Kustantaja: Tammi 1996, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Hummelhonung 1995
Suomentaja: Rauno Ekholm
Sivuja: 161
Ruotsalainen romaani
[--] Ei, jäljitellä ei ole oikea sana: hänen elämäänsä sisältyy jokin tuntematon, hän on kuvaannollisesti sukua jollekulle tai jollekin, jota hän ei tunne mutta jonka hän haluaa oppia tuntemaan. Ja kuihtuneenakin hän sisältää pisaran tätä vierasta elämää, kynsiensä lähdettyä ja nänniensä surkastuttua hän on yhtä sekoitus haluja ja muistoja.Veljekset vihaavat toisinaan ja odottavat, milloin toinen heistä kuolee ja toinen voittaa. Hadarilla on syöpä, joka etenee hitaasti, mutta löyhkäävä vanhus on jo luuta ja nahkaa. Olof kärsii sydänvaivoista, hän saattaa elää vaikka kuinka kauan, mutta sydänsairaus on arvaamaton ja loppu voi yhtä hyvin tulla milloin vain. Veljekset kyräilevät toisiaan. Heitä yhdistää tai on yhdistänyt nainen, poika ja kumpaankin taloon asettunut kissa. Keski-ikäinen naiskirjailija on saapunut seudulle, pieneen länsipohjalaiseen kuntaan, luennoimaan pyhimyksistä. Hadar tarjoaa hänelle yösijan, lumimyrsky yllättää. Eipä aikaakaan, kun naisesta tulee viestinviejä veljesten välillä. Kumman veljeksen näkökulma on oikea? Vai onko kummankaan?
En ole aiemmin lukenut Torgny Lindgreniä, mutta kirjailijan nimi on ollut mielessäni jo kauan. Saran ja Minnan kehujen perusteella valitsin luettavakseni Ruotsissa vuonna 1995 Augustilla palkitun romaanin Kimalaisen mettä. Odotin jotain pohjoismaista ja hivenen ankeaa, mutta kuitenkin kerronnallisesti huikeaa teosta.
Pohjoismainen ja hivenen ankea, ehdottomasti - ja parhaalla mahdollisella tavalla. Se on pienieleinen ja lyhyt romaani, joka jättää kaiken näkijän ja kokijan, 45-vuotiaan kirjailijanaisen, vieraaksi ja etäiseksi. Se on romaani, joka ei kerro mitään liikaa, mutta tulee silti miltei liiankin liki ja näyttää henkilönsä niin rumina, intiimeinä ja puutteellisina kuin syrjäseutujen väki voi vain olla - ja kuitenkin juuri tässä kaikessa piilee romaanin väkevyys. Nainen kulkee lumessa talosta taloon, niin on tarkoitus. Kimalaisen mettä on siis jälleen kerran niitä kokonaan suurempia romaaneja, joita suuresti arvostan. Ihailen sitä, miten pienesti ja pienestä voi rakentaa niin paljon.
Ja juuri sen Lindgren tekee, hän rakentaa paljon: lakonisesti ja ehkä kuivastikin - romaanissa on jopa seksitön seksikohtaus - mutta samaan aikaan kuitenkin ikään kuin piilotetulla lämmöllä ja miltei liiankin suurella intimiteetillä. Ei Hadaria ja Olofia ole pakko rakastaa, ei edes kirjailijanaista, jonka jääminen pikkukylään on kieltämättä outoa ja samalla maailman luontevinta. Mutta heitä on mahdollista ymmärtää, sääliäkin ja heistä voi välittää. Lindgren ei tarvitse tähän kaikkeen kuin muutaman henkilöhahmon, ankaran maailman kauneimman maiseman ja vähäeleisiä tekoja nykyisyydessä, välähdyksiä menneisyydestä. Ne riittävät.
Pohjoisruotsalainen maisema, kummallinen vihanpito, kirjoitustyö, tietynlainen autius ja kaiken vääjäämätön lopullisuus tekevät Lindgrenin romaanista sellaisen, että se jää elämään jossakin lukijan mielen sopukoissa - räntäsateisena ja loskaisena, harmaana ja kuitenkin armollisena.
-
Minnan ja Sari lisäksi myös Mai Laakso ja Siina ovat bloganneet kirjasta.
Tästä kirjailijasta en ole tainnut aiemmin kuullakaan, muuta kirja kuulostaa juuri sellaiselta, josta saattaisin hyvinkin pitää. Täytyy laittaa kirjaston muistilistalle!
VastaaPoistaRiikka, suosittelen kyllä tätä kirjaa, vaikka tässä on paljon ankeutta ja harmauttakin. Kirjastosta takuulla löytyy.
PoistaSaran postauksesta taisin tämän lukulistalleni löytää ja juuri muutama päivä sitten kirjastossa kirjaa etsiskelin - turhaan. Jospa se kuitenkin vastaan vielä tulisi.
VastaaPoistaJonna, kyllä se joskus tulee. :) Kirja ei ole ihana, mutta hieno se on.
PoistaLuin viime syksynä Lindgrenin Akvaviitin ja ihastuin Lindgrenin kuivaan, yksinkertaiseen tyyliin, erityisesti hänen huimaan, hienovireiseen ironiaansa. Tämäkin siis kiinnostaa! Kiitos :)
VastaaPoistaKaisa Reetta, Akvaviitin haluaisin lukea. Luulen, että pitäisin siitä kovasti.
PoistaMuistelisin kanssa, että Lindgren on kuivahko kirjoittaja ja mulle liian äijämäinen. Nyt tuli Katja tätä sun postausta lukiessa mieleen Hakkaraisen Purkaus: veljekset vanhoina ja Vigdisin paikalla kirjailijanainen siinä välissä. :)
VastaaPoistaOmppu, kuiva kyllä, mutta ei mielestäni tippaakaan äijämäinen. Pikemminkin surullinen. Hakkaraisen kaunis Purkaus on ihan erilainen kuin tämä. Tässä kirjailijanainen on sanansaattaja, ei rakastettu tai sinne päinkään. :)
PoistaEn oikein lämmennyt tarinalle ja sen ironialle. (Seksitön seksikohtaus oli mielestäni seksiä)
VastaaPoistaMai Laakso, minä en tiedä oliko tässä ironiaa. Mutta seksikohtaus oli mielestäni täysin seksitön, siinä ei ollut mitään kiihoittavaa, ei lämpöä, se oli sellainen mekaaninen, ehkä välttämätön ja harmaudessaan ja eritteissään aika yököttävä. Muttei se seksiä ollut.
PoistaTämä on yksi viime vuosien hurjimpia lukukokemuksiani. Piti haukkoa henkeä pari kertaa. Vaikuttava, ja minusta armoton ja huima. Hienoa, hienoa kirjallisuutta!
VastaaPoistaElina, tämä on tosiaan huikea! Vaikuttava ja huima. Minä löysin tämän sisällöstä armoakin, vaikka kerronta oli aika armotonta. Hieno, oi kyllä!
PoistaOlen lukenut Lindgreniä ja pitänyt kovasti lukemistani kirjoista. Tätä en tosin ole lukenut. Olet oikeassa, on taito kertoa vähäeleisesti, tarkasti ja lämmöllä. Minuakin viehättävät kirjat, joiden päähenkilöt eivät ole lainkaan rakastettavia, tai ainakaan en pidä heistä kirjan alussa, mutta tarinan myötä alan ymmärtää heitä, heidän motivejaan ja lopulta empatiani onkin henkilön puolella.
VastaaPoistaKirjailijatar, en ollenkaan ihmettele että olet pitänyt. Mikä on suosikkisi? Minua kiinnostaisi lukea enemmänkin. Olen samaa mieltä siitä, että henkilöhahmot joista ei heti pidä, kasvavat yleensä kiinnostavimmiksi ja ymmärrettävimmiksi.
Poista