Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kustantaja: Otava 2013
Kansi:
Sivuja: 269
Kotimainen romaani

Kun tapasin rakastettuni, oli hälyistä. Hän sanoi lähtevänsä kanssani mihin vain. Sanoin hänelle olevani hullun yksinäinen ja hullun tytär, ja ettei vieressäni kauhean moni mies ole pitkään viihtynyt. Hän lupasi jäädä, ja hän jäi.
"And you know she's half crazy,
but that's why you want to be there."

Fridan - Frida Henrietan, Henrin - elämän ihmisistä toiset menevät rikki lähtemällä, toiset jäämällä eikä hän itse tiedä kumpaan ryhmään kuuluu. Hänen isänsä Roger Raymond eli "Raimo", ennen niin Leonard Cohenin näköinen tiskijukka ja myyntimies, sittemmin nukkavieru ja juoppo, oli lähtijä. Äiti, kampaaja Kirsti, puolestaan on se, joka jää. Sama on toistunut aiemmin: Fridan isoisä Poju on lähtenyt monta kertaa, Pojun äiti Siri - o.s. Kurki, Klaus Kurjessa kasvanut - jäi aikoinaan niin, että hiuksetkin ovat harvenivat päästä. Nyt kolmekymppisen Fridan elämässä on Emil, hyvä kälviäläinen mies, ja Fridan pitäisi päättää, uskaltaako jäädä ja rakastaa vai ovatko edellisten sukupolvien lähtemiset luoneet hänetkin kulkijaksi.

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) voitti Pentti Saarikoski -kirjoituskilvan. Syystä, voin sanoa heti tekstini aluksi. Ne jotka jäävät on romaani, jossa monen sukupolven tarinat kiertyvät orpouden tunteeseen, sen täyttämiseen ja tyhjentämiseen. Hernkillin suvun kulku vie 1920-luvun Helsingistä 1950-luvun Amerikkaan, muutaman vuosikymmenen takaiselle Vantaalle sekä nykyhetken Ranskaan ja edelleen Helsinkiin. Fridan elämässä soi Leonard Cohen I'm you Manista Take This Waltzin  ja sitä kautta isään, joka oli miltei ikuisesti poissa ja juuri siksi niin läsnä kaikessa:

Kolmas laulu on siis Lorcan runo, joka on puettu kuolevan valssiksi. Mitä siitä opin? Ajattelinko isäni tuoksi laulun kiertäjäksi, kyyniseksi ja nöyräksi runoilijaksi, joka antaisi kaiken naisen vuoksi ja jolla lopulta ei olisi muuta annettavaa kuin riutunut mielensä, vartalonsa ja muistikirjansa? Silloin kun isä kiersi maailmaa, hän ei ollut tuo sammaloitunut mies, jonka hihansuut olivat puistattavan likaiset.

Ne jotka jäävät on vahva devyytti. Harnon romaanista on vaikea löytää mitään heikkoa tai huonoa. Teos on monilta osin tyypillinen esikoisromaani: Sen henkilöt hakevat rakkaudessakin itseään, moni on hukassa ja kaikki on niin haikeaa, että pakahduttaa, mutta hyvällä tavalla. Koska tapanani kuitenkin on nostaa esille kaikkien kirjojen, niin erinomaisten kuin heikkojenkin, eri puolia, totean että Pojun Amerikan-seikkailujen kuvauksia voisi voinut karsia. Toinen toistaan seuraavien avioliittojen yksilöity kuvaus ei tuo mitään uutta romaaniin, joskin toki Pojun irrallisuus ja aina uusien ja uusien suhteiden toisteisuus antaa ainakin yhden selityksen Raimon koko elämänkululle. 

Harnon kerronnassa lähes kaikki tuntuukin olevan kohdillaan. Hän osaa punoa nuoren ihmisen elämän, menneen ja nykyisyyden yhteen melkein kuin Juha Itkonen konsanaan: Manhattan-sipsit ja Top Gun, Montpellierin lavastemaiset kadut sekä helsinkiläisen aamupäivän tunnit pimennysverhon takana mahtuvat kaikki samaan tarinaan. Hänen tekstinsä on samalla kertaa taideproosaa, muodon ja kielen kudelmaa, ja kuitenkin tarinansa puolesta luettavaa vangitsevuuteen saakka. Harnon lauseet ovat ihania: joskus erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnelliseksi, mutta kauheinta on,  kun vaadimme sitä lapsiltamme. Totta! Jotkut kohtaukset jäävät ehkä hieman irrallisiksi, mutta toisaalta kaikki lähtevät ja jäävät ihmisetkin ovat irrallisia - he ovat irrallaan toisistaan ja ympäröivästä maailmasta, kunnes suku, rakkaus tai sattuma sitoo heidät hetkeksi yhteen samalla tavalla kuin Leonard Cohenin sanat toimivat siteenä saavuttamattoman isän ja omaa paikkaansa hakevan tyttären välillä.

Ne jotka jäävät vakuutti ja vaikutti. Romaani sisältää melkein kaiken sen, mitä kaunokirjallisuudessa rakastan: hyvän tarinan - tai monta tarinaa -, kaunista kieltä, raikkautta ja rosoisutta sekä kuin kaiken hyvän päälle vielä erään suosikkilaulajani sanoitusten ympärille rakentuvat jännitteet. Tiedän, että on vaarallista julistaa vuoden parasta esikoista huhtikuun alussa, mutta veikkaan ja toivon Harnon kirjalle paljon palkintoehdokkuuksia. Ne jotka jäävät on kirja, jonka voisin (ainakin jonkin aikaa) panna joka yön tyynyn alle nukkumaan mennessäni.

4,5/5

Lukekaa myös Hannan ja Saran kirjoitukset kirjasta. Toivottavasti meidän kaikkien kolmen tekstit innostavat muitakin tarttumaan tähän hienoon romaaniin.