Eeva Tikka: Hiljainen kesä

Eeva Tikka: Hiljainen kesä
Kustantaja: Gummerus 1979
Kansi: Saara Tikka
Sivuja: 277
Kotimainen romaani

Sade muuttuu rankemmaksi. Häntä pidettäisiin hulluna jos nähtäisiin, itsekin hän pitäisi hulluna naista jonka näkisi tällä tavoin. Hän antaa ruumiinsa sateelle niin kuin hänen tyttärensä antaa omansa auringolle, hän antaa sateen huuhtoa itsestään auringon muiston ja kaiken turhan halun - halun olla sellaista mitä ei ole ja saada sellaista mitä ei ole. On kuin hän kuolisi hiukan pisara pisaralta, tuntuu hyvältä kuolla tällä lailla vähin erin - ja onhan hän väsynytkin, nyt vasta hän huomaa sen.

Mitä jää ja mitä seuraa, kun kevätmyrsky vie perheen esikoispojan? Eletään arkea 1970-luvun pohjoiskarjalaisella maaseudulla. Ammattikoulun käynyt, työtön 19-vuotias Olli viettää viikonloppua Lammassaaressa ja pohtii elämäänsä. Myrskyisenä aamuna hän työntää veneensä vesille, aallot upottavat hänet ikiajoiksi. Perhe - isä Matti, äiti Elina, sisko Ulla ja pieni Esko-veli - koettaa suoriutua päivittäisistä askareistaan, mutta paljon jää isoäiti Elman harteille.

Eeva Tikka on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoon olen aikonut tutustua jo kauan. Hänet tunnetaan teemoista, jotka kiinnostavat minua: luonto, ihmissuhteet, Pohjois-Karjala. Hiljainen kesä kantaa näitä kaikkia. Se on kuvaus suuren surun kesästä tai pitemmästäkin ajasta, sen ajallinen kaari kantaa kevätmyrskystä ensilumeen.

Surussa voikukkakin tuntuu riehakkaalta, aurinkoa pääsee pakoon navettaan. Tikka rakentaa romaaninsa vahvasti henkilöiden ja luonnon varaan. Hän kuvaa jokaisen keskeishenkilön mielenliikkeitä, Ollinkin heti romaanin alussa. Jokaisella on oma tapansa surra ja surussakin luonto ja ihmiset kohtaavat: kuka vetäytyy työhön, kuka pakenee hetkeksi kaupunkiin, kuka vihaa Jumalaa. Kaikkein koskettavinta on pienen Eskon surusta johtuva toilailu, mutta myös romaanin ainoan minäkertojan Ullan naisistumista Tikka kuvaa lämmöllä, samoin kuin Elinan pohdintaa omasta äitiydestään. Kestettävä kuitenkin on.

Tikan kieli on arkea ja runoa, lannanhajua, tuskaa ja luonnonvoimia. Luontokuvaus elää ja hengittää samassa rytmissä vuodenkierron kanssa:.Aallot kasvavat vedenseinäksi, lokin siiven hipaisu nostattaa surun. Itäsuomalainen puheenparsi elää vahvana, mutta melankolisessa - vaan ei valottomassa - romaanissa supliikkikulttuuri on kaukana. Esimerkiksi parisuhdetta Tikka kuvailee miltei anttihyrymäisesti. Vertaus ei tietenkään ole paras mahdollinen, mutta samaa pitkän parisuhteen luottamusta siinä on. Vaikeinakin aikoina hellyyttä voi osoittaa pieni teoin, vaikka ripustamalla verkot kuivumaan:
- Oisin minä nämä suanu - suotta sinä tänne.
- Jouvampahan.

Hiljainen kesä lähtee liikkeelle luonnosta: kuolleesta hylkeestä. Ja luontoon ja veteen kirja päättyykin. Mitä siihen väliin mahtuu, on ihmistä suurempaa. Hiljainen kesä on nimensä mukaisesti rauhoittava, miltei hiljainen romaani. Tikka oivaltaa, että ihmisen tieto ja tunto siitä, mitä elämän takana on, on kuitenkin pieni. Ihmisen pyrkiminen sen käsittämiseen on kuin leijan lento, narulla maassa kiinni, ihminen itse narusta pitelemässä eikä uskalla päästää.

-

Hiljaisen kesän ovat lukeneet myös Jaana, Minna ja Sara.