tiistai 31. heinäkuuta 2012
Kirjamatsi 2: neiti Marple vs. neiti Marple (kirja ja e-kirja)
Agatha Christie: Syyttävä sormi
WSOY 2010
Alkuteos: The Moving Finger 1943
Ulkomainen rikosromaani, Iso-Britannia
Agatha Christie: The Case of the Perfect Maid
Kindle Edition (luettu iPadin Kindle-sovelluksella)
Julkaistu alunperin teoksessa Miss Marple's Final Cases and Two Other Stories 1979
Kirjoitettu?
Ulkomainen jännitystarina, novelli, Iso-Britannia
Toukokuussa esittelin kaksi äänikirjaa Kirjamatsi ("Ei-ihan-celebrity-death-match) -otsikon alla. Asetin kirjat leikkimieliseen vastakkaintaisteluun. Nyt dekkariteemani alla teen saman uudelleen, tällä kertaa taisteluparina on kaksi Agatha Christien neiti Marple-tarinaa sekä lukuformaatit painettu "perinteinen" kirja ja sähkökirja, iPadin Kindle-sovelluksella luettuna.
Tässä kisassa on kolme erää sekä neljäntenä neiti Marplea koskeva bonuserä. Erissä on jaossa aina viisi pistettä kussakin ja pisteet jakautuvat sen mukaan, miten kirjat erien mukaisissa "lajeissa" pärjäävät. Pisteiden jako voi olla yhtä hyvin 5-0 kuin tasainen 3-2. Ja kisa alkaa än-yy-tee-nyt!
Erä 1: Tarina ja kehys
Syyttävä sormi
Lontoolaiset seurapiirisisarukset Jerry, joka toimii kirjan minä-kertojana, ja Joanna Burton muuttavat Lymstockin idylliseen kylään, jotta Jerry voi toipua sodassa saamistaan haavoista. Kylä näyttäytyy idyllisenä paikkana - onhan puutarhanhoito kaikkein tärkein keskustelunaihe - ja sopivalla tavalla omalaatuisena. Elämä ei kuitenkaan asetu rauhallisiin uomiinsa, sillä Joanna saa pian nimettömän kirjeen, jossa Jerryä ja häntä syytetään rakastavaisiksi, ei sisaruksiksi. Käy ilmi, että melkein kaikki kyläläiset ovat saaneet vastaavia, syyttäväsävyisiä kirjeitä. Pian rouva Symmington tekee itsemurhan kirjeen saatuaan. Kirjeitä tulee koko ajan lisää ja Symmingtonien Agnes-sisäkkö löydetään kuolleena postaiden alla olevasta kaapista. Kuka on murhaaja, kuka kirjeiden kirjoittaja? Onko kyse samasta henkilöstä? Scotland Yardin lisäksi myös neiti Marplella on sanansa sanottavana.
The Case of the Pefect Maid,
jota kutsun tästä eteenpäin tuttavallisesti Täydelliseksi piiaksi (anteeksi!) on novelli, joka on alkujaan julkaistu teoksessa Miss Marple's Final Cases and Two Other Stories ja jota myydään itsenäisenä tarinana Amazonin Kindle-kaupassa. Neiti Marplen kotiapulainen pyytää emännältään apua serkkuaan Gladysia auttaakseen. Gladysia epäillään arvokkaan rintaneulan varastamisesta. Gladys saa lähteä, kun esikuvallinen uusi sisäkkö palkataan hänen tilalleen. Mutta kuka onkaan varas?
Syyttävä sormi on perinteinen kuka-sen-teki -dekkari, jossa on pienen kylän elämää, murhia ja ripaus aitoenglantilaista huumoriakin. Täydellinen piika taas novelli, jossa on kyllä luokkayhteiskunnan kuvausta, neiti Marplen terävyyttä ja pieni arvoitus. Mutta jotain puuttuu: ensiksikin pituutta ja toiseksi murha. Niin vain on, että brittiläisen luokkayhteiskunnallisen idyllin särkee mukavammin (!) pieni murha kuin varkaus.
Pisteet Syyttävälle sormelle 4-1.
Erä 2: Romaani vs. novelli vs. kirjoitustyyli
Syyttävä sormi on romaani. Kunnollinen, vanhanaikainen rikosromaani. Siinä on selkeä kehys, sen henkilöillä on taustat ja karikatyyrisinäkin hahmot viestivät yhtä sun toista englantilaisesta luokkayhteiskunnasta. Tarina etenee christiemäisen vakaasti: ensin idylliä, sitten säröjä, pian murha ja juuri sopivassa välissä toinenkin. Kuka tahansa voi olla syyllinen. Missään vaiheessa ei pelota tai ahdista, mutta kirja koukuttaa ja kiehtoo. Christie osaa asiansa ja anglofiili minussa myhäilee onnesta. Toki kirja on kepeää viihdettä, mutta niin sen kuuluukin olla. Kirja on itse asiassa kirjoitettu hieman pilke silmäkulmassa, luulen.
Täydellinen piika. Mitä siinä oikein tapahtui? Novelli tuli luetuksi niin nopeaan, että minun piti lukea se uudelleen. Ensimietteeni oli hieman harmistunut höh. Toki neiti Marple on nokkela ja on ihan hauskaa lukea vain varkaudestakin. Mutta nyt tuli aavistuksen huijattu olo - lähinnä siksi, että erehdyin maksamaan muutaman euron mokomasta. Jos eläisin 1950-luvun Britanniassa, lukisin jutun (!) mielelläni aamulehdestäni samalla, kun sisäkkö kaataa lämmintä maitoa teeheni. Mutta elän 2010-luvun Suomessa - ja juon teeni aina ilman maitoa.
Pisteet Syyttävälle sormelle 4-1.
Erä 3: Kirja vs. E-kirja
Syyttävä sormi on perinteinen painettu kirja. Tuttu ja turvallinen. Mukava lukea niin puutarhakeinussa, kotisohvalla, laiturinnokassa tai tukholmalaisessa hotellissakin, jossa minä kirjaa luin. Kirjan sivujen kääntäminen on suuri nautinto, kirjan tuoksu kaltaiseni kirjanörtin mielestä mitä houkuttavin. Syyttävä sormi on 248-sivuisena myös mukavan kokoinen: tiiliskivi vaatii joskus ihan kunnolla kasvatettua hauista, minä pidän enemmän sopusuhtaisista kirjoista.
Täydellinen piika on kolmas Kindle Store -hankintani, mutta ensimmäinen lukemani oikea e-kirja (ne kaksi muuta odottavat lukemistaan). Olen aiemmin totta kai lukenut kirjoja ja käsikirjoituksia pdf-muodossa tavalliselta kannettavalta, mutta nyt kesähuumassa ostin itselleni iPadin. Se on sitten mukava lelu, ja toivottavasti myös työväline! iPadiin voi hankkia ilmaisen Kindle-sovelluksen, minkä seurauksena koko Amazonin Kindle Storen valikoima aukeaa ja e-kirjojen lataaminen on liiankin helppoa. iPadiin voi toki hankkia muitakin sovelluksia, kuten Kobon tai Elisa Kirjan. Mutta ei nyt enempää niistä, vaan itse lukukokemukseen. Täytyy myöntää, että e-kirjan lukeminen oli hauskempaa kuin olisin ennakkoon osannut arvata. iPadilla kirja aukeaa painetun kirjan näköisenä aukeana kerrallaan. Kosketusnäytön ansiosta kirjan sivua voi kääntää melkein kuin oikeankin kirjan. Myös kirjamerkki on käytössä. iPadin näyttö toimi hyvin sisätiloissa luettaessa, ulkona lukemista en ole vielä kokeillut. Kaiken kaikkiaan mainio kokemus! Miinusta on toki se mahdollisuus, että akku voi loppua kesken lukemisen. Minulle niin ei käynyt - eikä se olisi moisen lyhyen tarinan aikana ollut oikein mahdollistakaan.
Koska oikea kirja on kuitenkin oikea kirja, vie Syyttävä sormi pisteet niukasti 3-2.
Bonuskierros: Neiti Marple vs. missä on neiti Marple
Syyttävä sormi: Missä on neiti Marple? Suomennoksen takakansiteksti korostaa tuota ihastuttavaa ikäneitoa kirjoittamalla punaisista täplistä neidin poskilla. Muistissani on myös sekä Joan Hicksonin että Geraldine McEwanin tähdittämät tv-sarja ja tv-elokuva. Kirjassa neiti Marple esiintyy harvakseltaan, nokkelassa sivuosassa. Koska pidän neiti Marplesta enemmän kuin Christien toisesta keskeishahmosta Hercule Poirotista, olen aavistuksen pettynyt.
Täydellinen piika: no, mutta nyt ollaan neiti Marplen arkimaailmassa. Mahtavaa! Jane Marple on koko novellin dynamo, oma utelias ja silti hillitty itsensä. Mahtavaa! (Vaikkei novelli muuten erikoinen olekaan.)
Marple-pisteet Täydelliselle piialle 1-4.
Blogini kaikkien aikojen toisen kirjamatsin voittaa Syyttävä sormi pistein 12-8.
Jee!
No niin, joutuuhan sitä tutustumaan ihmisluontoon melko paljon, kun asuu vuodet läpeensä maalaiskylässä. Varmasti. Oletko sinä enemmän Jane Marplen tai Hercule Poirotin ystävä? Vastaa sivupalkissa olevaan gallupiin!
Syyttävän sormen taustalla olevasta koirapaperista iso kiitos Vinttikamarin Ahmulle. Voitin hänen Englanti-aiheisessa tietokilpailussaan kertakaikkisen ihanat palkinnot: Yorkshiren teetä, laventelin siemeniä ja muuta kaunista.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Camilla Läckberg: Majakanvartija
Camilla Läckberg: Majakanvartija
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Fyrfaktaren 2009
Suomentanut: Outi Menna
Ulkomainen jännitysromaani, Ruotsi
Sivuja: 501
Heillä oli pitkä automatka edessään. Hän vilkaisi takapenkille. Sam nukkui peittoon käärittynä. Pojan olisi pitänyt olla turvavöissä, mutta hän ei ollut raaskinut herättää tätä. Hän ajaisi niin varovasti kuin suinkin osaisi. Jalka hellitti vaistomaisesti hiukan kaasupolkimella.
Kesäyö oli alkanut jo vaalentua. Pimeys oli ohi melkein ennen kuin se oli ehtinyt edes alkaa. Silti tämä yö tuntui loputtomalta. Kaikki oli muuttunut. --
Kaunis Annie ajaa yöaikaan autolla päämääränään oma turvasatamansa, Gräskärin majakkasaari idyllisen Fjällbackan kylän edustalla. Annien veriset kädet puristavat auton rattia ja hänen mielessään on vain yksi ajatus: pitää päästä pois, pois väkivaltaisesta kodista kohti uutta arkea pienen Sam-pojan kanssa. Annie asettuu saarelleen, jossa kohtaa menneisyyden ääniä vuosisatojenkin takaa. Fjällbackassa viimeistellään hienoa kuntokeskusta, ja kirjailija-poliisipariskunta Erica ja Patrik opettelee arkea kolmelapsisena perheenä. Idylly kuitenkin särkyy pian, kun kaupungin talousasioista vastannut Mats Sverin löydetään murhattuna kodistaan.
Camilla Läckbergin Majakanvartija (2009) saa aloittaa heinäkuisen dekkarikokeiluni purkamisen. Blogiani seuranneet tietävät, että luen melko vähän jännityskirjallisuutta, mutta haluaisin löytää oman tieni (takaisin) dekkarien maailmaan. Olen nyt heinäkuun muutaman viimeisen viikon aikana lukenut vain dekkareita, jännityskirjoja ja mysteerejä. Voin sanoa, että tällainen teemalukeminen on ollut sekä mielenkiintoista, hivenen puuduttavaa että innostavaakin. Ennen kaikkea olen oppinut, että dekkarien kirjo on valtava. Majakanvartija saa aloittaa sen vuoksi, että se edustaa ruotsalaisia dekkareita melko tyypillisimmillään: kirjassa on totta kai murhia, poliisin perhe-elämän kuvausta, psykologista jännitystä sekä kaunista rannikkomaiseman kuvausta.
Jostain kuului lapsen naurua. Poika leikki lattialla äitinsä jalkojen juuressa ja kuunteli laulua kuten Anniekin. Hän toivoi, että olisi voinut pysyä heidän luonaan ikuisesti. Täällä he olivat turvassa, Sam ja hän.
Majakanvartijassa on myös äidinrakkauden kuvausta. Itse asiassa se on toinen teoksen kantavista teemoista. Murhatuksi joutuvan Matten äiti on aina aavistanut, että joutuu luopumaan (kirjan tapahtumahetkellä jo keski-ikäisestä) pojastaan. Perheväkivaltaa majakkasaarelleen pakeneva Annie suojelee kaikin keinoin viisivuotiasta Sam-poikaansa. 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa kovia kokeva Emelie rakastaa lastaan yli kaiken kaiken. Romaanisarjan keskeishenkilö, kirjailija Erika Falck pohtii omaa äidinrakkauttaan niin pieniä lapsiaan kohtaan kuin suhteessa siskoonsa, joka on menettänyt oman vauvansa tapaturmaisen onnettomuuden seurauksena. Äidinrakkauden vastapuolena on perheväkivalta, jonka ympärille Majakanvartijan ihmisten elämä väistämättä kiertyy yhtä lailla poliisin tai turvakotien työssä kuin monien henkilöiden (kauniiden) kodin seinien sisällä.
Hyvää hampurilaismenetelmää - kehuja ja haukkuja - noudatten totean seuraavaa: Fjällbackan kylä on yhtä ihana kuin aina ennenkin. Sen sievien talojen sisäpuolella sattuu kaikenlaista ikävää ja järkyttävääkin. Erikan ja Patrikin perhe-elämän kuvaus on raikasta ja rehellistä - ja hyvää vastapainoa kirjan muille tapahtumille. Gråskärin majakkasaari on kiehtova, pelottavakin paikka. 1800-luvulla eläneen Emelien tarina koskettaa ja kietoutuu hyvin yhteen Annien elämän kanssa. Mutta Emelien tarinan yhteensovittaminen nykyajan kanssa on myös ongelmallista. Se tuo romaaniin ripauksen yliluonnollisuutta, mitä minun on vaikea sovittaa yhteen kirjan muuten niin realistisen maailman kanssa. Toisaalta jokainen lukija voi itse päätellä, onko tuo yliluonnollisuus todellista vai onko kyse ihmismielen koukeroista. Emelien tarina jäntevöittää kirjaa, joka on muuten kovin runsas. Harmillisesti romaanissa on paljon suorastaan turhaa: on tarinapolkuja, jotka eivät tässä romaanissa johda minnekään ja on sellainen kirjo henkilöitä, että Madeleinet ja Viviannet tahtovat mennä sekaisin. Kaikkien (!) poliisienkin kotielämää ruoditaan runsaasti. Rönsyjä on jopa turhauttavuuteen saakka, dekkarin lähtökohdat tahtovat paikoin unohtua. Mutta silti kirjassa on omaa taikaansa; vaikka Majakanvartija on periaatteessa aika keskinkertaisesti kirjoitettu ja luultavasti myös helposti unohtuva kirja, on sillä sellaisia ansioita, että taidan jo hieman odottaa seuraavaa Läckberg-suomennosta.
Majankanvartija on nimittäin mainiota - ja synkeää - viihdettä jännityskirjanälkään. Se pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Se koskettaa, paikoin pöyristyttää ja ennen kaikkea koukuttaa kaikessa rönsyilyssäänkin. Psykologisen jännityksen ystäville kirja lie oikea makupala, vaikkei vannoutuneiden Läckberg-fanien ykkössuosikiksi (ehkä) ylläkään.
***
Majakanvartijan maisemissa ovat olleet myös Leena Lumi, Rachelle ja Norkku.
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Fyrfaktaren 2009
Suomentanut: Outi Menna
Ulkomainen jännitysromaani, Ruotsi
Sivuja: 501
Heillä oli pitkä automatka edessään. Hän vilkaisi takapenkille. Sam nukkui peittoon käärittynä. Pojan olisi pitänyt olla turvavöissä, mutta hän ei ollut raaskinut herättää tätä. Hän ajaisi niin varovasti kuin suinkin osaisi. Jalka hellitti vaistomaisesti hiukan kaasupolkimella.
Kesäyö oli alkanut jo vaalentua. Pimeys oli ohi melkein ennen kuin se oli ehtinyt edes alkaa. Silti tämä yö tuntui loputtomalta. Kaikki oli muuttunut. --
Kaunis Annie ajaa yöaikaan autolla päämääränään oma turvasatamansa, Gräskärin majakkasaari idyllisen Fjällbackan kylän edustalla. Annien veriset kädet puristavat auton rattia ja hänen mielessään on vain yksi ajatus: pitää päästä pois, pois väkivaltaisesta kodista kohti uutta arkea pienen Sam-pojan kanssa. Annie asettuu saarelleen, jossa kohtaa menneisyyden ääniä vuosisatojenkin takaa. Fjällbackassa viimeistellään hienoa kuntokeskusta, ja kirjailija-poliisipariskunta Erica ja Patrik opettelee arkea kolmelapsisena perheenä. Idylly kuitenkin särkyy pian, kun kaupungin talousasioista vastannut Mats Sverin löydetään murhattuna kodistaan.
Camilla Läckbergin Majakanvartija (2009) saa aloittaa heinäkuisen dekkarikokeiluni purkamisen. Blogiani seuranneet tietävät, että luen melko vähän jännityskirjallisuutta, mutta haluaisin löytää oman tieni (takaisin) dekkarien maailmaan. Olen nyt heinäkuun muutaman viimeisen viikon aikana lukenut vain dekkareita, jännityskirjoja ja mysteerejä. Voin sanoa, että tällainen teemalukeminen on ollut sekä mielenkiintoista, hivenen puuduttavaa että innostavaakin. Ennen kaikkea olen oppinut, että dekkarien kirjo on valtava. Majakanvartija saa aloittaa sen vuoksi, että se edustaa ruotsalaisia dekkareita melko tyypillisimmillään: kirjassa on totta kai murhia, poliisin perhe-elämän kuvausta, psykologista jännitystä sekä kaunista rannikkomaiseman kuvausta.
Jostain kuului lapsen naurua. Poika leikki lattialla äitinsä jalkojen juuressa ja kuunteli laulua kuten Anniekin. Hän toivoi, että olisi voinut pysyä heidän luonaan ikuisesti. Täällä he olivat turvassa, Sam ja hän.
Majakanvartijassa on myös äidinrakkauden kuvausta. Itse asiassa se on toinen teoksen kantavista teemoista. Murhatuksi joutuvan Matten äiti on aina aavistanut, että joutuu luopumaan (kirjan tapahtumahetkellä jo keski-ikäisestä) pojastaan. Perheväkivaltaa majakkasaarelleen pakeneva Annie suojelee kaikin keinoin viisivuotiasta Sam-poikaansa. 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa kovia kokeva Emelie rakastaa lastaan yli kaiken kaiken. Romaanisarjan keskeishenkilö, kirjailija Erika Falck pohtii omaa äidinrakkauttaan niin pieniä lapsiaan kohtaan kuin suhteessa siskoonsa, joka on menettänyt oman vauvansa tapaturmaisen onnettomuuden seurauksena. Äidinrakkauden vastapuolena on perheväkivalta, jonka ympärille Majakanvartijan ihmisten elämä väistämättä kiertyy yhtä lailla poliisin tai turvakotien työssä kuin monien henkilöiden (kauniiden) kodin seinien sisällä.
Hyvää hampurilaismenetelmää - kehuja ja haukkuja - noudatten totean seuraavaa: Fjällbackan kylä on yhtä ihana kuin aina ennenkin. Sen sievien talojen sisäpuolella sattuu kaikenlaista ikävää ja järkyttävääkin. Erikan ja Patrikin perhe-elämän kuvaus on raikasta ja rehellistä - ja hyvää vastapainoa kirjan muille tapahtumille. Gråskärin majakkasaari on kiehtova, pelottavakin paikka. 1800-luvulla eläneen Emelien tarina koskettaa ja kietoutuu hyvin yhteen Annien elämän kanssa. Mutta Emelien tarinan yhteensovittaminen nykyajan kanssa on myös ongelmallista. Se tuo romaaniin ripauksen yliluonnollisuutta, mitä minun on vaikea sovittaa yhteen kirjan muuten niin realistisen maailman kanssa. Toisaalta jokainen lukija voi itse päätellä, onko tuo yliluonnollisuus todellista vai onko kyse ihmismielen koukeroista. Emelien tarina jäntevöittää kirjaa, joka on muuten kovin runsas. Harmillisesti romaanissa on paljon suorastaan turhaa: on tarinapolkuja, jotka eivät tässä romaanissa johda minnekään ja on sellainen kirjo henkilöitä, että Madeleinet ja Viviannet tahtovat mennä sekaisin. Kaikkien (!) poliisienkin kotielämää ruoditaan runsaasti. Rönsyjä on jopa turhauttavuuteen saakka, dekkarin lähtökohdat tahtovat paikoin unohtua. Mutta silti kirjassa on omaa taikaansa; vaikka Majakanvartija on periaatteessa aika keskinkertaisesti kirjoitettu ja luultavasti myös helposti unohtuva kirja, on sillä sellaisia ansioita, että taidan jo hieman odottaa seuraavaa Läckberg-suomennosta.
Majankanvartija on nimittäin mainiota - ja synkeää - viihdettä jännityskirjanälkään. Se pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Se koskettaa, paikoin pöyristyttää ja ennen kaikkea koukuttaa kaikessa rönsyilyssäänkin. Psykologisen jännityksen ystäville kirja lie oikea makupala, vaikkei vannoutuneiden Läckberg-fanien ykkössuosikiksi (ehkä) ylläkään.
***
Majakanvartijan maisemissa ovat olleet myös Leena Lumi, Rachelle ja Norkku.
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Dekkarit, minä ja Rautalammin museo
Peuran museona tunnettu Rautalammin museo ei liity mitenkään dekkareihin tai kesälukemisiini, mutta se on eräs niistä paikoista, joissa olen lomani aikana vieraillut. Suonenjoelta kotoisin olevana koen vanhan emäpitäjän Rautalammin monellakin tapaa tutuksi: osaksi kotiseutuani Sisä-Savoa, syksyisten pestuumarkkinoiden paikkakunnaksi sekä siksi pikkukyläksi, jossa asuvaan poikaan oli tavattoman ihastunut 12-vuotiaana (mutta eihän siitä koskaan tullut muuta kuin pelkkää kikattelua, onneksi!).
Rautalampi on edelleen kaunis ja viehättävä paikkakunta, jossa olevaa museota voin mielihyvin suositella kenelle tahansa. Kirkonkylän upein rakennus - vaikka hienoja ovat kirkko ja omalla tavallaan myös "pilvenpiirtäjä" - pitää sisällään muun muassa Pekka Halosen taidetta ja Korholan kartanon esineistöä. Vaihtuvat näyttelyt tänä vuonna ovat Ivar Ekströmin valokuvanäyttely Metsäkansa sekä suloinen Ihanat nukkekodit. Nukkekotien joukosta bongasin muutaman Anna-Mari Kaipaisen tekemän suloisen ja kekseliään talon ja kehoitan kaikkia tutustumaan Kaipaisen Mollamari-blogiin. Niin - ja Rautalammilla sijaitsee myös Juoksuhaudantie, katu, joka nimettiin vuosi sitten uudelleen Rautalammilla lapsuutensa viettäneet Kari Hotakaisen kunniaksi. Muita paikkakunnalla asuneita kirjailijoita ovat muun muassa Matti Rossi ja Veijo Baltzar.
Mutta ne dekkarit? Periaatteessahan Rautalampi voisi antaa hyvän miljöön kotimaiselle dekkarille, koska mielestäni parhaimmat jännityskirjat sijoittuvat pienelle paikkakunnalle, jonka jokainen asukas tuntee toisensa, jossa on niin kylänraittia, metsää, järvimaisemia kuin vanhoja rakennuksiakin. Että miksikäs ei! En nyt kuitenkaan jaarittele tämän enempää Rautalammista, vaan luon pienen katsauksen dekkareihin ja minuun.
Minut ja blogini tuntevat tietävät, etten lue dekkareita. Se on totta kai liioittelua, koska olen blogini olemassaoloaikanakin lukenut kokonaisen (pienen) joukon jännityskirjallisuutta; perinteisiä dekkareita on ehkä vähän, mutta jännitystä ja arvoituksia tarjoavat myös suursuosikkini Harjukaupungin salakäytävät tai Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessäkin. Mysteerejä löytyy sitten laajemminkin, aina Joel Haahtelasta Sarah Watersiin. Sille, etten juurikaan lue kuka-sen-teki-tyylisiä dekkareita on hyvä syy: kyllästyminen. Lukiolaisena ja nuorena (!) opiskelijana luin oikeastaan vain dekkareita, John Irvingiä tai Italo Calvinoa. Irvingiin ja Calvinoon en ole kyllästynyt vieläkään, mutta dekkareihin väsyin, vaikka luin niinkin erilaisia kirjailijoita kuin Elisabeth Georgea, Ian Rankinia, Maria Langia, P.D. Jamesia, Eeva Tenhusta, Patricia Cornwelliä ja Leena Lehtolaista. En enää saanut dekkareista mitään irti ja satunnaiset paluut jännäreiden maailmaan 2000-luvulla vain lisäsivät kyllästymistäni.
Monista tv-dekkareista pidän, etenkin Midsomerin murhista ja Agatha Christie -filmatisoinneista. Dekkariolo kuitenkin oli jäänyt kaihertamaan. Halusin oppia pitämään ihan perinteisistä dekkareista, nauttia niiden tuomasta aivojumpasta. Viime vuonna luin kokeeksi Camilla Läckbergin Merenneidon, tänä vuonna Ann Rosmanin Noitavasaran. Molemmista pidin, mutta kumpaankaan ei ihastunut, pikemminkin väsyin - taas kerran. Koska olen joskus ihmeellisen sinnikäs, otin nyt lomaprojektikseni lukea pelkkää jännityskirjallisuutta. Kyllästymisen pelon karkoittaakseni valitsin erilaisia kirjoja: uutuuksia ja klassikoita, lastenkirjoja (jännitystä ja mysteerejä voi olla ilman murhiakin) sekä erään huumorina menevän yllätyksen, jota en vielä paljasta. Mystiikkaa sisältäviä jännäreitä en valinnut, koska vierastan mystiikkaa muutenkin, minun on vaikea suhtautua yliluonnolliseen. Nyt olen lukenut kuvan pinon kirjoista puolet, ennen heinäkuun loppua ehtinen loputkin. Tulen varmasti kirjoittamaan erillisen postauksen jokaisesta kirjasta, jaksattekohan lukea? Sen verran voin vihjaista, että olen pitänyt eniten Kuolemasta Sherlock-seurassa sekä Ei enää murhista, Majakanvartija piti otteessaan, muttei minusta taida Läckeberg-fania kuitenkaan tulla. Valkopukuisen naisen ja Syyttävän sormen otan mukaan seuraavalle pienelle lomamatkalleni, joka alkaa huomenna. Ja senkin voin vielä sanoa, että olen viihtynyt jännärien parissa mainiosti viime päivien aikana.
Nyt palaan hetkeksi Savoon. Rautalampiakin tutumpi minulle on Kuopio, tuo hieno kulttuurikaupunki. Koska en päässyt kirjabloggaajien Kuopio-symposiumiin, kuljin nyt osittain heidän jäljillään ja istuskelin muun muassa kahvila Kanelissa ja mietin Minna Canthia.
Olen lähdössä huomenna Tukholmaan ja haluan dekkarien lisäksi jotain muutakin lukemista: teidän kommenttejanne! Kertokaa siis minulle, että mikä on oma suhteenne dekkareihin? Jos tällaista suhdetta ei ole, niin mikä sitten on suhteenne Rautalampiin? Ja jos sitäkään suhdetta ei ole, niin kyllähän suhteettomuuskin sopii. :)
Kaikkien kommentoijien kesken arvon kaksi palkintoa: Ensimmäinen saa Kuopion museosta ostamani Minna Canth -paperinuken sekä rintamerkin, jossa lukee Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää. Toinen palkinto on Camilla Läckbergin uutuusdekkari Majanvartija. Kerrothan, kumpaa palkintoa tavoittelet. Arvonta-aikaa on sunnuntaihin 5.8. saakka.
Arpaonnea ja kesäiloa!
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Instagramia ja dekkari-teemalukemisen väliaikatietoja
Kiitos Silkkiä ja samettia -blogin ihanan Petriinan, keksin kesälomapuhteiksi käsitellä puhelimella ottamiani kuvia Instagram-ohjelmalla. Helppoa, toivottavasti tunnelmaltaan hivenen elokuvamaista ja äärimmäisen koukuttavaa.
Kuvaleikittelyn ohella olen kesälomallani retkeillyt siellä täällä Pohjois-Savossa ja luulen, että teen täällä blogissanikin piakkoin pienen poikkeaman kirjoista savolaismaisemiin. Nyt kuitenkin on pienen väliraportin paikka. Edellisessä postauksessani kerroin, että aion lomani aikana lukea dekkareita, jännäreitä, mysteerikertomuksia ja lastenkirjojenkin puolella viipyillä rosvojen parissa. Ja niin olen tehnyt. Aloitin lomani virallisesti tämän viikon alussa, mutta luin kyllä jo viime lauantain ensimmäiseksi lomapäiväkseni. Koska sää ei ole suosinut, olen retkeilyn ja sukulaistapaamisten ohella ehtinyt lukea varsin reippaaseen tahtiin. Olen lukenut kaksi uutuusjännäriä, jotka molemmat ovat varsin perinteisiä kuka-sen-teki -dekkareita, yhden pienoisromaani(klassiko)n e-kirjana sekä yhden riemukkaan lastenkirjan, jossa ryöstely on kaiken keskiössä. Olen viihtynyt, kokenut jännitystä ja havainnut dekkareissa jotain äärimmäisen rentouttavaa. Kolmen dekkarin jälkeen kaipaan kuitenkin jo jotain muuta. Sen vuoksi, teemalle edelleen uskollisena, luen tähän väliin yhden kirjan, joka on ennakko-odotusteni mukaan enemmän mysteeri tai arvoitus kuin murhatarina. Sen jälkeen taitaa olla taas murhien aika.
Sen verran haluan pitää yllä jännitystä, etten vielä paljasta, mistä kirjoista on kyse. Kirjoitan aikanaan kunnollisen koosteen tai kokonaisen joukon erillisiä blogiarvioita tai -esittelyjä lukemistani kirjoista.
Neiti Marplen tapaan olen alati utelias ja kyselen, että mitä sinä luet juuri nyt? Dekkaria? Vai jotain ihan muuta?
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Hiuksia nostattava heinä(puoli)kuu
Kesä ja loma. Kaksi ihanaa sanaa, jotka pitävät sisällään niin paljon: aurinkoa, sadetta, pitkään nukkumista (mikä voi tosin osoittautua perheenäidin haaveeksi vain) ja yövalvomista (= lukemista), mansikoita, kotona oleilua ja matkanpoikasia, metsäreissuja, järvimaisemia ja hieman merituultakin, kaupunkielämää ja maaseutua, leipomista, ystäviä, trampoliinihyppymistä. Ja bloggauslaiskuutta.
Keskityn siis ainakin jonkin aikaa lomailuun myös blogini suhteen, mutta mikäs kirjabloggaaja minä olisin, jos en lomallani lukisi! Tällä kertaa aion lomailun lomassa lukea heinäkuun loppupuolen temaattisesti. Koska varmasti kaikki minut tuntevat tietävät, etten ole vuosiin ollut innostunut jännityskirjallisuudesta, aion omistaa heinäkuun loppupuolen tuolle hiuksia (ainakin melkein) nostattavalle ja aina niin koukuttavalle lajityypille. Mutta koska olen minä, en aio lukea mitään silpoja-sarjamurhaaja-dna-näyte -romaaneja (ihan vain siksi, että varmasti väärien ennakkoluulojeni mukaan ne ovat kaavamaisia eivätkä ne vaan jaksa kiinnostaa), vaan jotain muuta. Pyrin viipymään niin koti- kuin ulkomaisessa jännityksessä, lukemaan perinteisiä dekkareita sekä mysteerillä vain osittain maustettuja romaaneja ja totta kai sekä uutuuksia että klassikoita. Ja lastenkirjoissakin liikutaan nyt heinäkuussa arvoitusten maailmassa ja kokonaisen rosvojoukkion seurassa.
Alkukesästä ystäväni Kirjavan kammarin Karoliina kertoi minulle Muumipeikon äitiä lainaten, että jos kesän ensimmäinen perhonen on keltainen, tulee kesästä hauska. Jos se taas on nokkosperhonen, on kesästä muodostuva jännittävä. Oman kevääni ensimmäinen perhonen toukokuussa oli sitruunaperhonen ja hyvä niin, sillä hauskuus on kuitenkin sitä, mitä omaan elämääni kaipaan enemmän kuin jännitystä. Nyt minulla on toivottavasti hauska kesä, jonka jännitys tapahtuu kirjankansien sisäpuolella!
Hauskaa ja/tai jännittävää heinäkuuta itse kullekin!
perjantai 13. heinäkuuta 2012
Louise Erdrich: Anna meille siivet
Kustantaja: Tammi 1985 (Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos)
Alkuteos: Love Medicine 1984
Suomentanut: Helene Kortekallio
Ulkomainen (mosaiikki)romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 299
Hän ei kadottanut suuntavaistoaan edes lumisateen alkaessa. Hänen jalkansa muuttuivat tunnottomiksi, mutta hän ei kantanut huolta matkan pituudesta. Ankarat tuulenpuuskat eivät saisi häntä poikkeamaan suunnasta. Hän jatkoi kulkuaan. Ja vaikka hänen sydämensä käpertyi kokoon ja hänen ihonsa kävi ritisevän kylmäksi, se ei merkinnyt mitään, sillä puhdas ja alaston osa hänestä jatkoi matkaa.
Sinä pääsiäisenä satoi enemmän lunta kuin neljäänkymmeneen vuoteen, mutta June ylitti sen kuin veden ja pääsi kotiin.
Kashpawin, Morrisseyn ja Lamartinen suvut asuttavat chippewoiden reservaattia Pohjois-Dakotassa.
Asuntovaunujen täyttämä reservaatti sijaitsee alueella, jossa on kuivaankin vuodenaikaan seisovaa ruskeaa vettä. Alueen mahtitalo (!) on hilseilevän maalin peittämä, entistä petuniaa, reservaattiin johtaa kuoppainen ja pölyinen tie. Asuntovaunojen ja tönöjen seinien sisälle mahtuu kokonaisen heimon tarina, monta ihmiselämää. On Marie Kashpaw, kovia kokenut matriarkka, josta oli tulla pyhimys vuosia sitten sairasta nunnakoulua käydessään, on Lulu Lamartine lukuisine poikineen, on Nector Kashpaw, jonka sekä Marie että Lulu haluavat, vanhanakin. On nuori Albertine Johnson ja hänen tätinsä June Morrissey, entinen kaunotar, joka ei pärjää tässä elämässä. Kaikki alkaakin Junen kuolemasta. Humalainen nainen paleltuu lumikinoksiin. Järkyttävä kuolema ei ole tavaton tapa kuolla kylmällä preeria-alueella, ei etenkään intiaaneille.
Resevaattiin mahtuu kaikkiaan 14 tarinaa, jotka kaikki kerrotaan Louise Erdrichin 1984 ilmestyneessä esikoisromaanissa Anna meille siivet. 1930-luvulta romaanin nykypäivään, 1980-luvulle saakka ulottuvat kertomukset rakentavat kuvaa intiaanien ja valkoisen valtaväestön suhteista, reservaatin sisäisestä hierarkiasta ja uskomuksista sekä eri sukupolvien kohtaamattomuudesta - monista kulttuurista kuiluista.
Mutta kun hän alkaa puhua lemmenlääkkeestä, vaaran tunne saa selkäni kihelmöimään. Lemmenlääkkeet ovat eräänlainen chippewoiden vanha erikoisuus. Mikään muu heimo ei hallitse niitä yhtä hyvin. Mutta lemmenlääkkeet eivät ole amatöörien hommia. Semmoista ei hankita noin vain eikä ilman maksua. Ennen lemmenlääkkeen hankkimista on tiivistettävä mielensä hiton hyvin. Asiaa on harkittava syvällisesti. Valittava oikea sekoitus. Koko elämä saattaa mennä lopullisesti pilalle, jos lääkkeeseen jauhaa yhden väärän ainesosan.
Anna meille siivet on alkukieliseltä nimeltään Love Medicine, "Lemmenlääke". Tällä kertaa pidän suomennetusta nimestä enemmän kuin siitä, miltä sanasta sanaan suomennettu nimi kuulostaisi: Lemmenlääke voisi antaa väärän mielikuvan kepeydestä tai sitten taikauskoisista tavoista. Romaanissa toki tehdään lemmenlääkettä ja sen voimaan uskotaan, mutta yhtä lailla uskotaan pyhimyksiin, paholaisiin sekä ihmiselle kohtalonomaisesti annettuihin kortteihin, joilla oma elämä on pelattava, jos vaan jaksaa. Anna meille siivet kuvastaa hyvin sitä ehkä ainoaa toivetta, joka vuosisatojen ajan alistetulla kansanosalla on: että saisi siivet, jotka kantaisivat yli reservaatin parakkiasuntojen, alkoholismin ja perheväkivallan. Erdrich, joka itsekin on chippewa, tuntee oman heimonsa lähtökohdat ja noiden lähtökohtien epätoivon.
Romaani on rakenteeltaan mosaiikkimainen. Monet sen luvuista, tai tarinoista, voi lukea itsenäisinä kertomuksina, mutta kyse ei ole novelli- tai tarinakokoelmasta, sillä se, mitä alussa tapahtuu, kulkee mukana koko teoksen ajan ja sulkeutuu vasta aivan loppusivuilla. Tästä syystä tyylipuhtaasti postmodernin pirstalainen kerronta kasvaa ehjäksi romaaniksi. Erdich kuljettaa mosaiikkiromaaniaan harvinaisen moniäänisesti. On kuin kokonainen heimo, tai ainakin sen keskeissuvut, saisi äänensä kuuluviin, mutta aina yksilötasoisesti ihminen kerrallaan. Kaikki kuitenkin liittyy kaikkeen ja kertomuksissa näkyy jatkumo aikakaudesta uuteen, sukulinjasta toiseen.
Vaikka Anna meille siipiä on kuvailtu sukusaagaksi, ei saagan laajuus tai keskeishenkilöiden määrä hukuta lukijaansa, vaan jokainen yksittäinen luku tuo kertojansa näkökulman esille väkevänä, yhtä lailla alistuneena kuin toisaalta uhmakkaana, itsenäisenä ja pystypäisenä. Erdrich on henkilökohtainen ja poliittinen: reservaatista poispääsy takaa paremman elämän - tai entistäkin pahemman, mutta toisaalta reservaatti on koti. Erdrich ottaa kantaa myös suoraan kirjoittaen, kuinka Yhdysvaltain valtion aikaansaama maanluovutusohjelma on pelkkä vitsi. Ja kun valtio tai yksityisetkään organisaatiot eivät tee mitään, jää jäljelle kaksi asiaa: viina ja rakkaus. Niitä hakevat sekä naiset että miehet, sillä kun piirakat kerran särkyvät, niitä ei saa millään entiselleen. Silloin tarvitaan myös kirjan nimessä olevaa lemmenlääkettä, ainakin omaa oloa helpottamaan.
En ole lukenut kovinkaan monia Yhdysvaltain intiaaneista kertovia romaaneja. En ainakaan sellaisia, joiden kirjoittaja on itse intiaani ja kantaa oman heimonsa perintöä niin voimakkaasti. Anna meille siivet on intiaanikirja. Mutta se on myös amerikkalaisen modernin realismin perintöä hienosti kantava teos, joka kertoo siitä vaikeasta, miltei mahdottomasta tiestä, jota chippewat kulkevat saadakseen arvoisensa elämän.
****
Erdrichiä ei ole luettu blogeissa, mutta soisin kyllä hänelle ainakin jonkin verran blogisavuja ihan hänen romaaniaiheidensa vuoksi. Jussi Hirvi on kirjoittanut kirjailijasta artikkelin.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Enna Airik: Haavemaa
Enna Airik: Haavemaa
Kustantaja: Karisto 2012
Kuvitus: Enna Airik
Kotimainen satukirja, klassishenkinen kuvakirja
Sivuja: 32
Rakas haavekirjani
Tämä on tarina tytöstä, joka oli hyvin sairas. Mutta eräänä päivänä tyttö sai ihmeellisen lahjan, joka vei hänet toiseen maailmaan. Siellä oli aurinkoinen kesäpäivä, sillä sellaisina päivinä parannutaan kaikista taudeista. Tyttö istui lehmuksen alla ja ihaili joutsenia ja nautti auringon lämmöstä, sillä ennen häntä oli aina palellut. Mäen päällä loisti valkoinen kartano kuin suunnaton helmi. Ja yksi kartanon huoneista oli tytön ikioma.
Aana pani kirjan sivuun. Hänen päätään oli alkanut särkeä. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi:
- Rakas kirja, anna minun päästä Haavemaahan.
Koleana ja pimeänä marraskuun päivänä Aana-tyttö makaa kuumeisena sängyssään. Hän on maannyt siellä jo kauan eivätkä kivut tahdo millään hellittää. Vanhempansa menettänyt Aana asuu Oili-tätinsä luona. Täti hoitaa Aanaa ja kantaa syvää huolta tytön voinnista. Eräänä päivä Aana saa lahjaksi päiväkirjan, jonka oivaltaa olevan aivan ainutlaatuinen. Kirja on kuin taikakirja, sillä kaikki se, minkä Aana kansien väliin kirjoittaa, muuttuu oikeaksi ja eläväksi. Oikeaksi ja eläväksi muuttuu myös Aanan Haavemaa, jossa on aina kesä ja jossa kaikki on niin viehättävää. Ja mikä tärkeintä, enää ei ole kipuja, vaan Aana on terve ja voimakas! Mutta miksi Oili-täti on silti koko ajan niin huolissaan? Miksi Aanan valkea otsa kehkuu aina vain kuumempana ja kuumempana?
Enna Airik -taiteilijanimeä käyttävän Hanna Immosen kuvakirja Haavemaa (2012) on kaunis ja riipaiseva satu sairaasta tytöstä, mielikuvituksen lennosta, isän ja äidin kaipuusta sekä kaikista niistä asioista, joita tyttölapsi saattaa toivoa: koiranpennuista, lelukaupasta, mansikkakääretortusta ja kutsuista sekä parhaasta ystävästä. Kirja käsittelee vaikeita teemoja monitasoisesti toisaalta ihanaa satua kuljettaen, toisaalta sairauden ja menetysten aihioita käsitellen.
Airik kirjoittaa pääosin sujuvasti. Vaikka tarina kertoo sairaasta orpotytöstä, ei kerronta ole kuin aavistuksen imelää. Se on pikemminkin vanhanaikaista - tai ajatonta. Haavemaa voisi varsin hyvin olla 1920-luvulla kirjoitettu satu, mutta se sopii hyvin nykyaikanakin kirjoitetuksi ja kerrotuksi. Itse asiassa kirja melkein virkistää erilaisuudellaan nimenomaan nykykontekstissa, jossa lastenkirjoissa kuvaillaan yleisimmin (ihanan)sotkuista arkielämää tai sitten fantasiasiipien sävyttämää lennokasta menoa. Airikin käyttämät kielikuvat ovat pikkutyttöjen - tai runotyttöäitien - maailamasta. Hän kirjoittaa juhlapuvusta, jonka tylli kahisee kuin meren vaahto ja kuumeisen Aanan mielessä jostain kuuluu tähtien helinää. Kerrontaa vaivaa pieni toisteisuus, esimerkiksi kartanon helmimäisyys mainitaan useamman kerran. Tämä ei tietenkään ole suuri puute, kun ottaa huomioon sen, että kyse on lastenkirjasta, jossa toisto voi käydä tyylikeinosta. Mutta koska kieli on pääosin rikasta ja kuvailevaa, hypähtävät muutamat eri sivuilla käytetyt, keskenään tismalleen samat kielikuvat väistämättä silmään.
Haavemaan teemat ovat vakavia, koska niissä käsitellään muun muassa kuolemaa, sairautta ja yksinäisyyttäkin. Nämä teemat ovat siinä määrin suuria, että kehoitan kirjaa lapsilleen lukevien varaavan aikaa keskusteluun vielä lukemisen jälkeen. Ainakin meillä syksyllä ekaluokalle menevä tyttö koki surua lukemisen aikana, vaikkei sadun symboliikka vielä ihan täysin avautunut hänelle samalla tavalla kuin aikuislukijalle.
Tarinan monitasoisuutta kuvastaa - kirjaimellisesti - parhaiten Airikin kuvitus. Kirjan jokaisella aukeamalla on suuri värikuva, joka kertoo Aanan unelmaisesta elämästä Haavemaassa. Tekstisivun alalaidassa kulkee toinen tarina: se, joka itse sadussa kerrotaan rivien välissä. Mustavalkokuvitus näyttää kirjan reaalimaailman, Oili-tädin huolen ja apteekkireissut, Aanan sairasvuoteen ja tietenkin tärkeän päiväkirjan. Tämä ratkaisu on onnistunut, kaunis ja kirjassa sanoin kerrotun tarinan tukijana oivallinen. Mitä Airikin kuvitusjälkeen tulee, niin se on yksinkertaisesti upeaa. Airik on taiteen maisteri, minkä vuoksi hän tuntee varmastikin hyvin taidehistoriaa ja kantaa sekä tietoisesti että kunnioittaen klassisten kuvittajien, kuten kotimaisten Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin tai ruotsalaisen Elsa Beskown tyyliä. Kuvat on rauhallisia, kauniita, selkeitä ja silti yksityiskohdissaan rikkaita. Satukirjojen kohdalla pidän (myös) tästä suloisesta ja sadun lumoa kantavasta tyylistä, ja toivon että Airik julkaisee jatkossakin kuvakirjoja.
Haavemaa on varmastikin kaunein tänä vuonna lukemani lastenkirja. Se on myös ehdottomasti surullisin.
****
maanantai 9. heinäkuuta 2012
Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli
Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli
Kustantaja: Tammi 2011, Keltainen kirjasto
Alkuteos: El viento de la luna 2006
Suomentanut: Tarja Härkönen
Kansi: Laura Lyytinen
Ulkomainen romaani, Espanja
Sivuja: 323
On vielä pari tuntia siihen kun kuumuus hellittää ja tervapääskyjen viserrykset ja rouva Francisin ohjelman tunnussävelet alkavat kuulua. Apollo-alus on tehnyt matkaa jo kaksi tuntia kaksikymmentäyksi minuuttia. Kellon näyttäessä tasan satakaksi tuntia kuumoduuli laskeutuu tasangolle, jota kutsutaan Rauhallisuuden mereksi. Vedettömään mereen mineraaliaalloille, jotka kaukaa katsottuna näyttävät tuulen nostamilta, vaikke Kuussa tuulekaan.
Kuussa ei tuule, sen tietävät kaikki. Mutta kun oma sisäinen maailma kuohuu alkavaa teini-ikää ja oma kotimaa tempoilee Francon hallinnon alla, voivat kuun vertauskuvalliset tuulet tuoda mukanaan jotain uutta. Ainakin ne tuovat ihmeiden ajan, kun Neil Amstrong 21.7.2969 ottaa ensimmäiset ihmisaskeleet kuun pinnalla. Munkkien pitämää ankaraa kouluopetusta ja oman kodin raskasta työtä tieteiskirjallisuuteen pakenevalle kolmetoistavuotiaalle 1960-luvun viimeinen kesä on täynnä salaisuuksia ja toiveita, jotka kasvattavat kohti vierasta ja silti ja siksi niin kiehtovaa aikuisuutta.
Espanjalaisen Antonio Muñoz Molinan romaani Kuun tuuli (2006) on muistelevalla kertojanäänellä minä-muodossa kerrottu kuvaus kasvamisesta tiiviissä ja lämpimässä suku- ja kyläyhteisössä sekä salesiaanikoulun julmassa maailmassa, valmiiksi annetun roomalais-katolilaisen maailmankuvan kyseenalaistamisesta sekä pakenemisesta tieteiskirjallisuuteen ja seksuaalisiin uniin. Apollo-kuualus kiertää maapalloa ja sen rytmi sekä avaruuden äänetön äärettömuus muuttuvat osaksi minä-kertojan oman sydämensykettä. Kuun tuuli on kertomus siitä, miten ihminen on sama kuin ennenkin, muttei enää täysin tunne itseään.
Isä poistaa tomaatista pikkuiset siemenet veitsenkärjellä ja jättää ne sanomalehdenpalan päälle. "Jokaisen siemenen sisässä on koko kasvi", hän mutisee kuin ääneen ajatellen, "mikä valtava mysteeri". Jokaisen siemenen sisälle kätkeytyy kaikkien tuhansien lehtien ja pitkien haurauden versojen muoto, ja myös kaikkien niiden tomaattien muoto jotka puhkeavat esiin pieninä vaaleanvihreinä palloina kukkansa kuihduttavien verkkolehtien keskelle ja alkavat sitten hiljalleen kasvaa ja muuttua auringon vaikutuksesta vaaleanpunaiseksi, kunnes ovat kypsää hedelmälihaa, samalla kertaa vesisäiliö ja uusien siementen varasto, josta muutaman parhaimmaksi arvioimansa siemenen isä kuivaa auringossa ja panee säilöön kangaspussiin kuin kultakolikot, jotka alkavat kasvaa korkoa, kantaa uudestaan hedelmää, kunhan tulee uusi vuosi, ennustettavissa oleva, rauhoittava tulevaisuus, samanlainen kuin menneisyys.
Työteliäät espanjalaisnaiset, vaiteliaat miehet, poika joka on lukutoukka ja fundamentalistisen uskonnollisuuden kyseenalaistaja, mutta jolle on annettu työmiehen kädet. Heinäkuun paahteinen ilta ja kypsyvät iänikuiset tomaatit tai oliivit, kokonaan toisesta maailmasta kuuluva radiolähetys ja vuoden loppupuolella äkkikäinen, kaiken valaiseva lumisade. Kuun tuulessa on paljon symboliikkaa. Molina kirjoittaa kauniisti, mutta jossain määrin koukeroisesti. Hän lauseensa ovat paikoin pitkiä, jopa puolen sivun mittaisia, mutta tarvittaessa myös lyhyitä, melkein toteavia. Tuo koukeroisuuden ja selkeyden vuorottelu sovittuu saumattomasti yhteen siihen rytmiin, jota teinipojan mieli ja taianomainen kuulento kertomuksessa kannattelevat. Kertoja on selvästi aikuinen, muisteleva kertoja, mutta Molina pääsee minä-kertojansa sisäiseen maailmaan niin hyvin, että muistelevan romaanin voisi uskoa olevan osin suoraan omaelämäkerrallinen tai ainakin autofiktiivinen.
Kun aloitin Kuun tuulen, pohdin lukevani kirjaa, jonka kuuluisi saada ihanuusvaroitus. Mutta sitten Molina - ehkä onneksi - tuokin romaaniinsa melkoisen annoksen tieteen ja uskonnon vuoropuhelua sekä teini-ikäisen pojan orastavaa, hyvin yksityistä seksuaalisuutta. Ehkä tuosta jälkimmäisestä johtuen teoksessa on jotain vieraannuttavaa tai vaivaannuttavaa, jotain sellaista, josta en saanut kiinni. Voi olla, että kuvaukset teini-ikäisen pojan kosteiden unien seurauksena reisille miltei räjähtävästä spermasta tulevat iholle liiaksikin ja sen vuoksi etäännyttävät. Ehkä koin myötähäpeää, vaikkei masturboinnissa sellaiseen olekaan syytä. Ja tämä tunne jos mikä kertoo Molinan taitavuudesta kirjailijana: hän voi kirjoittaa iltapalasta granaattiomenapuun alla tai Venuksen ja uudenkuun runollisesta lähekkäisyydestä, mutta muistuttaa samalla siitä edelleen jatkuvasta rumastakin ristiriidasta, joka jakaa maailmaa niin kyläyhteisön kuin koko maapallonkin tasolla. Franco ja kirkko hallitsevat Espanjaa, työläistausta uhkaa velvoittaa pojan pois lukemisen maailmasta, opettajina toimivat munkit sukupuolisuudesta. Ulkoa tulevien ristipaineiden alla on vaikea kasvaa, kun yhtäällä odotetaan toista ja toisaalla jotain ihan muuta.
Kuun tuuli on hieno romaani. Sen lukeminen on suorastaan rauhoittavaa ja luulen, että tulen lukemaan vaikean kirjailijan maineessa olevan Molinan muitakin teoksia. On aina ilo lukea romaaneja jotka sekä antavat älyllisiä sykäyksiä että kuvailevat maailmaa kaikkea niin kauniisti ihmetellen: miten pitkälle unohduksen ja unen syliin minun on pitänyt upota tavatakseni itseni uudestaan --.
****
Kustantaja: Tammi 2011, Keltainen kirjasto
Alkuteos: El viento de la luna 2006
Suomentanut: Tarja Härkönen
Kansi: Laura Lyytinen
Ulkomainen romaani, Espanja
Sivuja: 323
On vielä pari tuntia siihen kun kuumuus hellittää ja tervapääskyjen viserrykset ja rouva Francisin ohjelman tunnussävelet alkavat kuulua. Apollo-alus on tehnyt matkaa jo kaksi tuntia kaksikymmentäyksi minuuttia. Kellon näyttäessä tasan satakaksi tuntia kuumoduuli laskeutuu tasangolle, jota kutsutaan Rauhallisuuden mereksi. Vedettömään mereen mineraaliaalloille, jotka kaukaa katsottuna näyttävät tuulen nostamilta, vaikke Kuussa tuulekaan.
Kuussa ei tuule, sen tietävät kaikki. Mutta kun oma sisäinen maailma kuohuu alkavaa teini-ikää ja oma kotimaa tempoilee Francon hallinnon alla, voivat kuun vertauskuvalliset tuulet tuoda mukanaan jotain uutta. Ainakin ne tuovat ihmeiden ajan, kun Neil Amstrong 21.7.2969 ottaa ensimmäiset ihmisaskeleet kuun pinnalla. Munkkien pitämää ankaraa kouluopetusta ja oman kodin raskasta työtä tieteiskirjallisuuteen pakenevalle kolmetoistavuotiaalle 1960-luvun viimeinen kesä on täynnä salaisuuksia ja toiveita, jotka kasvattavat kohti vierasta ja silti ja siksi niin kiehtovaa aikuisuutta.
Espanjalaisen Antonio Muñoz Molinan romaani Kuun tuuli (2006) on muistelevalla kertojanäänellä minä-muodossa kerrottu kuvaus kasvamisesta tiiviissä ja lämpimässä suku- ja kyläyhteisössä sekä salesiaanikoulun julmassa maailmassa, valmiiksi annetun roomalais-katolilaisen maailmankuvan kyseenalaistamisesta sekä pakenemisesta tieteiskirjallisuuteen ja seksuaalisiin uniin. Apollo-kuualus kiertää maapalloa ja sen rytmi sekä avaruuden äänetön äärettömuus muuttuvat osaksi minä-kertojan oman sydämensykettä. Kuun tuuli on kertomus siitä, miten ihminen on sama kuin ennenkin, muttei enää täysin tunne itseään.
Isä poistaa tomaatista pikkuiset siemenet veitsenkärjellä ja jättää ne sanomalehdenpalan päälle. "Jokaisen siemenen sisässä on koko kasvi", hän mutisee kuin ääneen ajatellen, "mikä valtava mysteeri". Jokaisen siemenen sisälle kätkeytyy kaikkien tuhansien lehtien ja pitkien haurauden versojen muoto, ja myös kaikkien niiden tomaattien muoto jotka puhkeavat esiin pieninä vaaleanvihreinä palloina kukkansa kuihduttavien verkkolehtien keskelle ja alkavat sitten hiljalleen kasvaa ja muuttua auringon vaikutuksesta vaaleanpunaiseksi, kunnes ovat kypsää hedelmälihaa, samalla kertaa vesisäiliö ja uusien siementen varasto, josta muutaman parhaimmaksi arvioimansa siemenen isä kuivaa auringossa ja panee säilöön kangaspussiin kuin kultakolikot, jotka alkavat kasvaa korkoa, kantaa uudestaan hedelmää, kunhan tulee uusi vuosi, ennustettavissa oleva, rauhoittava tulevaisuus, samanlainen kuin menneisyys.
Työteliäät espanjalaisnaiset, vaiteliaat miehet, poika joka on lukutoukka ja fundamentalistisen uskonnollisuuden kyseenalaistaja, mutta jolle on annettu työmiehen kädet. Heinäkuun paahteinen ilta ja kypsyvät iänikuiset tomaatit tai oliivit, kokonaan toisesta maailmasta kuuluva radiolähetys ja vuoden loppupuolella äkkikäinen, kaiken valaiseva lumisade. Kuun tuulessa on paljon symboliikkaa. Molina kirjoittaa kauniisti, mutta jossain määrin koukeroisesti. Hän lauseensa ovat paikoin pitkiä, jopa puolen sivun mittaisia, mutta tarvittaessa myös lyhyitä, melkein toteavia. Tuo koukeroisuuden ja selkeyden vuorottelu sovittuu saumattomasti yhteen siihen rytmiin, jota teinipojan mieli ja taianomainen kuulento kertomuksessa kannattelevat. Kertoja on selvästi aikuinen, muisteleva kertoja, mutta Molina pääsee minä-kertojansa sisäiseen maailmaan niin hyvin, että muistelevan romaanin voisi uskoa olevan osin suoraan omaelämäkerrallinen tai ainakin autofiktiivinen.
Kun aloitin Kuun tuulen, pohdin lukevani kirjaa, jonka kuuluisi saada ihanuusvaroitus. Mutta sitten Molina - ehkä onneksi - tuokin romaaniinsa melkoisen annoksen tieteen ja uskonnon vuoropuhelua sekä teini-ikäisen pojan orastavaa, hyvin yksityistä seksuaalisuutta. Ehkä tuosta jälkimmäisestä johtuen teoksessa on jotain vieraannuttavaa tai vaivaannuttavaa, jotain sellaista, josta en saanut kiinni. Voi olla, että kuvaukset teini-ikäisen pojan kosteiden unien seurauksena reisille miltei räjähtävästä spermasta tulevat iholle liiaksikin ja sen vuoksi etäännyttävät. Ehkä koin myötähäpeää, vaikkei masturboinnissa sellaiseen olekaan syytä. Ja tämä tunne jos mikä kertoo Molinan taitavuudesta kirjailijana: hän voi kirjoittaa iltapalasta granaattiomenapuun alla tai Venuksen ja uudenkuun runollisesta lähekkäisyydestä, mutta muistuttaa samalla siitä edelleen jatkuvasta rumastakin ristiriidasta, joka jakaa maailmaa niin kyläyhteisön kuin koko maapallonkin tasolla. Franco ja kirkko hallitsevat Espanjaa, työläistausta uhkaa velvoittaa pojan pois lukemisen maailmasta, opettajina toimivat munkit sukupuolisuudesta. Ulkoa tulevien ristipaineiden alla on vaikea kasvaa, kun yhtäällä odotetaan toista ja toisaalla jotain ihan muuta.
Kuun tuuli on hieno romaani. Sen lukeminen on suorastaan rauhoittavaa ja luulen, että tulen lukemaan vaikean kirjailijan maineessa olevan Molinan muitakin teoksia. On aina ilo lukea romaaneja jotka sekä antavat älyllisiä sykäyksiä että kuvailevat maailmaa kaikkea niin kauniisti ihmetellen: miten pitkälle unohduksen ja unen syliin minun on pitänyt upota tavatakseni itseni uudestaan --.
****
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
"Niin kuin vierasta maata kalliota ja siltaa" (Rakkausruno-haaste)
minä rakastan sinua
niinkuin vierasta maata
kallioita ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
minä kävelen sinua kohti maailmassa
ilmakehien alla
kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua
- Pentti Saarikoski 1962 -
Rakkaus
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi – katoamistaan.
Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.
- Edith Södergran 1929 -
Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut kertomaan oman rakkausrunosuosikkini. Niitä on tietenkin useita, mutta perjantaisen runon ja suven päivän kunniaksi liikun nyt kotimaisissa tunnelmissa. Saarikosken runon julkaisen sellaisenaan, koska sen osittainen lainaaminen rikkoisi mielestäni kokonaisuuden niin, että osa merkityksestä katoaisi väistämättä. Toivoakseni onnistun näin toimien kunnioittaa lempirunoani. Södergranin runon voi julkaista tekijänoikeusvapaasti.
Olen muutenkin rakkausmielellä, koska olin eilen juhlimassa siskoni häitä. Häät eivät olleet mikään perinteinen tylliunelmaan verhottu juhla, vaan hääpari oli mennyt "salaa" naimisiin jo joulukuussa ja häiden teemakin viipyili enemmän hevimusiikissa ja tummissa ruusuissa kuin vaaleanpunaisessa Prinsessa ruususessa. Mutta mikä tärkeintä, ilmassa oli paljon rakkautta, kaikilla oli hauskaa ja hieman erilaisesta hääjuhlasta jäi vieraillekin onnellinen olo.
Olen viime aikoina ollut melko huono haastamaan muita, mutta haluaisin kuulla Linnean, Suketuksen, Kirjailijattaren ja Minnan suosikkirakkausrunot.
P.S. Rakkauven miänpää -kuvan julkaisin blogissani ensimmäisen kerran jo vuosi sitten kesäkuussa, mutta nyt oli selvästi kuvauusinnan aika. Sillä eikös olekin niin, että sinne rakkauven miäränpiähänhän sitä jokkainen tahtoo piästä?
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Sylvia Beach: Shakespeare & Company
Sylvia Beach: Shakespeare & Company
Kustantaja: Tammi 2003 (pokkaripainos 2006)
Alkuteos: Shakespeare & Company 1959
Suomentanut: Ruth Routa ja Heikki Karjalainen
Kansi: ?
Ulkomainen tietokirja, elämäkerta
Sivuja: 266
Sen sijaan että olisin määrännyt avajaispäivän, päätin vain avata kauppani niin pian kuin se olisi kunnossa.
Lopulta koitti se päivä, jolloin kaikki kirjat, jotka minulla oli ollut varaa hankkia, olivat hyllyillä ja kaupassa saattoi kulkea kompastelematta tikkaisiin ja maalipönttöihin. Shakespeare and Company avasi ovensa. Päivä oli marraskuun yhdeksästoista vuonna 1919.
Vaikka tänään, Eino Leinon ja runon ja suven päivänä, kesäinen hellepäivä houkuttaa viipymään kotimaisten runojen äärellä, jatkan Juhani Ahon viitoittamaa kirjallista tietä Pariisissa. Tällä kertaa haluan kutsua teidät kaikki mukaan ihastuttavaan ja legendaariseen Shakespeare and Company -kirjakauppaan Seinen vasemmalle rannalle.
Englanninkielistä kirjallisuutta myyvä Shakespeare and Company on varmastikin tuttu kaikille niille Pariisissa käyneille, jotka haluavat matkustaessaan piipahtaa kirjakaupassa. Kaupan perusti amerikkalainen Sylvia Beach vuonna 1919, ja Shakespeare & Company (1959) on hänen muistelmansa kirjakaupan synnystä sekä hänen urastaan kirjakauppiaana. Teos on myös kertomus lukuisista kaupasta oman paikkansa, miltei turva- tai kotisatamansa, löytäneistä englanninkielisistä kirjailijoista, joita boheemi Pariisi veti magneetin lailla luokseen. Kirjailijoista kaikkein tärkein on James Joyce, jonka kustantajana Beach toimi.
Joyce ponnisteli ollakseen hyvä perheenisä ja kunniallinen kansalainen - "bourjoice", kuten Sherwood Anderson sanoi, ja se oli liikuttavaa. Se ei oikein sopinut Muotokuvan "taiteilijalle". Mutta se helpotti Odysseuksen ymmärtämistä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Stephen painuu taka-alalle ja käy yhä hämärämmäksi samalla kun Bloom tulee näkyville yhä selväpiirteisempänä ja varastaa lopulta koko esityksen. Tunsin, että Joyce oli menettänyt kiinnostuksensa Stepheniin ja herra Bloom oli tullut heidän väliinsä. Olihan Joycessa itsessään aimo annos Bloomia.
En ole lukenut James Joycen mestarillisena pidettyä Odysseusta, mutta Beachin kirja sai aikaan pienen Joyce-kuumeen. Siinä määrin Shakespeare & Company kertoo kirjan kirjoitus-, viimeistely- ja ennen kaikkea kustannusprosessista. Beach kuvailee niin kirjaa kohtaan koettua innostusta ja epäluuloa kuin Joycea ja tämän perhe-elämää. Hän kertoo kaikesta siinä määrin, että Shakespeare & Companyn voisi nimetä alaotsikolla Miten Joycen Odysseuksesta saatiin kirja. Beach kertoo paitsi kirjasta, myös James Joycen persoonasta. Kirjakauppiaalla ja kirjailijalla oli lämpimät välit ja esimerkiksi Joycen taikauskoisuuden kuvailu toi hymynkareen huulilleni: Joyce esimerkiksi uskoi sateenvarjon avaamisen sisällä tai miehen hatun sängyllä tuovan huonoa onnea. Kahden nunnan näkeminen tiesi pahaa, tietyt luvut onnea tai epäonnea. Mielenkiintoista, kiehtovaa, mutta Beachin kirjalla on ongelmakohtansa.
Beach ei nimittäin ole mielestäni kovin hyvä kirjoittaja. Hän kirjoittaa kyllä lämpimästi ja rakkaudella niin kirjakaupastaan ja lainaamostaan kuin kaikista kirjailija- ja asiakasystävistään, mutta tekee sen toisteisesti ja aavistuksen puuduttavasti tyyliin sitten se kirjailija astui kauppaani ja siitä alkoi uusi ystävyys. Kirjailijat Ernst Hemingwaysta ja F. Scott Fitzgeraldista Ezra Poundiin ja Gertrud Steiniin tulevat kyllä tutuiksi ja heidät voi hyvin kuvitella niin Pariisin kahviloihin kuin Beachin kirjakauppaan. Beach ei kuitenkaan saa eläväiseen kauppaansa kovin paljon eloa kirjansa sivuilla, mikä on vahinko. Samoin pidän vahinkona sitä, että Beachin oma henkilöhahmo jää hieman etäiseksi. Olen kiinnostunut ihmisistä ja olisin mielelläni lukenut kaikesta jotenkin vielä omakohtaisemmin. Beach oli varmastikin melkoinen uranuurtaja ja rohkea nuori nainen, kun hän miltei tyttönä tarttui mahdollisuuteen perustaa oma kauppa - ja vielä amerikkalaisena Pariisissa! Toisaalta kaikkien lukijoiden, itseni etunenässä, on hyvä muistaa, että kyse on kirjakaupan "elämäkerrasta", ei Beachin oman elämän muistelmista.
Juuri sen vuoksi kokonaisuus jää onnistuneen puolelle. Suosittelen teosta kaikille kirjallisuudesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille, Pariisin-matkasta haaveileville tai kirjakauppaluuhaamista rakastaville. Kirjan rinnalle suosittelen myös Woody Allenin hienoa komediaa Midnight in Paris, jossa kirjoittaminen on keskiössä ja jossa tavataan monia Beachin kirjasta tuttuja kirjailijoita.
***½
Ihana Linnea on myös lukenut kirjan. Liisaa kiitän siitä, että sain teoksen omakseni voitettuani sen hänen bloginsa arpajaisissa.
Sylvia Beach kuoli vuonna 1962. Shakespeare and Company on edelleen tärkeä Pariisissa asuville ulkomaalaisille, mutta se on myös turistien kansoittama ja paikoin ruuhkainen. Koko ajan se kuitenkin on - mikä tärkeintä - kirjojen ja tarinoiden ihmeellinen kauppa: hyllyt notkuvat, nurkan takana voi olla oikeita aarteita tai vaikkapa puutarhatonttuja ja kaupassa voisi viettää aikaa vaikka kuinka, kuten itse tein Pariisin-matkallani reilu vuosi sitten toukokuussa:
Kustantaja: Tammi 2003 (pokkaripainos 2006)
Alkuteos: Shakespeare & Company 1959
Suomentanut: Ruth Routa ja Heikki Karjalainen
Kansi: ?
Ulkomainen tietokirja, elämäkerta
Sivuja: 266
Sen sijaan että olisin määrännyt avajaispäivän, päätin vain avata kauppani niin pian kuin se olisi kunnossa.
Lopulta koitti se päivä, jolloin kaikki kirjat, jotka minulla oli ollut varaa hankkia, olivat hyllyillä ja kaupassa saattoi kulkea kompastelematta tikkaisiin ja maalipönttöihin. Shakespeare and Company avasi ovensa. Päivä oli marraskuun yhdeksästoista vuonna 1919.
Vaikka tänään, Eino Leinon ja runon ja suven päivänä, kesäinen hellepäivä houkuttaa viipymään kotimaisten runojen äärellä, jatkan Juhani Ahon viitoittamaa kirjallista tietä Pariisissa. Tällä kertaa haluan kutsua teidät kaikki mukaan ihastuttavaan ja legendaariseen Shakespeare and Company -kirjakauppaan Seinen vasemmalle rannalle.
Englanninkielistä kirjallisuutta myyvä Shakespeare and Company on varmastikin tuttu kaikille niille Pariisissa käyneille, jotka haluavat matkustaessaan piipahtaa kirjakaupassa. Kaupan perusti amerikkalainen Sylvia Beach vuonna 1919, ja Shakespeare & Company (1959) on hänen muistelmansa kirjakaupan synnystä sekä hänen urastaan kirjakauppiaana. Teos on myös kertomus lukuisista kaupasta oman paikkansa, miltei turva- tai kotisatamansa, löytäneistä englanninkielisistä kirjailijoista, joita boheemi Pariisi veti magneetin lailla luokseen. Kirjailijoista kaikkein tärkein on James Joyce, jonka kustantajana Beach toimi.
Joyce ponnisteli ollakseen hyvä perheenisä ja kunniallinen kansalainen - "bourjoice", kuten Sherwood Anderson sanoi, ja se oli liikuttavaa. Se ei oikein sopinut Muotokuvan "taiteilijalle". Mutta se helpotti Odysseuksen ymmärtämistä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Stephen painuu taka-alalle ja käy yhä hämärämmäksi samalla kun Bloom tulee näkyville yhä selväpiirteisempänä ja varastaa lopulta koko esityksen. Tunsin, että Joyce oli menettänyt kiinnostuksensa Stepheniin ja herra Bloom oli tullut heidän väliinsä. Olihan Joycessa itsessään aimo annos Bloomia.
En ole lukenut James Joycen mestarillisena pidettyä Odysseusta, mutta Beachin kirja sai aikaan pienen Joyce-kuumeen. Siinä määrin Shakespeare & Company kertoo kirjan kirjoitus-, viimeistely- ja ennen kaikkea kustannusprosessista. Beach kuvailee niin kirjaa kohtaan koettua innostusta ja epäluuloa kuin Joycea ja tämän perhe-elämää. Hän kertoo kaikesta siinä määrin, että Shakespeare & Companyn voisi nimetä alaotsikolla Miten Joycen Odysseuksesta saatiin kirja. Beach kertoo paitsi kirjasta, myös James Joycen persoonasta. Kirjakauppiaalla ja kirjailijalla oli lämpimät välit ja esimerkiksi Joycen taikauskoisuuden kuvailu toi hymynkareen huulilleni: Joyce esimerkiksi uskoi sateenvarjon avaamisen sisällä tai miehen hatun sängyllä tuovan huonoa onnea. Kahden nunnan näkeminen tiesi pahaa, tietyt luvut onnea tai epäonnea. Mielenkiintoista, kiehtovaa, mutta Beachin kirjalla on ongelmakohtansa.
Beach ei nimittäin ole mielestäni kovin hyvä kirjoittaja. Hän kirjoittaa kyllä lämpimästi ja rakkaudella niin kirjakaupastaan ja lainaamostaan kuin kaikista kirjailija- ja asiakasystävistään, mutta tekee sen toisteisesti ja aavistuksen puuduttavasti tyyliin sitten se kirjailija astui kauppaani ja siitä alkoi uusi ystävyys. Kirjailijat Ernst Hemingwaysta ja F. Scott Fitzgeraldista Ezra Poundiin ja Gertrud Steiniin tulevat kyllä tutuiksi ja heidät voi hyvin kuvitella niin Pariisin kahviloihin kuin Beachin kirjakauppaan. Beach ei kuitenkaan saa eläväiseen kauppaansa kovin paljon eloa kirjansa sivuilla, mikä on vahinko. Samoin pidän vahinkona sitä, että Beachin oma henkilöhahmo jää hieman etäiseksi. Olen kiinnostunut ihmisistä ja olisin mielelläni lukenut kaikesta jotenkin vielä omakohtaisemmin. Beach oli varmastikin melkoinen uranuurtaja ja rohkea nuori nainen, kun hän miltei tyttönä tarttui mahdollisuuteen perustaa oma kauppa - ja vielä amerikkalaisena Pariisissa! Toisaalta kaikkien lukijoiden, itseni etunenässä, on hyvä muistaa, että kyse on kirjakaupan "elämäkerrasta", ei Beachin oman elämän muistelmista.
Juuri sen vuoksi kokonaisuus jää onnistuneen puolelle. Suosittelen teosta kaikille kirjallisuudesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille, Pariisin-matkasta haaveileville tai kirjakauppaluuhaamista rakastaville. Kirjan rinnalle suosittelen myös Woody Allenin hienoa komediaa Midnight in Paris, jossa kirjoittaminen on keskiössä ja jossa tavataan monia Beachin kirjasta tuttuja kirjailijoita.
***½
Ihana Linnea on myös lukenut kirjan. Liisaa kiitän siitä, että sain teoksen omakseni voitettuani sen hänen bloginsa arpajaisissa.
Sylvia Beach kuoli vuonna 1962. Shakespeare and Company on edelleen tärkeä Pariisissa asuville ulkomaalaisille, mutta se on myös turistien kansoittama ja paikoin ruuhkainen. Koko ajan se kuitenkin on - mikä tärkeintä - kirjojen ja tarinoiden ihmeellinen kauppa: hyllyt notkuvat, nurkan takana voi olla oikeita aarteita tai vaikkapa puutarhatonttuja ja kaupassa voisi viettää aikaa vaikka kuinka, kuten itse tein Pariisin-matkallani reilu vuosi sitten toukokuussa:
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Juhani Aho: Yksin
Juhani Aho: Yksin
Kustantaja: Wsoy 1890 (Pokkaripainos 2000-luvulta)
Kansi: Marjaana Virta
Kotimainen (pienois)romaani
Sivuja: 106
Tuulee virkeästi vastaan, hän nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja pitää toisella kädellään hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.
Ja niin tapahtuu: nuoren miehen on jätettävä Anna-niminen tyttö Suomeen. On jätettävä kahdenkeskiset kävelyt pappilan tiellä, on jätettävä Rantatie, Kappeli ja Bulevardinkatu. Sillä laiva lähtee Lyypekkiin ja vie sydänsuruisen - Anna löytää toisen miehen tai toinen mies löytää Annan - nuorukaisen kohti Euroopan sydäntä, kohti Pariisia. Mies haluaisi jäädä Suomeen, mutta häntä ajaa se sisäinen raivo, joka syntyy maaseudun yksinäisyydessä ja pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa. Miehellä ei ole velvollisuuksia ketään kohtaan, Pariisissa hän työskentelee kansalliskirjastossa ja kokee myös absinttipaikkojen ja Punaisen myllyn houkutukset.
Soitto on suruista tehty, murheista muovaeltu, lukee Juhani Ahon Yksin-teoksen (1890) alussa. Ja se on aivan totta; vaikka teos kuljettaa nuorukaisen Pariisin omana aikanaan pahamaineisiin ja toisaalta taiteellisiin keskittymiin, on romaani kertomus yksinäisyydestä. Siitä, miltä tuntuu kun oman kohtalon surkeus painaa eikä tuohon painoon löydy kuin hetkellistä helpotusta.
Olen kulkenut Rue Blanchea, joka mutkailee kylmännäköisten rakennusten väliä. Yht'äkkiä, minun sitä nyt muistamattani, aukeaa sen yläpäästä Montmartren rinteeltä eteeni "Moulin Rouge". Se paistaa punaisemmalta kuin koskaan ennen. Sen punaiset, pienillä sähkölampuilla kirjatut siivet vaakkuvat hitaasti tahdissa viittilöiden jo kaukaa luokseen. Ikkunoista tuikkivat punaiset tulet, ja ovi alhaalla myllyn jalkojen välissä on punainen sekin.
Pariisi on toki ihmeiden kaupunki: Eiffel-tornin, Seinen rantojen, värikkäisen bulevardien ja vilkkaiden kahviloiden tyyssija. Mutta Aho on siellä yksin. Niin yksin, että Yksin tuntuu omakohtaiselta, melkein tilitykseltäkin. Paikoin kirjan päähenkilö, jota en voi olla ajattelematta Ahona ja siksi aion häntä tässä blogijutussanikin kutsua Ahoksi, suorastaan märehtii omassa olossaan - ehkä liikaakin. Siitä huolimatta nuoren miehen romanttisessa haahuilussa, seksuaalisuudessa ja romanttisessa Pariisin-kuvauksessa on jotain sykähdyttävää ja kirjoitusaikakauteensa nähden rohkeaa. Rohkeaa on tietenkin kirjan takakannessakin mainittu "säädyttömyys", sillä Aho tosiaankin tutustuu Pigallen alueen prostituoitujen tarjontaan yllättävän yksityiskohtaisesti. Mielestäni kirjan suurin rohkeus tulee kuitenkin siinä tavassa, jolla Aho kuvailee suomalaisen miehen - ehkä tosiaan oman itsensä - rakkaudenkaipuuta, yksinolon aiheuttamaa ahdistusta.Tuo kaikki tulee ihan liki ja tekee sen miltei huumaavalla tavalla.
Kirja on pienoisromaani ja sellaisena melko tyylipuhdas. Ahon onnistuu luoda kirjaansa hieno kaari Suomesta Pariisiin ja toiselle menetystä rakkaudesta yksinoloon ja suurkaupungin taiteellis-paheelliseen sykkeeseen. Itse asiassa Yksin muistuttaa minua monista Joel Haahtelan nykyromaaneista: on hieman haahuileva miespäähenkilö Euroopassa, oman mielenrauhan etsintää ja rakkaudenkaipuuta, satunnaisia kohtaamisia ja ihmeellisiä, miltei maalauksellisia katunäkymiä sekä ennen kaikkea tietty, kauniinpohdiskeleva kirjoitustyyli. Kirjan takakannessa mainittu eleginen tyyli täyttyy niin Ahon tässä kuin Haahtelan melkein kaikissa kirjoissa. Vertaukseni voi tuntua kummalliselta ja ottaen huomioon vuosisataisen eron myös täysin tuulesta temmatulta höpötykseltä, mutta niin vain kävi, että Ahoa lukiessani pääsin miltei samaan tunnelmaan kuin joidenkin Haahtelan kirjojen parissa. Aho on kuitenkin kerronnassaan henkilökohtaisempi.
(Edit. Kiitos Liisan tarkan huomion muokkasin hieman tekstiä. Sulkeissa on väärää, sanoisinko mutuhuttuista tietoa! Loppuun on pakko nostaa vielä pieni knoppipohjainen, ehkä mutuhuttuinenkin ihmetyksen aihe. Kirjan kannessa komeileva Eiffel-torni ja kirjan ensipainoksen vuodeksi ilmoitettu 1890 saivat minut ensin hieman närkästymään. Kaikkien luotettavien lähteiden äidin, Wikipedian mukaan, Eiffel-torni valmistu vasta 1899, sen rakennustyöt tosin aloitettiin 1887-1889 välisenä aikana. Ajatukseni oli, että "ha haa, nytpäs on kannen tekijä halunnut tuoda mukaan ripauksen pariisilaisuutta ja erehtynyt". Onneksi olin väärässä, koska kansi on hyvin linjassa kirjan sisällön kanssa.) Romaanissa Aho itse katselee Eiffeliä ja seisoo sen alla. Illan värisinfoniassa torni pelmahtaa punaiseksi tulipatsaaksi ja muiden tavoin Aho tempautuu mukaan yhteiseen riemuun hurratakseen tuon uhrialttarin äärellä. Koska kirjan kirjoitushetkellä tornin rakennustyöt olivat kesken, taisi kirjailija visoida sitä, millainen ihme torni tulisi olemaan.Minua Ahon Eiffel-kuvaus viehättää kovasti, koska ne henkivät oman aikakautensa eurooppalaishenkistä toiveikkuutta.
Yksin on hieno romaani, joka luo kuvaa omaa aikansa taiteilijaelämästä ja melankolisesta rakkaudenkaipuusta. Ja tekee sen siinä määrin mielenkiintoisesti, että teoshan on (kuin) 1800-luvun lopun henkilökohtaista (miehisen sielunelämän) avautumiskirjallisuutta! Yksin saa myös Pariisin hehkumaan ja lukijansa hieman ahdistumaankin. Se kaikki on paljon sivumäärältään pieneltä kirjalta.
****
Yksin ovat lukeneet myös Hanna, Karoliina, Luru, Morre ja Salla.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Kesäkuussa luettua ja kuvattua
Kesäkuu vaihtui heinäkuuksi ja iso osa suomalaista lomailee. Varmasti moni kirjabloggaajakin, mutta minä en ihan vielä. Kesäkuu oli omalla kohdallani paitsi erittäin hyvä lukukuu, myös jännittävä ja mielenkiintoinen työkuukausi. Aloitin uudessa, mutta kiitos aikaisempien sivutöideni, myös vanhassa ja tutussa paikassa. 30 km (huh huh) päähän suuntautuva työmatkani on tuonut ruhtinaallisesti lisää lukuaikaa, koska sekä ympäristö- että mukavuussyistä matkaan julkisilla. Mutta vaikka paiskinkin nyt töitä ennen pian koittavaa lomaani, ovat kesäkuun viikonloput olleet kuin minilomia. Olen perheeni kanssa retkeillyt paljon, pistäytynyt niin lähimetsissä kuin Suomenlinnassakin, niin savolaismaisemissa kuin Helsingin keskustassakin.
Vaan nyt takaisin kirjoihin. Luin kesäkuussa kaikkiaan 10 sellaista kirjaa, jotka toin blogiini. Lisäksi ehdin lukea muun muassa Juhani Ahoa, Sylvia Beachia, Rauha S. Virtasta ja Ian McEwania, mutta heidät listaan sitten heinäkuun luettuihin, koska ehdin - toivottasti - blogata heidän teoksistaan vasta tulevien päivien aikana. Kesäkuussa laadin myös Joel Haahtela -bingon, joka on muutamassa päivässä saavuttanut melkein 300 katselukertaa. Vau.
Kesäkuun luettuihin listaamistani kirjoista ihanin oli Olli Jalosen Poikakirja ja paras A. S. Byattin mestarillinen tiiliskivi Lasten kirja. Kovin kauas omalla arvoasteikollani eivät jää myöskään Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu, Sirpa Kähkösen Neidonkenkä eikä Sarah Watersin Yövartiokaan. Sanaleikkimäisesti voisin sanoa, että vaikka luin Lasten kirjan, kirjoitin blogiini vain yhdestä lastenkirjasta, minussa ristiriitaisia tunteita herättäneestä Katto-Kattisesta. Kuukauden hyvätasoisuudesta kertonee vielä se, että lukemistani huonoimmat ovat Ransom Rigssin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille sekä David Nichollsin Kaikki peliin, jotka molemmat ovat kuitenkin varsin kelvollisia kirjoja.
Näistä kaikista kirjoitin blogiini:
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä (2009)
Alex Capus: Léon ja Louise (2011/2012)
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982/1993)
Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2011/2012)
Astrid Lindgren: Maailman paras Katto-Kassinen (1955-1968)
Herman Koch: Illallinen (2009/2012)
A.S. Byatt: Lasten kirja (2009/2011)
David Nicholls: Kaikki peliin (2003/2012)
Sarah Waters: Yövartio (2006/2007)
Olli Jalonen: Poikakirja (2010)