Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho: Yksin
Kustantaja: Wsoy 1890 (Pokkaripainos 2000-luvulta)
Kansi: Marjaana Virta
Kotimainen (pienois)romaani
Sivuja: 106

Tuulee virkeästi vastaan, hän nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja pitää toisella kädellään hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.

Ja niin tapahtuu: nuoren miehen on jätettävä Anna-niminen tyttö Suomeen. On jätettävä kahdenkeskiset kävelyt pappilan tiellä, on jätettävä Rantatie, Kappeli ja Bulevardinkatu. Sillä laiva lähtee Lyypekkiin ja vie sydänsuruisen - Anna löytää toisen miehen tai toinen mies löytää Annan - nuorukaisen kohti Euroopan sydäntä, kohti Pariisia. Mies haluaisi jäädä Suomeen, mutta häntä ajaa se sisäinen raivo, joka syntyy maaseudun yksinäisyydessä ja pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa. Miehellä ei ole velvollisuuksia ketään kohtaan, Pariisissa hän työskentelee kansalliskirjastossa ja kokee myös absinttipaikkojen ja Punaisen myllyn houkutukset.

Soitto on suruista tehty, murheista muovaeltu, lukee Juhani Ahon Yksin-teoksen (1890) alussa. Ja se on aivan totta; vaikka teos kuljettaa nuorukaisen Pariisin omana aikanaan pahamaineisiin ja toisaalta taiteellisiin keskittymiin, on romaani kertomus yksinäisyydestä. Siitä, miltä tuntuu kun oman kohtalon surkeus painaa eikä tuohon painoon löydy kuin hetkellistä helpotusta.

Olen kulkenut Rue Blanchea, joka mutkailee kylmännäköisten rakennusten väliä. Yht'äkkiä, minun sitä nyt muistamattani, aukeaa sen yläpäästä Montmartren rinteeltä eteeni "Moulin Rouge". Se paistaa punaisemmalta kuin koskaan ennen. Sen punaiset, pienillä sähkölampuilla kirjatut siivet vaakkuvat hitaasti tahdissa viittilöiden jo kaukaa luokseen. Ikkunoista tuikkivat punaiset tulet, ja ovi alhaalla myllyn jalkojen välissä on punainen sekin.

Pariisi on toki ihmeiden kaupunki: Eiffel-tornin, Seinen rantojen, värikkäisen bulevardien ja vilkkaiden kahviloiden tyyssija. Mutta Aho on siellä yksin. Niin yksin, että Yksin tuntuu omakohtaiselta, melkein tilitykseltäkin. Paikoin kirjan päähenkilö, jota en voi olla ajattelematta Ahona ja siksi aion häntä tässä blogijutussanikin kutsua Ahoksi, suorastaan märehtii omassa olossaan - ehkä liikaakin. Siitä huolimatta nuoren miehen romanttisessa haahuilussa, seksuaalisuudessa ja romanttisessa Pariisin-kuvauksessa on jotain sykähdyttävää ja kirjoitusaikakauteensa nähden rohkeaa. Rohkeaa on tietenkin kirjan takakannessakin mainittu "säädyttömyys", sillä Aho tosiaankin tutustuu Pigallen alueen prostituoitujen tarjontaan yllättävän yksityiskohtaisesti. Mielestäni kirjan suurin rohkeus tulee kuitenkin siinä tavassa, jolla Aho kuvailee suomalaisen miehen - ehkä tosiaan oman itsensä - rakkaudenkaipuuta, yksinolon aiheuttamaa ahdistusta.Tuo kaikki tulee ihan liki ja tekee sen miltei huumaavalla tavalla.

Kirja on pienoisromaani ja sellaisena melko tyylipuhdas. Ahon onnistuu luoda kirjaansa hieno kaari Suomesta Pariisiin ja toiselle menetystä rakkaudesta yksinoloon ja suurkaupungin taiteellis-paheelliseen sykkeeseen. Itse asiassa Yksin muistuttaa minua monista Joel Haahtelan nykyromaaneista: on hieman haahuileva miespäähenkilö Euroopassa, oman mielenrauhan etsintää ja rakkaudenkaipuuta, satunnaisia kohtaamisia ja ihmeellisiä, miltei maalauksellisia katunäkymiä sekä ennen kaikkea tietty, kauniinpohdiskeleva kirjoitustyyli. Kirjan takakannessa mainittu eleginen tyyli täyttyy niin Ahon tässä kuin Haahtelan melkein kaikissa kirjoissa. Vertaukseni voi tuntua kummalliselta ja ottaen huomioon vuosisataisen eron myös täysin tuulesta temmatulta höpötykseltä, mutta niin vain kävi, että Ahoa lukiessani pääsin miltei samaan tunnelmaan kuin joidenkin Haahtelan kirjojen parissa. Aho on kuitenkin kerronnassaan henkilökohtaisempi.

(Edit. Kiitos Liisan tarkan huomion muokkasin hieman tekstiä. Sulkeissa on väärää, sanoisinko mutuhuttuista tietoa! Loppuun on pakko nostaa vielä pieni knoppipohjainen, ehkä mutuhuttuinenkin ihmetyksen aihe. Kirjan kannessa komeileva Eiffel-torni ja kirjan ensipainoksen vuodeksi ilmoitettu 1890 saivat minut ensin hieman närkästymään. Kaikkien luotettavien lähteiden äidin, Wikipedian mukaan, Eiffel-torni valmistu vasta 1899, sen rakennustyöt tosin aloitettiin 1887-1889 välisenä aikana. Ajatukseni oli, että "ha haa, nytpäs on kannen tekijä halunnut tuoda mukaan ripauksen pariisilaisuutta ja erehtynyt". Onneksi olin väärässä, koska kansi on hyvin linjassa kirjan sisällön kanssa.) Romaanissa Aho itse katselee Eiffeliä ja seisoo sen alla. Illan värisinfoniassa torni pelmahtaa punaiseksi tulipatsaaksi ja muiden tavoin Aho tempautuu mukaan yhteiseen riemuun hurratakseen tuon uhrialttarin äärellä. Koska kirjan kirjoitushetkellä tornin rakennustyöt olivat kesken, taisi kirjailija visoida sitä, millainen ihme torni tulisi olemaan.Minua Ahon Eiffel-kuvaus viehättää kovasti, koska ne henkivät oman aikakautensa eurooppalaishenkistä toiveikkuutta.
Yksin on hieno romaani, joka luo kuvaa omaa aikansa taiteilijaelämästä ja melankolisesta rakkaudenkaipuusta. Ja tekee sen siinä määrin mielenkiintoisesti, että teoshan on (kuin) 1800-luvun lopun henkilökohtaista (miehisen sielunelämän) avautumiskirjallisuutta! Yksin saa myös Pariisin hehkumaan ja lukijansa hieman ahdistumaankin. Se kaikki on paljon sivumäärältään pieneltä kirjalta.

****

Yksin ovat lukeneet myös Hanna, Karoliina, Luru, Morre ja Salla.