Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

 

Yhtäkkiä alkoi sataa. Vettä tuli kaatamalla. Pisarat iskivät lasiin ja niityt peittyivät. Juna kulki eteenpäin, ikkunasta näkyi vain veden juoksettamaa harmautta, liian märällä maalattua. Hetkeksi tuli outo irrallinen olo: olimme aivan vapaita, vieraassa maassa, vieraiden ihmisten keskellä, matkalaukussa kaikki mitä omistimme. Voisimme mennä laukkuinemme minne tahansa.  Sitten tuli konduktööri leimaamaan liput. - Vain menoliput, mies totesi. - Menoliput. Muistin, että meillä oli määränpää, että meitä odotettiin.

Irlantilaista elämänmenoa suomalaisin silmin tarkkailevista kirjoistaan Irlantilainen aamiainen ja Vihreän saaren puutarhoissa tutuksi tullut Hanna Tuuri kuvailee esikoisromaanissaan Orapihlajapiiri (Otava 2011) elämuutoksen synnyttämiä tuntoja ja tunnelmia. Keski-ikää lähestyvä sairaanhoitaja Kirsi jättää teini-ikäisen Anni-tyttärensä kanssa Kuopion taakseen ja muuttaa Irlannin maaseudulle Knocknamurran yhteisöön, jossa huolehditaan kehitysvammaisista ja jaetaan maallinen omaisuus koko yhteisön kesken, osallistutaan eettisiä kysymyksiä käsittelevään opintopiiriin ja viljellään maata. Anni ei halua jättää Kuopiota, ystäviään ja kuoroharrastustaan, Kirsille taas Kuopiossa ei ole mitään muuta kuin henkistä tyhjyyttä, työpaikka ja vuokra-asunto.

Matka Kuopiosta Knocknamurraan on pitkä: Savossa vuodenajat ovat voimakkaita ja talven ote niin valtava, että Kallavesi on jäässä vielä toukokuussa ja jo syyskuussa Puijolle ajetaan uusia latuja. Irlannin luoteiskolkassa, kaukana Dublinista, sen sijaan sataa melkein aina ja taivas on harmaa, mutta silti valoa ja syksylläkin keväistä tunnelmaa täynnä. Asettuminen yhteisöön sujuu näennäisen helposti, sillä Kirsi ja Anni ovat odotettuja ja toivottuja. Irlantilaisten ohella yhteisössä asuu muun muassa saksalaisia ja itävaltalaisia, joista etenkin Anton muodostuu Kirsille uskotuksi. Arki muovautuu uomiinsa, mutta onko kaiken taakse jättäminen ja uuden, yhteisöllisyyden perustuvan, elämän aloittaminen sitä, mitä Kirsi loppujen lopuksi hakee?

Hanna Tuurin romaanihenkilöille Irlanti on myytteihinsä ja tarinoihinsa uskova maa: Samhainin, halloweenin, aikana rajat tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä häviävät; Orapihlaja on keijukaisten pyhä asuinsija ja orapihlajien muodostamassa piirissä oleminen muuttaa ajankulkua. Juuri nämä jokapäiväiset sadut antavat voimaa koti-ikävää potevalle Annille, jonka kuvitelmissa aiemmin edesmennyt mummo ja paras ystävä Miia tekevät ikävästä helpommin koettavaa:

Yhtäkkiä aurinko nousi. Se tuli ylös ihan tulipunaisena, värjäsi usvan. - Oi! Miia huokasi.- Kyllä on kaunista, mummokin päivitteli: - Autiosaari purppuramerellä!
Minä lupasin nostaa purjeet. Me purjehdittaisiin yhdessä purppura-aalloilla.  Varmastiko, Miia kysyi.
- Varmasti, sanoin. Mummo nyökytti. - Ihanaa! Miia hihkui.

Orapihlajapiiri rakentuu paitsi Kirsin ja Annin vuorottelevaan kerrontaan, myös ihmismielen ja luonnon kiertokulun vuoropuheluun. Hyvin kaukaa haettuina mieleeni tulivat niinkin erilaiset kirjat kuin Juhani Ahon Papin tytär sekä Susan Fletcherin Meriharakat. Hanna Tuurin kerronta on toki kaukana molemmista, mutta kaikille mainitsemilleni kirjoille yhteistä on päähenkilöidensä sisäisen maailman sovittaminen luontokuvaukseen. Niinpä Orapihlajapiirissäkin aurinko paistaa ja ilma on syksyisen raikas naurun raikaessa koko yhteisössä; Anni tutustuu yhteisön poikiin ja elää jotenkin enemmän silloin, kun aallot murtuvat jyrisemällä ja kaatumalla, vesimattona ja pärskeinä; Ja sydäntalvella harvinainen lumisade peittää kaiken huonon ja ikävän valkeaan ihmeeseen.

Lainausteni perusteella Orapihlajapiirissä tapahtuu asioita yhtäkkiä. Kirsin ja Annin tarinassa äkkinäistä on vain sään muutos, muuten kirja etenee melko verkkaisesti ja arkisesti, ei kuitenkaan viipyillen. Kertojana Hanna Tuuri onkin vahvimmillaan juuri tunnelmien luomisessa ja jokapäiväisen elämän kuvauksessa. Orajapihlajapiiriä lukiessa tulee kiireetön olo. Vaikka Knocknamurrassa tapahtuu monenlaista epilepsiakohtauksista hyvinkin vaikeisiin asioihin, ei teksti anna sijaa henkilöidensä sisimmille mielenliikutuksille, vaan etenee varovaisesti, kuin tunnustellen. Tämän vuoksi kerronnan sävy on aavistuksen laimea. Toisaalta se sopii hyvin kirjaan, jonka päähenkilöistä toinen - Kirsi - on samaan aikaan reipasotteinen muuttaessaan ulkomaille, tyhjän päälle, ja silti vanhanaikainen keittäessään junamatkaevääksi kananmunia ruisleivän kyytipojaksi. Itse asiassa koko Orapihlajapiirin tunnelma on ajaton: vaikka eletään tietokoneiden aikakautta, kirjoittaa Anni ystävälleen Miialle paperisia kirjeitä, käsityöläisyys on kunniassaan eikä kukaan tunnu kaipaavan postmodernin yhteiskunnan kiireitä.

Vaikka jäin kaipaamaan vanhempaa tarinankuljetusta, on Orapihlajapiiri tavattoman sympaattinen kirja. Joskus tällainen sympaattisuus kantaa pitkälle: Kirsin ja Annin elämänkuvaus on lämmintä, siitä jää hyvä mieli ja mielikuvallinen kaipuu Irlantiin.

Tähdet ***+ (Olisinpa voinut antaa enemmän!)

Orapihlajapiiristä on kirjoittanut myös Kirjainten virran Hanna.