Susan Fletcher: Noidan rippi

On kuin olisin elänyt monta elämää. Niin  minä aina ajattelen - monta elämää. Neljä. Joillakuilla on yksi eivätkä he tiedä muista, ja mikäpä siinä, ehkä niin on paras - mutta minun osakseni oli varattu muuta. Olin kuin lehti tuulen vietävänä.
Neljä elämää, yhtä monta kuin on vuodenaikoja.

Corrag, noita, nainen ja lumen tytär, elää neljättä elämäänsä pimeässä sellissä, hiukset takkuisina, vaatteet riekaleina, alistettuna ja kahleissa, kooltaan pienenä kuin lapsi. Ihmeellisen harmaat silmät kertovat tuskasta ja eletystä, koetusta elämästä. Corrag odottaa kuolemaantuomiotaan roviolla ja muistelee aikaisempia elämiään. Ensimmäistä elämäänsä puron varrella ja parantavassa jalavametsässä; Toistaan, jossa eli ja kulki kuin tuulessa lentäen. Kaikkein eniten hän kaipaa kolmatta elämäänsä, Laakson elämää siellä, minne hän vihdoin ja viimein kuului, missä hän viimein oli omiensa joukossa. Corragin sydän sykkii paikoille, tuulelle ja puille sekä ennen kaikkea hyville ihmisille. Sellainen on irlantilainen kirkonmies, jakobiitti Charles Leslie, joka tutkiessaan Glencoen laaksossa tapahtunutta verilöylyä kuuntelee todistajaksi jääneen Corragin koko tarinan ensin inhoten, myöhemmin omaa maailmankuvaansa avartaen.

Susan Fletcherin kolmas suomennettu romaani Noidan rippi (Like 2011; Corrag 2010) johdattaa lukijansa 1600-luvun lopun Skotlantiin, jossa kuningas Vilhelmin valtapyrkimyksistä johtuen kokonainen laaksossa oleva klaani teurastetaan. Noitana pidetty Corrag jää henkiin ja kertoo laakson tapahtumista sillä ehdolla, että Leslie kuuntelee ensin hänen elämäntarinansa. Leslie kirjoittaa sen  kirjeinä vaimolleen Janelle. Fletcherin kirja pohjautuu tositapahtumiin, Corragia ja verilöylyä koskevaan folkloreen sekä A Letter From a Gentleman in Scotland-nimiseen pamflettiin, jonka todennäköisenä kirjoittajana pidetään Charles Leslietä.

Corragin tarina alkaa Englannista, jossa hän syntyy noitana pidetyn Coran tyttäreksi. Noituus tai noidan maine kulkee suvun naisten keskuudessa sukupolvien ketjuna ja kun Cora kohtaa noidan kuolon, pakenee Corrag äitinsä neuvon mukaan hevosensa kanssa kohti Skotlantia. Hän asettuu Glencoen laaksoon, jossa löytää oman paikkansa, omat ihmisensä sekä ympäröivän luonnon ihmeet. Ne kaikki hän kätkee sydämeensä rakastaen, vaikka juuri rakkaus on se, josta Cora häntä varoitti.

En ollut koskaan pitänyt noidasta, enkä pidä vieläkään. Mutta juuri silloin minä ehkä ansaitsin sen nimen. Annoin tuulen lennättää hiuksiani vuoren laella, ja ryömin sieniä kasvavassa metsässä. Katselin pilviä, tarkkailin kauriita ja oleilin tuntikausia - kokonaisia päiviä - vesiputouksen luona, missä olin kylpenyt, ja katselin kuinka syksyn lehdet putoilivat ja lähtivät matkaan merelle päin. Ne heittelehtivät ja kieppuilivat virrassa. Eräänä päivänä minä sanoin taikaa. Pysähdyin laaksooni johtavassa kurussa. Tuuli liikutti koivuja, ja tuntui kuin ne olisivat puhuneet. Jos ne puhuivat, ne sanoivat taikaa. Taikaa. Täällä.

Kirjan nimi johtaa osin harhaan. Toki Corrag kertoo siinä tarinansa kirkonmiehelle ja siten tavallaan ripittäytyy ja uskoutuu. Silti kirja ei keskity noituuteen, vaan erään naisen tarinaan. Naisen, joka on ihmeellinen, parjattu, kaltoinkohdeltu ja silti vahva kuin nummikanerva. Noita on muiden, ulkopuolisten antama nimi samaan tapaan kuin huora tai pirun pesä. Keskiössä on myös luottamus, luonnonrakkaus ja ihmisen oikeus omaan minuuteensa.

Myönnän tarttuneeni Noidan rippiin erittäin ennakkoluuloisena ja pelokkaana. Ennakkoluuloisena siksi, ettei noituus aiheena sytytä minua. Kaksikymmentä vuotta sitten, lukiolaisena, luin noita-aiheisia kirjoja miltei ahmien, mutta nyt aika on ajanut kohdallani niiden ohi. Vaikka olin lukenut muutamia Fletcherin romaania koskevia blogiarvioita ja tiesin siten jo ennakkoon, että Noidan rippiin sisältyy niin paljon muutakin, arvelin kirjan aihepiirin näyttäyvän minulle hieman rasittavana. Onhan näitä jo kirjoitettu!, ajattelin. Onneksi tämä ennakkoluuloni osoittautui vääräksi; Loppujen lopuksi kyse on kaikki ajat ja maailmankatsomukset ylittävästä toiveesta olla rakastettu, saada elää muiden joukossa. Pelokkaana puolestani aloin lukea kirjaa sen vuoksi, että aiemmin lukemani Fletcherin kirjat osuivat yksiin kirjallisen makuni kanssa niin hyvin, että aloin pelätä floppia tällä kertaa. Ei Noidan ripistä minulle uutta Meriharakoita tullut, mutta pääsin alkuvaikeukseni jälkeen sisälle voimakkaaseen lukukokemukseen. Folkloristina ihastuin myös Corragin tarinan eeppisyyteen ja väkevään lyyrisyyteen.

Noidan rippi on hyvä kirja. Se on hyvä siksi, että Susan Flecther on velho (!) kirjailijaksi. Romaanin aihepiiri ei lämmittänyt minua lukijana nytkään täysin, mutta Fletcherillä on selvästi taikakynä tai -tietokone, jolla hän kirjoittaa ajatuksensa ulos. Susan Fletcher voisi kirjoittaa varmaan mitä vain ja nauttisin hänen tekstistään, sillä hän osaa ilmaista tunteita, maisemia, ihmisen sisäisimpiä mielenliikutuksia ja kuitenkin myös kuljettaa tarinaa. Corragin tarina on universaali ja ikiaikainen. Riittää, että on edes yksi, joka tietää totuuden. Juuri siksi Noidan rippi on vapauttava lukukokemus.

Tähdet ***½ (Fletcherin seuraavaa kirjaa odotellessa.)

Noidan ripistä ovat kirjoittaneet ainakin Susa, Leena, ja Elma Ilona.