Ikävä, sisäisesti kalvava paha olo, puhumattomuus, joukkomurhapakkomielle, kasvain tai juoppous voivat olla kuolemansairauksia. Kuolemansairautta on myös nähdä maailma ilman valoa, mutta onneksi kuolemansairauden voi parantaa ujuttamalla väliin toivoa vaikka väkisin.
Näytelmäkirjailijana tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan toinen novellikokoelma Kuolemansairauksia tarkastelee ihmisiä, etupäässä suomalaisia miehiä, vailla valoa. Jos asiat ovat ulkoisesti hyvin, sataa sisäisesti räntää. Tuskainen olo ja ahdistus on novellien henkilöiden ominta ja sisintä itseä. Valoisanakin hetkenä henkilöt tuntevat kaipuuta johonkin muuhun, halua muutokseen tai pakoon kaikesta. Lukijan onneksi joukkoon mahtuu myös niitä, joille ankeus, jopa sietämättömän raskaat teot, tuovat mukanaan ehjemmäksi ihmiseksi kasvua.
Lampelan novelleissa ihmiselo on ulkoisesti hyvin keskiluokkaista ja tavallista. Ihmiset elävät kuin eivät eläisi ollenkaan. Lauantai-iltana kahden pojan isä katsoo urheilua ja ruokapöytää kattava äiti on aina huolissaan jostain. Toisaalla perhe uskoo etelänloman korjaavan jo vuosia kestäneen hajoamisen. Novelleista koskettavin on Tyttö, jossa perheenäiti haluaa tarjota vankilasta vapautuneelle veljelleen, kuuden ällän ylioppilaalle, mahdollisuuden uuteen alkuun yhteiskunnassa. Traagisuudestaan huolimatta Tyttö nousee kokoelman toiveikkaimmaksi tarinaksi.
Ei sairaus ole minussa. Sairaus on jossain muualla, minun ympärilläni. Se on näissä vapaaehtoisesti omasta ihmisyydestään luopuneissa, näissä ihmisyyden luopioissa, ihmisyyden irvikuvissa, jotka jaksavat jonottaa lauantaisin IKEAssa, käydä kerran vuodessa teatterissa, ostaa joululahjaksi historiallisen romaanin.
Toiveikas sen sijaan ei ole Vihan päivä. Gerdit, auviset ja saaret tulevat liki lukiessa tavallisen perheen tavallisen pojan kirjettä, jossa tämä suunnittelee pommi-iskua kauppakeskukseen, näkee sairasta kauneutta kauhussa ja veressä sekä kuvittelee kohoavansa Ikea-kansan yläpuolelle. Poika kirjoittaa, pakkaa reppuaan ja lähtee. Siinä kaikki. Analyyttisinkin lukija alkaa kantaa surua ja pelkoa sydämessään. Vihan päivä myös jää päällimmäiseksi mieleen koko novellikokoelmasta, vaikka mieluummin kuulisin Hengen ja elämän Chopinia, vaikka sen kirkkaudellekin Lampela antaa surulliset kasvot:
Lunta tulee hiljalleen kuin Chopinin musiikkia ja silti paistaa aurinko. Se saa hänet epäilemään aistejaan. Suuria uneliaita hiutaleita leijailee ei mistään, keskellä kirkasta keskipäivää, kuin unessa.
Vaikka kokoelman novellit ovat pääosin ankeita, olen hyvilläni kohdattuani tämän lukukokemuksen. Pasi Lampela kirjoittaa väkevästi ja vailla kliseitä. Hänen kielensä on kirkasta kuin pakkaspäivä, jolloin ulkona näyttää kuulaalta, mutta jolloin ulkona tuuletetut petivaatteet haisevat pakokaasulle ja on vaikea saada henkeä. Jos jotain kritisoisin, niin novellien tyyli paikoin liian yhtenäinen. Tekstistä ei puutu särmää, mutta toisinaan unohtaa lukevansa novelleja; Kertojanääni on turhan samanlainen monissa tarinoissa, vaikka niiden aihepiirit vaihtelevat perhekuvauksista salarakkaisiin ja joukkosurma-aikeista vanhemman ja lapsen suhteeseen.
Vaikka Lampelan kieli ja mielenmaisemat ovat perimiehisiä, on hänen tekstinsä kaunista. Tähän kauneuteen sisältyy aina aimo annos surua. Vaikkei paljon naurata, ei Lampelan tekstissä ei ole mitään turhaa. Ei ainakaan marraskuussa.
PS. Mikkelissä vuonna 1969 syntynyt Pasi Lampela on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa samalla pohjoissavolaisella pikkupaikkakunnalla kuin minä. Tämä tietenkin lisäsi kiinnostustani hänen teksteihinsä ja koetin rivien välistä lukea kotiseutukuvauksia. Onneksi (!) en niitä onnistunut löytää, jollei sellaiseksi lasketa novellissa Poika kesämarkkinoita ja kaupungin halki virtaavaa jokea.
***½
Kirjan tapahtumat kuulostavat tutuilta. Ehkä niinkin tutuilta,että lukeminen saattaisi tuoda ahdistuksen.
VastaaPoistaHieno aihe sisänsä,ei mitään turhaa "höttöä".
Lumiomena, kiva,että tuot esiin novellia, Suomessa usein melkein kuoliaaksi vaiettua.
VastaaPoistaKirjan kansi vaikuttaa kauniilta, samoin voisi melkein sanoa novelleista, kun luen sinua. En paljon muuta moitetta sinulta löydä kuin samanlaisena jatkuvan kertojaäänen, jossa novellit eivät oikein erotu erillisinä kertomuksina.
Kiitos tästä esittelystä. Minä mieluusti nyt tarttuisin novelleihin 'opuksieni' sijaan;-) Tiedät mitä tarkoitan...
Kuvittele, minulle maailman paras novellikokoelma on ollut koko ikäni Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta! Italo calvinon Marcovaldo hyvänä kakkosena. Kolmanneksi paras saisikin sitten olla jo suomalainen.
Mukavaa alkanutta viikkoa, ystäväni lumessa♥
(kuulostaa ihan tavallisista ihmisistä :)
VastaaPoistatuo Lampela
Suomalaisen miehen vaiettu murhe, suru..sukupolvesta toiseen, on aihepiiri, joka minua kiinnostaa kovasti. Mikä on se kansakuntamme perimän osa, mikä saa miehet elämää elämää kuin ei mitään hätää ja samalla sisin saattaa huutaa tuskasta. Kirjan kansi on todella kaunis myös! Lisään luettavien listaani ;)
VastaaPoistaHietzu: Lampelan novelleissa on tuttua varmasti monillekin lukijoille aina arjen itseaiheuttamasta ankeudesta koko yhteiskuntaa järisyttäviin tapahtumiin. Minua tämä kirja ahdisti ja ihastutti samalla kertaa. Se on hyvän lukukokemuksen merkki.
VastaaPoistaLeena: Totta, novelli jää lajina usein muun kirjallisuuden varjoon. Ja ihan syyttä! Lampelan teksteistä en juurikaan löytänyt moitteen sijaa, mutta ehkä hieman liikaa korostin hänen tarinoidensa kauneutta. Kyllä niissä kyse on eräänlaisesta kauhun tasapainosta.
Mun oli pakko lukea novellikokoelma opusten välissä ;-)
Ja Calvinon "Marcovaldo" on eräs omakin novellisuosikkini.
Hannele: Novellissa väki on tavallista. Lampelasta en tiedä, ehkä, ehkä ei.
Susa: Nimenomaan suomalainen mies on keskiössä näissä novelleissa, vaikka muutamassa nainen on päähenkilö tai keskeinen toimija/yllättäjä. Suosittelen tätä sinulle silloin, kun haluat lukea jotain sellaista, joka on samaan aikaan nopealukuista, fiksua ja kuitenkin aika ahdistavaa. Ei siis kannata ottaa joulukirjaksi, mutta marras- tai huhtikuuhun sopii.
Nuo novellit kuulostavat sellaiselta aidonlaiselta arjelta,jota Suomessa löytyy paljonkin.Oletko muuten nähnyt upean dokumenttielokuvan "Miesten Vuoro",jossa suomalaisen miehen sielunelämä tulee niin hyvin esille?
VastaaPoistaJael: En ole vielä nähnyt "Miesten vuoroa", mutta odotan sen katsomista. Kaikin tavoin kiinnostavan oloinen dokkari. Ehkä Lampelan on onnistunut tavoittaa jotain samaa, ainakin jotain oleellista.
VastaaPoistaLuen tosi harvoin novelleja. Viimeksi taisin lukea Nam Len Merimatkan. Siitä pidin. Voisin pitää tästäkin, sillä Lampelan näytelmät ovat ollet hyviä.
VastaaPoistaOhoo, mitä marraskuuhun sopivaa täällä olikaan tarjolla! Novellit ovat harvinaista herkkua. Niihin ei vain tule törmättyä, ja kieltämättä välttelenkin vähän siksi, että ne monesti ovat ehkä aloittelevien krjoittajien sormiharjoituksia ennen Sitä Suurta Romaania. :) No, tämän kohdalla ei ehkä ole niin.
VastaaPoistaVihan päivä vie ajatukset Pääskyseen, tietysti, ja muukin kuulostaa kiinnostavalta. Kiitos!
Minusta on kiinnostavaa kuvata tapahtumia pommittajan näkökulmasta. Kokonainen romaanikin kelpaisi, mutta tämä kuulostaa kyllä kiinnostavalta muiltakin osin.
VastaaPoistaKirjailijatar: Minulla tämä taisi olla vuoden toinen novellikokoelma. Lampela kirjoittaa hyvin, toivoisin hänen kirjoittavan joskus romaanin.
VastaaPoistaIlse: Nimenomaan marraskuun kirja! Olen itsekin kartellut novelleja samasta syystä kuin sinä. Lampelaan tartuin, koska tiesin hänen maineestaan näytelmäkirjailijana ja toiseksi tuo yhteinen lapsuuden kotikaupunki toimi myös houkuttelijana.
Enkä minäkään voinut unohtaa Pääskystä.
Jori: Tuo "Vihan päivä" oli kokoelman otteessaan pitävin novelli. Toivoisin Lampelan kirjoittavan romaanin, vaikka sitten tällaisen synkän maan miehistä. :)