Stephen Fry: Koppava kloppi

Stephen Fry: Koppava kloppi. Muistelma
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Moab Is My Washpot 1997
Suomennos: Titia Schuurman
Kansi: Anders Carpelan (kuva Greer Studios)
Sivuja: 392
Brittiläinen omaelämäkerta

"Älä enää valehtele minulle, Fry. Olet surkea valehtelija".
Enkä ole, ajattelin itsekseni. Minä olen loistava valehtelija. Niin loistava, että valehtelen silloinkin, kun ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, että minua uskottaisiin. Se on valehtelua valehtelemisen vuoksi, ei pelkästään jonkin typerän päämäärän saavuttamiseksi. Se on todellista valehtelua.

Kaikkihan tietävät Stephen Fryn? Jeevesin, sivistyneen Amerikan-matkaajan, kielitieteen popularisoijan ja omaa maanis-depressiivisyyttään avanneen brittinäyttelijän? Sen, joka puhuu cambridgeläisellä aksentilla ja näyttää samaan niin tyylikkäältä ja kuitenkin boheemilta?

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen. Usein herraskaisen kuvan itsestään välittävän Fryn teinivuodet ovat kaukana hyväkäytöksisen mallioppilaan toiminnasta: hän varastelee ja valehtelee, pinnaa koulusta ja loukkaa tahallaan lähimmäistensa tunteita. Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Tiesinkö minä todella, oikein todella?
Kyllä, hyvä lukijam minä tiesin. Vannon että tiesin.
Sinä hetkenä, kun nostin katseeni jalkakäytävästä ja vilkaisin tien poikki, näin miten yksi tietä ylittävistä Redwoodin pojista katsoin toiseen suuntaan ikään kuin tarkastaakseen, että sieltä ei ollut tulossa liikennettä. Ja sillä hetkellä, ennen kuin hänen kasvonsa tulivat näkyviin, se tapahtui. Maailma muuttui.

Fryn hurmaa niin muistelmiensa suurilla linjoilla kuin lukuisilla pikkuseikoillakin. Suurista linjoista suurin on tietenkin Fry itse. Hän osaa olla samaan aikaan kulturelli, sivistynyt ja alhainen. Hän rakastaa Keatsin runoja ja pelaa shakkia Hugh Laurien kanssa, mutta toisaalta hän runkkaa ja kulkee kaveriensa kanssa kullit stondiksessa, hän varastaa ja kiroilee. Hän myöntää olleensa täysi mulkku. Hän pohtii Faustin ja Kristuksen kamppailua ihmisyksilössä, vaikkei varmaan usko kumpaankaan. Hän on armoton ennen kaikkea itselleen jopa siinä määrin, että lukijaakin alkaa piinata. Mutta nyt ei voi sanoa, että vähempikin riittäisi, sillä se ei olisi tarpeeksi. Fryn kohdalla paljon on todellakin enemmän. Ja ne pikkuseikat sitten! Eräs hänen lempielokuvistaan on sama kuin minulla: River Phoenixin ja Christine Lahden tähdittämä Elämänä pakotie! Teini-ikäinen Fry on hulluna P. G. Wodehouseen, joten on tietenkin hauskaa kuinka hän aikuisena kirjaansa kirjoittaessaan tietää roolittaneensa Jeevesiä, muttei tietenkään osaa aavistaa asiaa teini-ikäisenä. Ja niin edelleen.

Välillä Fry uppoaa omiin muistoihinsa niin, että lukija miltei unohtuu. Samoin käy pienien luentomaisten pohdintojen kanssa. Kun Fry esimerkiksi käy terve(ys)-sanan etymologiaa läpi, että alkaa lukijaa melkein haukottaa. Pitkäpiimäisyyden vaara vaanii koko ajan, mutta toisaalta sekin sopii muistelmien perienglantilaiseen tunnelmaan etenkin, kun mitään ei kohtaa ei lukea vain silmäillen. Nimittäin Fry taatusti iskee terävyydellään mitä yllättävimmissä kohdissa.

Koppavan klopin suomentaja Titia Schuurman on onnistunut erinomaisesti. Hänen käännöksensä tuottaa suomeksi niin brittiläisen luokkayhteiskunnan kieltä, yksityiskoulujen ja arvostettujen korkeakoulujen puhetapaa, kuin räävittömyyksiäkin. Ennen kaikkea käännöksestä välittyy sellainen koppavuuden (!) ja sydämellisyyden vuorottelu, joka on tuttu Stephen Fryn televiosta tutusta habituksestakin. On kuin todella kuulisi Fryn muistelevan kaikkea ääneen. Teoksen puoliväliin sijoitettu viehättävä kuvaliite tukee kokonaisuutta.

Koppava kloppi vahvistaa sitä mielikuvaa, joka monilla Stephen Frysta on. Hän on herkkä ja ahdistuva, omapäinen ja brittiläisellä tavalla rietas, suuri tarinankertoja ja aina niin itseironinen. Koppavan klopin lukeminen oli hienoisesta pitkäpiimäisyydestään huolimatta suuri ilo, mutta koska Fryn puheääni on luultavasti täydellisin mitä maailmasta löytyy, taidan nauttia seuraavasta Fryn kirjastani hänen itsensä lukemana äänikirjana.

4/5

Koppavasta klopista ovat kirjoittaneet myös Arja ja Maija, joka kuunteli kirjan juuri äänikirjana (olen kateellinen!).