Kolme kirjaa

Täällä on myllätty työhuonetta ja siinä samalla olen käynyt läpi kierrätettäviä, säilytettäviä ja lukemattomia kirjoja. Olen tietenkin uponnut myös jo luettuihin kirjoihin, selaillut ja muistellut. Kuinka sopivasti Kaisa ja Kaisa Reetta muistivatkaan minua hauskalla haasteella, jossa tulee kertoa kolme blogissa esiteltyä kirjaa, jotka tekisi mieli lukea uudestaankin.

Tehtävä on vaikea, koska tässäkin blogissa luettuja on satamäärin. Nyt valitsen kolme kirjaa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet mietityttämään. Ne eivät välttämättä ole blogiaikani parhaimpia kirjoja, mutta niissä kaikissa on tunnelmaltaan jotain sellaista, johon haluan palata. 

Juuri tänään tuntuu siltä, että tulen joskus lukemaan uudelleen ainakin nämä:

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Se, että Joel Haahtela on lempikirjailijoitani, on varmasti tullut ilmi jo muutamaan otteeseen. Perhoskerääjä ja Katoamispiste ovat suuria suosikkejani, mutta nyt tuntuu että mieluiten palaisin Lumipäiväkirjan melankoliseen ja poliittiseenkin tunnelmaan. Luin Lumipäiväkirjan toistamiseen jo Münchenin-matkallani joitakin vuosia sitten ja haaveilen, että voisin lukea sen jälleen talviaikaisessa Saksassa.

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Heinäkuussa pysyttelen näköjään lumisissa tunnelmissa. En kuitenkaan kaipaa lunta ennen marraskuuta. Kawabatan pieneksi klassikoksi noussut romaani vie enemmänkin kieleltään ja tunnelmaltaan kuin tarinaltaan. Viehätyin Lumen maasta, kun joitakin vuosia sitten luin sen yhden syyskuulaan automatkan aikana. Nyt haluaisin lukea kirjan uudelleen ja pohtia, mikä siinä niin kiehtoi.

Susan Vreeland: The Forest Lover
Yksi ensimmäisiä kirjoja, joista blogiini kirjoitin, silloin koontipostauksen yhteydessä. Joskus on mukava upota lukuromaaniin, jossa taiteilijuus on keskeisellä sijalla. Muun muassa Jan Vermeeristä ja Artemisia Gentileschistä kirjoittanut Vreeland teki minuun vaikutuksen romaanillaan Emily Carrista, intiaanien pariin muuttaneesta taiteilijasta. Metsäntuoksuinen lukuromaani olisi ilo saada joskus suomennettunakin.

Kun olin kirjoittamassa tätä, huomasin että viehättävää Kirjojen kamari -blogia pitävä kaimani oli pohtinut kirjoja, joita ei missään nimessä halua lukea uudelleen (Sheferijm-blogin idean mukaan). Katjan kirjoituksesta innostuneena nostankin bonuksena esille vielä blogiaikaisen kirjan, johon en aio palata. Olen lukenut paljonkin huonoja kirjoja ja pitänyt muun muassa huonon kirjan viikon Torey Haydeneineen ja Virginia Andrewseineen, mutta näen noin huonoissa romaaneissa jo jonkinlaista viihdearvoa. On myös selvää, etten aio palata Justin Gon tai Rosamunde Luptonin yhdentekevien romaanien pariin. Mutta kirja, jota en todellakaan aio lukea uudelleen on Lionel Shriverin loistava Poikani Kevin. Koulusurmaajan äidin mietteisiin keskittyvä Poikani Kevin on teos, joka säväytti ja porautui jonnekin tunnemuistiin. Se on vavisuttavan hieno, mutta kahden lapsen äitinä en halua palata sen maailmaan. En sano, etten palaisi siihen koskaan, mutta juuri nyt se on kirja, jonka kannet saavat pysyä kiinni.

Niin monenlaisia kirjoja! Parhaillaan olen lukemassa yhtä ihanaa suomenruotsalaista. Siihen ja muihinkin kesälukemisiini palaan jossain välissä. Nyt vinkkaan vielä, että tulevana perjantaina lukuisissa (!) blogeissa esitellään klassikoita. Minä luin yhden kirjapaksukaisen, joka haastoi hieman ja lumosi koko lailla. Siitä lisää heinäkuun viimeisenä päivänä.