3 x lastenromaani: Kaheli sakki, Yokon yökirja ja Tonttulapset

Kolme kirjaa -haasteen innostamana ja kesälomapuuhien vuoksi päätin kirjoittaa nyt kirjakolmikosta. Jokainen esittelemäni lastenkirja on niin hyvä, että ansaitsisi oman postauksensa, mutta opettelen tiivistämisen jaloa taitoa ja korostan, että nämä kaikki kirjat saisivat vähintään neljä tähteä, jos tähdittäisin kirjoja muualla kuin Goodreadsissa. Nämä kaikki kirjat ovat herättäneet meillä ihastusta, toiset enemmän lapsissa, toiset aikuisissa, mutta kaikki jollain tasolla jokaisessa.

Näin ollen ja aakkosissa, kolme loistavaa lastenromaania!


Noora Kunnas ja Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi
Otava 2015
109 sivua

Voiko mitään mennä vikaan lapsilukijoiden huumorintajua ajatellen, jos kirjassa kuunnellaan kuunnelmaa "Ken askelsi ripuliini", Bertta Perätuulella on nimensä haisevasta syystä ja kun riimittelyssä eno kauppaan jäi, niin tietenkin enon päästä on täi? Ei voi. Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki ja kauhujen kaappi kertoo Majatalo Perätuuleksi nimetyn nukkekodin omalaatuisista asukkaista, joita on melkoinen kirjo. Elämä Perätuulessa olisi kommelluksista huolimatta auvoisaa, mutta ulkopuolella vaanii huonemaailmassa asuva Molla Maija.

Tällä seikkailuretkellä ei pieruja säästellä, joten kirja on parhaimmillaan lapsille ääneen luettuna. Tarina on runsas ja sopivan villi. Jenna Kunnaksen kuvitustyö on ilo silmälle. Siinä on värityksensä puolesta samaa tunnelmaa ja lumoa kuin Maija Karman kuvituksissa, esimerkiksi Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjoissa. Toisaalta se on raikasta ja oivaltavaa - Noora Kunnaksen tekstin tavoin reipasta ja hupaisaa.

Majatalo Perätuulessa asuva sakki nauratti koko meidän perhettämme kaunistelemattomalla huumorillaan. Se, että perheemme seitsenvuotias on halunnut lukea kirjan jo toisenkin kerran, kertoo siitä, että Kunnasten teos ottaa kyllä kohdeyleisönsä ja saa sen nauramaan maha kippuralla ja vedet silmissä.

Kenelle: lapsiperheellisille, jotka tietävät kuinka pieruhuumori voikaan naurattaa


--

Annika Sandelin: Yokon yökirja
Teos 2015
Yokos nattbok 2014
Suomentanut Liisa Ryömä
Kuvittanut Linda Bondestam
160 sivua

10-vuotias Yoko on suomenruotsalainen koulutyttö, joka on saanut nimensä Yoko Onon mukaan ja vastaavaa nimikaavaa hänen vanhempansa ovat käyttäneet perheen muihinkin lapsiin. Se ei ole ihme, koska Yokon äiti on taidemaalari. Yoko kirjoittaa salaisuuksiaan ei päivä-, vaan yökirjaan ja tekee sen raikkaasti. Arki on läsnä, mutta se ei ole koskaan tylsää. Juhliakin on, samoin riitoja luokkakavereiden kanssa - ja jättisäkillinen maailman parhaimpia yökarkkeja.

Annika Sandelinin kirja on suosikkini nyt esittelemistäni lastenromaaneista. Yokon yökirja nimittäin solahtaa hyvin siihen maailmaan, jonka kuvittelen olevan tuttua alakouluikäisille tytöille. Kuvitteluani tukevat omat kouluaikaiset muistoni 1980-luvulta, mutta myös oman tyttäreni koulukuulumisista tutut piirteet: luokkadynamiikka ja erilaisuuden tavallisuus, ystävän kanssa koetut hetket, omaan perheeseen liittyvät lämmön ja noloudenkin hetket. Sandelin kirjoittaa kaikesta hauskasti ja sujuvasti, Liisa Ryömän laadukas suomennos tekee kirjasta nautittavaa luettavaa.

Yhdeksänvuotiaani, tuleva nelosluokkalainen tiivistää oleellisimman: "Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukisin koko ajan". Tuohon ei tarvinne lisätä mitään, toivomme kirjalle jatkoa.

Kenelle: kaikille päiväyökirjojen ystäville, koululaismaailmaan uppoaville

--

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat
Saarni-kirjat 2011
Kuvittanut Sirja Iisakka
171 sivua

Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu ilahdutti perhettäni ja minua muutama vuosi sitten. Vanhanaikainen seikkailu piti otteessaan. Saman tekee myös toinen tutuista tonttulapsista kertova kirja, Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, jonka Sirja Iisakka on viehättävästi kuvittanut. 

Tällä kertaa miljöötä värittää kevät ja alkukesä. Seikkailu johdattelee vanhojen puusaunojen salaisiin tunneleihin. Mukana seikkailemassa oleva Liekki-kettu on ihastuttava hahmo, tummasilmäinen ja lempeäkatseinen.

Savonen taitaa tarinankuljetuksen. Olkoonkin, että tarina on temaattisesti tuttu, on se sanomaltaan tuikitärkeä: vanha uhataan purkaa ja elinpiiri kapenee. Sen eteen on tehtävä jotain.  Tosin sen verran rauhallinen romaanin tempo on, että Kunnasten kirjalle kippurassa nauranut kuopukseni ei Tiitun ja muiden tonttulasten seurassa viihtynyt. Yhdeksänvuotias ja minä sen sijaan luimme tätä yhdessä. Mielestäni on suorastaan ilahduttavaa lukea kiireettömästi kerrottua tarinaa, joka on pohjustettu hyvin ja jossa on hitaamman elämän puolesta puhuva sanoma. 

Kiireettömyys tekee ihmiselle hyvää, kuten Savosen kirjakin. Suosittelen sitä luettavaksi myös kaikille aikuisille, joita työstressi vaivaa.

Kenelle: hidastamista kaipaaville, tarinoista viehättyville nostalgikoille