~Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi~

Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos osaat, mutta älä päättele väärin.

On aika ilmeistä, että tämän jälkeen tartun tähän suomalaiseen klassiikkoon. Ryysyrannan Jooseppi (1924) on Ilmari Kiannon laajan tuotannon toinen pääteos Punaisen viivan ohella. Köyhälistöromaanina tunnettu kirja kertoo Kainuun takametsissä kuvitteellisen Rämsänrannan korpipitäjässä asuvasta Kenkkusen perheestä.

Ryysyranta-nimisessä torpassa Petkelkylän keskeisin henkilö Jooseppi, Ryysy-Jooseppi, koettaa elättää suurta perhettään onnistuen siinä huonosti. Ilmeikäs mies herättää huomiota ulkoisella olemuksellaan, sukkelalla suullaan ja tunnetaan salaisesti (mutta laajasti) myös korpikuusen kyyneleiden tuottajana. Vaimo Kaisa-Reeta ei puolestaan ei juurikaan liiku mökistä pihapiiriä kauemmas siitä yksinkertaisesti syystä, ettei Jooseppi ole voinut köyhyytensä vuoksi ostaa hänelle paitaa tai hametta. Hameettomuus on eräs Kaisa-Reetan elämän tragediaa leimaava juonne, sillä hän on lähtöisin pyhäkoulun opettajan perheestä ja hänen veljensä on herrana Etelä-Suomessa tehden kansakoulun opettajan työtä. Lapsia Kenkkusille on syntynyt kuusi, mutta Kaikkivaltias on viisaudessaan  kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa. Lisää lapsia on kuitenkin tulossa torakoiden täyttämään mökkiin.

Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan Jooseppi isännän saappaan kärkeä: "uskaltaisikohan?... isäntähän tämä on - hyvä mies - ei se potkaise..." Ja russakka kapusi kodikkaasti pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja heittäytyi isännän selkään --

Ryysyrannan torpan köyhyys ja likaisuus iskee lukijan silmille heti romaanin ensisivuilta. Mökkipahaisessa ei ole portaita tai oikeaa porstuaa, ruokatörkykomero siellä sentään on. Lattia on likainen ja reikäinen, penkit kapeat ja kuusijalkaisia loisia kihisee niin, ettei niistä kukaan voi lukua pitää. Käymälää ei ole, mutta yhteisrakennus saunalle ja riihelle sentään nököttää rannassa. Romaanin punaisena lankana toimii Joosepin ja tämän perheen selviäminen köyhyyden kurimuksessa. Kianto pureutuu Kenkkusten köyhyyden ytimeen maalaillen laajoin sanankääntein Joosepin filosofointia. Jooseppi ei ole tyhmä eikä vailla yritteliäisyyttä, mutta hieman laiska hän on. Metsähommat, viinanpoltto ja satunnainen  hyvä onni tuovat särvintä perheen pöytään, mutta vain väliaikaisesti; Nimismies uhkaa löytää viinapannun, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tulee tarkastamaan tupaa (eikä jää vaille pontikkaryyppyä), lehmä kuolee ja lapsillekin pitäisi saada kengät tai edes vaatteet, alastomia kun raukat ovat. Onnella on varjonsa jatkuvasti.

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset, mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit - tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä. Pitsipöksyt piikatytöill! Yli arvojensa siellä elävät!

Elinaikanaan Kiantoarvosteli voimakkaasti kommunisteja ja tuki suojeluskuntia, mutta pilkkasi myös valtaapitäviä, etenkin papistoa. Jooseppi Kenkkunen ei missään nimessä luota herroihin, vaan karnenalisoi koko herruuden käsitteen. Hän osaa kehua herroja edessäpäin ja haukkua selän takana. Herruus on Joosepille ja muille maailman kenkkusille saavuttamaton ihanne. Silti ja juuri siksi Jooseppi tarttuu pieniinkin rikastumis- ja hyödymahdollisuuksiin, koska pohjimmiltaan haluaa itsekin herraksi herran paikalle. Lehmä, kunnalta saatu lahja, nimetään Rinsessaksi ja vielä syntymätön lapsi vaatimattomasti Kullervo Hilarius Resitentiksi tai Rekiina Resitenskaksi. Kenkkusten mökkipahanen tunnetaan Korpipalatsina.

Vaikka elämä Ryysyrannassa on vaikeaa ja kurjaa, on Ryysyrannan Jooseppi hauska kirja. Kiannon kieli on värikästä ja tarina lentää jopa siinä määrin, että nykylukijana ja Kiannon jonnekin lukion äidinkielen tunnille tai yliopiston suomalaisen kirjallisuuden perusopintojen klassikkotenttipakettin kategorisoivana yllätyin siitä, kuinka oikeasti nautin Ryysyrannan Joosepista. Tuo köyhän korpikansan lannistumaton taistelija yhdessä Vekku-koiransa kanssa saa toivomaan kaikkea parasta ja hyvää. Kerronta on sydämeenkäypää ja monin paikoin mieletöntä. Unikuvaukset ovat suorastaan hurjia; Synnitkin lasketaan kiloissa, kun taivaan portteja kolkutellaan ja Pyhän Pietarin kaljua päälakea katsellaan. Nyt Kiantoon tarttuessani huomasin myös sen kirjallisen tradition jatkumisen, joka näkyy Huovisen kautta edelleen vaikkapa Miika Nousiaisessa. Suomalainen mies, tai miksei nainenkin, on pohjimmiltaan mietiskelevä veijari, joka haluaa päästä helpolla, mutta menee alkujaan hyvissä tarkoitusperissään liian pitkälle. Huumori ja tragedia lyövät kättä.

Vaikka Kiannon teksti osin naurattaa, on Ryysyrannan Jooseppi jo lähtökuvauksestaan alkaen yhteiskuntakriittinen romaani. Se on Suomen (korpi)kansan kurjuuden, köyhyyden, viheliäisyyden ja saamattomuuden kuvaus. Suomalaisiin liitettyihin mielikuviin, etenkin metsiin pakenevaan miehuuteen, on helppo uskoa, kun lukee Rämsänrannan väen elämästä. Korpikuusen kyyneleistä on iso osa tunteiden ilmaisusta tehty. Köyhyys ei nykyisilläkään syrjäseuduilla ole kokonaan kaikonnut, toki sen muoto on erilainen kuin Joosepin aikana.

Vaikka kuulostaisi kuinka pateettiselta, on Kiannolla sanottavaa vielä nykylukijallekin.

~Ensimmäinen: Joulusatu New Yorkista~

Aamulla olohuoneen ikkunasta heijastui tähtisadetta. Monet meistä jouluihmisistä eivät ole varmastikaan malttaneet odottaa ensimmäistä adventtia tai joulukuun alkua tunnelmaa luodakseen. En minäkään, vaan olen ottanut varaslähdön ripustellen talvivaloja sinne sun tänne. Pienen adventtikalenterin ajattelin kuitenkin perustaa tänne blogiini ja päästä sen suhteen helpolla; Joka sunnuntai ennen joulua ilahdutan  (toivottavasti!) teitä jouluisella musiikilla.

Ensimmäisen adventin joululaulu on eräs suursuosikeistani. Se on ihananmelankolinen irlantilaispoljentoinen rakkaustarina, jossa ikääntyvät huora ja narkkari kokevat joulupäivän ihmeen New Yorkissa. Upeat The Pogues ja Kirsty McCall, olkaa hyvät. Elämä on satua vinksahtaneenakin!

PS. Nyt ensimmäisenä adventtina jatkamme perheeni kanssa varaslähtöjä. Tänään vietämme Joulutyttömme viisivuotisjuhlia liki kuukauden etuajassa. Tästä sunnuntaista on siis varmaankin tulossa varsin vauhdikas ja vaaleanpunainen. Ja kun oikein ajattelen, niin meillä on itse asiassa aika erityisiä touhuja juuri jokaisena adventtisunnuntaina tänä vuonna. Hyvää alkanutta joulunalusaikaa kaikille!

~Emily Hawkins & Lisa Evans: Lumiprinsessa~

Kuninkaallisissa piireissä käy joskus niin, että joku tärkeä vieras jää kutsumatta. Tällä kertaa kuningaspari unohti kutsua Lumihaltian. Hänen vierailunsa toivat aina niin kylmän tuulahduksen palatsiin, että kutsu ei kerta kaikkiaan ollut muistunut kenenkään mieleen. Juuri kun juhlallisuudet olivat toden teolla alkamassa, jäinen viima avasi kuninkaanpalatsin ovet.

Englantilaisten lastenkirjailija Emily Hawkinsin ja kuvittaja Lisa Evansin kirjan Lumiprinsessan (2010 Wsoy) oli määrä päättää lumiviikkoni viime sunnuntaina. Väliin tulivat kuitenkin Joyce Carol Oates sekä Ilmari Kiannon rooli sukuni tarinan sivujuonteessa. Lunta ja pakkasta on onneksi edelleen ja Kirjamessuilta ostamani Lumiprinsessan aika on nyt.

Kaunis kuvakirja alkaa maasta, jossa on aina lämmintä. Hyvin onnelliset kuningas ja kuningatar järjestävät tyttärensä, kauniin prinsessan, kymmenvuotispäivän kunniaksi juhlat, jonne - hupsista vaan - unohtuu lähettää kutsu Lumihaltialle. Muiden jalosukuisten sekä satuhahmojen istuessa notkuvien pöytien ääressä pyyhältää Lumihaltia sisään ja kostoksi muuttaa prinsessan sydämen jääksi.

Prinsessa ei tietenkään jäisen sydämensä kanssa pärjää enää lämpimässä maassa eivätkä valtakunnan haltiat onnistu murtamaan taikaa, joten prinsessalle rakennetaan jäinen palatsi korkeimman vuorenhuipun laelle. Linnassaan prinsessa viettää paljon aikaa yksin. Vieraat eivät halua tulla sinne; Linna on niin kylmä, että erään vierailukerran aikana kuninkaan viiksien toinen puoli jäätyy niin, että karvatupsu napsahtaa poikki!

Koska kyse on prinsessasadusta, yrittävät prinssit kosiskella nyt aikuistunutta prinsessaa uskoen suudelman voivan pelastaa tämän. Ennen pitkää linnaan johtavaa vuoripolkua koristavat vain jäätyneet hylätyt haarniskat. Aivan yksin prinsessan ei tarvitse olla, koska vuorella asuvat eläimet ketuista pöllöihin sekä Artturi-jääkarhuun tulevat tapaamaan häntä.

Lumiprinsessa on alkuasetelmaltaan melko koventionaalinen, onhan prinsessa tälläkin kertaa se, joka täytyy pelastaa. Olen hieman yllättänyt siitä, että uusissa ja jopa opettavaiseksi tarkoitetuissa lastenkirjoissa, kuten matemaagisessa Oikeassa prinsessassa tyttöhahmo on se, joka odottaa pelastajaansa. Onneksi Lumiprinsessan loppu pelastaa tämän suhteen. Kyse on siitä, tarvitaanko pelastusta enemmän talvelta vai yksinäisyydeltä? Voiko jäinen sydän kokea rakkauden? Kysymykseni taitavat jo sisältää vastauksen.

Teoksen kuvitus on suloista ja sadunomaista. Sivut on hauskasti kohokuvioitu, joten esimerkiksi Artturin turkkia tai prinssien jäätyneitä haarniskoja voi koskettaa. Lisäksi raikas värimaailma kunnioittaa lunta ja jäätä, kumartaa niiden kuulautta.

Kirja on pienestä vanhanaikasuudestaan huolimatta niin hurmaava, ennen kaikkea kuvitukseltaan, että oma sydämeni ei jäätynyt tätä lukiessani. Prinsessasatuja tarvitaan sulostuttamaan arkea. Siksi uskallan paketoida tämän joulupukin konttiin omaa Joulutyttöäni ajatellen.

****½

~Ilmari Kiannon "yksityissihteeri"~

21/9 1951 Suomussalmelta
osoite vain Ämmänsaari Turjanlinnan Kaunistupa

Hyvä Neiti!

On kovin vaikeata valita koska teitä on useampia tarjokkaita ja kaikki nuoria. Te olette samanikäinen kuin minun sihteerineitini joka 3½ vuotta minua palveltuaan yhtäkkiä minut jätti kun makasin kuukausi määriä sairaalassa.
Me olimme väkevässä julkisessa rakkaussuhteessa jota ei häirinnyt nk. laillinen aamen. Juuri naisen suostumuksellaan elimme kuten elimme.
Voisitteko siis ajatella tulemista meille, joilla on näin poikkeukselliset olo- ja perhesuhteet? Minäkin voisin rakastua Teihin kuten häneenkin, jota nyt kärsien kaipaan enkä ehkä kohtaisikaan vastarakkautta. Mitä siitä sitten tulisi?
-- Muuten - pyydätte 12 tuh. silloin kun toiset tyytyvät 10 tuhanteen. No ei se niin iso asia ole. Olisiko mahdollista saada valokuvanne?
-- Tällaisena kirje pitäkää omana pikku salaisuutena. Tervehtien.

On mielenkiintoista käydä läpi rakkaan läheisen jäämistöä. Kirjeitä, kortteja, valokuvia, klassikko-, hartaus- ja runokirjoja, käsitöitä. Paljon valmista, jotain keskeneräistä, kaipuuta ja sitten tällainen korpikirjailija. Nelisivuinen kirje Turjanlinnasta sekä "yksityissihteerille" omistettu Ryysyrannan Jooseppi ystäviltä. En tiedä, työskentelikö isotätini Iki-Kiannon palveluksessa vaiko ei. Ehkä hän sai nauraa kirjeelle sydämensä kyllyydestä, ehkä pohti asiaa vakavasti. Mielenkiintoinen pieni sivujuonne suvussani, luultavasti pieni ja tavanomainen askel Kiannon värikkäässä elämässä.

Mies, joka nimesi lapsensa muun muassa Otso Tähtivaloksi, Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkaksi, Sorjo Uolevi Sotaprinssiksi sekä Marjatta Iltatähdeksi ei ainakaan ollut yllätyksetön. Ei siis ihme, että itse hieman yllätyksettömästi liikun nyt Rämsänrannan maisemissa.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Sinun silmäsi ovat auki mutta sokeat.
Sanot itsellesi ettei tätä tapahdu, näin ei käy.
Hetken päästä tämä loppuu. Kaikki katoaa.
Äiti yrittää puhua niille. Hymyillä niille. Vitsailla. Ne täyttävät tuntevan äidin. Teeeeena!

Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: rakkaustarina (Otava 2010, ilmestynyt Yhdysvalloissa 2003) pureutuu hirvittävään väkivallantekoon, sen jälkeiseen aikaan ja vaikutuksiin yhdysvaltalaisen köyhälistön keskuudessa. Se käsittelee myös erään lapsuuden liian varhaista loppua sekä panee ihmisen oikeustajun koetukselle. Päästääkö julkinen oikeuslaitos rikolliset liian helpolla ja milloin kosto toisten puolesta on oikeutettua?

Puolessa välissä neljättäkymmenettä käyvä yksinhuoltajaäiti Martine "Teena" Maguire viettää itsenäisyyspäivän iltaa ystäviensä ja tyttäriensä kanssa. Illan kääntyessä yöksi hän päättää, että kaksitoistavuotiaan Bethien on aika mennä nukkumaan ja aikaa säästääkseen menee tyttärensä kanssa kotiin oikotietä pitkin. Kotiin Teena ja Bethie eivät ehdi, vaan puolitutuista naapuruston nuorista miehistä koostuva joukkio ottaa heidät kiinni ja raiskaa Teenan henkihieveriin törkyisen, eritteidenhajuisen venevajan lattialla. Onko miehiä viisi, kuusi vai peräti kahdeksan? Se on uhrin kannalta yksi ja sama. Pieni Bethie todistaa kaikkea piilostaan käsin.

Nuorehko aseista mielihyvää saava, mutta kunniallinen konstaapeli John Dromoor saattuu rikospaikalle ensimmäisten joukossa ja näkee pahoinpidellyn Bethien pyytämässä apua silmät lapsen toiveikkuutta täynnä sekä vajan likaisella lattialla makaavan, tajuttoman ja juuri ja juuri hengissä olevan Teenan. Teena toimitetaan sairaalaan hengityskoneeseen, josta hänet herätetään elämään, josta ei ole paluuta entiseen. Neurologiset vammat, ruhjottu ruumis ja ainainen pelko pitävät hänet henkisesti sirpaleisena. Pahinta on kuitenkin naapuruston suhtautuminen:

Yksi haastatteluista, joka oli repäisty lehdestä oli tungettu sinun kaappiisi koulussa, oli otsikoitu SUREVA ÄITI SYYTTÄÄ TEENAA: KUNNIANLOUKKAUS! Se nainen tuhosi poikani elämän.

Teena ja Bethie saavat niskaansa yhteisön vihat. Jotkut ajattelevat, että Teena sai ansionsa mukaan ja että Bethiekin olisi pitänyt saman tien raiskata ja tappaa. Tämä saa lukijan raivoihinsa melkein vielä enemmän kuin kauhistuttava joukkoraiskaus; Eivätkö Maguiret ole jo kärsineet tarpeeksi? Toki Teenalla oli lyhyt hame ja hän oli vahvassa humalassa tapahtumahetkellä. Toki hän blondasi hiuksiaan ja flirttaili miesten kanssa, mutta mikään, ja on pakko huutaa, MIKÄÄN, ei oikeuta moisen silmittömän väkivallan tekoon. Eikä mikään oikeuta asuinyhteisöä jatkamaan vihanpitoa uhreja kohtaan. Ei, vaikka syytettyinä olisikin oma poika, serkku tai ryyppykaveri. Ei, vaikka heidän vanhempansa, kuten Pickin veljesten, olisivat periaatteessa kunnon väkeä, työtä tekevää ja Jumalaa pelkäävää.

Auta meitä John Dromoor ole kiltti meitä pelottaa kamalasti.

Teenan, Bethien ja selkeät jykevät kasvot omaavien punaniskaraiskaajien rinnalle keskeishenkilöksi ja -toimijaksi nousee poliisi Dromoor, jonka kerronta valottaa myös Bethien mietteitä. Oates hallitsee hyvin myös miehisen toimijan tuskan; Kuinka pienten lasten isä selviää, kun joutuu työssään kohtaamaan niin mielipuolisia asioita ja toisaalta niin herkkiä avunpyyntöjä? Vastaus selviää niin romaanin suomen- kuin englanninkielisessä otsikossa. Kosto: rakkaustarina ja Rape: A Love Story sisältävät erilaisinakin pienen suuren romaanin keskeisimmät ainekset.

Ennen Kostoa olen lukenut Oatesilta vain hänen edellisen suomennetun romaaninsa Haudankaivajan tyttären, joka on tämän kirjavuoteni parhaita lukukokemuksia. Kirjallisesti Kosto: rakkaustarina ei yllä aivan samaan, vaikka onkin eräs vahvimmista teoksista, joihin olen tarttunut. Siinä, missä Haudankaivajan tytär on laaja eepos yhden naisen elämästä eri vuosikymmenten aikana, on Kosto: rakkaustarina pienoisromaani ja sellaisenaan hyvin tiivis ja intensiivinen. Oatesin kieli on samaan aikaan melkein raporttimaista ja silti runollista. Hän kuvailee tapahtumia toisaalta iltapäivälehtimäisesti ja poliisiraporteista lainaten. Toisaalta tarina etenee vaihtelevan fokalisoinnin kautta hyvinkin tajunnanvirtaiseen pelon ja ahdistuksen, vihan ja myös rakkauden kuvaukseen. Sellaiseen kuvaukseen, jonka aikana lukijakin kokee vihaa ja pelkoa toivoen Teenan raiskaajille kaikkea mahdollista pahaa.

Kosto pani minut pohtimaan rooliani lukijana. Olen yleensä analyyttinen lukija - ajatuksissani. Luen kesken olevaa kirjaa yhtä mittaa pohtien samalla, kuinka kirjoittaa kulloinkin kyseessä olevasta kirjasta sana tai pari blogiini. En kuitenkaan koskaan tee muistiinpanoja lukemastani kirjasta. En omista sellaista muistikirjaa, johon kirjaisin mietteitäni kirjoista (muuten kirjoitan muistikirjoihini kaikenlaista), vaan pelaan yleensä taittelemalla kirjan sivuja koirankorville tai kirjaston kirjojen kohdalla liimaamalla post it-lappusia. Tavallisesti myös luen yhtäjaksoisesti vähintään luvun kerrallaan. Luen myös samaan aikaan intensiivisesti ja kuitenkin hieman huolimattomasti, iloisesti.

Oates muutti tavanomaista lukutapaani. Luin edelleen intensiivisesti, ehdottomasti, mutta nyt en voinut aina lukea edes yhtä lukua kerrallaan, kun mielialani heilahtelivat järkytyksestä ja surusta vihaan, kostonhimoon ja - ehkä hieman yllättäen - helpotukseen. Kesken lukemisen oli minun oli pakko sulkea kirja, kävellä levottomasti ympäriinsä ja palata heti kirjan ääreen. Vaikka keskeytin lukemisen, en jättänyt Teenan ja Bethien kokemaa taakseni. Kävelin pienen kierroksen, katsoin ulos ikkunasta tai - syystä tai toisesta, osin varmasti Teena-nimen, White trash-luokan sekä seksuaalisen väkivallan vuoksi - pohdin elokuvaa Boys Don't Cry.

Sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa, kaikille naisille tehdään väkivaltaa.

Niin väkevästi Oates kirjoittaa, että hän tulee sanoillaan miltei liiankin liki. Ja hyvä niin. Kosto opetti minulle paljon itsestäni lukijana. Kirjan tärkein sanoma, naisiin, lapsiin tai ylipäätään ihmisiin tai mihinkään luontokappaleisiin kohdistuvan väkivallan vääryyden osoittaminen, on vahva. Kosto: rakkaustarina on rankkuudestaan huolimatta valoisa; Vaikka eheytyminen on vaikeaa eivätkä hirveydet koskaan unohdu, on ainakin osittainen paraneminen mahdollista. Siksi suosittelen tätä kirjaa myös raskaita aiheita pelkääville.

Minkä Oatesin luen seuraavaksi? Minkä sinä luet?

****-

Kosto: rakkaustarinasta ovat omat arvionsa kirjoittaneet ainakin Jori, Leena Lumi, Susa, Sanna sekä Tomomi.

~Tori Amosilla on asiaa~

Lumiviikkoni piti päättyä kauniisti kuvitettuun lastenkirjaan, mutta aloin tänään lukea kirjaa, joka on niin voimakas, etten juuri nyt voi kirjoittaa siitä ihanasta kuvakirjasta. Säästän sen rankemman kirjan  jälkeen. Monet kirjoja tästä blogista hakevat arvaavatkin ehkä, mitä olen lukemassa. Laulaja Tori Amos johdattakoot teidät aihepiiriin.

yes i wore a slinky red thing
does that mean i should spread
for you, your friends
your father, mr ed

it was me and a gun
and a man on my back
but i haven't seen BARBADOS
so i must get out of this
- Me and a Gun -

Silläkin uhalla, että tulen ulos jostain tekstinjulkaisukaapista, niin kerron tuntevani nämä toriaiheet melkein kuin omat taskuni. Rankka, verevä, eksentrinen, kuulas, raikas, keijumainen, hullu, taiteellinen, katebushmainen ja omaperäinen ovat adjektiiveja, jotka on usein liitetty Amosiin. Hän saattaa samassakin kappaleessa laulaa Marilyn Monroesta, paholaisesta, pitsasta ja lomaparatiiseista, mutta osaa myös tiivistää, ilmaista selkeästi ja intensiivisesti. Hyvinkin erilaisten teemojen joukosta Amosin laululyriikoista nousee esiin kolme ylitse muiden:  eri uskonnot (Amos on metodistipapin tytär), tasa-arvo ja ihmisoikeudet (Amos on juuriltaan osin cherokee) sekä naisiin kohdistuva väkivalta.

at least when you cry now
he can't even hear you
when chickens get a taste of your meat
when he sucks you deep
sometimes you're nothing but meat
- Blood Roses -

Seksuaalisen väkivallan uhreja Amos on auttanut paitsi käsittelemällä aihetta lauluissaan ja esiintyessään tarkoituksella provosoivasti, myös eräänä RAINN-järjestön alullepanevana voimana. Suomessa vastaava järjestön on tämä.

Amosin kappaleista, joita olen siteerannut, Blood Roses on monimerkityksellinen, mutta Me and a Gun kertoo laulajattaren omasta elämästä.

Kuvat Googlen kuvahaulla, videot You Tubesta.

~Hannu Hautala & Tuomo-Juhani Tapio: Ensilumi~

Mitäpä miettii lumihiutale korkealla yläilmoissa, kun se leijuu maata kohti, ihan tuntemattomaan.

Tällä viikolla olemme saaneet nauttia marraskuisittain varsin upeasta pakkaslumipeitteestä. Ensilumen huumassa elän kuitenkin edelleen sekä oikean, kunnollisen lumipeitteen että Hannu Hautalan ja Tuomo-Juhani Tapion ensilunta monelta kantilta tarkastelevan teoksen (2009) kanssa.

Suomen kenties kuuluisimman luontokuvaaja Hautalan sekä useita kuvateoksia julkaisseen toimittaja Tapion yhteistyö tuntuu soljuvan saumattomasti. Kuvat ja tekstit rytmittyvät ehjäksi kokonaisuudeksi, kulkien jäniksen ja riekon jäljillä, kuukkelin sahan soinnissa sekä venäläisen Olga-neidin vierailussa. Ensilumi ei unohda myöskään lasten iloa, tietoiskua lumen synnystä eikä vakavaa uhkaa ilmaston lämpenemisestä; Tuleeko lunta laisinkaan? Kuinka pelottavaa olisi, jos ei tulisi.

Kuvat ihastuttavat kaltaistani talven ystävää, se on selvää. Tämä kirja on tehty ja tarkoitettu lumoamaan yleisönsä. Hautalan kuvista ei löydy moitteen sijaa, vain kirjan kansikuvan olisi voinut valita toisin. Hieman suttuisen tilhen sijasta teoksen sisäsivuilta löytyy kuvia, joissa elää jääyö, puhdas hanki, arkanakin esiintyvä ensilumi, oravan uteliaisuus, ketun vilkkaus, kuuran heleys sekä aarniometsän hämärä hiljaisuus, joka tekee luonnosta suorastaan pyhän.

Ensilumesta ei kannata liikaa kirjoittaa, vaan antaa Hautalan kuvien puhua puolestaan. Tiedän säilöväni tätä kirjaa vuodenkiertoaarteenani ja tarttuvani tähän kenties kesälläkin, jos alkutalven kaipuu yllättää. Tätä kirjaa selatessa kaipuu koputtaa mielen sopukoita varmasti vaikka kesken kesäyön.

Selvää on, että Ensilumi kiilaa suosikkieni joukkoon, kun tarkastelen omistamiani valokuva- tai yleisemminkin taidekirjoja. Ykkössuosikin paikkaa pitää kuitenkin edelleen, kenties ikuisesti, tämä maailman ihanin kirja.

Lumi on kaikkien kaveri. (jos joku väittää vastaan, niin hiljaa siellä! ;-))

Ensilumesta on blogissaan kirjoittanut Leena Lumi, joka valitsi teoksen viime vuoden kauneimmaksi kirjaksi.

~Joulujulkaisu voiton tuo~

Lumiviikkoni on jatkunut suotuisasti, tänään on lumen lisäksi mukava pikkupakkanen ja marraskuinen luonto kuin joulun ihmemaa. Ei siis ihme, että kaltaiseni joulufriikin ajatukset ovat jo joulussa. Myönnän leiponeeni jo joulutorttuja, lämmittäneeni glögiä ja tällä viikolla päästin itseni irti antaen itselleni luvan kuunnella joululauluja. Tässä asiassa en voinut enää hillitä itseäni ;)

Niinpä eilinen yllätysarvontanikin sisältää palkintona jouluisen julkaisun. Voittaja saa valita, haluaako hän Natalia Brotheruksen tunnelmallisen valokuvakirjan Joulun kuvia vaiko uusintapainoksen (aikakauslehden malliin) monien rakastamasta Jeanne D'Arc Livingin joulukirjasta. Lisään voittajan pakettiin vielä pienen lisäyllätyksen.

Voittaja ratkesi tällä kertaa tyttäreni jouluestetiikan tajun avulla. Hän selaili Kotivinkin Jouluherkut-lehteä ja valitsi sieltä mielestään kauneimman sivun. Sivun numero oli isompi kuin osallistujien määrä arvonnassani (ja samalla myös pienimmät numerot, kuten sivu 1 eli kansi olisi jäänyt pois eikä sellainen ole sopivaa!), joten mieheni laski vielä oman laskukaavansa mukaisen numeron. Näiden yhteen sovitetuksi tulokseksi tuli numero 6. Kuulostaako siltä, että logiikka on hallussa?

Kun otan pois omat kommenttini, on kuudes kommentoija Teija. Paljon onnea! Otatko yhteyttä ja kerrotko samalla, kumman kirjan haluat, niin laitan postia tulemaan.

Huomenna ja sunnuntaina lupaan kaksi esteettistä iloa tuovaa lumikirjaa. Ja toivon lumen pysyvän maassa ensi viikollakin.

Näihin talvisiin, melkein jouluisiin, tunnelmiin.

~Toislumen lumoissa~

(edit x2 päivitin oikeat linkit videoihin)

Eihän minun lumiteemaviikkoni ehtinyt kuin hieman yli puoleen, kun viime yöntä ja tänään (koko ajan!) kauan odotettu toislumi saapui eteläiseen Suomeen. Ensilumen saimme kolmisen viikkoa sitten, hassun vajaan sentin, mutta tänään kaikki on ihanasti toisin.

Minulle lumen tulo on aina iso asia, osaan edelleen kokea ensilumen kuin pieni lapsi ja vanhan suosikkisarjani Gilmoren tyttöjen Lorelei Gilmoren tavoin haistan lumisateen tulon ennen ensimmäistä hiutaletta. Voitte siis arvata, että heräsin tänään onnellisena (vaikka olin nukkunut vain viisi tuntia) ja lähdin ulkoilemaan hoitokoirani kanssa talviseen lumihämärän satuun.

Talvisatua löysin myös musiikista. Koska asioiden päättäminen on minulle vaikeaa, en osannut valita kahdesta talvisesta laulusta. Linkitän tänne molemmat. Menkää tänne, jos haluatte
kauniin suloisen ja hieman naiivin talvisadun

ja tänne, jos parempi vaihtoehto on
kaunis, hyytävä, klassinen talvisatu

Kummasta kappaleesta pidätte enemmän? Kaikkien tähän pikkukysymykseen vastanneiden kesken arvon jotain pientä talvista huomisen päivän aikana. Itse pidän molemmista, tietenkin.

Lumoavaa, sadunomaista lumipäivää kaikille!

~Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta~

Äidinkielen sijaisopettaja Ella Amanda Milana lukee oppilaan kirjoittamaa esseetä Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta ja hermostuu; Kaikki keskeiset asiat ovat aivan väärin! Esseen mukaan Sonja ampuu Raskolnikovia sydämeen ja Raskolnikov itse mukamas kuristaa koronkiskurieukon rautalangalla. Nuori sijaisopettaja suuntaa kirjastoon, josta löytää muitakin viallisia, kuin kirjaruton tai kirjasukupuolitaudin vaivaamia kirjoja.

Lumiteemaviikkoni ensimmäinen kirja, Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään kiehtovan tarinan lumeen kaivetuissa koloissa saalistavan, näätäeläimen nimeä kantavan kirjailija Laura Lumikon perustamasta Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seurasta. Lumisella vuodenajalla on keskeinen sijansa kirjassa, joka kietoi minut monitasoisiin pauloihinsa heti alusta lähtien.

Romaanin keskeishenkilö on täydellisesti kaartuvat huulet ja vialliset munasarjat omaava tutkijanurasta haaveileva sijaisopettaja Ella Milana. Julkaistuaan novellinsa Jäniksenselän Sanomissa hän saa kutsun kansanmytologiaa hyödyntävillä Otuksela-lastenkirjoillaan maailmanmaineeseen nousseen Laura Lumikon perustamaan kirjailijoiden seuraan. Kaikki seuran jäsenet ovat menestyskirjailijoita, jotka ovat lapsuudestaan saakka olleen Laura Lumikon kirjoittajaoppilaita. Ellan on tarkoitus tavata Laura Lumikko sekä yhdeksän kirjallisen seuran jäsentä Lumikon metsän siimeksessä sijaitsevassa talossa, jossa järjestetään hienot juhlat. Juuri kun Laura Lumikko ja Ella ovat kohtaamaisillaan talon sisärappusilla juhlaväen katsoessa, katoaa kirjailijatar kuin taikaiskusta. Kukaan ei koskaan löydä Laura Lumikkoa tai hänen ruumistaan.

Jäniksenselkäläisten kirjailijoiden seura toimii omilla ehdoillaan. Kuka tahansa seuran jäsen voi haastaa toisensa Laura Lumikon laatimaan Peliin, jossa toiselta voi kysyä mitä vain. Vastaamista kutsutaan vuotamiseksi. Jos haastettu kieltäytyy osallistumasta, menettää hän jäsenyytensä Seurassa ikuisiksi ajoiksi. Peli ei tuota kertomuksia, vaan materiaalia kertomuksiin. Yleensä haastaminen tapahtuu ilta- tai yöaikaan sitten, että joku kirjailija murtautuu toisen taloon tai kapuaa (aina) yläkerrassa sijaitsevaan makuuhuoneeseen vaivalloisesti ensin puuhun kiiveten. Ella keksii hieman omaperäisemmän keinon halutessaan saada kirjailija Martti Talvivaaran vuotamaan. Myös kirjastonhoitaja ja kirjailija Ingrid Kissala - kuin kaksi eri henkilöä samassa kehossa - sekä kuuluisana tieteiskirjailijana Arne C. Ahlqvistina tunnetuksi tullut perheenäiti Aura Jokinen vuotavat Ellalle ja vuodattavat tätä.

Nainen oli nimittäin sanonut: Oikein mukavaa saada seuraan uusi kymmenes jäsen. Suomen kielen ammattilaisena Ella tietysti olisi sijoittanut pilkun sanojen "uusi" ja "kymmenes" väliin. Ilman tauolla tai painotuksella ilmaistua pilkkua toteamus tarkoitti käytännössä sitä, että puhujasta oli mukavaa saasa Seuraan uusi kymmenes jäsen aiemman kymmennen jäsenen tilalle.

Laura Lumikon katoaminen on suuri mysteeri, mutta kenties vielä salaperäisempää on Seuran tuntemattoman, edesmenneen kymmenennen jäsenen olemassaolo. Kuka on muutamissa vanhoissa valokuvissa näkyvä poika, jonka muistikirjaan viitataan kerroten sen vaikuttaneen itse kunkin kirjailijan tuotantoon? Miksi pojan, joka todistettavasti kuoli lapsena, lahjakkuus, persoona ja kuolintapa on vaiettu kokonaan? Kirjaa lukiessa ja Seuran jäsenten vuotaessa tuli sellainen olo kuin lisätietoa arvoitukseen löytyisi seuraavilta sivuilta, mutta sitten mukaan tuleekin uusia ihmissuhteita, Ella Milanan kuollut isä, paikallislehden arkistoja, kirjailija Talvimaan pihalla majailevat koiralaumat sekä valkoinen Renault, joka vahingoittumana on päätynyt ruostumaan tiettömän metsän keskellä kuin muurahaisten polkuja pitkin.

Jääskeläisen romaanissa on niin monia ulottuvuuksia ja kerroksia, että niitä on vaikea lähteä analyyttisesti purkamaan. Sanotaanko, että mukaan mahtuu kirjallisen salaseuran ja Pelin ohella paljon ruumiillisuutta esimerksi Martti Talvimaan ylensyönnin, näytelmäkirjailija Toivon Holmin rajujen ja eritteidentäyteisten nussimismuistojen  sekä Ella Milanan munasarjavian muodossa. Mukana on myös metaforia, epäluotettavuutta, menneisyyden salaisuuksia, kirjallisia viitteitä, lapsuusmuistoja sekä  pimeyden ja valon, unen ja todellisuuden kiehtovaa sekoittumista:

Etupiha oli täynnä koiria. Kaksi niistä rähisi toisilleen, sitten toinen alistui ja tilanne rauhoittui. Hän laski, että yksin rappusten edessä istui seitsemän koiraa. Kun yksi niistä nousi ja käveli pois, tilalle tuli kaksi muuta. Koiria oli lisää kinosten takana, roskapöntön luona, muurin varjossa. -- Hän oli kerran nähnyt paljastavan unen. Siinä solmiokaulainen saksanpaimenkoira oli vaatinut nähtäväkseen kaikki hänen henkilökohtaiset paperinsa.

Pitkälti kyse on myös siitä, onko kukaan niin omaperäinen kuin kuvittelee olevansa. Jääskeläinen pohtii sitä, mistä kirjailijat saavat sysäyksen kirjojensa aiheilla. Jääskeläisen itsensä on pakko omistaa taikakynä tai -tietokone. Lumikko ja yhdeksän muuta sisältää intertekstuaalisia viittauksia lukuisiin maagis-realistisiin kirjoihin sekä salaseuroja käsitteleviin teoksiin. Ainakin Garcia Marguez, Allende, Tartt ja Liisa Ihmemaassa pyörivät mielessäni. Otuksela-kirjojen Kaarnakoppura muistuttaa minua Onnen linnan Pärnä-Kopsasta. Mielleyhtymä ei ehkä ole kaukaa haettu, sillä Ilmari Vainion lastennäytelmän Liisan tavoin Ella liikkuu unen ja toden rajamailla eräänlaisena valittuna henkilönä.

Vaikka viittauksia muihin kirjoihin on,  ovat viittauksen vihjeinä piilossa kirjallisen unikuvien alla. Jääskeläinen kirjoittaa aivan omannäköistään tekstiä, joka kietoo pauloihinsa. Näköharhat ovat totta, uni kertoo totuuden ja mytologisen kartoituksen tekeminen on kodeissa yhtä tavallista kuin omassa maailmassani ilmalämpöpumpun asennuttaminen. Jääskeläinen kunnioittaa hellästi myös Kai Laitisen Suomalaisen kirjallisuuden historiaa, joka on tuttu kaikille (kaltaisilleni) 1990-luvulla (ja varmasti aikaisemminkin) kirjallisuutta opiskelleille. Laura Lumikon ohella jokainen Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuran jäsen mainitaan kirjassa.

Rakkaat otukset, joskus meidän sallitaan kokea ihmeellisiä asioita ja päästä paikkoihin, joista emme olisi osanneet uneksiakaan. Vain sellainen, joka ei ole kaikesta mitään oppinut, kuvittelee saavansa pitää löytämänsä asiat ikuisesti.

Näin kirjoitti Laura Lumikko viimeiseksi jääneessään Otuksela-kirjassa. Ja toden totta, Jääskeläinen sallii lukijansa kokea ihmeellisiä asioita. Kirja, jossa aivan yht'äkkiä alkaa sataa lunta kirjaston sisällä, on minulle täydellinen. Kerroin kerran aikaisemmin olevani hengästynyt ja iloinen luettuani silloin käsilläni olleen kirjan. Niin kävi nytkin. Jopa uniini saakka tullut sekä ruokani kypsymistä häirinnyt Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään kaikki sellaiset elementit, joista kirjassa pidän.

****½

~Talviunia ja -uria~

Tänään suljen yhden oven, lomailen ja joulukuussa palaan vanhaan, mutta silti niin kovin uuteen. Mietin kirjoittamista sekä ennen kaikkea sitä, että osaanko enää. Olen samaan aikaan riehakkaan onnellinen ja äärettömän melankolinen.

Aamun sumuinen sää sopii mielentilaani, mutta tällä viikolla vietän blogissani teemaviikkoa, jonka aikana toivon/loitsin/pyydän (miten vain) lunta. Viikon kaikki päivitykset, olipa kyse kirjoista, musiikista tai muusta elämänmenosta, tulevat tavalla tai toisella kiertymään lumen ympärille. Kaipaan lunta. Ensi- ja toislumen (josta yläkuvat) olen saanut jo kokea, mutta nyt jalat astuvat taas rapakkoon.

Tähän viime jouluna ottamani tunnelmaan on vielä pitkä matka. Siksi talvi on vielä unta vain, kaunista ja hieman surullista, kuten A.W. Yrjänä orkesterinsa kanssa osoittaa.

~Isänpäiväenteilyä~

Hyvää isänpäivää kaikille isille, tämän blogin kohdalla etenkin muutamalle lukevalle isälle sekä lukevien ihmisten isille! Ja totta kai kaikille muillekin. Ennen kaikkea onnellista isänpäivää omalle isälleni, joka lukee mieluiten sukututkimus- ja eräkirjoja sekä apelleni, lasteni vaarille, joka iltaisin viihtyy vetävän tarinan äärellä.

Tietenkin isänpäiväonnea myös omalle miehelleni, joka tulee huomenna aamulla saamaan lasten päiväkodissa tekemät lahjat sekä päivänsankarina kaiken muun hyvän ohella myös Vihreitä kuulia, joita hän voisi syödä vaikka puoli kiloa kerrallaan - toisin kuin minä, joka pidän makeisista vain suklaasta (hän on lisäksi salmiakki-ihmisiä, minulta puuttuu salmiakkigeeni). Econ Ruusun nimen ja Tolkienin Tarun Sormusten herrasta lempikirjoikseen mainitsema mieheni saa vielä erikoisonnitteluna erään yhteisen suosikkikappaleemme, maailman vahvimman rakkauslaulun muodossa. Hyvää isänpäivää, J!

Ensi viikolla kaikkien päivitysteni aiheet tulevat kiertymään yhden teeman ympärille. Ehkä.

~Tuleva hienorouva muistelee lapsuuttaan~

Sain Allulta hauskan haasteen ja kahden vakavasävyisen kirjan jälkeen on aika heittäytyä hetkeksi lapsuusmuistoihin. Tämä haaste on vapaasti napattavissa mukaan.

1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona?"
Halusin tulla opettajaksi tai kirjailijaksi, mikä herätti naurua luokkatovereissani. No, ei minusta tullut kumpaakaan (ainakaan vielä ;-)), mutta olen työkseni opettanut ja kirjoittanut.

2. Mitkä olivat  sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Tietenkin Aku Ankka. Pidin etenkin taskukirjoista, joista suosikkejani olivat "Aku Taikaviitta" sekä "Mikki Hiiren kuuma kesä", joka toi tietoisuuteeni Tsingis Khanin ja Mongolian arot (oikeasti!). Hammaslääkärissä luin Nakke Nakuttajaa ja televisiosta seurasin Pätkistä, etenkin Smurffeja.

3. Lempileikkejäsi?
Barbit tarzaneina joulukuusessa. Joulukuusi sopi hyvin viidakoksi ja vanhempieni vaatehuoneen hyllyt kerrostaloksi. Koululeikki - ne opettamishaaveet taas kerran! Tykkäsin kiipeillä puihin.

4. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
Olin kohtalaisen hyvä murtomaahiihdossa (pikkukaupungin koulujen välisten kisojen kolmas palkintosija sekä Muumi-hiihtokoulun diplomi vahvistavat sen), mutta en varsinaisesti harrastanut liikuntaa. Harrastin kuviskerhoa ja partiota. Tietenkin olin myös pieni lukutoukka ja satutäti.

5. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
Jonna Tervomaa, olemme saman ikäisiä. Leningradin matkalla laitoin jalkaani siniset mokkaiset talvisaappaat ja lauloin Minttua ja Villeä hotellihuoneen peilin edessä koko kymmenvuotiaan sieluni kyllyydestä. Yksitoistavuotiaana suosikkini olikin sitten Dingo.

6. Parhaat synttärisi ja miksi?
En muista yksittäisiä, mutta niitä juhlittiin. Hyvä ystäväni oli syntynyt samana yönä kuin minä (mutta eri vuorokauden puolella) ja saimme usein samoja lahjoja koulukavereilta. Koska olin syntynyt kuusi tuntia ystävääni aikaisemmin, juhlimme usein minun synttäreitäni ensin. Siksi minulle lahjat olivat yllätyksiä, hän osasi varautua.

7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Pehmoapina silloin, kun olin neljä- tai viisivuotias. Olin toivonut apinaa niin kovasti ja sitten sen sain.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?  
Lapsena kuvittelin, että aikuisena kirjoitan kirjaa majakassa. En ole tainnut edes koskaan käydä majakan sisällä. Haluaisin kyllä. Toinen kuvitelmani oli, että minusta tulee hieno rouva ja ajan Mersulla mummolaani maalle turkki ylläni. Turkiksia en kuuna päivänä suostuisi ylleni pukemaan ja siten eläinparkojen kärsimystä edesauttamaan, Mersun sijaan meillä on Volkkari enkä taida sopia hienon rouvan määritelmäänkään, vaikka ihan kunniallinen aikuinen ja rouva minusta kasvoi.

Omistan tämän meemin pikkusiskolleni ja serkulleni, jotka ovat kanssani toisessa kuvassa. Aurinkoinen serkkuni on kuvan pienin, siskoni suloinen tummatukka ja itse tuijotan lenkkareitani. Kuva on otettu omenankukkien aikaan mummolassani Pohjois-Savossa 1980-luvun alussa. Ensimmäisessä kuvassa olen yksivuotias, alin kuva puolestaan tuo varmasti monille muistoja View Master-kiekoista.

~Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa~

Afrikasta palattuani minulla ei ole enää ollut lämmin. Kylmyys on pesiytynyt luihini. -- Seison katolla eikä minulla ole edes rohkeutta hypätä.

Maailman vesipäivän 2009 teemana oli ihmisten oikeus puhtaaseen veteen. Jokainen vähänkin asioista perillä oleva ihminen tietää, ettei tuo oikeus toteudu tasapuolisesti. Elämä ilman vettä on mahdotonta. Elämä säännöstellyn vedensaannin kanssa on vaikeaa. Ja elämä sotatantereella maamiina-alueella ilman vettä on jotain, mitä on vaikea kuvitella.

Silti osa ihmisistä selviää päivästä toiseen, kädestä suuhun, avustuspakkauksesta toiseen. Nälänhädän ja sodan riivaaman eteläsudanilaisen Adekin kylän nostaa esiin brittiläinen toimittaja Ros Wynne-Jones, joka esikoisromaanissaan Sade lankeaa tuo lukijoidensa eteen punaisen, tomuavan maan kaunistelemattomana ja henkihieverissäänkin elävänä.

Tapahtumien näkijänä ja kokijana on vastavalmistunut englantilais-espanjalainen lääkäri Maria Marshall, joka toimii avustustyöntekijänä Adekissa, jossa ei ole satanut kolmeen vuoteen. Yhdessä amerikkalaisen punaniskataustaisen Billyn sekä irlantilaisen Seanin kanssa hän koettaa luovia parhaansa mukaan. Kyläläiset ovat osin kasvattomia, nälkään, viidakkoveitsen viiltoihin, ampumisiin tai miinoihin kuolevia luurangonlaihoja ihmisiä, mutta osa heistä tulee läheiseksi Marialle syystä tai toisesta. Polio-John, päällikkö Deng, vaaleanpunaiseen kylpytakkiin pukeutuva komentaja-Wol sekä vetoava Michael jakavat unohdettujen ihmisten arjen avustustyöntekijäkolmikon kanssa. Ja unohdettuja he ovat, sillä pian Marian, Billyn ja Seanin saapumisen jälkeen kiitorata tuhoutuu eikä kylää saada paikannettua. Unohdettuina muulta maailmalta he pysyvät kuukausia, kunnes määrätietoinen valokuvaaja Grace Mulholland saapuu paikalle ja aikanaan tekee vastentahtoisesta Mariasta sankarin uutiskuvansa perusteella.

Wynne-Jones kirjoittaa hyvin. Hänen tekstinsä imaisee sisäänsä heti ensisivuilta ja länsimaisena nuorena naisena Maria antaa kaltaiselleni lukijalle samaistumismahdollisuuden. Tarina kulkee kolmessa ajassa; Sairastelevan Marian nykyisyydessä 2000-luvun Lontoossa, kymmenen vuotta aikaisemmin Adekin kylässä Sudanissa sekä Marian lapsuudessa espanjalaisen äidin ja isoveljen kanssa. Brittiläinen isä on hylännyt perheensä Marian ollessa vauva ja äiti kuollut syöpään muutamaa vuotta ennen avustustyön alkua.

Esikoiskirjailijalle usein ominaisia kirjallisia karikoita ovat turha sentimentaalisuus ja joidenkin teemojen yksinkertaistaminen. Myös Wynne-Jones sortuu tuottamaan aavistuksen kliseisiä henkilöhahmoja sekä tarjoaa hieman epäuskottavan, mutta vapauttavan loppuun. Ne eivät vähennä hänen romaaninsa kaunokirjallista tai yhteiskunnallista arvoa, vaan tuovat tapahtumat lähemmäksi lukijaa.

Coco Popsin apina keinuu jälleen luonnottoman vihreässä viidakossa jasen takana erotan tuoreen veren punaaman taistelukentän, joka on maalattu pakkauksen pahviin lapsellisena sarjakuvapiirroksena. Herään kurkkuuni tukahtuvaan huutoon.

Romaanissa on läsnä vahva yhteiskunnallinen aspekti.Marian nykyisyys ja takaumat saavat pohtimaan niitä syitä, miksi ihminen hakeutuu avustustehtäviin. Sade lankeaa valottaa myös Darfurin alueen sodan ja luonnonkatastofin taustoja; YK on määritellyt Darfurin kriisin maailman pahimmaksi humanitaariseksi ongelmaksi. Kun valve ja uni sekoittuvat, Maria ja samalla lukijat joutuvat pohtimaan, missä kulkee mielekkyyden raja, kun puolikuolleen lapsen ruokkiminen ei auta tai kun omilla toimillaan ei välttämättä voi muuttaa mitään. Tärkeimmäiksi auttamisen motiiviksi nouseekin ihmisyys ja ihmisarvo.

Sade lankeaa jätti minulle kirjallisen muistijäljen sellaisesta kauhun tasapainosta, josta olin uutisten ja osin kaunokirjallisuuden ansiosta tietoinen jo aikaisemmin, mutta jonka nyt myös tunnen sisimmässäni. Näen kuivuneen pikkuvauvan, jonka koppuraksi muutunut kieli yrittää vielä saada vettä pipetistä. Melkein ymmärrän, miltä tuntuu kävellä peläten maamiinoja. Tajuan, että shampoo tai tuoremehu on käsittämätöntä ylellisyyttä. Tiedän myös, että kaikkein kauheimpaankin voi sisältyä iloa, toivoa ja runoutta.

Kuuntelen jokea. Elämässäni on nyt vettä. Sillä tavalla teen pesäeron menneeseen, kun takaumat iskevät. Silloin ei ollut vettä.

Ja tiedän, että vesi on yhtä kuin elämä.

****-

Suosittelen tutustumaan myös Leena Lumen ja Susan tekemiin hienoihin arvioihin tästä kirjasta.

~Pasi Lampela: Kuolemansairauksia~

Ikävä, sisäisesti kalvava paha olo, puhumattomuus, joukkomurhapakkomielle, kasvain tai juoppous voivat olla kuolemansairauksia. Kuolemansairautta on myös nähdä maailma ilman valoa, mutta onneksi kuolemansairauden voi parantaa ujuttamalla väliin toivoa vaikka väkisin.

Näytelmäkirjailijana tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan toinen novellikokoelma Kuolemansairauksia tarkastelee ihmisiä, etupäässä suomalaisia miehiä, vailla valoa. Jos asiat ovat ulkoisesti hyvin, sataa sisäisesti räntää. Tuskainen olo ja ahdistus on novellien henkilöiden ominta ja sisintä itseä. Valoisanakin hetkenä henkilöt tuntevat kaipuuta johonkin muuhun, halua muutokseen tai pakoon kaikesta. Lukijan onneksi joukkoon mahtuu myös niitä, joille ankeus, jopa sietämättömän raskaat teot, tuovat mukanaan ehjemmäksi ihmiseksi kasvua.

Lampelan novelleissa ihmiselo on ulkoisesti hyvin keskiluokkaista ja tavallista. Ihmiset elävät kuin eivät eläisi ollenkaan. Lauantai-iltana kahden pojan isä katsoo urheilua ja ruokapöytää kattava äiti on aina huolissaan jostain. Toisaalla perhe uskoo etelänloman korjaavan jo vuosia kestäneen hajoamisen. Novelleista koskettavin on Tyttö, jossa perheenäiti haluaa tarjota vankilasta vapautuneelle veljelleen, kuuden ällän ylioppilaalle, mahdollisuuden uuteen alkuun yhteiskunnassa. Traagisuudestaan huolimatta Tyttö nousee kokoelman toiveikkaimmaksi tarinaksi.

Ei sairaus ole minussa. Sairaus on jossain muualla, minun ympärilläni. Se on näissä vapaaehtoisesti omasta ihmisyydestään luopuneissa, näissä ihmisyyden luopioissa, ihmisyyden irvikuvissa, jotka jaksavat jonottaa lauantaisin IKEAssa, käydä kerran vuodessa teatterissa, ostaa joululahjaksi historiallisen romaanin.

Toiveikas sen sijaan ei ole Vihan päivä. Gerdit, auviset ja saaret tulevat liki lukiessa tavallisen perheen tavallisen pojan kirjettä, jossa tämä suunnittelee pommi-iskua kauppakeskukseen, näkee sairasta kauneutta kauhussa ja veressä sekä kuvittelee kohoavansa Ikea-kansan yläpuolelle. Poika kirjoittaa, pakkaa reppuaan ja lähtee. Siinä kaikki. Analyyttisinkin lukija alkaa kantaa surua ja pelkoa sydämessään. Vihan päivä myös jää päällimmäiseksi mieleen koko novellikokoelmasta, vaikka mieluummin kuulisin Hengen ja elämän Chopinia, vaikka sen kirkkaudellekin Lampela antaa surulliset kasvot:

Lunta tulee hiljalleen kuin Chopinin musiikkia ja silti paistaa aurinko. Se saa hänet epäilemään aistejaan. Suuria uneliaita hiutaleita leijailee ei mistään, keskellä kirkasta keskipäivää, kuin unessa.

Vaikka kokoelman novellit ovat pääosin ankeita, olen hyvilläni kohdattuani tämän lukukokemuksen. Pasi Lampela kirjoittaa väkevästi ja vailla kliseitä. Hänen kielensä on kirkasta kuin pakkaspäivä, jolloin ulkona näyttää kuulaalta, mutta jolloin ulkona tuuletetut petivaatteet haisevat pakokaasulle ja on vaikea saada henkeä. Jos jotain kritisoisin, niin novellien tyyli paikoin liian yhtenäinen. Tekstistä ei puutu särmää, mutta toisinaan unohtaa lukevansa novelleja; Kertojanääni on turhan samanlainen monissa tarinoissa, vaikka niiden aihepiirit vaihtelevat perhekuvauksista salarakkaisiin ja joukkosurma-aikeista vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Vaikka Lampelan kieli ja mielenmaisemat ovat perimiehisiä, on hänen tekstinsä kaunista. Tähän kauneuteen sisältyy aina aimo annos surua. Vaikkei paljon naurata, ei Lampelan tekstissä ei ole mitään turhaa.  Ei ainakaan marraskuussa.

PS. Mikkelissä vuonna 1969 syntynyt Pasi Lampela on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa samalla pohjoissavolaisella pikkupaikkakunnalla kuin minä. Tämä tietenkin lisäsi kiinnostustani hänen teksteihinsä ja koetin rivien välistä lukea kotiseutukuvauksia. Onneksi (!) en niitä onnistunut löytää, jollei sellaiseksi lasketa novellissa Poika kesämarkkinoita ja kaupungin halki virtaavaa jokea.

***½

~Hyötykäyttöä ja vesituiskua~

Tänään illalla tuiskutti vettä. Kun katsoin katulampun valoa palatessani kotiin seminaarista, näytti siltä kuin olisi satanut lunta. Kahdeksan asteen lämmössä ei kuitenkaan lumesta voinut edes haaveilla. Kotona sain ihanan puhelun, jossa minua pyydettiin suomalais-ranskalaisen vauvan kummiksi. Ilolla suostuin, totta kai.

Elämä on ollut kiireistä viime päivät. Tarkoitukseni oli tehdä kirjamessujen jälkitunnelmissa vain kirja-aiheisia päivityksiä, mutta blogiaikani on ollut kortilla. Olen onneksi ehtinyt lukea niin novelleja suomalaisen miehen sielunmaisemasta kuin saada loppuun romaanin kuivaakin kuivemmasta sodan runtelemasta maasta, mutta blogiini tuon ne vasta jonkin ajan kuluttua.

Nyt otan parin päivän blogipaussin ja tarjoan teille kurpitsoita. Suomalainen kekri miellyttää minua enemmän kuin amerikkalaishenkinen halloween, koska kekrinä ollaan vatsat ja laarit täynnä. Halloweeniä kuitenkin juhlin lasteni kanssa naamiaisten merkeissä eikä kovertamani kurpitsalyhtykään viittaa savolaisen pellon laidalle - toki olisin voinut kovertaa lyhtyni nauriista! Pyhäinpäivän lähestyessä aion myös muistella edesmenneitä läheisiäni. Onneksi perinne elää ja muuttuu, ja nämä kolme juhlaa käyvät käsi kädessä. Sen toteaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuotuisjuhlatietopankkikin.

Kurpitsan osasin käyttää hyödyksi oikein kunnolla. Lyhdyn ohella sain muutama päivä sitten aikaan kurpitsa-omenapiirakan sekä leivoin kurpitsansiemenleipää.

Mukavaa loppuviikkoa ja viimeistään viikonloppuna palaan vain kirjojen merkeissä.

~David Ebershoff: The 19th Wife~

Yet marriage has many purposes beyond the romantic, including the practical and the spiritual.

Moniavioisuuden kannattaja, mormonilahkoyhteisössä elänyt mies, löytyy kuolleena työhuoneestaan mukanaan salaperäinen lista numeroita ja kirjaimia. Murhasta syytettynä on hänen yhdeksästoista vaimonsa, jonka homoseksuaali poika Jordan on karkoitettu yhteisöstä vuosia aikaisemmin.

Tanskalaisella tytöllään maailmanmaineeseen nousseen David Ebershoffin romaani The 19th Wife on samaan aikaan dekkarimaisesti etenevä murhamysteeri, historiallisiin faktoihin ja arkistoaineistoihin sukeltava kuvaus mormonikirkon vaietusta moniavioisuudesta sekä henkeäsalpaava ja mieltä liikuttava fiktiivinen kuvaus nykypäivänä tapahtuvasta naisten ja lasten hyväksikäytöstä uskonnon varjolla. Keskiöön nousevat myös kyse yhteisöllisyydestä, ihmisoikeuksista ja oman paikkansa löytymisestä.

Romaani alkaa yhteisöstä Kaliforniaan muuttaneen Jordanin palatessa takaisin Utahiin tutkimaan isänsä murhaa. Murhasta syytettynä on Jordanin äiti, Jordanin isän yhdeksästoista vaimo. Polygamiaa ainoana oikeana ja taivaaseen johdattavana elämänmuotona kannatava perhe asuu Mesadalen mormoniyhteisössä. Yhteisöllä on omat koulunsa, poliisivoimansa, nettisivustonsa ja kaikkea johtaa profeetaksi ylennetty mies. Yhteisö edustaa mormonikirkosta eronnutta fundamentalistista siipeä, jotka kutsuvat itseään Ensimmäisiksi (The Firsts), koska he kantavat Joseph Smithinin ja Brigham Youngin perintöä uskoen moniavioisuuden olevan olennaista ihmisten pyhimykseksi muuttumisessa. Jordan ei ole yhteisöön tervetullut, mutta löytää sieltä ystäviä muun muassa omien siskopuoltensa joukosta.

Nuoren Jordanin ohella päähenkilönä on Ann Eliza Young, profeettana pidetyn Brigham Youngin tiedettävästi yhdeksästoista vaimo. Ann Eliza avioituu Brighamin kanssa pakkotilanteessa eikä avioliitosta tai roolista loppupään vaimona tule onnellista. Ann Eliza taisteleekin tiensä ulos moniavioisesta liitosta haastaen Brighamin oikeuteen. Lopulta hän kirjoittaa omaelämäkerrallisen kirjan Wife No. 19 (ilmestyi 1875), jota Eberhoff siteeraa kirjassaan moneen otteeseen tuoden esille kokonaisia lukuja teoksesta. Minulle Ann Elizan tarina kokonaisuudessaan on romaanin kiehtovin osa. Se kattaa niin uudisraivaajien elämää, mormonien osakseen saamaa hyljeksintää kuin rohkeutta irtautua jostain painostavasta ja kammottavasta silläkin uhalla, että suhteet moniin läheisiin katkeavat.

- Although I see a silver lining in the arrival of the 19th.
- What?
- He's less likelt to come knocking on my door.
- He hasn't knocked on mine in eight years.
- See, Brigham is correct - God does indeed answer our prayers.

Brigham Youngista tai koko mormoniuskon perustajasta Joseph Smithistä kirja ei anna kovin hyvää kuvaa. Luin romaania paikoin vihaisena, mutta ennen kaikkea kiinnostuneena. Faktaa kaunokirjallisuuteen sekoittavat teokset saavat minussa aina halun ottaa selvää tapahtumien taustoista. The 19th Wifen aihepiiri oli minulle osin entuudestaan tuttu, sillä suosikkisarjojani televiossa on nyt tauolla oleva HBO:n tuottama Big Love, joka kertoo modernisti asuvasta moniavioisesta mormonilahkoon kuuluvasta perheestä. Big Lovessa elämä utahilaisessa omakotitalolähiössä on peräti mukavaa, joskin moniavioisuuden vuoksi ristiriitojen täyttämää. Lisäksi Juniper Creekin yhteisö näyttää moniavioisuuden monet kasvot hieman samaan tapaan kuin Mesadale Ebershoffin kirjassa.

The 19th Wife on kuitenkin huomattavasti raadollisempi kuin samaa aihetta sivuava televisiosarja. Kun yhteisöstä karannut poika muistelee koulunsa oppituntia, jossa jopa koiralta olisi pitänyt viiltää kurkku auki vihollisten hyökkäykseen valmistautuakseen, alkaa lukijaa väistämättä puistattaa. Vihollisen hyökkäyksen pelkoa selittää Mountain Meadowsin joukkomurha 1800-luvulla, jolloin suuri joukko mormoneja sai surmansa väkivaltaisessa hyökkäyksessä. Myös Jordanin kuolleen isän pitämä panolista tuntuu pöyristyttävältä. Jordanin isä oli ennen kuolemaansa surffaillut netissä ja pitänyt yllä panolistana tunnettua listausta siitä, minkä numeroisen vaimonsa kanssa ja kuinka usein hän oli harjoittanut aviollisia "velvollisuuksiaan".

Yhteisö tulee lukijan silmille pölyisenä ja verevänä, Ebershoff kirjoittaa siitä kuin olisi sisäpiiriläinen, kuin olisi itse todistanut kaikkea. Pienten lasten kasvot ikkunassa, lasten nimeäminen numeroin (Sarah numero 5, jota kutsutaan vain viitoseksi) sekä tyttöjen epätoivoiset karkumatkat pistivät lukiessa ihan vihaksi. Ebershoff ei edes yritä ymmärtää Ensimmäisiä, eikä varmasti moni lukijakaan. Itselleni arjessa täysin vieraat normimormonit ovat Ebershoffin kirjassa melkein kuin kuka tahansa meistä - ainakin Ensimmäisiin verrattuna. Tämä on kuitenkin näennäistä; Tarinan taustaa valottaakseni luin hieman myös mormonismista. Vaikka MAP-kirkko on maallisessa elämässään hylännyt moniavioisuuden, on se kuitenkin heidän oppinsa mukaista taivaassa. Esimerkiksi uusiin naimisiin mennyt leskimies voi odottaa taivaaseen päästyään (!) olevansa naimisissa sekä aikaisemmin edesmenneen että myöhemmän vaimonsa kanssa.

En voinut olla lukematta tätä kirjaa hieman tirkistellen jotain täysin toista (kaunokirjallista) todellisuutta. Nainen minussa kauhisteli Ensimmäisten naisten ja etenkin tyttöjen osaa sekä pohti äidin ja lapsen suhdetta, tutkija minussa kiinnostui Ann Eliza Youngista ja mormoninaisten historiasta ja hyvän tarinan ystävä minussa ahmi murhatarinaa pohtien johtolankoja. Sivuhenkilöt ovat kiinnostavia: Ann Elizan isä Chauncey B. Webb, eräs ensimmäistä mormoniuudisraivaajista saa äänensä kertoessaan, kuinka joutui moniavioisuuteen profeettojen painostamana. Nuori Kelly Dee selvittelee esiäitinsä Ann Eliza Youngin vaiheita yliopiston naistutkimuksen opintojaan varten.

The 19th Wife on hyvin moniulotteinen kirja, joka saa sekä pohtimaan ja kyseenalaistamaan että haukkomaan henkeään. Kielellisesti Ebershoff ei ole vahvimmillaan, yhdeksännentoista vaimon (vaimojen!) tarina vetää mukaansa, mutta ei kikkaile kielikuvilla. Se tuo tarinaan lisää vakuuttavuutta, mutta vähentää hivenen sen kaunokirjallisia ansioita ollen liiankin raporttimaista. Kokonaisuudessaan Ebershoff osaa nivoa monipolvisen tarinan yhteen niin, että että se pitää otteessaan kaikkien kuudensadan sivunsa verran.

The 19th Wife on kiehtova historiassa ja nykypäivässä liikkuva jännitysromaani (joku voisi kutsua sitä jopa dekkariksi ;)). Se on myös surullinen ja hyytävä, mutta ennen kaikkea sen sanomana on puolustaa ihmisoikeuksia. Vaikka kirja on romaani eikä oppikirja, sisältää se ainakin yhden tärkeän opetuksen. Sen, ettei fundamentalismista voi koskaan seurata mitään hyvää.

Kiitos kirjasta, anni. m.!

***½