"Kulttuuriviikko": Haltiakuusen alta Musiikkitaloon

Koska olen kirjabloggaajana ja kirja-alan työntekijä, voisi kuvitella että kiidän kirjallisuus- tai kulttuuritapahtumasta toiseen, mutta useimmiten vapaa-aikani kuluu arkisesti lapsiperheen touhuissa sekä tietenkin siellä sohvanpohjalla kera kirjan. Mieluusti harrastaisin kulttuuria enemmänkin, mutta olen pohjimmiltani kotihiiri ja toiseksi 25 kilometrin mittainen matka Helsingin keskustaan ei houkuta kovin usein jäämään työpäivän päätteeksi kaupunkiin. Kotiin on aina kiire! Nyt päättyvä viikko sisälsi kuitenkin harvinaisen paljon mukavia kulttuurimenoja ja kirjakuulumisia.

Maanantaina heti töiden jälkeen poikkesin Otavan kirjakaupassa tutustumassa Miki-minikirjoihin. Miki on hollantilaisperäinen kirjaformaatti, jossa tiiliskivenkin kokoinen kirja saadaan mahdutettua älypuhelimen kokoiseen, joskin toki paksumpaan, formaattiin. Kirjan sivut ovat ohutta ja kestävää "raamattupaperia", minkä vuoksi kokonainen romaani on mahdollista saada pieneen kokoon ilman, että luettavuus kärsii. Otavalla me iltaan osallistuneet saimme lahjaksi Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos, jonka väljää taittoa ja mukavaa tuntua olen ihaillut. Luulen, että voisin hyvinkin ostaa Miki-kirjan matkalukemiseksi vaikkapa lentokentältä. Miki-kirjojen lanseerauksesta ovat kirjoittaneet myös Karoliina ja Salla.

Kuten olen joskus kertonut, en tuo työkirjoja blogiini. Nyt kuitenkin teen pienen poikkeuksen, mutta mitään blogiarviota ei ole luvassa. Olen päässyt kustannustoimittamaan kymmeniä ammatti- ja tietokirjoja, joista Anne Helttusen, Annamari Sauren ja Jari Suomisen Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja on eräs kaikkein ihanimmista. Kirja johdattaa niin pieniin mökkeihin ja suuriin tupiin, kartanoihin ja meren rannoille - paikkoihin, joista suomalaiset kirjailijat ovat ammentaneet voimaa teksteihinsä. Teos esittelee tärkeimmät museoina toimivat kirjailijakodit. Nyt viikon sisällä kirjasta ilmestyivät ensimmäiset blogiarviot. Olen enemmän kuin iloinen siitä, että sekä Jenni että Leena ovat pitäneet kirjasta niin, että suosittelevat sitä niin äitienpäivälahjaksi kuin jokaiseen kirjallisuudesta kiinnostuneeseen kotiin.

Torstaina pääsin ystäväporukkani omaan kirjanvaihtoiltaan. Tapasimme seitsemän naisen ja hieman useamman lapsen voimin. Istuimme herkkupöydän äärellä ja vaihdoimme kirjoja. Vein itse tapaamiseen vajaat kolmisenkymmentä kirjaa ja otin mukaani vain kolme itselleni uutta teosta, muun muassa Rimmistä ja Läckbergiä. Olen sitä mieltä, että vaihto oli onnistunut, koska olin kaivannut lisää hyllytilaa ja nyt työhuoneen Lundia vetää taas lisää kirjoja - ainakin hetken aikaa. Meillä on nimittäin kirjahyllyongelma. Talossamme on hyllyjä niin olo- ja työhuoneissa kuin lasten huoneissakin, keittiössäkin on pieni hylly keittokirjoille ja kaikki huonoimmat kirjat ovat päätyneet autotalliin. Siellä on muun muassa mieheni 1990-luvulla keräämiä Dragonlance-pokkareita sekä tämä "Huonon kirjan viikolleni" päätynyt helmi. Huonon kirjan viikko oli niin antoisa, että taidan pitää vastaavan tulevanakin syksynä. Vai mitä mieltä olette?

Suomessa on varmasti maailman paras kirjastolaitos ja monia hienoja erityistehtäviä toteuttavia kirjastoja. Yksi sellainen on näkövammaisille ja muille lukuesteisille suunnattu Celia-kirjasto Itäkeskuksessa. Kävin siellä työasioissa (myymässä Avaimen kirjoja) perjantaina ja ihastuin koko Iiris-taloon. Se on kaunis ja avara ja siellä tuoksuu kirjoille ja puulle, josta talo on rakennettu. Suosittelen Celiaan tutustumista kaikille, jotka nauttivat kirjastovisiiteistä.

Eilen lauantaina teimme autokaupat. Se on niin iso asia, että pakko kertoa täälläkin, vaikkei auto sinänsä kirjablogiin liitty. Tosin viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että pystyn lukemaan autossakin, joten toivottavasti uusi auto takaa paljon hyviä lukukokemuksia. Älkää olko huolissanne, en aja ja lue samalla kertaa. En muutenkaan aja kuin silloin, kun on pakko. Suosin julkisia esimerkiksi työmatkoillani.

Eilisen kulttuurimeno ei siis ollut auton koeajo, vaan Radion sinfoniaorkesterin Mio, poikani Mio -satukonsertti Helsingin Musiikkitalossa, jonne menimme koko perheen voimin. Seitsenvuotias tuntui saavan kokonaisvaltaisen elämyksen, ja hänelle Astrid Lindgrenin romaaniin pohjautuva tarina olikin ennestään tuttu. Viisivuotias ihasteli musiikkitalon valoja, mutta alkoi jossain vaiheessa kuiskia, että "milloin tää loppuu, mä en jaksa enää olla täällä." Hienosti hänkin jaksoi ja konsertti oli selvästi hyvä kokemus kummallekin. Itse nautin Timo Hietalan säveltämästä, vuonna 1997 kantaesityksensä saaneesta musiikista, mutta kovasti arvostamani Susanna Haaviston hyvä ääni hukkui paikoin talon akustiikkaan. Mio, poikani Mio ei ole suurimpia Lindgren-suosikkejani, mutta suosittelen hienosti dramatisoitua esitystä kaikille, jos uusia esityksiä vaan on luvassa.

Tuleva viikko sujunee taas vähemmän kulttuurimenopainotteisesti kirjatöiden, arjen ja toivottavasti etenevän kevään merkeissä. Lumikinokset pihamaalla eivät vielä ole kovin paljoa huvenneet, mutta krassit, laventelit ja kesäpäivänhatut odottavat kylvämistään.