sunnuntai 28. helmikuuta 2016
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like 2013
301 sivua
Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen
Kotimainen jännitysromaani
Saarinen katsoi minua. Etäisyyttä välillämme oli kymmenen tai kaksitoista metriä. Silti tuntui, että Saarinen saisi helposti laskettua kämmenensä olkapäälleni tai muuten kosketettua minua.
- Aivan niin, hän sanoi. - Aivan niin.
Kun hän kääntyi ja käveli pois, varjo seurasi häntä seinältä toisiin huoneisiin.
Kaksikymmentä vuotta. Niin kauan Aleksi Kivi (!) on pohtinut äitinsä katoamista, mahdollisesti murhaa. Aleksi on 13-vuotias poika syksyllä 1993, jolloin hänen äitinsä katoaa. Vuonna 2013 Aleksi menee töihin rikkaan Henrik Saarisen kartanoon talonmieheksi varmana siitä että Saarinen on äidin kuoleman takana. Saako aivan yksin maailmassa jäänyt Aleksi kostonsa? Onko sille oikeutusta, minkäänlaisia perusteita?
Antti Tuomainen ei selvästikään kuulu niihin kirjailijoihin, jotka kirjoittavat saman kirjan aina uudelleen ja uudelleen vain hieman erilaisia mausteita kirjasoppaansa lisäillen. Viime syksynä ilmestynyt Kaivos kertoi isän ja pojan tarinan ja jännitysromaanin ydin tuntui olevan muussa kuin klassisessa kuka sen teki -asetelmassa. Nyt lukemani Synkkä niin kuin sydämeni sen sijaan noudattaa perinteisempää dekkarikaavaa ja syyllisen etsintä nousee keskiöön, mutta Aleksin pakkomielteen näkökulmasta. Myös äidinikävän kuvaus saa paljon sijaa. Hyvä niin.
Tuomainen nimittäin kuvaa taidolla Aleksin pakkoa tehdä tilit menneisyytensä kanssa. Miltei kujanjuoksuksi yltyvä tuska saa Aleksin näyttämään ulkoisesti viileältä, mutta ajautumaan useampaan kuin yhteen tukalaan, paikoin hyvinkin raakaan tilanteeseen. Tuomainen pitää jännitystä hyvin yllä, sijoittelee sopivasti takaumia ja suvantokohtia ennen kuin viiltää sekä toiminnallaan että tunnelmallaan.
Ei Synkkä niin kuin sydämeni ole tietenkään vailla itsestäänselvyyksiä. Hetkittäin juonenkäänteet muistuttavat amerikkalaisia tv-sarjoja, mutta toisaalta dekkarigenren puitteisiin ne sopivat. Kerronnassa on paikoin epätarkkuuksia ja lisäksi Tuomaisen romaanin runollinen nimi antaa odottaa ehkä hieman kirjallisempaa dekkaria kuin mitä lopputulos on. Silti: tällaisenaankin teos on kotimaisen jännityskirjallisuuden ehdotonta kärkeä. Se on tiheätunnelmainen, jännittävä ja (tietenkin) koukuttava.
Luen Tuomaista selvästi käänteisessä järjestyksessä. Ensin tuorein, eli Kaivos, nyt tämä. Niin vaikuttunut ja viihdytetty olen, että kun seuraavan kerran tulee dekkariolo, niin seuraavaksi on varmastikin Parantajan vuoro. Tuomaisen melankolinen kirjoitustyyli ja tapa käsitellä aiheitaan uppoavat minuun koko lailla täysin. Olen löytänyt itselleni uuden suosikkidekkaristin.
tiistai 23. helmikuuta 2016
Takashi Hiraide: Kissavieras
Takashi Hiraide: Kissavieras
S&S 2016
Neko no Kyaku 2001
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Ulkoasu Satu Kontinen
152 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani
"Jospa siepataan se?"
Madalsin varta vasten ääntäni ja vaimoni naurahti sanoilleni voimattomasti. Miten joku joka oli käynyt peremmälle sekä taloomme että sydämiimme, saattoi yhä olla vain vierailija?
Tokion laitamilla kirjallisella alalla työskentelevän kolmekymppisen pariskunnan elämä muuttuu, kun pyykinkuivaukseen käytetylle pihalle ilmestyy kissa. Pieni Chibi kulkee vapaana siellä missä haluaa, vähät välittää ihmisten maailmasta, mutta ihmisten laita kissojen suhteen on toisin.
Miten viehättävä voi kirja olla! Ja kuinka kaunis sekä ulkoa että sisältä. Aloitan ulkoa: Takashi Hiraiden Kissavieras on ulkoasultaan niin hurmaava ja suloinen, että romaania katselee ilokseen, sitä tekee mieli pitää esillä olohuoneen pöydällä, ja Satu Kontisen suunnitteleman kannen kissan vihreiden silmien sisäkannessa jatkuva väritys luo tasapainoisen, tyylikkään, hillityn ja samalla veikeänkin vaikutelman.
Jos kansi viehättää, niin sitä tekee Kissavieraan sisältökin, kissamaisen omaperäisesti, Raisa Porrasmaan raikkaana suomennoksena. Romaanissa on pientä vierautta, joka saattaa johtua kerronnan jonkinlaisesta (mielikuvieni?) perijapanilaisuudesta tai siitä, että Hiraiden kertoja kuvaa kaikkea hieman ulkopuolisena, vaikka välittääkin kokemansa ilon kepeyden ja surun painon. Ja onhan kissakin eläimenä omanlaisensa, oman etäisyytensä ottava. Niin tai näin, lukiessani kokemani vieraus on yksinomaan hyvää laatua ja Kissavieras ihastuttavaa luettavaa.
Hiraiden kirjoitustyyli on samalla kertaa runollista ja lakonista. Hän ikään kuin raportoi tapahtumia: muuttoja, poliittisia ja kulttuurisia muutoksia Japanissa, töitä... Toisaalta hän hidastelee, pysähtyy tuokioihin. On ajelehtivia pilvenhattaroita, sydämen muodostavia (parittelevia) sudenkorentoja, kellonsoittoa buddhalaistemppelissä ja kohtaloksi kutsuttu voima, jonka voi ajatella puuttuvan peliin Chibin myötä. Pieni Chibi on Hiraiden romaanin alkusyy ja taloon ja sydämeen käyvä vierailija, joka kulkee omia polkujaan.
Kissavierasta lukiessa pakostakin rauhoittuu. Lopputulos on yllätyksellinen ja vesivärimäisen haikea pieni romaani - kuten Zephyr sanoo: kissamainen kirja!
sunnuntai 21. helmikuuta 2016
Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
Gummerus 2016
The Quality of Silence 2015
Suomentanut Outi Järvinen
326 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen, Alaskaan sijoittuva jännitysromaani
Äkkiä pimeys hälveni. Raju tuuli oli puhaltanut pilvet erilleen ja paljasti vuoret. Hämärässä Yasmin näki miten korkeita ne olivat, ja hän näki myös suoraan alaspäin putoavan jyrkänteen vain metrin päässä tiestä. Hän toivoi pimeyttä takaisin, jotta hänen eri tarvitsisi nähdä tätä väkivaltaista menoa, goottilaisen kauhutarinan näyttämöä, jossa ei ollut mitään pehmeää tai suotuisaa ja joka kutisti hänet aivan olemattomaksi.
Mistä en pidä romaaneissa
- kliseisistä henkilöhahmoista, esimerkiksi häikäisevän kauniista (totta kai) naisesta joka on kasvanut juopon isän, vankilaan joutuneen veljen ja kaiken muun kurjuuden keskellä, mutta raivannut tiensä akateemiseen ammattiin - Isossa-Britanniassa, jossa luokkarajojen rikkominen on vaikeaa. Toki tällaiset seikat ovat osa viihdekirjallisuutta ja kuuluvat lajityyppiin.
- ihmettelystä, joka kerrontaan sisältyy: ihanko totta inuiitit käyttävät kaikkia mahdollisia teknisiä vempeleitä? Jo 2000-luvun alussa tiedettiin, että internet tasa-arvoistaa yhteydenpitoa maailman syrjäkolkissakin, joten ei sitä tarvitsisi aivan niin suuresti lukijoille selittää.
- siitä, että trilleriksi markkinoitu kirja ei tahdo vetää alussa ja jännitys kasvaa turhankin verkkaisesti.
- epäuskottavasta tarinasta. Ihanko oikeasti lontoolainen nainen lähtisi kuuron tyttärensä kanssa Alaskaan miehensä luo ilmoittamatta? Ja miehen kadottua ottaa yksin ohjat käsiinsä, arktiseen ilmastoon kokemattomana ajaa jättirekkaa vaikeissa olosuhteissa.
- ennalta-arvattavuudesta. Yllätykset olisivat ns. kivoja.
Argh.
Mistä pidän romaaneissa
- siitä, että lapsen ja vanhemman suhdetta kuvataan monelta kantilta, ristiriitoineen, hellyydenosoituksineen, vaatimuksineen.
- samoin siitä, että parisuhteessa on useampia ulottuvuuksia kuin mitä alkuasetelma antaa odottaa.
- ja varsinkin siitä, että aluksi kliseinen hahmo kasvaa koko ajan. Tässä tarkoitan Yasminea, romaanin äitihahmoa. Kuuro Ruby on ehkä ylitunnollinen ja -kiltti, mutta koko ajan kiehtova romaanihenkilö.
- tarinasta, joka alkaa kantaa silloin olen luovuttamassa ja kirja täytyy lukea ahmien loppuun. Vaikka epäuskottavasti ja paikoin ärsyttävästi, Lupton osaa kirjoittaa viihdettä, joka koukuttaa. Hannan termi lukusukkula sopii tähän kirjaan ja minulla on tänä talvena ollut lukusukkulatarvetta.
- siitä, miten jännite voi syntyä luonnon ja ihmisten välille. Alaskan pakkaset ja ennen kaikkea etäisyydet luovat armottomat olosuhteet tälle selviytymistarinalle.
Ja kas, Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet on kaikkea edellä mainittua. En voi sanoa innostuneeni kirjasta ja olisin jopa toivonut kirjan olevan hieman pelottavampi, mutta kuuro lapsihahmo Ruby ja hyisesti kuvattu Alaskan kylmyys kannattelevat romaania varsin hyvin.
Tiivistäen: Viihdyttävän lukuromaanin ja lempeän jännityksen ystäville Hiljaisuuteen hävinneet tarjoaa pakkasen puolesta hyytävän draaman ja lajityyppinsä sisällä onnistuneen perhekuvauksen. Luptonin romaani sopii vaikka hiihtolomalukemiseksi silloin, kun luminen päivä on kääntynyt pimeäksi illaksi.
--
Myös Arja, Kaisa Reetta ja Leena ovat lukeneet kirjan ja pitäneet siitä minua enemmän.
tiistai 16. helmikuuta 2016
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava 2010, Otavan kirjasto
Purple Hibiscus 2003
Suomentanut Kristiina Savikurki
Kansi Emmi Kyytsönen
328 sivua
Nigerialainen romaani
Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, joska hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä.
Minun omat muistoni eivät kuitenkaan alkaneet Nsukkasta. Ne alkoivat kauempaa, ajasta jolloin kaikki hibiskukset meidän pihallamme hehkuivat hätkähdyttävän punaisina.
Nigeriassa kuohuu, mutta sisarukset Kambili ja Jaja elävät ulkoisesti turvattua, vaurasta perhe-elämää. Heidän isänsä on ankaran uskonnollinen mies, jonka käyttämät rangaistukset tekevät arjesta ahdistavan. Toisenlaista, vapaampaa elämää, viettävä Ifeoma-täti kutsuu sisarukset luokseen Nsukkan yliopistokaupunkiin, jossa kaikki tuntuu olevan toisin.
Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Muutama vuosi sitten kävin kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuillakin. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.
Siinä missä aiemmin lukemani Puolikas keltaista aurinkoa oli yhteiskunnallinen, suorastaan poliittinen, on Adichien esikoisromaani vahvasti nuoren tytön kehityskertomus. Toki Nigerian tapahtumat, politiikka ja etenkin uskonto, ovat nytkin vahvasti läsnä, mutta romaanin voima syntyy sisältä, perheestä käsin.
Tarina on voimakkaasti Kambilin, mutta myös Kambilin äiti ja hieman vieraammaksi jäävä, tärkeä veli Jaja, kokevat kaikki Eugene-isän julmuuden ja hellyysyritysten vuorottelun niin selkänahassaan kuin sisimmässäänkin. Eugene on kiinnostava romaanihenkilö, jonka teot - perheen rankaiseminen väkivallalla, katoliset katumusharjoitukset, hyväntekeväisyys, usko hyvään journalismiin ja ehkä, sittenkin, aito rakkaus omaan perhettä kohtaan - ovat ristiriidassa keskenään ja herättävät kysymyksen siitä, voiko paha ihminen tehdä hyviä tekoja tai hyvä pahoja? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää voi puhua sovituksesta? Lukija ei kuitenkaan (tietenkään!) ole Eugenen puolella, vaan seuraa Kambilin selviytymistä.
Adichie kirjoittaa vaivattomasti tavalla, joka vetoaa tunteisiin, muttei tunnu surkuttelevalta tai halvalta, vaan raadollisuudessaankin realistiselta. Kerronta on konstailematonta, mutta taidokasta, ja suomentaja Kristiina Savikurki ansaitsee myös kehuja. Tarina tempaisee mukaansa eikä romaani jätä rauhaan lukutauoillakaan. Toki kirjassa voi nähdä paljonkin esikoisromaanille tyypillistä kasvukertomuksesta alkaen, mutta kauneudesta ja rosoisuudesta syntyy ehjä ja väkevä tarina: palmusunnuntain aattona uneliaat hibiskuksennuput antavat lupauksen kukkaan puhkeamisesta, mutta sitten seuraa päivä jolloin rankkasadetta myötäilee ulkova tuuli ja kaikki alkaa luhistua.
P.S. Adichien suhteen olen näköjään ylipäätään hidas lukija, sillä Kotiinpalaajatkin on ollut minulla ystävältäni lainassa pian jo kahden vuoden ajan. Nyt Purppuranpunaisen hibiskuksen jälkeen aion lukea sen melko pian, joten jos ystäväni siellä luet tätä, saat kirjasi takaisin (ehkä ;)) jo tänä keväänä!
Otava 2010, Otavan kirjasto
Purple Hibiscus 2003
Suomentanut Kristiina Savikurki
Kansi Emmi Kyytsönen
328 sivua
Nigerialainen romaani
Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, joska hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä.
Minun omat muistoni eivät kuitenkaan alkaneet Nsukkasta. Ne alkoivat kauempaa, ajasta jolloin kaikki hibiskukset meidän pihallamme hehkuivat hätkähdyttävän punaisina.
Nigeriassa kuohuu, mutta sisarukset Kambili ja Jaja elävät ulkoisesti turvattua, vaurasta perhe-elämää. Heidän isänsä on ankaran uskonnollinen mies, jonka käyttämät rangaistukset tekevät arjesta ahdistavan. Toisenlaista, vapaampaa elämää, viettävä Ifeoma-täti kutsuu sisarukset luokseen Nsukkan yliopistokaupunkiin, jossa kaikki tuntuu olevan toisin.
Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Muutama vuosi sitten kävin kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuillakin. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.
Siinä missä aiemmin lukemani Puolikas keltaista aurinkoa oli yhteiskunnallinen, suorastaan poliittinen, on Adichien esikoisromaani vahvasti nuoren tytön kehityskertomus. Toki Nigerian tapahtumat, politiikka ja etenkin uskonto, ovat nytkin vahvasti läsnä, mutta romaanin voima syntyy sisältä, perheestä käsin.
Tarina on voimakkaasti Kambilin, mutta myös Kambilin äiti ja hieman vieraammaksi jäävä, tärkeä veli Jaja, kokevat kaikki Eugene-isän julmuuden ja hellyysyritysten vuorottelun niin selkänahassaan kuin sisimmässäänkin. Eugene on kiinnostava romaanihenkilö, jonka teot - perheen rankaiseminen väkivallalla, katoliset katumusharjoitukset, hyväntekeväisyys, usko hyvään journalismiin ja ehkä, sittenkin, aito rakkaus omaan perhettä kohtaan - ovat ristiriidassa keskenään ja herättävät kysymyksen siitä, voiko paha ihminen tehdä hyviä tekoja tai hyvä pahoja? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää voi puhua sovituksesta? Lukija ei kuitenkaan (tietenkään!) ole Eugenen puolella, vaan seuraa Kambilin selviytymistä.
Adichie kirjoittaa vaivattomasti tavalla, joka vetoaa tunteisiin, muttei tunnu surkuttelevalta tai halvalta, vaan raadollisuudessaankin realistiselta. Kerronta on konstailematonta, mutta taidokasta, ja suomentaja Kristiina Savikurki ansaitsee myös kehuja. Tarina tempaisee mukaansa eikä romaani jätä rauhaan lukutauoillakaan. Toki kirjassa voi nähdä paljonkin esikoisromaanille tyypillistä kasvukertomuksesta alkaen, mutta kauneudesta ja rosoisuudesta syntyy ehjä ja väkevä tarina: palmusunnuntain aattona uneliaat hibiskuksennuput antavat lupauksen kukkaan puhkeamisesta, mutta sitten seuraa päivä jolloin rankkasadetta myötäilee ulkova tuuli ja kaikki alkaa luhistua.
P.S. Adichien suhteen olen näköjään ylipäätään hidas lukija, sillä Kotiinpalaajatkin on ollut minulla ystävältäni lainassa pian jo kahden vuoden ajan. Nyt Purppuranpunaisen hibiskuksen jälkeen aion lukea sen melko pian, joten jos ystäväni siellä luet tätä, saat kirjasi takaisin (ehkä ;)) jo tänä keväänä!
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
Kuvaterveisiä Tallinnasta
Hyvää lukurauhan- ja ystävänpäivää! Vietättekö näitä päiviä? Kenties jopa yhdistätte ne? Niin minä olen tänään koettanut tänään tehdä, koska aamupäivällä tapasin ystäviä vohvelibrunssin merkeissä ja ihan kohta jatkan hienoa japanilaista Kissavierasta. Blogikin alkaa kirjajuttujen puolesta päivittyä toivottavasti hieman tätä alkutalvea tiheämmin, sillä Amman ja minun Korot kopisten on nyt kustannustoimittajalla. Vielä on tietenkin korjailua ja viimeistelyä jäljellä, mutta suurin työ on tehty.
Koska kirjan suhteen on nyt pieni hengähdystauko, teimme eilen perheeni kanssa päiväretken Tallinnaan. Kaupunki oli talvellakin viehättävä, mutta lauantai-iltainen paluumatka laivalla olisi voinut olla melkoinen kokemus ilman hyttiä (olimme onneksi varanneet pienen sisähytin, jonne oli hyvä jättää talvivaatteet ja jossa vietimme paluumatkan; sinänsä Viking Linen XPRS oli mainio laiva matkustaa päiväseltään: kohtalainen buffet, hyvät ostosmahdollisuudet, siisti alus). Tallinnassa emme tehneet mitään erikoista, kävelimme vanhassa kaupungissa ja viihdyimme Maiasmokk-kahvilan vanhanaikaisessa, miltei wieniläishenkisessä ilmapiirissä. Pieni irtiotto teki hyvää. Nyt kohti uutta työviikkoa ja niitä kirjabloggauksia.
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215 sivua
Kansi Jenni Noponen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani
14. tammikuuta 1820
En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun?
Kuusi vuotta. Sen verran Helsingissä työn vuoksi vietettyjä vuosia arkkitehti Carl Ludvig Engel lupaa vaimolleen Charlottelle. Mutta vuodet vierivät, syrjäinen Helsinki saa muotoaan ja kasvaa, Berliinin-ikävä ei hellitä ja Engel kirjoittaa yöpäiväkirjaansa.
Yöpäiväkirjassa ajatukset ovat vailla yleisempää merkitystä. Vailla merkitystä ei sen sijaan ole Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista, joka sytyttää eloon 1800-alkuvuosien kaupungin, ja miehen, joka peilaa itseään suhteessa työhönsä, perheeseensä sekä ajan virtaamiseen. Miehen, jolle Helsinki on ikuisen talven kaupunki, mutta jonka ihmeellisessä kasvihuoneessa, kaakeliuunin lämmössä kukoistavat niin pelargoniat, oleanterit kuin enkelipasuunatkin.
Runoilijanakin tunnettu Viikilä kirjoittaa kaunista kieltä, jonka ansiosta romaanin voi lukea vaikka kuinka moneen kertaan niin kokonaisuudesta kuin pienistä pätkistäkin nauttien. Viikilän Engel on syvällinen ajattelija, jolle onni on hetkittäin sietämättömän kärsimyksen poissaoloa ja jolle suku on välimatkasta johtuen kuin romaanihenkilöitä: olisikin helpointa, jos voisimme yhteisestä sopimuksesta luopua totuuden vaatimuksesta. Yöpäiväkirjat ovat etäännytettyä todellisuutta, romaanin onnistuneen nimen kaltaisia akvarelleja. Silti Engel ei jää etäiseksi, vaan mieheksi jonka harteita painavat niin työ kuin suuret surut.
Tietty, perheestä huolimatta koettu, yksinäisyys, ulkomailla asuminen, historian kytkeytyminen Engelin merkintöihin sekä Viikilän taitava kielenkäyttö tuovat muistumia Aki Ollikaisen, Joel Haahtelan ja Kristina Carlsonin romaaneista. Ehkä jonkinlaista sukulaissieluisuutta onkin, mutta Viikilä kirjoittaa - tietenkin! - omanlaistaan proosaa, kuulasta ja hallittua. Hänen Engelinsä ei vaivu katkeruuteen eikä epätoivoon. Engel on samalla kertaa keskitien kulkija, visionääri ja uuden luoja. Helpolla ei Viikilä kuitenkaan Engeliään päästä.
Jos jotain jäin pohtimaan, niin sitä että missä määrin nyt käsillä oleva Viikilän romaani ja hänen kirjoittamansa samanniminen kuunnelma ovat yhteneväiset. Ehkä eivät ollenkaan, eikä sillä ole itsenäisten taideteosten ollessa kyseessä suurta väliäkään. Uskon, että luin nyt yhden koko vuoden kauneimmista romaaneista. Sisällöllisen kauden lisäksi kehun myös Jenni Noposen suunnittelemaa kantta, väljää taittoa sekä sisäkansiin painettua kirjailijaesittelyä.
Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa minut kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta Senaatintorille. Siinä muuten kulttuurielämys, jonka aion pian toteuttaa - Viikilän lauseet mielessäni.
--
Myös Mari, Sara ja Tuija ihastuivat kirjaan. Kaksi ensin mainittua löysivät samaa sukulaissieluisuutta Haahtelan tai Carlsonin kirjan kanssa.
Gummerus 2016
215 sivua
Kansi Jenni Noponen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani
14. tammikuuta 1820
En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun?
Kuusi vuotta. Sen verran Helsingissä työn vuoksi vietettyjä vuosia arkkitehti Carl Ludvig Engel lupaa vaimolleen Charlottelle. Mutta vuodet vierivät, syrjäinen Helsinki saa muotoaan ja kasvaa, Berliinin-ikävä ei hellitä ja Engel kirjoittaa yöpäiväkirjaansa.
Yöpäiväkirjassa ajatukset ovat vailla yleisempää merkitystä. Vailla merkitystä ei sen sijaan ole Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista, joka sytyttää eloon 1800-alkuvuosien kaupungin, ja miehen, joka peilaa itseään suhteessa työhönsä, perheeseensä sekä ajan virtaamiseen. Miehen, jolle Helsinki on ikuisen talven kaupunki, mutta jonka ihmeellisessä kasvihuoneessa, kaakeliuunin lämmössä kukoistavat niin pelargoniat, oleanterit kuin enkelipasuunatkin.
Runoilijanakin tunnettu Viikilä kirjoittaa kaunista kieltä, jonka ansiosta romaanin voi lukea vaikka kuinka moneen kertaan niin kokonaisuudesta kuin pienistä pätkistäkin nauttien. Viikilän Engel on syvällinen ajattelija, jolle onni on hetkittäin sietämättömän kärsimyksen poissaoloa ja jolle suku on välimatkasta johtuen kuin romaanihenkilöitä: olisikin helpointa, jos voisimme yhteisestä sopimuksesta luopua totuuden vaatimuksesta. Yöpäiväkirjat ovat etäännytettyä todellisuutta, romaanin onnistuneen nimen kaltaisia akvarelleja. Silti Engel ei jää etäiseksi, vaan mieheksi jonka harteita painavat niin työ kuin suuret surut.
Tietty, perheestä huolimatta koettu, yksinäisyys, ulkomailla asuminen, historian kytkeytyminen Engelin merkintöihin sekä Viikilän taitava kielenkäyttö tuovat muistumia Aki Ollikaisen, Joel Haahtelan ja Kristina Carlsonin romaaneista. Ehkä jonkinlaista sukulaissieluisuutta onkin, mutta Viikilä kirjoittaa - tietenkin! - omanlaistaan proosaa, kuulasta ja hallittua. Hänen Engelinsä ei vaivu katkeruuteen eikä epätoivoon. Engel on samalla kertaa keskitien kulkija, visionääri ja uuden luoja. Helpolla ei Viikilä kuitenkaan Engeliään päästä.
Jos jotain jäin pohtimaan, niin sitä että missä määrin nyt käsillä oleva Viikilän romaani ja hänen kirjoittamansa samanniminen kuunnelma ovat yhteneväiset. Ehkä eivät ollenkaan, eikä sillä ole itsenäisten taideteosten ollessa kyseessä suurta väliäkään. Uskon, että luin nyt yhden koko vuoden kauneimmista romaaneista. Sisällöllisen kauden lisäksi kehun myös Jenni Noposen suunnittelemaa kantta, väljää taittoa sekä sisäkansiin painettua kirjailijaesittelyä.
Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa minut kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta Senaatintorille. Siinä muuten kulttuurielämys, jonka aion pian toteuttaa - Viikilän lauseet mielessäni.
--
Myös Mari, Sara ja Tuija ihastuivat kirjaan. Kaksi ensin mainittua löysivät samaa sukulaissieluisuutta Haahtelan tai Carlsonin kirjan kanssa.
sunnuntai 7. helmikuuta 2016
Viiden kirjan haaste ja viikonlopputunnelmia
Tulppaaneja, tähtivaloja ja leivonnaisia. Täällä laskiaissunnuntain harmaudessa vuodenajat kohtaavat, sillä tulppaaneja aloin ostaa viikottain heti kun vuosi vaihtui, mutta vasta nyt perjantaina siivosin muutamia jouluisia koristeita pois. Valotähdet saavat toki vielä ikkunaan jäädä. Yhden kuvan runebergintortutkin ovat vaihtuneet laskiaispulliksi. Tästä vaihtelusta huolimatta viikot ovat tuntuneet toistavan toisiaan, sillä taas ohjelmassa on ollut kirjallista Korkojen kopinaa, ulkoilua ja kotihommia. Korot kopisten alkaa olla jo sillä mallilla, että olemme kirjoittaneet kaiken ja kirja lähtee kustannustoimittajalle ihan lähiaikoina. Olen ehtinyt lukea muutakin, mistä nyt hieman lisää.
Ihana Kaisa Reetta näet muisti minulla haasteella, jonka olin jo kauan toivonut saapuvan minulle. Kiitos, tulin tästä todella iloiseksi! Haasteessa on viisi kirjakysymystä.
1. Kirja, jota parhaillaan luen: Kuulun niiden monien joukkoon, jotka lukevat useaa kirjaa kerrallaan. Tätä kirjoittaessa minulla on kesken Jukka Viikilän kieleltään huikea Akvarelleja Engelin kaupungista, Asko Sahlbergin pienoisromaani Yhdyntä, hyllyssäni liian kauan odottanut Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus sekä hömppäkirjana Marie Kondon siivousylistys KonMari (joka ei saa minua siivoamaan - joulunrippeiden siivoamisesta huolimatta - eikä karsimaan, mutta silti kirja oudosti koukuttaa). Lisäksi luen työkirjoja ja niitä taustoittavia teoksia sekä kuopukseni kanssa Puluboin ja Ponin Pöpelikkökirjaa.
2. Kirja, josta pidin lapsena: Mikään yllätys blogini lukijoille ei ole se, että rakastin yli kaiken Astrid Lindgrenin Marikkia. Halusin olla kuin Marikki, ja mielestäni hän ja hänen perheensä ovat edelleen hyvää idoliainesta: oikeudenmukaisia, sosiaalisesti valveutuneita ja herttaisia. Lapsuudessani ahmin myös Eba Ibbotsonin kirjoja, seikkailin Holly Hobbien jäljillä Latinalaisessa Amerikassa ja luin tietenkin tyttökirjoja, joista Montgomeryn Annat ovat edelleen voimakirjojani.
3. Kirja, joka jäi kesken: Olen hyvä jättämään kirjoja kesken. Mainitsen nyt kaksi laadukkaana pidettyä teosta, joita en vain ole saanut luettua loppuun. Toinen on Umberto Econ Ruusun nimi, jonka aloitin jo kesällä 2001, toinen taas A. S. Byattin Riivaus, jota olen aloitellut kahdesti. Näiden lukemisen keskeneräisyys häiritsee minua, sillä olen lukenut paljon Econ tieteellisiä kirjoja ja arvostan niitä suuresti, Byattin Lasten kirja on yksi suosikkejani, mutta Riivaus selvästikin riivaa enemmän. Sen aion vielä selättää!
4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Vaikein kysymys koko haasteessa. Miksi joku kirja tekee vaikutuksen? Siksi, että se on hyvä tai koskettava? Tai siksi, että se tulee vastaan juuri oikeassa elämäntilanteessa? Olen ollut tunnetasolla erityisen vaikuttunut esimerkiksi Tayie Selasin romaanista Ghana ikuisesti, taituruutansa ansiosta (ja muutenkin, toki) Michael Cunninghamin Tunneista ja kiehtovuutensa osalta Haruki Murakamin Kafkasta rannalla. Toisaalta Audrey Niffeneggerin sinänsä helppolukuinen romaani Aikamatkustajan vaimo on niin sanottu elämäni kirja, ihan konkreettisestikin. Jos minun pitäisi valita yksi vaikutuksen tehnyt kirja, niin se olisi ehdottomasti Aikamatkustajan vaimo, mutta muista kuin kaunokirjallisista syistä.
5. Kirja, johon palaan uudestaan: Palaan moniin minulle rakkaisiin kirjoihin uudestaan ja uudestaan. Jo mainitsemani Marikit ja Annat ovat mukana useissa elämänvaiheissani, kesäisin luen aina yhden tarinan Tove Janssonin Kesäkirjasta, Joel Haahtelan Perhoskerääjän syvään lumoon haluan vaipua aina ajoittain ja John Irvingin Kaikki isäni hotellit olen lukenut neljästi.
Haaste on kiertänyt monissa blogeissa, mutta lähetän sen näihin osoitteisiin: Hurmioitunut, Kirjapolkuni, Kirjatoukka ja herra Kamera ja P.S. Rakastan kirjoja.
torstai 4. helmikuuta 2016
Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Johnny Kniga 2016
Allt jag inte mins 2015
Suomentanut Tarja Lipponen
Kansi Maria Mitrunen
291 sivua
Ruotsalainen romaani
Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö lainkaan hänen todellista minuuttaan?
Samulia ei enää ole, mutta hänet muistetaan, häntä muistetaan, muistellaan, mutta vain osin - kaikkea ei muisteta. Samuel on kuollut auto-onnettomuudessa, nimettömäksi jäävä kirjailija alkaa selvittää Samuelin viimeisiä hetkiä: oliko kyseessä onnettomuus vai ehkä itsemurha? Kirjailija haastattelee Samuelille läheisiä ihmisiä, tämän äitiä, Pantteria, Vandadia ja Laidea. Jokaisella on omat muistonsa ja mielipiteensä Samuelista, mutta kuinka luotettavia ne ovat?
Jonas Hassen Khemirin August-palkittua romaania Kaikki se mitä en muista voisi luonnehtia yhteiskunnalliseksi arvoitusromaaniksi. Se selvittää Samuelin kohtaloa monikerroksisesti, kulkee Tukholman monikulttuurisista lähiöistä berliiniläiseen taidemaailmaan ja hienoista, kauniista päivistä ruotsidemokraattien aiheuttamaan pelkoon.
Kaikki se mitä en muista on monella tapaa tyypillinen nykyromaani. Se on rakenteeltaan rikkonainen ja siinä yhdistyvät juoniromaani ja moniääninen minäkerronta. Samuelista kertovat kaikki muut paitsi edesmennyt Samuel itse. Khemiri on lahjakas kirjoittaja, joten hänen tekstiään lukee ilolla.
Minun on kuitekin todettava, että vaikka tunnistin taiten rakennetun, kirjoitetun ja suomennetun romaanin, jäin kaipaamaan sitä kuuluisaa jotain: jotain, mikä olisi jäntevöittänyt ansiokasta kokonaisuutta vieläkin enemmän, tuonut Samuelin lähemmäs lukijaa. Sillä vaikka nyt kävikin selväksi, että Samuel merkitsi monelle paljon ja oli kaikissa rooleissaan ja eri syistä tärkeä henkilö, jäi hän henkilöhahmona melko etäälle. En lukenut kirjaa Samuelin kohtalon selvittämisen vuoksi (vaikka toki olisin voinut, kaikki syyt ja seuraukset ovat kiinnostavia), vaan Khemirin kertojanlahjojen ja sen kerronnallisen moniäänisyyden, joka hän hallitsee.
Ja siksi kokonaisuus on kertakaikkisen onnistunut, romaani on kaikki kehunsa ansainnut. Kaikki se mitä en muista on samalla kertaa yhteiskunnallinen ja yksityinen, sirpalainen ja kuitenkin ehjä. Se on puhutteleva teos, joka saa ajattelemaan sitä, mitä kukin muistaa ja kertoo, mitä jättää pois, mikä on kenenkin totuus - ja miksi.
--
Myös täällä on blogiarvioita Khemirin romaanista: Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.