä paikasta toiseen ja rupatteli tuttavilleen pitääkseen sosiaalisen elämänsä sujuvassa tasapainossa.

Ja niin käy, että kissa, harvinaisen kaunis ja omapäinen kissa lähettää tekstiviestin Muutan sinne. Kosovolaissyntyinen Bekim on nuorukainen, joka hakee paikkaansa maailmassa ja omaa tapaansa elää. Hän tapailee miehiä, opiskelee ja ajelehtii, kunnes eräänä päivänä ostaa itselleen kuningasboan. Käärme kietoutuu kaikkialle, mutta tuntuu tarjoavan lohtua. Bekimin baarissa tapaama oikukas kissa saa Bekimin kohtaamaan menneisyytensä ja taustansa, mutta hakemaan myös uutta. Bekimin äiti, Emine, varttuu Jugoslavian maaseudulla, jossa sukupuoliroolit istuvat tiukassa. Emine menee nuorena naimisiin hyvää elämää lupailevan Bajramin kanssa: Mutta hän löi minua, vaikka hän käveli niin suoraselkäisesti, vaikka oli luvannut minulle onnellisen elämän. Jugoslavian levottomuudet ja maan hajoaminen muuttavat kaiken ja perhe päätyy Suomeen.

Tänä vuonna on ilmestynyt muutamia loistavia esikoisia. Talvella lumouduin Anni Kytömäen Kultarinnasta ja ihastelin myös Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen vaivatonta kerrontaa. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on jälleen yksi taidokas esikoinen. Se piti minut otteessaan, sai hengittämään päähenkilöidensä puolesta ja vakuutti miltei kaikin mahdollisin tavoin.

Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron.

Valitan usein, että monissa romaaneissa ja eritoten esikoisissa on toisinaan aineksia useampaankin kuin yhteen kirjaan. Pohdin, miten kirjasta voisi huoletta pudottaa jonkun teeman tai juonenaihion pois ja kuinka teos olisi siten jäntevämpi ja kiinnostavampi. Kissani Jugoslaviassakin teemoja on paljon: on maasta- ja maahanmuuttajuutta, ennakkoluuloja, irrallisuutta, lasten ja vanhempien suhteen kuvausta, homoseksualisuutta, kulttuurien ja uskontojen erilaisuutta, kapinaa sekä ripauksen maagisuutta tuovat käärme ja kissa, jonka lausahduksista heijastuu monenlaista. Kuitenkaan Statovcin romaanissa ei ole mitään liikaa eikä siinä ole juurikaan mitään turhaa. Se kertoo juurista ja juurettomuudesta, siitä millaista on elää eristyksissä kahdessa erilaisessa maailmassa, jotka jollain tavalla muistuttavat toisiaan, mutta joihin kumpaankaan eivät kuulu. Emine ja Bekim ovat kumpikin irtolaisia, ihmisiä vailla kotimaata.

Kissani Jugoslaviassa kaikki tuntuu olevan kohdillaan. Se ei uppoa omaan makuuni täysin siinä mielessä, että saisi aikaan Voi että! -huudahduksia. Mutta se on kaareltaan ehjä, kerronnaltaan etenevä ja hieman alle kolmesataasivuisena mitaltaankin sopiva. Se tarjoaa suvantoja ja kauneutta, mutta myös ahdistusta ja väärintekoja. Se pohtii sukupuolirooleja niin Jugoslaviassa kuin Suomessakin: Miltä tuntuu kun mies epäonnistuu? Täydellisyyttä tavoitteleva, mutta onneton Emine ja ailahtelevainen, konservatiivinen isä tai ainakin isän perintö näkyvät Bekimissäkin. Statovci luo uskottavia ja koskettavia henkilöhahmoja, joita on helppo rakastaa ja vihata, jopa sääliä. Vaikka mukana on maagisuutta lähentelevää symboliikkaa, olen Karoliinan kanssa samaa mieltä siitä, että pohjimmiltaan Kissani Jugoslavia on realistinen romaani. Kissan ja käärmeenhän voi tulkita monellakin tapaa niin suhteessa maahan, isään, rakastettuun kuin omaan itseenkin.

Statovivcin romaani on samalla kertaa realistinen kasvukertomus ja aavistuksen absurdi rakkaustarina, se on yhtä aikaa kaunis olematta imelä ja rujo vailla tarkoituksenhakuista roisiutta. Tiivistäen: Kissani Jugoslavia on esikoisromaaniksi ihan huikean hyvä, omaperäinen ja juuri oikeanlainen.

Muumikirjat ja minä

Piiloleikkiä, valokuvaajaa ja peiliä. Ovikello soi, mutta minua ärsyttää. En halua mennä ulos. Tuijotan viininpunaisten housujeni vakosamettia ja olen malttamaton. Olen lainannut kirjastosta kasan kirjoja, kuten tavallista. Lautasella on jo viipaloitua melonia ja kaikkein houkuttelevin kirja on kesken. Mutta ei auta, on pakko mennä ulos. Leikki tempaa toki mukaansa, mutta jollain ilveellä saan palattua kotiin hyvissä ajoin. Vesimeloni ja kirja ovat nyt yksin minun - kirja, joka on täynnä seikkailua, ystäviä, omituisia olentoja, vaaraa ja ihmeellistä taikaa. Olen hitaan, mutta koko ajan etenevän kerronnan lumoissa.

Tuo pieni kirjamuisto vie minut aikaan, jolloin kohtasin Muumi-kirjat ensimmäistä kertaa. Elettiin 1980-luvun alkupuoliskoa, olisikohan vuosi ollut 1983 tai 1984. Lukemani kirja oli Muumipeikko ja pyrstötähti. Se on romaani, jossa on näkinkenkiä ja päärynäpuita, turvallinen Muumilaakso ja huikea matka Yksinäisten vuorten tähtitornille. Se on täynnä jännitystä ja uhkaa, kun mustanharmaa pöly peittää taivaan, ja kuitenkin on aikaa pelastaa hillopurkit - onhan hilloa koko vuodeksi! - ja ottaa mukaan vastaleivottu kakku. Pyrstötähti lähestyy maata, mutta sen aiheuttama pelko on (lukijalle) turvallista.

Huomenna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Tove Jansson syntyi, minkä vuoksi on aika kohottaa kuvitteellinen malja, tanssia, poimia (ainakin meidän pihalla niin kuvitteellisia) auringonkukkia ja ajatella Janssonin tuotantoa. Pyrstötähti teki minusta Muumi-fanin, mutta seikkailullisesta tunnelmastaan huolimatta se ei koskaan noussut suursuosikikseni. Luin lapsena muutaman muunkin muumiromaanin, mutta varsinaisesti oivalsin muumit vasta lukiolaisena. Luin ylioppilaskirjoituksiin, luin muumeja. Luin tietoa ja ahmin filosofisia seikkailuja. Television suosittu animaatiosarjakin oli alkanut jo aiemmin ja sitä katsoin yhdessä poikaystäväni kanssa (ja myöhemmin lasteni kanssa). Kirjoista Taikatalvi osui syvimmälle sieluuni ja se on edelleenkin minulle se tärkein ja rakkain Muumi-kirja. Taikatalvi kuvailee hienosti sitä lämpöä, joka auttaa maailman outoudessa ja se antaa myös toivoa, sillä kaiken sen kylmän ja lumen alta paljastuu ensimmäinen rohkea krookuksen nenännipukka.

Sittemmin olen tietenkin innostunut myös ulkokirjallisista muumeista: pidän joistakin muumimukeista, joita meille on kertynyt jo liki 30 kappaletta, vaikken varsinaisesti kerää niitä (ok, joulumukit haluan). Kun tyttäreni oli parivuotias, hänen hiuksensa takut selvitimme mansikkahattaraksi nimeämälläni Niiskuneiti-selvityssuihkeella ja taitaapa vessassamme olla nytkin Muumi-käsipyyhkeet. Ruotsinlaivalla olen päässyt mukaan muumijumppaan, mutta se maailma tuntui jo hivenen vieraalta, olenhan julistautunut muumikonservatiiviksi (mutten ryppyotsaisesti, se ei sovi!). Sitäkin rakkaampaa on Tove Janssonin muu tuotanto, jota olen lukenut vasta aikuisena. Kuvanveistäjän tytär on ylipäätäänkin yksi hienoimmista kertomuskokoelmista, jonka tiedän. Kesäkirjasta luen yhden novellin joka kesä. En voi kuin ihailla sitä voiman, herkkyyden ja tarkkanäköisyyden yhdistelmää, joka Janssonin kirjallisesta tuotannosta välittyy.

Mutta palataan vielä hetkeksi muumeihin ja meloniin. Jokunen aika sitten luin työni puolesta tekstin, jonka kirjoittaja kertoo ajattelevansa Liza Marklundin Annika Bengtzonia aina, kun kuorii appelsiinia. Minä voin sanoa ajattelevani muumeja silloin, kun syön vesimelonia. Aina.

--

Muumeja pohtimaan minut sai Muumikirjat ja minä -haaste, jolla minua muistivat Liisa ja Valkoinen kirahvi, jonka Opuscolo-blogista haaste lähti alun perin liikkeelle. Kiitos tästä haasteesta, oli ilo palata omaan ensikohtaamiseen muumien kanssa. En itse haasta ketään, koska haaste on käynyt monissa blogeissa. Haluaisin kuitenkin kommenttikentässä kuulla, mitä muumit teille blogini lukijoille merkitsevät.

David Foenkinos: Yhden elämän muistot

David Foenkinos: Yhden elämän muistot
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Les Souvenirs
Suomennos: Pirjo Thorel
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 327
Ranskalainen romaani

"Muistot ovat eräänlainen päätepiste; ja ehkä ne ovat myös ainut mikä on todella omaa."
- Eräs muisto Marcello Mastroiannista

Yhden elämän muistot - yhden kirjan muistot tai ainakin muistoja yhdeltä (luku)retkeltä. Kun lähdimme retkelle Hankoon, olin ottaa mukaani sen kirjapaksukaisen, joka minulla oli ja on yhäkin kesken. Niin paljon hyvää ja ihanaa kuin tiiliskivissä ylipäätään onkin, ne ovat vähän hankalia matkakirjoja, joten kahdesta kirjahyllässäni lukuvuoroaan odottaneesta ranskalaisesta keskimittaisesta romaanista valitsin David Foenkinosin kauniisti nimetyn Yhden elämän muistot. Minkäänlaisia ennakko-odotuksia minulla ei kirjaa kohtaan ollut. Ajattelin sen olevan hääpäiväretkelle sopiva ja ennen kaikkea sellainen tyypillinen ranskalainen - tiedättehän? Nokkela ja kepeä kuvaus Patrick-nimisen wanna-be-kirjailijan retkestä isoäitinsä karkumatkan kintereillä.

KehäIII. Alku tuntui hitaalta, mutta asetelma oli kiinnostava: isoisän kuolema ja sitä seuraava isoäidin oma irtiotto. Foenkinos kertoo kaikesta Patrickin minäkertojan äänellä, mutta tuntuu katsovan tapahtumia etäältä kuin jonkinlaisen kuvienkäsittelyohjelman suodattimen lävitse. Lukeminen eteni, mutta matkan aikana katselin myös maisemia ja mietin, että miksi ihmeessä en ole muutamaa Fiskarsin-reissua lukuun ottamatta reissannut juurikaan läntisellä Uudellamaalla. Pitäisi joskus ottaa asiakseen ja pysähtyä katsomaan vaikka Mustion linnaa, Vironperää tai Tammisaarta.

Rannalla Hangossa. Satakunta sivua takana. Kirjan nostalginen tunnelma sopi hyvin miltei ajattomaan rantaelämään. Totuus: lapset kiukuttelivat, koska eivät sinilevän vuoksi päässeet uimaan. Onneksi oli leikkipuisto. Foenkinosin kirjaan ei voinut uppoutua, mutta romaanin väliin upotetut (Patrickin) muistot todellisista ja kuvitteellisista ihmisistä olivat hauskoja. Esimerkiksi hollantilainen lehmätaulun tekijä Van Koon lopetti maalaamisen säälivän katseen vuoksi tai Serge Gainsbourgin tärkeimmät lapsuusmuistot liittyvät ääniin, Chopiniin, Cole Porteriin, tulevaisuutta ennakoiviin ääniin.

No niin, en minä puuhuviloita katsellessani mitään lukenut, mutta halusin vaan muistaa nämä ihanat talot silloin, kun ajattelen Yhden elämän muistoja!

Yhden elämän muistot oli minulle yhdenpäivänkirja. Paluumatkalla autossa torkahtelin (en mielelläni aja ja mies oli nytkin ratin takana), joten romaanin loppusivut luin illalla kotona. Kuinka haikeaksi ja kirpeäksi romaani muodostuikaan: miten joku yksittäinen kävelyretki voi olla yksi elämän kymmenestä kohokohdasta; miten nyt voi olla oikea hetki. Kuinka kaunis loppu romaanilla onkaan, ja kuinka teoksen alku ja loppu ovat parempia kuin se, mitä kokonaisuuden väliin jää.

Lukupäivämuistoja. Toisaalta Yhden elämän muistot on suorastaan valloittava. Foenkinos tekee tarkkoja, hauskoja ja viiltäviäkin huomioita vanhenemisesta, parisuhteesta ja parisuhteettomuudesta, ranskalaisesta byrokratiasta ja monenlaisista elämänkäänteistä, joita en tänne kirjaa. Foenkinosin yksittäiset lauseet ja ajatukset ovat osuvia ja sellaisia, joita voisi kirjoittaa muistiin. Tässä on myös romaanin suurin heikkous. Se tuntuu koostuvan pienistä palasista eikä romaani lähde koskaan kunnolla lentoon. Aineksia on liikaa, jo yksin matkasta isoäidin kanssa olisi saanut yhden romaanin, mutta tässä on niin paljon kaikkea muutakin aina Patrickin vanhempien keskinäisestä suhteesta Patrickin omaan rakkaustarinaan ja tunnettujen henkilöiden pienoiselämäkertoihin. Teemat ja henkilöhahmot ovat hyviä, mutta eivät houkuttele mukaansa. Kirjasta voisi leikata pois vaikka kuinka ilman, että tarina kärsisi. Yksittäiset lauseet ovat kokonaisuutta parempia.

Ja niin kävi, ettei Foenkinosin romaani ollut juonenkäänteiltään paras mahdollinen valinta hääpäiväretken lukemiseksi, pikemminkin kaikkea muuta. Eikä se muutenkaan ole mikään kesän täydellisin kirja tai edes lähellä sitä. Tästä kaikesta huolimatta Yhden elämän muistot jätti kirjamuistoja - ja nämä yhden kirjat muistot säilyvät mielessäni pitempään nyt, kun ne on osin valokuvinkin dokumentoitu tänne blogiin. Kirjaa enemmän sain muistoja hauskasta ja herkästäkin hellepäivästä.

--
Yhden elämän muistoihin ovat tutustuneet muun muassa myös Sanna, Arja ja Minna.