Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr. Darcy

Victoria Connolly: Etsin sinua, Mr. Darcy
Kustantaja: Minerva 2013
Alkuteos: Mr. Darcy Forever 2012
Suomennos: Emma Murros (luvut 1-21, 34-37); Jänis Louhivuori (luvut 22-33, 38-44)
Kannen kuva: Steven Siewert; Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
Sivuja: 303
Englantilainen romaani

Sarah piti kolmannen luvun lauseesta "Catherine tunsi olevansa ikionnellinen", ja hän toivoi että osa Catherinen onnesta koituisi hänenkin osakseen. Hän tunsi olevansa siihen valmis. Viime vuodet olivat olleet melko onnettomia, mutta Bath oli lumottu paikka jossa mitä tahansa saattoi tapahtua. Juuri siellä Catherine Morland tapasi Henry Tilneyn ja kapteeni Wentworth tunnisti rakkautensa Anne Elliotille.

Sarah ja Mia Castle ovat siskokset, jotka ovat joutuneet jakamaan melkein kaiken elämässään. Eräs suurimmista yhteisistä jaettavista on ollut rakkaus Jane Austenin kirjoihin. Sarah on kuin Järjen ja tunteen järkevä Elinor Dashwood, Mia taas kuin tuittupäinen Marianne. Muutaman vuoden takaisella lomallaan Barton Cottagessa siskokset ovat kohdanneet miehen, kenties haaveiden Mr. Darcyn, jonka jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Siskosten välirikosta on kulunut nyt kolme vuotta ja toisistaan tietämättä he kumpikin matkustavat Bathiin Jane Austen -festivaaleille. Onko menneitä mahdollista korjata? Edes austenmaisessa ilmapiirissä?

Brittiläisen Victoria Connellyn romaani Etsin sinua Mr. Darcy on kolmas romaani kirjailijan Austen Addicts -romaanisarjassa, mutta käsittääkseni se on ensimmäinen suomennettu. Romaani kuljettaa lukijansa Austenin kirjoista tuttuihin maisemiin ja tutustuttaa erimielisiin siskoksiin, joiden elämää hankaloittavat välirikon ja rakkaushuolien lisäksi Sarahin pakko-oireet, joita vain palvotun kirjailijan tuotantoon uppoaminen voi lievittää.

Ainoa asia, joka sai hänen unohtamaan pakko-oireensa, oli Jane Austen. Uppoutuessaan Austenin maailmaan Sarah unohti listansa, hän lakkasi ajattelemasta vaatekaapin taakse kerääntyvää pölyä ja sitä, että pölynimurin painaumat eivät enää näkyneet matossa. Aina kun hän tarttui yhteen kuudesta täydellisesä romaanista tai avasi television katsoakseen jonkin niiden loistavista sovituksista, hän rentoutui aidosti ja muuttui ihmiseksi, jota itse hädin tuskin tunnisti. Austenin voima oli niin vahva.

Etsin sinua, Mr. Darcy on pohjimmiltaan keskinkertainen viihderomaani. Siinä on romantiikkaa, kauniita ihmisiä ja itsestäänselvyyksiä. Minä en ole viihderomaanien ystävä, mutta Connellyn vetävästi kirjoitettamassa tarinassa on paljon hyvää. Jane Austen -fanina olen tyytyväinen, että luin kirjan, sillä teos kytkeytyy niihin lukuisiin Austenin innoittamiin kirjoihin, joita julkaistaan tasaiseen tahtiin. Osa kirjoista pohjautuu suoraan Austenin hahmoihin, kuten parodiamainen Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet tai P.D. Jamesin hienotunnelmainen Syystanssiaisten, jossa Austenin hahmoja kunnioitetaan heille kirjoitetussa jatkotarinassa. Toisissa kirjoissa Austenin romaanien perusasetelma ja henkilöhahmot sijoitetaan kokonaan eri tarinaan ja nykypäivään, kuten mainiossa chick lit -klassikossa Bridget Jonesin päiväkirja. Etsin sinua, Mr. Darcy ei pääse samaan tunnelmaan kuin James eikä sen nokkeluus ole samaa, suorastaan austenmaisen terävää kuin Helen Fieldingin kirjoissa, mutta sen parissa vietetty aika kuluu kuin siivillä.

Connellyn romaani onkin ihan mainio ja toimiva viihdekirja, sillä se on ihastuttavan brittiläinen ja Sarahin ja Mian väliset jännitteet pitävät kerronnan hyvin kasassa. Myös Järki ja tunteet -elokuvasta tuttu Barton Cottage on tismalleen oikeanlainen ja Bathissa järjestettävä Jane Austen -festivaali on kuvattu tarkkaan. Ja kuinka monessa viihteelisessä romaanissa kirjat ovat näin keskeissä asemassa? Connellyn kirjassa ne ovat oikeastaan koko tarinan ydin, kaikki alkaa Austenin kirjoista, kirjat auttavat Sarahia hänen pakko-oireissaan ja Mia kuvittelee itsensä Marianneksi juostessaan pitkin maaseudun yksityisteitä. Mia vertautuu muutenkin Marianneen. Itse olen sitä mieltä, ettei oikukas Marianne olisi nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa harrastanut kestävyysjuoksua, lajia, joka vaatii tiettyä luonteenlaatua, mutta muuten Connelly kuvaa Miaa juuri sopivan mariannemaisena. Siskosten välisten ristiriitojen kuvauksessa Connelly onnistuu hyvin: koko romaani oikeastaan rakentuu näiden jännitteiden varaan.

Austen-faneille Connellyn kirja on nautittavaa luettavaa, siinä määrin Connelly ripottelee tekstiinsä viittauksia Austenin kirjoihin ja niistä tehtyihin filmatisointeihin sekä kuvailee Austenin elämän ja romaanien tapahtumapaikkoja. Kirja suorastaan innoittaa Austenin jäljille. Etsin sinua, Mr. Darcyn lukemisen jälkeen on pakko kurkata Austen Authors -sivustolle tai etsiä Austen-krääsää. Mietin jo Keep calm and read Jane Austen -keittiöpyyhkeiden tilaamista! Kaiken lisäksi Connellyn romaanissa on kaksi asiaa, jotka ihastuttavat: Austen-fani ei olla hymyilemättä lukiessaan koirasta nimeltä Bingley, ja kirja päättyy tismalleen oikein sanaan loppu.

3/5

Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstig: Totuus naisista
Kustantaja: Gummerus 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 348
Kotimainen romaani

Tapani oli tähän ikään mennessä nähnyt riittävästi maailmaa tietääkseen, ettei täällä niin kamalan monta ihmeellistä asiaa lopulta ollutkaan, paitsi yksi, se suurin ja kulunein ja silti, siksi, kaikkein tosin ihmeellinen asia: kuinka aika kuluu niin nopeasti ja sitten sitä ei enää ole, ja kuinka sitä tyttöä, jolle joulupukin näyttelijä oli hymyillyt partansa takaa - näyttelijä, sillä se hymy ei ollut osa esitystä - sitä tyttöä ei enää ollut. Nyt sen tilalla oli tuo nuori nainen, josta oli äkkiä tullut hänelle niin vieras.

Espoolaisella Proteteus Plasticin talousjohtajalla Tapani Koskikarilla on huolia, vaikka kaappi on täynnä laadukkaita pukuja, rivitaloasunto hyvällä alueella ja kaunis Tiina-vaimo on kasvatustieteen tohtori. Tapanin esikoistytär Ronja on Tori Amosta (jee!) kuunteleva maailmanparantaja, jonka  Facebook-kuvaa koristaa jostain syystä Pikku Kakkosen logo. Kuopus Roosa käy lukiota, on vanhojen päivän aika ja Roosa tuntuu olevan ihastunut turkkilaistaustaiseen Micoon, joka on kuin toisesta maailmasta. Micon osallisuus Roosan elämässä on suistaa Tapanin raiteiltaan. Voiko omaa lastaan suojella tarpeeksi? Tarvitseeko häntä suojella?

Joonas Konstigin Totuus naisista pureutuu vanhemmuuden vaikeuteen, toisistaan kaukana olevien sukupolvien koko ajan kasvavaan kuiluun, yritykseen ymmärtää sitä maailmaa, jota ei enää voi tavoittaa sekä myös oikeanlaisten solmioiden valintaan. Vaikka omaa lastaan rakastaa varauksetta, niin lasten ystävien kohdalla raja voi tulla vastaan.

Olethan sinä hyvä minun tytölleni?
Missä maailmassa ja kuka ihminen voisi käyttää tällaisen repliikin? Se tuntui yhtä aikaa ensimmäiseltä ja vihonviimeiseltä repliikiltä mitä tässä voi sanoa.
Minä olen vaihtanut sen vaipat.

Konstig kirjoittaa hyvin. Totuus naisista on niitä kirjoja, joista en muuttaisi juuri lausettakaan. Kieli on paikoin kaunista ja miltei viipyilevää. Konstig pysähtyy Tapanin silmin pohtimaan pukujen villalaatujen eroja ja viinien ja väkijuomien tuomaa nautintoa. Kaikki on miltei ironiaan saakka keskiluokkaista ja niin espoolaista. Roosan maailman kuvauksessa kieli sen sijaan on tyystin päinvastaista. Vallan ottaa lukiolaisten dialogi, jossa ollaa jossain fakin Suomenojalla ja muijal alkaa nousta kusi päähän. Tiedättehän? No ä-lä! Totuus naisista on samaan aikaan erittäin porvarillinen perhekuvaus, kierroksiaan hurjaksi lisäävä tarina toisaalta sukupolvieroista ja isän huolesta, toisaalta teinien raadollisesta maailmasta ja kolmanneksi toisesta - kumpi se sitten ikinä onkaan - sukupuolesta, joka pysyy mysteerinä, vaikka asuu samassa talossa.

Kierrokset käyvät kovilla, miltei uskomattomassa, ja silti kirja on koko ajan tosi. Totuus naisista ei selviä, eikä varmasti totuus miehistäkään, mutta keski-iän ylittäneen miehen ajatusmaailmaa ja teini-ikäisten maailmaa Konstig kuvaa hyvin. Hän osaa luoda elämänmakuista perhedynamiikkaa ja pitää lukijan otteessaan. Tällaisia kirjoja haluan lukea, vaikka minunkin on myönnettävä, että Roosan ja tämän ystävien toimet vaikuttavat enemmän yläkoulu- kuin lukioikäisten menolta.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Konstig haluaa kirjoittaa tarinaa, joka kolhii ja hoitaa lukijaansa. Sitä Totuus naisista todellakin tekee. Roosan ja koululaisten maailman kuvaus miltei pelottaa: millaista on sitten, kun omat lapseni ovat isoja? Micon tarinassa on hätkähdyttäviä piirteitä ja Tapani on koko ajan hieman hukassa marmoroituine pihveineen ja oxford-kenkineen. Kolhuja tulee niin kirjan henkilöille kuin lukijallekin. Teoksen sen sijaan loppu hoitaa. Se suorastaan keinuttaa - ja muistuttaa siitä, että elämä on, mitä on. Näillä mennään!

4,5/5

Totuuteen naisista ovat tutustuneet myös Minna, Leena Lumi, Amma, Maria, Arja, Suketus, Kirjakirppu, Mari A ja Erja. Huh, onpa ollut luettu kirja - ja ansaitusti!

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Kustantaja: Like 2013
Kansi: ?
Sivuja: 95
Kotimainen pienoisromaani

Sormiani palelee. Laitan ne hetkeksi villasukkien varsiin lämpenemään ennen kuin valmistaudun kotiinlähtöön.
"Ottakaa koko kansakunta opetuslapsiksenne. Maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962." Niin Jumala minulle puhui ja jatkoi: "Valittu olet sinä. Kiirehdi vielä tänään. Me yhdessä tarvitsemme 800 uskollista opetuslasta, jotta kansanne välttyy kadotukselta ja pääsee minun valtakuntaani. Sinä olet heidät hankkiva".
Entä jos se oli jonkun ilkeän työtoverin pilailua? Nämä nuoret konttoristit pilailevat joskus, koska tietävät minun uskovan vakavuuteeni.
Mutta luurihan on jo laukussa ja polttaa siellä linja avoinna taivaaseen.

Kevättalvella 1962 oululainen konttoristi Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta. Hänen on määrä johdattaa suuri ihmisjoukko pelastukseen, muuten aprillipäivänä koittava maailmanloppu syöksee koko Suomen kansan kadotukseen. Uskossaan vakava, yksinäistä ja kurinalaista elämää viettävä Laina on kiihtynyt ja tarkoituksensa löytänyt. Liana-sisko apurinaan hän alkaa toteuttaa Jumalan tahtoa.

Hanna Haurun pienoisromaani Paperinarujumala pohjautuu osin 1960-luvulla vaikuttaneeseen heinoslaiseen herätysliikkeeseen. Laila (!) Heinosen yhdessä Aune-siskonsa kanssa perustama liike sai Suomessa kaikupohjaa poliittisen tilanteen, ennen kaikkea noottikriisin vuoksi, ja vuosia elänyt liike vaikutti vielä 1980-luvulla Turun seudulla. Wikipedian mukaan liike toimii edelleen Kaarinassa. Haurun kirja on kuitenkin fiktiota, joka on saanut innoituksensa, hahmonsa ja perusasetelmansa heinoslaisuudesta.

Uteliaimmat koputtavat jo ulko-oven lasiin. On tullut aika avata ovet.

Aina ei tarvitse kuvata laajasti sanoakseen paljon. Tämä näkyy erityisen hyvin Haurun kirjassa, jossa luvut tai kappaleet ovat lyhyitä ja tiiviitä. Hauru saa muutamalla lauseella kuvattua Lainan yksinäisyyden, kiihkeän uskonnollisuuden ja sen odotuksen tunteen, jonka aprillipäivän lähestyminen ja tehtävän mahdollinen täyttyminen hänessä aikaan saa. Hauru tuo lyhyesti, suorastaan pienesti lukijansa eteen Lainan köyhän arjen: millaista on ihan turhamaisuudessaan pihistää hyväntuoksuista saippuaa kaupungintalolta ja säilyttää sitä vaatekaapissaan? Samalla tavalla lukija kohtaa Lainan ja Liana Kaarinan mukaan nimetyn siskon lapsuuden - sen, josta Lainan nykyhetken paatoksellisuus kumpuaa.

Haurun kieli on koko ajan kaunista, Lainan maailma on lyyrinen, realistisen kirkas ja hullun kylmäävä samalla kertaa. Koko pieni romaani on nautittavaa luettavaa. Ja kuitenkin: vaikka ihastuin suuresti Haurun tiiviistettyyn ja runolliseen ilmaisuun, jäin kaipaamaan enemmän. Nyt kokonaisuus on toki tyylikäs enkä kaipaa laveaa tai maalailevaa kerrontaa, mutta lupaavien jännitteiden romaanissa kaikki on luettu liian nopeasti, koko kirjan lukaisee viidessätoista minuutissa. Ehkä Laina, Liana ja heidän seuraajansa olisivat kaivanneet niin sanotusti hieman enemmän lihaa luidensa ympärille? Hyvillä perustuksille rakennettu tarina muutaman lisäkerroksen?

Vaikka en saanut ihan sitä, mitä odotin, kertoo Haurun tiivis ja ilmava tyyli kirjailijasta, josta voi hyvinkin tulla yksi uusi suursuosikkini. Paperinarujumala on hieno, suorastaan tyylikäs pienoisromaani, intensiivinen ja kiehtova. Vartin kestävä lukukokemus ei kuitenkaan ole minulle riittävä, vaikka romaani voimakkaasti puhutteleekin.

3,5/5

Paperinarujumalan ovat lukeneet myös Hanna, Paula ja Jaana.

P.S. Kommentteihin vastaamiseni laahaa edelleen jäljessä. Pahoittelen sitä, mutta palaan jokaiseen kommenttiin, kunhan Hannan ja minun kirjoittama blogikirja menee taittoon.

Blogiajan Top 10 -haaste

Mitkä ovat blogiaikani Top 10 -kirjat? Tämän hauskan ja yllättävän vaikean kysymyksen minulle lähetti Leena Lumi. Haaste tuli kuin tilauksesta, sillä olen nyt kirjoittamassa blogiaiheista tietokirjaa melko tiiviisti ja vaikka työmatkoillani luen entiseen malliin, en ole ehtinyt blogata kaikesta lukemastani. Samoin kommenttivastaukset laahaavat jäljessä, mutta kunhan toukokuun alussa Hannan kanssa kirjoittamani käsikirjoitus valmistuu, palaan taas blogiruotuun.

Mutta ne 10 parasta blogiaikanani lukemaani kirjaa? Rakastan listoja, mutta tehtävä on miltei mahdoton. Juuri tänään minusta tuntuu siltä, että haluan listata alla olevat kirjat. Ensi viikolla lista saattaisi vaihtua joidenkin osalta. Kaikki listaamani kirjat ovat säväyttäneet minua lukijana ja jokaisen voisin lukea uudestaankin. Muutama "ikisuosikkini" jää listalta. Yksi heistä on kollaasin alalaidassa näkyvä John Irving, joka koko suomennetun tuotannon olen lukenut (rakkaimmat kirjat useampaan kertaan), mutta jonka tuoreimmat ja blogiaikanani ilmestyneet kirjat eivät ole tehneet niin suurta vaikutusta kuin toivoin. Koska Irving on kuitenkin minulle tärkeä ja rakas kirjailija, haluan tehdä fanin pienen kunnianosoituksen ja mainita hänet erikseen. Kuvan otin eilen alkuillasta Akateemisessa kirjakaupassa, jossa kävin kuuntelemassa Irvingiä, jota hänen suomentajansa Kristiina Rikman haastatteli. Kirjailijan tuoreimman romaanin Minä olen monta blogiarvion voitte lukea vaikka täältä blogistani. Kaltaiselleni ihailijalle lyhyt tuokio kirjakaupassa oli iso elämys.

Irvingistä takaisin blogiaikaisiin suosikkeiheni. Tässä kirjailijan mukaisessa aakkosjärjestyksessä ja pienine blogiarviolainauksineen Lumiomena-blogin Top 10:

1. Joel Haahtela: Elena
Olen rakastanut siihen vangitsevuuteen, jolla Haahtela kirjoittaa: elegantisti ja ilmavasti, kuitenkin läsnäolevasti.

2. Markus Hotakainen: Tildan tähdet. Lasten oma avaruuskirja
Ainakin meillä on viimeisen kuukauden ajan luettu Tildan tähtiä miltei päivittäin. Maailmankaikkeuden ihmettelyn ohella on viisivuotiaani innostunut myös tuottamaan oman näkemyksensä Avaruusmaasta. (Ja nyt se viisivuotias on jo ekaluokkalainen ja Tildan tähdet ihastuttaa aina vaan. Ihan paras lasten tietokirja!)

3. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Ishiguron kirja on oikea helmi, sillä englantilainen road trip voittaa aina amerikkalaisen.

4. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Hukatut sateenvarjot, salakäytävien multainen rapina, ikuinen vesisade, haikeuden aikaansaama kauneus sekä ennen kaikkea ihmeellinen unenomaisuus veivät minua kuin Panin Labyrintti Ofeliaa Guillermo del Toron julmassa elokuvassa, kuitenkin huomattavasti lempeämmin.

5. C. S. Lewis: Velho ja leijona
Saturomaanina Velho ja leijona lähenee täydellistä. Siinä on hyvä tarina, klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä ikiaikaisten satujen suurta taikaa.

6. Haruki Murakami: Kafka rannalla
Kauneuden vastapainoksi Murakamin tekstissä on pelottavia, julmiakin elementtejä. Kafka rannalla on samaan aikaan realistinen ja taianomainen kirja. Ennen kaikkea se on hyvin vangitseva. -- Kirja, jonka keskivaiheilla taivaalta sataa sardiineja ja makrilleja, ei voi olla muuta kuin lumottu.

7. Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Kirottu ajan katoava virta rakentuu kuin muistojen pyörre ihmismielessä.

8. Riikka Pulkkinen: Totta
Totta on niitä kirjoja, jotka tulevat liki ja joita haluan vaalia osin yksityisenä (silti näköjään kovin jaettuna!) lukukokemuksena.

9. Carol Shields: Pikkuseikkoja
Kuinka monesta teeskentelykerrostumasta me kaikki muodostammekaan mielikuvamme ihmisistä? Myös meistä itsestämme. (Aika hyvä aihe pohdittavaksi!)

10. Lionel Shriver: Poikani Kevin
Poikani Kevin ei tarjoa pakotietä. Se on koskettava, rujo ja intensiivinen romaani, joka iskee suoraan kasvoille ja tekee tyhjyyttään ammottavan aukon lukijan sydämeen.


Ja koska tämä Blogiajan Top 10 -haaste on ihan uunituore, lähetän sen eteen päin

Anna Elinalle

Elma Ilonalle

Karoliinalle

Minnalle

toisellekin Minnalle

sekä Saralle

Stephen Fry: Koppava kloppi

Stephen Fry: Koppava kloppi. Muistelma
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Moab Is My Washpot 1997
Suomennos: Titia Schuurman
Kansi: Anders Carpelan (kuva Greer Studios)
Sivuja: 392
Brittiläinen omaelämäkerta

"Älä enää valehtele minulle, Fry. Olet surkea valehtelija".
Enkä ole, ajattelin itsekseni. Minä olen loistava valehtelija. Niin loistava, että valehtelen silloinkin, kun ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, että minua uskottaisiin. Se on valehtelua valehtelemisen vuoksi, ei pelkästään jonkin typerän päämäärän saavuttamiseksi. Se on todellista valehtelua.

Kaikkihan tietävät Stephen Fryn? Jeevesin, sivistyneen Amerikan-matkaajan, kielitieteen popularisoijan ja omaa maanis-depressiivisyyttään avanneen brittinäyttelijän? Sen, joka puhuu cambridgeläisellä aksentilla ja näyttää samaan niin tyylikkäältä ja kuitenkin boheemilta?

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen. Usein herraskaisen kuvan itsestään välittävän Fryn teinivuodet ovat kaukana hyväkäytöksisen mallioppilaan toiminnasta: hän varastelee ja valehtelee, pinnaa koulusta ja loukkaa tahallaan lähimmäistensa tunteita. Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Tiesinkö minä todella, oikein todella?
Kyllä, hyvä lukijam minä tiesin. Vannon että tiesin.
Sinä hetkenä, kun nostin katseeni jalkakäytävästä ja vilkaisin tien poikki, näin miten yksi tietä ylittävistä Redwoodin pojista katsoin toiseen suuntaan ikään kuin tarkastaakseen, että sieltä ei ollut tulossa liikennettä. Ja sillä hetkellä, ennen kuin hänen kasvonsa tulivat näkyviin, se tapahtui. Maailma muuttui.

Fryn hurmaa niin muistelmiensa suurilla linjoilla kuin lukuisilla pikkuseikoillakin. Suurista linjoista suurin on tietenkin Fry itse. Hän osaa olla samaan aikaan kulturelli, sivistynyt ja alhainen. Hän rakastaa Keatsin runoja ja pelaa shakkia Hugh Laurien kanssa, mutta toisaalta hän runkkaa ja kulkee kaveriensa kanssa kullit stondiksessa, hän varastaa ja kiroilee. Hän myöntää olleensa täysi mulkku. Hän pohtii Faustin ja Kristuksen kamppailua ihmisyksilössä, vaikkei varmaan usko kumpaankaan. Hän on armoton ennen kaikkea itselleen jopa siinä määrin, että lukijaakin alkaa piinata. Mutta nyt ei voi sanoa, että vähempikin riittäisi, sillä se ei olisi tarpeeksi. Fryn kohdalla paljon on todellakin enemmän. Ja ne pikkuseikat sitten! Eräs hänen lempielokuvistaan on sama kuin minulla: River Phoenixin ja Christine Lahden tähdittämä Elämänä pakotie! Teini-ikäinen Fry on hulluna P. G. Wodehouseen, joten on tietenkin hauskaa kuinka hän aikuisena kirjaansa kirjoittaessaan tietää roolittaneensa Jeevesiä, muttei tietenkään osaa aavistaa asiaa teini-ikäisenä. Ja niin edelleen.

Välillä Fry uppoaa omiin muistoihinsa niin, että lukija miltei unohtuu. Samoin käy pienien luentomaisten pohdintojen kanssa. Kun Fry esimerkiksi käy terve(ys)-sanan etymologiaa läpi, että alkaa lukijaa melkein haukottaa. Pitkäpiimäisyyden vaara vaanii koko ajan, mutta toisaalta sekin sopii muistelmien perienglantilaiseen tunnelmaan etenkin, kun mitään ei kohtaa ei lukea vain silmäillen. Nimittäin Fry taatusti iskee terävyydellään mitä yllättävimmissä kohdissa.

Koppavan klopin suomentaja Titia Schuurman on onnistunut erinomaisesti. Hänen käännöksensä tuottaa suomeksi niin brittiläisen luokkayhteiskunnan kieltä, yksityiskoulujen ja arvostettujen korkeakoulujen puhetapaa, kuin räävittömyyksiäkin. Ennen kaikkea käännöksestä välittyy sellainen koppavuuden (!) ja sydämellisyyden vuorottelu, joka on tuttu Stephen Fryn televiosta tutusta habituksestakin. On kuin todella kuulisi Fryn muistelevan kaikkea ääneen. Teoksen puoliväliin sijoitettu viehättävä kuvaliite tukee kokonaisuutta.

Koppava kloppi vahvistaa sitä mielikuvaa, joka monilla Stephen Frysta on. Hän on herkkä ja ahdistuva, omapäinen ja brittiläisellä tavalla rietas, suuri tarinankertoja ja aina niin itseironinen. Koppavan klopin lukeminen oli hienoisesta pitkäpiimäisyydestään huolimatta suuri ilo, mutta koska Fryn puheääni on luultavasti täydellisin mitä maailmasta löytyy, taidan nauttia seuraavasta Fryn kirjastani hänen itsensä lukemana äänikirjana.

4/5

Koppavasta klopista ovat kirjoittaneet myös Arja ja Maija, joka kuunteli kirjan juuri äänikirjana (olen kateellinen!).

"Kulttuuriviikko": Haltiakuusen alta Musiikkitaloon

Koska olen kirjabloggaajana ja kirja-alan työntekijä, voisi kuvitella että kiidän kirjallisuus- tai kulttuuritapahtumasta toiseen, mutta useimmiten vapaa-aikani kuluu arkisesti lapsiperheen touhuissa sekä tietenkin siellä sohvanpohjalla kera kirjan. Mieluusti harrastaisin kulttuuria enemmänkin, mutta olen pohjimmiltani kotihiiri ja toiseksi 25 kilometrin mittainen matka Helsingin keskustaan ei houkuta kovin usein jäämään työpäivän päätteeksi kaupunkiin. Kotiin on aina kiire! Nyt päättyvä viikko sisälsi kuitenkin harvinaisen paljon mukavia kulttuurimenoja ja kirjakuulumisia.

Maanantaina heti töiden jälkeen poikkesin Otavan kirjakaupassa tutustumassa Miki-minikirjoihin. Miki on hollantilaisperäinen kirjaformaatti, jossa tiiliskivenkin kokoinen kirja saadaan mahdutettua älypuhelimen kokoiseen, joskin toki paksumpaan, formaattiin. Kirjan sivut ovat ohutta ja kestävää "raamattupaperia", minkä vuoksi kokonainen romaani on mahdollista saada pieneen kokoon ilman, että luettavuus kärsii. Otavalla me iltaan osallistuneet saimme lahjaksi Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos, jonka väljää taittoa ja mukavaa tuntua olen ihaillut. Luulen, että voisin hyvinkin ostaa Miki-kirjan matkalukemiseksi vaikkapa lentokentältä. Miki-kirjojen lanseerauksesta ovat kirjoittaneet myös Karoliina ja Salla.

Kuten olen joskus kertonut, en tuo työkirjoja blogiini. Nyt kuitenkin teen pienen poikkeuksen, mutta mitään blogiarviota ei ole luvassa. Olen päässyt kustannustoimittamaan kymmeniä ammatti- ja tietokirjoja, joista Anne Helttusen, Annamari Sauren ja Jari Suomisen Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja on eräs kaikkein ihanimmista. Kirja johdattaa niin pieniin mökkeihin ja suuriin tupiin, kartanoihin ja meren rannoille - paikkoihin, joista suomalaiset kirjailijat ovat ammentaneet voimaa teksteihinsä. Teos esittelee tärkeimmät museoina toimivat kirjailijakodit. Nyt viikon sisällä kirjasta ilmestyivät ensimmäiset blogiarviot. Olen enemmän kuin iloinen siitä, että sekä Jenni että Leena ovat pitäneet kirjasta niin, että suosittelevat sitä niin äitienpäivälahjaksi kuin jokaiseen kirjallisuudesta kiinnostuneeseen kotiin.

Torstaina pääsin ystäväporukkani omaan kirjanvaihtoiltaan. Tapasimme seitsemän naisen ja hieman useamman lapsen voimin. Istuimme herkkupöydän äärellä ja vaihdoimme kirjoja. Vein itse tapaamiseen vajaat kolmisenkymmentä kirjaa ja otin mukaani vain kolme itselleni uutta teosta, muun muassa Rimmistä ja Läckbergiä. Olen sitä mieltä, että vaihto oli onnistunut, koska olin kaivannut lisää hyllytilaa ja nyt työhuoneen Lundia vetää taas lisää kirjoja - ainakin hetken aikaa. Meillä on nimittäin kirjahyllyongelma. Talossamme on hyllyjä niin olo- ja työhuoneissa kuin lasten huoneissakin, keittiössäkin on pieni hylly keittokirjoille ja kaikki huonoimmat kirjat ovat päätyneet autotalliin. Siellä on muun muassa mieheni 1990-luvulla keräämiä Dragonlance-pokkareita sekä tämä "Huonon kirjan viikolleni" päätynyt helmi. Huonon kirjan viikko oli niin antoisa, että taidan pitää vastaavan tulevanakin syksynä. Vai mitä mieltä olette?

Suomessa on varmasti maailman paras kirjastolaitos ja monia hienoja erityistehtäviä toteuttavia kirjastoja. Yksi sellainen on näkövammaisille ja muille lukuesteisille suunnattu Celia-kirjasto Itäkeskuksessa. Kävin siellä työasioissa (myymässä Avaimen kirjoja) perjantaina ja ihastuin koko Iiris-taloon. Se on kaunis ja avara ja siellä tuoksuu kirjoille ja puulle, josta talo on rakennettu. Suosittelen Celiaan tutustumista kaikille, jotka nauttivat kirjastovisiiteistä.

Eilen lauantaina teimme autokaupat. Se on niin iso asia, että pakko kertoa täälläkin, vaikkei auto sinänsä kirjablogiin liitty. Tosin viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että pystyn lukemaan autossakin, joten toivottavasti uusi auto takaa paljon hyviä lukukokemuksia. Älkää olko huolissanne, en aja ja lue samalla kertaa. En muutenkaan aja kuin silloin, kun on pakko. Suosin julkisia esimerkiksi työmatkoillani.

Eilisen kulttuurimeno ei siis ollut auton koeajo, vaan Radion sinfoniaorkesterin Mio, poikani Mio -satukonsertti Helsingin Musiikkitalossa, jonne menimme koko perheen voimin. Seitsenvuotias tuntui saavan kokonaisvaltaisen elämyksen, ja hänelle Astrid Lindgrenin romaaniin pohjautuva tarina olikin ennestään tuttu. Viisivuotias ihasteli musiikkitalon valoja, mutta alkoi jossain vaiheessa kuiskia, että "milloin tää loppuu, mä en jaksa enää olla täällä." Hienosti hänkin jaksoi ja konsertti oli selvästi hyvä kokemus kummallekin. Itse nautin Timo Hietalan säveltämästä, vuonna 1997 kantaesityksensä saaneesta musiikista, mutta kovasti arvostamani Susanna Haaviston hyvä ääni hukkui paikoin talon akustiikkaan. Mio, poikani Mio ei ole suurimpia Lindgren-suosikkejani, mutta suosittelen hienosti dramatisoitua esitystä kaikille, jos uusia esityksiä vaan on luvassa.

Tuleva viikko sujunee taas vähemmän kulttuurimenopainotteisesti kirjatöiden, arjen ja toivottavasti etenevän kevään merkeissä. Lumikinokset pihamaalla eivät vielä ole kovin paljoa huvenneet, mutta krassit, laventelit ja kesäpäivänhatut odottavat kylvämistään.

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
Kustantaja: ntamo 2013
Kansi: Anni Halonen
Sivuja: 259
Kotimainen romaani

Anna ei pannut vastaan. Tuntea hän yritti, voi miten yritti, rakastaa vihata tai katkeroitua, kylmyys kahlitsi, Annan sen kahlitsi.
Haluan irti, hän sanoi aamuna jolloin suuret tuulenvireet olivat kadonneet.
Päästä minusta sittenkin, sittenkin päästä irti.

Anna elää vankimaisessa avioliitossa väkivaltaisen Veikon kanssa. Hän ottaa vastaan iskut, käsiraudat ja kodin ahtaat seinät, hän aukeaa Veikolle, muttei saa oikeasti elää. Kipu tekee kauniiksi. Herman palvoo Annaa, omaa häntään, omaa Atheniaansa, Annan eepoksellisuutta ja omia muistojaan. Kipu, hulluus ja pienet suvannot vuorottelevat näiden kolmen tarinassa, heidän hengityksessään ja suurissa kysymyksissä, jotka koskevat lähtemistä, jäämistä, vapautta ja eräänlaista vapautusta.

Pintanaarmuja (2013) on Maaria Päivisen kolmas romaani, ja sain kirjan luettavakseni kirjailijalta itseltään. Kiitos! Olin jo jonkin aikaa ollut varovaisen kiinnostunut Päivisen tuotannosta, sillä hänen aiemmat teoksensa Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies ovat jakaneet lukijansa niihin, jotka ovat ihastuneet ja niihin, joille Päivisen romaanit ovat olleet ehkä liiankin haastavia.

Jos kuulee ääniä, ne tulevat itsestä.
Jos ei kuule ääniä, on elämä vielä siinä.
Ja Anna kuuli ääniä eikä sittenkään tiennyt onko elossa.
Ja Veikko luisui vierellä, ja Anna oli punainen viiva.

Haastava on Pintanaarmujakin - niin muotonsa kuin sisältönsäkin osalta. Annan tarina on hurja. Sen rankkuus ikään kuin kasvaa kertomuksen rajuuden yli ja lukijaa alkaa pakostakin turruttaa, vaikka romaanissa on paikoin suvantoja ja nopeita melkein-ilonkin hetkiä. Romaanin loppupuolella väkivallan, eritteiden ja vankimaisen ahdistavuuden kolminaisuus ei tee enää vaikutusta, vaan se alkaa kyllästyttää. Turruttaminen on luultavasti tarkoituksellista, sillä kirjan Annakin on usein turta niin ulkoisessa kuin sisäisessä helvetissäänkin. Ja sellainen on varmasti väkivaltaisia tekojaan lisäävän Veikonkin mieli. Mutta väkivallaton itseään kohtaan ei ole Annakaan, itse asiassa Annan teot sivaltavat Veikon tekoja enemmän. Veikko jää etäiseksi hahmoksi.

Annan ja Hermanin vuorottelu kertojina on onnistunut ratkaisu. Kaksi eri näkökulmaa rakentaa Annaa ja selittää osaltaa sitä, miksi Herman on sellainen kuin on ja miksi Anna tekee asioita omalla tavallaan. Annan osiot romaanissa ovat väkevyyteen saakka vahvoja. Herman on toisaalta ongelmallinen kertoja: hänen ansiostaan tarinaan tulee tarpeellista ilmavuutta ja surua, mutta hänen kauttaan kerronta polkee myös paikallaan. Joissakin blogeissa on toivottu Veikon näkökulman nostamista Annan rinnalle ja Hermanin tilalle, mutta omasta mielestäni Veikon tarina pitäisi kokonaisuuden vain kodin seinien sisällä ja mieleen jäisi eltaantunut hengitys ja tuhruiset lakanat. Hermanin ansiosta tarina kulkee myös ulkomaille, taiteeseen ja hulluun, noiduttuun rakkauteen.

Hermanille Anna on pyhää maitoa ja Veikon tekojen jälkeen hän on punainen viiva. Päivinen kirjoittaa hengästyttävästi. Hänen kielensä on kokeilevaa, runollista, rujoa ja temponsa osalta poukkoilevaa - välillä nopeaa ja tiheää, toisinaan (tarkoituksellisesti) kuvailemaan jäävää. Omaperäisessä ja rikkaassa kielessä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Näen Päivisen lyyrisen tajunnanvirtaisuuden vahvuutena, hän kirjoittaa tavalla, joka eroaa kirjallisuuden valtavirrasta. Päivinen on lahjakas. Toisaalta romaania on raskas lukea, vaikka kerronta viekin mukanaan. Tajunnanvirta ja minun häneni-, ruma-Anna, anna vittu anna- ja tyhjä tyhjä tyhjä -kaltaiset ilmaisut ottavat ylivallan tarinasta. Muoto voittaa sisällön eikä kokonaisuudesta saa kunnolla otetta, vaikka kaikki tuleekin niin liki.

Pintanaarmut on kirja, jota ei voi suositella kaikille. Kokeellisen ja rajulla tavalla runollisen kirjallisuuden ystäville romaani voi sen sijaan antaa paljon. Kirja on sellainen, josta ei oikeastaan voi pitää, mutta Päivisen kysyä kirjoittaa omaperäistä ja väkevää kieltä on pakko ihailla. Pintanaarmujen loppu pysäyttää ja luulen sen jäävän mieleen pitkäksi aikaa.

3/5

Pintanaarmuja on luettu myös seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Villasukka kirjahyllyssä, Luen ja kirjoitan, Kirjavalas sekä Morren maailma. Kirjailijan oma blogi on ihana.

P.S. Kirjaa lukiessa yhden liki parin vuosikymmenen takaisen suosikkibändini kappale alkoi soida päässäni: Hole ja Asking for it.

Everytime that I sell myself to you
I feel a little bit cheaper than I need to
I will tear the petals off of you
Rose-red, I will make you tell the truth

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kustantaja: Otava 2011
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 286
Kotimainen romaani

Olen matkalla kotiin, vaikka joskus vannoin etten palaa. 19-vuotiaana luulin karistaneeni Törmälän pölyt lopullisesti. Yliopppilaslakin alus oli täynnä uskoa tulevaan. Helsingissä oli kaikki mitä tarvitsin.
Miksi tartuin Turon tarjoukseen? En tiedä miksi. Hulluuttani tai tyhmyyttäni? Ei sentään. Kyllä se oli ahneutta. Niin se menee liike-elämässä. Harva on ahne syntyjään, mutta kun ahneudelle annetaan tilaisuus, niin siihen on pakko tarttua.

Helsingistä Törmälään on vain reilut kolmesataa kilometriä, mutta henkinen etäisyys on valtava. Vaneritehtaan varjosta on ollut hankala ponnistaa maailmalle lukuun ottamatta yhtä jääkiekkoilijaa sekä Sarajevon olympialaisissa vilahtanutta kyläläistä. Jo naapurikaupungin kauppaoppilaitokseen pääsy on merkinnyt tietä kohti parempaa elämää. Pasi Kaupin on onnistunut jättää Törmälä taakseen heti lukion jälkeen. Ekonomi ja Metsäjätti-yhtiön kehitysjohtaja palaa kuitenkin lapsuutensa maisemiin, sillä hän on työnantajansa asialla eikä asia ole pelkästään mukava, YT-neuvottelut uhkaavat tehdasta, josta Pasin oman lapsuudenkodin perhekin on leipänsä tienannut. Monet tutut kasvot, vanhat pelikaverit, Metallica-fanit ja myös koulukiusaajat ovat tehtaassa töissä. Lapsuudenystävästä Jannesta on tullut jo isoisä, kun taas Pasi vasta odottaa esikoistaan yhdessä suomenruotsalaisen Emilia-vaimonsa kanssa.

Kukaan ei pelaa enää Commodore 64:lla ja juopuneet isät ovat vaihtuneet juopuviksi pojiksi, mutta Miika Nousiaisen luomassa Törmälässä elämä kulkee kuin parin vuosikymmenen takaisia uomiaan. Metsäjätti (2011) kuvaa kaupunkilaisuuden ja pikkupaikkakuntalaisuuden eroja, ystävyyden säilymistä läpi vuosikymmenten sekä siitä rakennemuutoksesta, joka viime aikojenkin uutisoinnissa on ollut pelottavan tuttua. Pasin ja Jannen vuoroluvuin kertoma tarina vie mukanaan.

Käyn Stockmannin levyosastolta hakemassa kanta-asiakastarjouksessa olevan Metallican viimeisimmän levyn Death Magnetic. Ajatus Metallican levystä Stockan kanta-asiakkaille naurattaa. 80-luvulla saatanallista, nyt porvarillista.

Maailma on tosiaan muuttunut, kun Metallicaa voi ostaa kanta-asiakasalennuksella Helsingin hienoimmasta tavaratalosta ja ricottajuusto sekä pinjansiemenet tekevät ruoan kuin ruoan. Toisaalta mikään ei ole muuttunut, ihmiset ovat samanlaisia kuin ennenkin ja huonojen uutisten tuominen vanhoille ystäville koettelee miestä. Metsäjätti on ihailemani Miika Nousiaisen paras tähän mennessä julkaistu kirja, sillä se toisaalta pitää otteessaan suorastaan viihdyttävällä tavalla, toisaalta ja ennen kaikkea koskettaa ja kasvatta yhteiskunnallista tietoisuutta. Nousiaisen luoma maailma on sekä menneisyydessä että tässä hetkessä: nuorukaisten rännikiekko ja aikuisen miehen hätä kulkevat rinnakkain ja kaikki tuntuu niin todelliselta.

Osansa Metsäjätti-rakkauteeni lisää varmasti se, että olen syntynyt samana vuonna kuin Nousiainen. Lukiessani tavoitin ainakin osan 1980-lukulaisesta lapsuudestani ja nuoruudestani. Muistan esimerkiksi TDK:n kasettien eri mallien erot sekä sen, kuinka paljon kelaaminen kulutti korvalappustereoiden pattereita tai miten kukaan ei raaskinut soittaa kaukopuheluita ennen viittä. Muistan myös, kun Mauno Koivisto valittiin presidentiksi. Omalla Keskusta-voittoisella lapsuuteni kotipaikkakunnalla asetelma oli varmastikin Koivisto - Virolainen, mutta tunnistan hyvin lasten jakautumisen kahteen leiriin. Metsäjätin teollisuusvoittoisessa Törmälässä paperityöläiset jakautuvat Kivistön ja Koiviston kannattajiin ja se, kummalla puolella vanhemmat ovat, ratkaisee myös sen, kenen rinnalla lapset ovat lumisodassa. Yli 25 vuoden takaisen lumisodan vaikutukset näkyvät myös nykyhetkessä, kun Pasi saapuu tehtaalle herrojen edustajana Pasi T. Kauppina ja kuitenkin kivistöläisen, aikoinaan duunarina niin arvostetun Maunon poikana.

Nousiainen kirjoittaa samaan aikaan humoristisesti ja vakavasti, sujuvasti ja ilmeikkäästi.  Suru, pelko, turhautuminen ja  huoli vuorottelevan lämpimienkin muistojen kanssa. Nousiainen ymmärtää neuvottelupöydän eri puolilla istuvia: YT-neuvottelut ovat raskaat kaikille muille paitsi tarkoituksen nilkkimäiselle Turolle. Henkilöhahmot ovat näennäisen karikatyyrimäisiä, mutta jo mainitsemaani Turoa lukuun ottamatta jokainen on pintaansa enemmän. Metsäjätti on paitsi kuvaus irtisanomista ja pikkupaikan nurkkakuntaisuudesta, myös kertomus ystävyydestä, Pasista ja Jannesta. Heille toivoo kaikkea hyvää, sillä heidät Nousiainen on luonut niin oikeiksi, että voisin kuvitella Pasin tulevan vastaan Stockan herkussa ja Jannen lapsuuteni kotipaikkakunnan raitilla. Ehkä he tulevatkin.

Blogimaailmassa kaikki ovat lukeneet Metsäjätin. Jos joku ei ole vielä ehtinyt, niin lukekaa nyt ihmeessä! Hieno romaani!

4,5/5

John Irving: Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: In One Person 2012
Suomennos: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 604
Yhdysvaltalainen romaani

Oliko minussa kylliksi romantikkoa uskomaan, että neiti Frost tiesi sen? Uskoinko minä, että hän oli ensimmäinen ihminen, joka ymmärsi, ettei kukaan pystyisi tarjoamaan minulle kaikkea?
Luultavasti. Olinhan minä vasta yhdeksäntoista  - biseksuaali poika, joka osasi aika hyvin puikkauksen. Se oli vain yksi ote, enkä minä ollut painija, mutta hyviltä opettajilta voi oppia paljon.

Billy Abbot on ensin poika ja myöhemmin mies, josta on moneksi. Hän on poika, koululainen ja opiskelija, rakastaja, panija, kirjailija ja biseksuaali, jolle rakkauselämä on kaikkea muuta kuin helppoa. Nuori Billy asuu äitinsä ja isäpuolensa kanssa ja hänen lapsuuttaan värittää harrastajateatteri, jossa hänen äitinsä toimii kuiskaajana ja isoisä näyttelee mielellään leninkiin sonnustautuneena. Billyn oma isä on kadonnut eikä epämääräinen kaipuu hellitä koskaan. Billyn ensimmäiset ihastukset, painijoukkueen kapteeni Jacques Kittredge ja leveäharteinen kirjastonhoitaja neiti Frost ovat ensiosoituksia siitä, millaista on ihastua miltei mahdottomiin kohteisiin. Aikuistuessaan Billystä tulee kirjailija, rakkauden ja seksuaalisen identiteetin hakeminen jatkuu ja niiden myötä elämään tulee tummia sävyjä.

Jos minun pitäisi nimetä kirjailija, joka lastenkirjailijoita lukuun ottamatta on kulkenut mukanani pisimpään, vastaus olisi John Irving. Löysin hänen romaaninsa Kaikki isäni hotellit yli 20 vuotta sitten ja olin aivan myyty. Luin kirjailijan muut suomennetut teokset pikavauhtia ja olen ostanut hänen myöhemmät romaaninsa pikavauhtia niiden ilmestymisen jälkeen. Romaaneista tuorein, tiiliskiven kokoinen Minä olen monta (2012) oli pääsiäiseni odotetuin kirja - klassiseen Garpin maailmaan verrattu teos.

Minä olin ollut yksinäinen aina, mutta itseinho oli pahempaa kuin yksinäisyys.

Minä olen monta on John Irvingin tummin teos. Se on kirjailijan vakavin ja surullisin, ehdottomasti. Tie harrastajateatterista ja kirjastorakkaudesta opiskelijanuorukaisten Euroopan-matkalle ja edelleen Reaganin aikaan sekä valtaviin menetyksiin on ilon ja surun mutkikkuudella täytetty. Romaani on taattua Irvingiä sikäli, että siinä on mukana kaikki kirjailijat "tavaramerkit", kuten paini, kirjoittaminen, kasvutarina, isättömyys, joukko näyttelijöitä, transvestiitteja sekä noloja sattumuksia. Minä olen monta on paitsi surullisin, myös lihallisin Irvingin kirja. Irving on aina kirjoittanut rinnoista ja peniksestä, rakastelusta ja seksikokeiluista, mutta nyt sperma turskahtaa reisille ehkä useammin kuin koskaan aiemmin.

Romaanin takakannessa siteerataan amerikkalaista kirja-arvostelua, jonka mukaan Irving on loistavassa vedossa. Loistavasta en tiedä, mutta varsin hyvässä vedossa kuitenkin. Olen romaanin suhteen niin monessa asiassa samaa mieltä Suketuksen kanssa, että melkein pelottaa. Voisin siteerata bloggaajakollegaani siitä, kuinka odotin kirjaa kuin kuuta nousevaa ja kuinka hyvä kirja on, ja miten romaani ei kuitenkaan saa täysiä pisteitä, sillä se viimeinen silaus jää puuttumaan. Suketuksen tavoin ärsyynnyn Minä olen monta -teoksen toiston määrään. Billy ja Elainen rintaliivit, neiti Frostin kookas ja silti niin houkuttava olemus ja Billyn tapa sanoa penit toistuvat niin usein, että lukija kyllä uskoisi vähemmälläkin. Kirjaa lukiessani en vain ärsyyntynyt vaan suorastaan hämmennyin toiston määrästä. Tulin epätietoiseksi, että olinko déjà-vu:n kourissa vai olinko todella lukenut samat asiat jo montakin kertaa aiemmin.

Minä olen monta oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Tunnistin kyllä vanhan tutun Irvingin, sen kerrontavan, josta niin pidän, mutta silti kirjassa oli jotain jaarittelevaa ja - uskallan sanoa - keskinkertaista. Pidinkö kirjasta? Totta kai. Muuttaisinko kirjasta jotain? Paljonkin. Olenko pettynyt suosikkikirjailijani uusimpaan romaaniin? Ehdottomasti. Pidin kirjasta, koska se lopulta onnistui tekemään sopen sydämeeni ja koska se kantaa tärkeitä teemoja etenkin 1980-luvulta. Tuskastuin kuitenkin siihen, etteivät romaanin jännitteet jaksaneet kantaa. Petyin siihen, että suosikkikirjailijani on alkanut jaaritella entistäkin enemmän eikä kirjasta tullut odottamaani "uutta Garpin maailmaa" teemojensa tai sujuvuutensakaan osalta. Kokonaisuus on silti toimiva ja Billy hyvä ja teoksen nimen arvoisesti sopivan moniulotteinen henkilöhahmo.

Ristiriitaisuudessaankin Minä olen monta on keskivertoa parempi, melkein hyvä romaani, jota suosittelen kaikille Irvingin tuotantoon aiemmin tutustuneille. Vaikka tarina on toisteinen, niin yksittäiset kohtaukset toimivat ja kokonaisuus pitää otteessaan. Kirjan perusajatus on hieno: ihmistä ei sovi luokitella ennen kuin oppii tuntemaan toisen.

--

Vaikka minua kirpaisee, haluanhan lukeutua Irvingin suurimpien fanien joukkoon, en voi antaa kirjalle enempää pisteitä kuin aavistuksen keskivertoa paremmat 3,5/5.

Myös Maija on lukenut kirjan.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kustantaja: Otava 2013
Kansi:
Sivuja: 269
Kotimainen romaani

Kun tapasin rakastettuni, oli hälyistä. Hän sanoi lähtevänsä kanssani mihin vain. Sanoin hänelle olevani hullun yksinäinen ja hullun tytär, ja ettei vieressäni kauhean moni mies ole pitkään viihtynyt. Hän lupasi jäädä, ja hän jäi.
"And you know she's half crazy,
but that's why you want to be there."

Fridan - Frida Henrietan, Henrin - elämän ihmisistä toiset menevät rikki lähtemällä, toiset jäämällä eikä hän itse tiedä kumpaan ryhmään kuuluu. Hänen isänsä Roger Raymond eli "Raimo", ennen niin Leonard Cohenin näköinen tiskijukka ja myyntimies, sittemmin nukkavieru ja juoppo, oli lähtijä. Äiti, kampaaja Kirsti, puolestaan on se, joka jää. Sama on toistunut aiemmin: Fridan isoisä Poju on lähtenyt monta kertaa, Pojun äiti Siri - o.s. Kurki, Klaus Kurjessa kasvanut - jäi aikoinaan niin, että hiuksetkin ovat harvenivat päästä. Nyt kolmekymppisen Fridan elämässä on Emil, hyvä kälviäläinen mies, ja Fridan pitäisi päättää, uskaltaako jäädä ja rakastaa vai ovatko edellisten sukupolvien lähtemiset luoneet hänetkin kulkijaksi.

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) voitti Pentti Saarikoski -kirjoituskilvan. Syystä, voin sanoa heti tekstini aluksi. Ne jotka jäävät on romaani, jossa monen sukupolven tarinat kiertyvät orpouden tunteeseen, sen täyttämiseen ja tyhjentämiseen. Hernkillin suvun kulku vie 1920-luvun Helsingistä 1950-luvun Amerikkaan, muutaman vuosikymmenen takaiselle Vantaalle sekä nykyhetken Ranskaan ja edelleen Helsinkiin. Fridan elämässä soi Leonard Cohen I'm you Manista Take This Waltzin  ja sitä kautta isään, joka oli miltei ikuisesti poissa ja juuri siksi niin läsnä kaikessa:

Kolmas laulu on siis Lorcan runo, joka on puettu kuolevan valssiksi. Mitä siitä opin? Ajattelinko isäni tuoksi laulun kiertäjäksi, kyyniseksi ja nöyräksi runoilijaksi, joka antaisi kaiken naisen vuoksi ja jolla lopulta ei olisi muuta annettavaa kuin riutunut mielensä, vartalonsa ja muistikirjansa? Silloin kun isä kiersi maailmaa, hän ei ollut tuo sammaloitunut mies, jonka hihansuut olivat puistattavan likaiset.

Ne jotka jäävät on vahva devyytti. Harnon romaanista on vaikea löytää mitään heikkoa tai huonoa. Teos on monilta osin tyypillinen esikoisromaani: Sen henkilöt hakevat rakkaudessakin itseään, moni on hukassa ja kaikki on niin haikeaa, että pakahduttaa, mutta hyvällä tavalla. Koska tapanani kuitenkin on nostaa esille kaikkien kirjojen, niin erinomaisten kuin heikkojenkin, eri puolia, totean että Pojun Amerikan-seikkailujen kuvauksia voisi voinut karsia. Toinen toistaan seuraavien avioliittojen yksilöity kuvaus ei tuo mitään uutta romaaniin, joskin toki Pojun irrallisuus ja aina uusien ja uusien suhteiden toisteisuus antaa ainakin yhden selityksen Raimon koko elämänkululle. 

Harnon kerronnassa lähes kaikki tuntuukin olevan kohdillaan. Hän osaa punoa nuoren ihmisen elämän, menneen ja nykyisyyden yhteen melkein kuin Juha Itkonen konsanaan: Manhattan-sipsit ja Top Gun, Montpellierin lavastemaiset kadut sekä helsinkiläisen aamupäivän tunnit pimennysverhon takana mahtuvat kaikki samaan tarinaan. Hänen tekstinsä on samalla kertaa taideproosaa, muodon ja kielen kudelmaa, ja kuitenkin tarinansa puolesta luettavaa vangitsevuuteen saakka. Harnon lauseet ovat ihania: joskus erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnelliseksi, mutta kauheinta on,  kun vaadimme sitä lapsiltamme. Totta! Jotkut kohtaukset jäävät ehkä hieman irrallisiksi, mutta toisaalta kaikki lähtevät ja jäävät ihmisetkin ovat irrallisia - he ovat irrallaan toisistaan ja ympäröivästä maailmasta, kunnes suku, rakkaus tai sattuma sitoo heidät hetkeksi yhteen samalla tavalla kuin Leonard Cohenin sanat toimivat siteenä saavuttamattoman isän ja omaa paikkaansa hakevan tyttären välillä.

Ne jotka jäävät vakuutti ja vaikutti. Romaani sisältää melkein kaiken sen, mitä kaunokirjallisuudessa rakastan: hyvän tarinan - tai monta tarinaa -, kaunista kieltä, raikkautta ja rosoisutta sekä kuin kaiken hyvän päälle vielä erään suosikkilaulajani sanoitusten ympärille rakentuvat jännitteet. Tiedän, että on vaarallista julistaa vuoden parasta esikoista huhtikuun alussa, mutta veikkaan ja toivon Harnon kirjalle paljon palkintoehdokkuuksia. Ne jotka jäävät on kirja, jonka voisin (ainakin jonkin aikaa) panna joka yön tyynyn alle nukkumaan mennessäni.

4,5/5

Lukekaa myös Hannan ja Saran kirjoitukset kirjasta. Toivottavasti meidän kaikkien kolmen tekstit innostavat muitakin tarttumaan tähän hienoon romaaniin.

Savolaisilla rannoilla, melkein Venetsiassakin (+ maaliskuun luetut)

Vietin pääsiäistä melkein lumen maassa, ainakin tuo ensimmäinen kuva tuo mieleeni Yasunari Kawabatan hienon Lumen maan suomalaisen kannen. Niin ainakin itse- ja kotiseuturakkaasti ajattelen. Pääsiäisenä nimittäin vietin paljon aikaa kävellen lapsuuteni Suonenjoen rannoilla ja jäällä. Kuten ennakoin, ehdin lukea vain kahta kirjaa. Vaikutuin kotimaisesta esikoisesta, johon ihastuin suuresti ja lisäksi luin suosikkikirjailijani John Irvingin uuden paksukaisen melkein kokonaan. Kummastakin kirjasta koetan ehtiä blogata tällä viikolla.

Ennen kuin summaan maaliskuun kirjalliset kokemukseni, annan suonenjokelaisten pääsiäismaisemieni kuljettaa teidän melkein Venetsiaan saakka.

Ilta-aurinko Iisveden jäältä nähtynä. Iisvesi on itselleni "vierasta" Suonenjokea. Iisveden nykyinen taajama on rakentunut pitkälti sahatyöläisyhdyskuntien pienistä taloista. Iisvesi-järvi puolestaan on Kymijoen vesistöön kuuluva suuri järvi. Oli miltei taianomaista seista pääsiäisillan rauhassa hiljaisella jäällä.

Melkein Venetsiassa! Venetsia-nimisestä kylästä väki lähti aikoinaan veneillä töihin sahoille. Nykyisin mökit taitavat olla pääosin kesäasukkaiden hallussa.

Tule jo, kevät!

Jos Iisvesi on minulle osin vierasta seutua, niin tuttuakin tutumpi on vanha Kopolan tila melkein keskustassa. Kun olin lapsi, oli Kopolassa paljon ravihevosia. Olin heppatalliliepeilijä: En koskaan uskaltanut hoitaa hevosia tai mennä ratsaille, mutta koska monet ystäväni olivat hevostyttöjä, vietin paljon aikaa tallilla.

Suontee. Lapseni, ukki ja innostunut walesinspingeri.

Kutvosen kurvista olen kertonut aiemminkin, keväällä 2010, jos oikein muistan. Kunnostettu funkkistalo on yksi Suonenjoen kauneimmista rakennuksista. Samalla kadulla, Asemakadulla, sijaitsi myös itselleni tärkeä Suonenjoen vanha kirjasto. Uusi on toki hienompi ja parempi, mutta lapsuuden kirjastomuistoja on vaikea ylittää. Muistan vieläkin kirjastokorttini numeron. Muistatteko te muutkin omanne?

Mutta nyt Savosta takaisin kirjojen pariin. Maaliskuu oli varsin mukava kirjakuukausi. Olin töissä Korjaamon leppoisilla Kirjamarkkinoilla ja kevätpäiväntasauksen kunniaksi vietin pimeän kirjan viikkoa, jonka aikana luin neljä kirjaa, joiden nimessä vilahtaa jotain tummasävyistä. Pimeistä kirjoista suurimman vaikutuksen teki Kaj Korkea-Ahon Tummempaa tuolla puolen, mutta myös Pekka Hiltusen Sysipimeä vei mukanaan. Maaliskuun kirjoista eniten koti- ja blogikeskustelua herätti Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielen kuolemakäsitys. Kuukauden paras kirja oli Hannu Väisäsen Toiset kengät ja pieni pettymys taas oli Susan Fletcherin sisänsä kaunis Tummanhopeinen meri.

Tässä vielä maaliskuussa lukemani kirjat listattuna:
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri (2012/2013)
Martha Sandwall-Bergström: Gulla pitää lupauksensa (1948/1951)
A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho (2011/2013)
Pekka Hiltunen: Sysipimeä (2012)
Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana (2008)
Marianne Cedervall: Tästä talvesta tulee musta (2010/2013)
Kaj Korkea-Aho: Tummempaa tuolla puolen (2012)
Hannu Väisänen: Toiset kengät (2007)
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)
Julie Kibler: Matkalla kotiin (2013)

Nyt huhtikuussa blogini käy puoliteholla. Minut tuntien se ei tarkoita blogitaukoa, vaan bloggaustahdin pientä hidastumista. Ehdin lukea entiseen malliin, koska työmatkani ottaa tunnin suuntaansa ja kuljen sen bussin kyydissä. Kirjoitan siis lukemistani, mutta lyhyemmin tai harvemmin. Kirjoitusaikani kuluu nimittäin toisen projektin parissa: Hannan ja minun "kirjablogikirja" ilmestyy kesällä.