Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs: Hertta
Otava 2015
Kansi Anna Lehtonen
285 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Minulle tuottaa mielihyvää sanoa hänen koko nimensä, sillä sekin on jollain lailla niin vahva ja miehekäs. Raamikas nimi, hyvin osuva. Miten minä selviäisin ilman Leinoa, ilman rakkauttani? Hän on päässyt hetkessä niin lähelle, melkein verenkiertoon. Juuri nyt mikään minussa ei kehota lähtemään, joutumaan eroon hänestä. On oltava realisti: mikäli palaan Moskovaan, tuskin pääsen enää takaisin Suomeen ja minua tarvitaan täällä.

Suomen tunnetuimpia rakkaustarinoita, ja Suomen ehkä tunnetuin kommunistinainen: vankilasta vapautunut Hertta Kuusinen ja ministeriksi noussut Yrjö Leino, joka Hertan sanoin soitti itsensä minuun. Taustalla vaikuttaa myös Yrjö Leinoa tarkkaileva Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki eikä Otto-Wille Kuusisen otekaan päästä Hertasta koskaan irti.   Tuoreessa romaanissaan Hertta Heidi Köngäs jatkaa toista maailmansotaa ympäröivien vuosien käsittelyä.  

Kiehtovaa, monille tuttua, toisille uutta on siis fiktion pohjana. Ja periaatteessa Köngäs luokin kiehtovaa, sujuvasti kirjoitettua kaunokirjallisuutta, joka antaa ymmärtää itse kunkin keskeishenkilön olleen jonkinlainen pelinappula suuremassa poliittisessa pelissä. Aate ja rakkaus vievät, vaan eivät ilman matkaan tulevia muttia. Ristiriidat repivät jokaista ja näiden ristoriitojen kuvauksessa Hertta on kiinnostavimmillaan. Harmi vain, että kiinnostavista ainesosistaan huolimatta Hertta jää romaanina etäiseksi pintaraapaisuksi. Ei auta, vaikka vain öisin minä huudan, mutta ääntäkään ei kuulu: Hertan huuto jää paperille, se ei yllä lukijan sieluun lukuun ottamatta erästä tapahtumaa kirjan loppupuolella.

Köngäksen romaani on nimittäin yllättävän tasapaksu, kun ottaa huomioon että siinä on kolme kertojaa ja että näiden kolmen kertojan kokemukset ovat niin poliittisen kuin tunteellisen myrskyn silmässä. Vaikka romaanin rakenne tekee selväksi sen, kenen näkökulmasta kaikkea katsotaan - lyhyet luvut tai oikeamminkin yksinpuhelut on nimetty kertojansa mukaan - ovat Hertan, Leinon ja Riekin kertojanäänet yllättävän samankaltaiset. Vaikka Köngäs kirjoittaa taidolla, ei hän saa erilaisiin hahmoihinsa syvyyttä. Kaikki se, mikä voisi olla koskettavaa tai ravistelevaakin, jää etäälle: rakkaus, luottamus ja epäluottamus, kaipuu omaa lasta kohtaan, isänmaa ja se, minkä kotimaalle parhaaksi näkee. Lähimmäksi tulee, totta kai, Hertta Kuusinen, jota käsittelevät osiot on nimetty etunimen mukaan, miesten luvut puolestaan sukunimellä.  Tasapaksuus sai minussa aikaan myös sen, etten erityisemmin odottanut Hertan pariin pääsyä: yleensä luen työmatkalla bussissa ja illalla ennen nukahtamista. Herttaa en ottanut bussikirjaksi, mikä kertoo siitä ettei se houkuttanut minua tarpeeksi.

Tasatahtisuudestaan huolimatta Hertta on kiinnostava romaani. Köngäs osaa kyllä peilata historiaa ja muuttaa sen fiktioksi. Yksityiskohdat ja ajankuvat ovat nekin kohdallaan. Historiallisesta taustastaan johtuen Hertan lukeminen on ristiriitaistakin: jokainen lukija suhtautuu varmasti omalla tavallaan Hertta Kuusiseen, kommunistien keskeisimpään naishahmoon ja oman aikansa superjulkkikseen.

Vaikkei Hertta minua täysin vakuuttanutkaan, on Heidi Köngäs hieno kirjailija ja Hertta kelpo romaani. Köngäksen tuotannosta kiinnostuneille suosittelen erityisesti vuonna 2012 ilmestynyttä Dora, Doraa.

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea
Tammi, Keltainen kirjasto 1965
Alkuteos Senbazuru 1949-51
Saksasta ja englannista kääntänyt Eeva-Liisa Manner
149 sivua
Japanilainen romaani

Puutarhan puiden nuoret lehdet loivat keveitä varjoja liukuoven läpikuultoiseen paperiin. Pehmeät olkapäät hohtivat, ja kimonin kirkas silkki. Hiusten tumma loiste syveni.
[--] Ja Kikuji näki miten punaisessa silkissä lensi tuhat valkoista kurkea.

Nuori Kikuju on menossa teeseremoniaan, mutta lapsuudessa nähty yksityiskohta ei jätä häntä rauhaan. Hän muistaa, miten oli vuosia aiemmin vieraillut teeseremonian opettajan Chikako Kurimoton luona yhdessä isänsä kanssa ja miten Chikako oli ollut olohuoneessaan kimono auki. Valtava luomi oli peittänyt puolet Chikakon vasemmasta rinnasta. Muistikuva luomesta vaivaa Kikujun mieltä ja monet muutkin muistot palaavat hänen mieleensä. Chikako Kikujin ja Yukiko-nimisen tytön menevän yhteen. Toisaalta Kikujin isän entinen (sala)rakas rouva Oota ja tämän Fumiko-tytär ovat hekin läsnä teeseremoniassa.

Onko teillä mielikuvia joidenkin maiden tai alueiden kirjallisuudesta? Vaikkapa venäläisen kirjallisuuden raskaudesta, latinalaisamerikkalaisen rönsyilystä - tai japanilaisen kauniista omituisuudesta? Usein mielikuvat ovat tietenkin yhtä totta ja yhtä vääriä kuin julkaistujen kirjojen määrä: missä tahansa julkaistuun kirjallisuuteen mahtuu stereotyyppisiä teoksia, rajojen rikkojia ja jotain siitä välistä. Lumen maallaan minut lumonneen Yasunari Kawabatan romaani Tuhat kurkea on selvästi tällainen mielikuvien japanilainen, se on sekä kaunis että omituinen, pienieleinen ja kuitenkin tunteikas.

Kaunis se on ennen kaikkea kieleltään ja tunnelmaltaan. Kawabatan kirjoitustyyli huokuu kauneutta käsittääkseni (tietenkin!) myös alkukielisenä, mutta saksasta ja englannista romaanin kääntänyt Eeva-Liisa Manner kirjoittaa runoilijan kieltä, ilmavaa ja samalla hyvin tarkkaa. Manner tavoittaa käännöksellään jotain sellaista, joka osuu haikeutta rakastavan lukijan sieluun, muttei unohda arkisen ympäristön tarkkaa kuvausta, joka tietenkin on Kawabatan luomaa. 

Teetä valmistava tyttö oli kuin kirkas lehti keski-ikäisten naisten katkeraa menneisyyttä vastaan, ja hän oli Kikujusta kaunis.

Tarinakin on kaunis, mutta myös omituinen. Vaikka Kawabata kuvailee tarkkaan teeseremoniaa - miten neljä sataa vuotta vanhan teekupin pohjaan maalattu saninainen kertoo vuorten keväästä - ja luontoa - atsaleojen tuoksua vuoristossa, ilmatuulta puhaltamassa viilenänä -, on romaanin fokus ihmissuhteissa ja Kikujin hämmennyksessä niiden äärellä. On ihastuksen kohde, kuolleen isän rakastajatar, joka ei ollut kokematon eikä saita, ja tämän tytär ja isän toinenkin entinen mielitietty - ja muistoissa vielä Kikujin äidin myötätunto rakastajatarta kohtaan. Kokonaisuutta voisi kuvailla jopa arvoitukselliseksi ihmissuhdesopaksi, mutta tyylikkäästi kirjoitetuksi: haikeus, samanaikainen uuden tuoman viehätyksen ja menneen muistelun aikaansaama suru leijuvat kaiken yllä. Teekulhoillakin tuntuu olevan sukupuolet.

Kuka oli kenenkin kanssa ja miksi? Onko sillä niin väliäkään? Kikujulle tässä on kokonainen maailma: alttiuden, synnin ja ristiriitojen aallokko. Lukija jää pohtimaan vapauden olemusta, mutta myös teekuppeja, puiden lehtiä aamu-usvassa, olohuoneen paperiovia, tulikärpästen lentoa puutarhan hämyssä - ja sitä, miten mieliteon torjuminen ja heltymys voivat vuorotella samassa ihmisessä. 

--

Myös Maria ja Minna ovat kirjoittanut Kawabatan romaanista.

Askolan Hiidenkirnuilla

Vuosi sitten keväällä esittelin täällä mainion retkikirjan, Jouni Laaksosen kirjoittaman Lapsiperheen retkeilyoppaan. Kirjasta on ollut meille valtavasti iloa. Rakastan sohvannurkkaan jäämistä ja villasukkatunnelmointia, mutta kärsin jos en pääse ulkoilemaan päivittäin. Arkisin ulkoilu rajoittuu pariin pikaiseen hölkkälenkkiin ja työmatkani loppuosan kävelyyn, mutta viikonloppuisin teemme perheen kanssa usein metsäretken.

Laaksosen kirja innosti meidät tänään Askolaan hiidenkirnuja tutkimaan. Askolan Hiidenkirnut on laajin Suomesta löytynyt hiidenkirnuesiintymä. Pienellä matkalla on parisenkymmentä hiidenkirnua. Jylhät kallioiset maisemat ja niiden alapuolella virtaava Porvoonjoki muodostavat huikean retkikohteen kenelle tahansa. Maisemiin voi kuvitella monenlaisia satuja ja satujen lähteitä. Annan kuvien puhua puolestaan.

Alussa meitä tervehti itse Vuorenhaltia.

Polkuja ja kivikkoja - kohti kirnuja!

Kirnuista suurin on Jättiläisen kuhnepytty, eli kylpyastia.

Oletteko miettineet, miltä mennikäisen pesä näyttää? Tässä sellainen on.

Jäikö hiisiltä jotain kirnuamatta?

Alueella oli paljon portaita, mutta mitä sitä turhaan helpointa reittiä kulkemaan.

Lopuksi kiitos: Vuorenhaltian suuhun käpyjä ja päälle hammaspesu.

P.S. Luettuja kirjoja on kokonainen pino. Ensi viikolla luvassa on ainakin kaunis ja yllättävä japanilainen sekä historiallinen suomalainen.

Tytti Parras: Jojo

Tytti Parras: Jojo
Otava 1968
223 sivua
Kotimainen romaani

Minä otan Lassen kengät ja sanomalehden huovan alle, kengissä on jotain sprayta, lehdissä painomuste. Jos nyt tulee äkillinen vuoto, niin minä valun tyhjiin tämän sanomalehden päälle, näiden saakelin peevelin marssiuutisten päälle.
Minä juon pullon loppuun nopeasti ja niin suurina kulauksina, että kurkkuun koskee.

Inhorealismia, ajelehtimista, kauneutta ja opiskelijaelämää. Prinssimakkaroita, tsehovilaista kesäidylliä, kortonkeja. Ystävyyttä ja sukulaissuhteita. Tytti Parraksen 1960-luvulla ilmestynyt, aikanaan kohuttu ja palkittu Jojo on nuoren naisen ja tämän ystävien elämää kuvaava yhdenpäivänromaani.

Jojo on aikanaan ollut sukupolviromaani, ja Parras kuvaakin nuorten aikuisten maailmaa taidolla. Elämä on romaanin nimen mukaisesti melkoista jojoilua. Elämä tempoo nuoria suuntaan jos toiseenkin. Yhtäältä on  juuret: vanhempien perintö, sodastakin on vain reilut kaksi vuosikymmentä. Toisaalta on siivet: halu "vapaaseen" seksiin, monenlaisten seurausten kera; on nuoruus, hetket aamiaispöydässä, kaljat Tillikassa ja seurustelukumppanit. On myös kokoaikainen irrallisuus, samanaikainen jonnekin kuulumisen ja kuulumattomuuden tunne.

Tapahtumat ja kieli ovat nykylukijalle tuulahdus menneestä. Aikanaan kenties hurjat yksityiskohdat ja paikoin viljellyt kirosanat, paskat ja saakelit, eivät suuremmin säväytä, joskin romaanissa keskeinen aborttikuvaus on hätkähdyttävää luettavaa nimenomaan nykyisin, aikana jolloin abortit onneksi ovat melko harvinaisia. 

Parras kirjoittaa henkilöhahmonsa tarkkaan: on joukon sovinisti, on miehiin menevä nainen, on hapuilija. Samalla jokainen on moniulotteisempi kuin lukijan ensikohtaaminen romaanihenkilöiden kanssa antaa ymmärtää. Päähenkilö on kokemuksistaan etäällä, mutta välittää kuitenkin jonkinlaista herkkyyttä ja tarkkuutta katsoa maailmaa. Kertoja tarkkailee kaikkea kuin ulkopuolelta, vaikka juuri hän on se, joka kokee abortin, käy hammaslääkärissä ja jonka yksi päivä pitää muistoissa sisällään niin kesät Tallatassa kuin elämää Tampereella ja Helsingissä. Hän on kokija, jonka kokemukset muodostuvat pikemminkin suodattimeksi kuin hengittäväksi tai vereslihaisaksi eletyksi elämäksi. Parras kirjoittaa päähenkilönsä jokseenkin etäiseksi, muttei kuitenkaan tyhjäksi tauluksi.

Vaikka Joko on kokonaisuudessaan hyvä ja aikalaiskirjanaan melko raikas, en saanut siitä kovinkaan paljon irti. En päässyt sisälle kertojan maailmaan eikä romaani säväyttänyt minua mitenkään erityisesti. Tästä huolimatta suosittelen Jojon lukemista kaikille ensiksikin kotimaisen kirjallisuuden tuntemisen vuoksi ja toiseksi kuusikymmenlukulaisuuden tavoittamiseksi. Lisäksi on huomattava, että Parraksen romaanin teemat ja niiden käsittelytavat näkyvät romaanikirjallisuudessamme edelleen.

--
Myös Jokke on kirjoittanut Jojosta.

Teatterissa: Onnellisuuden tasavalta

Onnellisuuden tasavalta
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Martin Crimp: In the Republic of Happiness
Ohjaus Minna Leino
Dramaturgia Jukka-Pekka Pajunen ja Eva Buchwald
Rooleissa Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov


En muista, olenko kirjoittanut teatteri-, elokuva- tai konserttireissuista blogiini. Luultavasti olen mainintoina siellä täällä, mutta en laajemmin. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Lumiomena on pääasiassa kirjablogi ja siitä, että kirjallisuus on minulle taiteenlajeista rakkain. Nautin kuitenkin - ja tietenkin! - tavattomasti kaikenlaisista hyvistä kulttuurielämyksistä.

Siksi olinkin iloinen, kun pääsin eilen Kansallisteatteriin katsomaan Onnellisuuden tasavaltaa ensi-iltaan. Brittiläisen Martin Crimpin kirjoittama, Minna Leinon ohjaama näytelmä syventyy erään laajennetun perheen traumoihin. Onnellisuuden tasavallan rakenne mukailee Danten Jumalaista näytelmää: ensin kohdataan helvetti, sitten kiirastuli ja sen jälkeen paratiisi. Mutta miten? Millainen voi nykyihmisen helvetti olla? Onko paratiisi vapauttava?

Onnellisuuden tasavalta eroaa juoninäytelmästä virkistävällä tavalla, vaikka toki kokonaisuuden voi nähdä tarinanakin. Ensimmäisen näytöksen, helvetin, jouluillallinen on asetelmaltaan monelle tuttu: mitä tapahtuu kun vähemmän kaivattu eno tulee yllätysvierailulle kesken aterian, jonka tunnelma on jo aiemmin muuttunut kärkeväksi ja naljailevaksi? Ja kun eno välittää perheelle viestin omituiselta vaimoltaan. Toisessa näytöksessä, joka kuvastaa kiirastulta, ei enää keskustella, vaan pikemminkin lauotaan ajatuksia osittain tajunnavirtaisesti mutta kuitenkin näytelmän tematiikkaan osuvasti. Kolmas näytös on taas omanlaisensa enkä siitä sano muuta kuin että se leijuu jo omissa sfääreissään. Kannattaa käydä katsomassa!

Mitä jäi mielen? Napakka, ironinen ja osin tarkoituksella harhaileva alkujaan peribrittiläinen dialogi, joka naurattaa ja kylmää, viiltää ja osuu; loistava näyttelijäntyö (en halua nyt nostaa erityisesti ketään, mutta Hannu-Pekka Björkman on melkoinen näyttelijä, Milka Ahlroth ja Kristo Salminen tekivät mainiot roolit pariskuntana, Markku Maalismaa ja Terhi Panula saivat nauramaan ja tuntemaan jonkinlaista kummallista hellyyttä ja kyllä etenkin Marja Salo sekä Alina Tomnikov ja Cécile Orblin tekivät hyvät roolit hekin); valaistus joka vaihteli hämärästä hetkeksi sokaisevaan kirkkauteen; kaikenlaisten tunteiden läpikäyminen. Ironia ja/tai satiiri, ilkeys ja lempeys, suoranainen angsti. Läpivalaistu juusto, onnellisuuslaulu - ja se ikuisesti ajankohtainen kysymys siitä, millä keinoin onnen voi saavuttaa - tai voiko ollenkaan?

Pidinkö näytelmästä? Kyllä, kovasti. Jos näytelmä jättää olon ensin tutuksi, sitten hyvällä tavalla hämmentyneeksi ja yllättää tuon tuostakin, sen voisi mielihyvin katsoa uudelleenkin. 

Ilta Onnellisuuden tasavaltaa katsoen oli paitsi muutama tunti laadukkaan näytelmän parissa, myös muistutus siitä miksi aina tilaisuuden tullen kannattaa lähteä teatteriin. Vaikka arki väsyttäisi - olin vähän uupunut ja kotisohva houkutti -niin teatteriesityksen jälkeen olo on aina osin tästä maailmasta irrallinen. Bussia odottaessani koko Rautatientori näytti taianomaiselta paikalta, etenkin kun katsoin teatterin suuntaan.

--
Näytelmäkuvat: Tuomo Manninen / Kansallisteatterin mediapankki
Sain teatteriliput Kansallisteatterin Bloggariklubin kautta, kiitos! Myös Isa ja Linnea ovat bloganneet Onnellisuuden tasavallan ensi-illasta.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Tammi 2012, Keltainen kirjasto
A Visit from the Goon Squad 2010
Suomentanut Heikki Karjalainen
Kansi Jussi Kaakinen
412 sivua 
Yhdysvaltalainen romaani

He istuivat vaiti, kauemmin kuin olivat koskaan istuneet. Sasha katsoi sateen kastelemaa ikkunaa, suttuisia valoja pimenevässä illassa. Hän makasi liikkumatta paikallaan voidakseen pitää sohvan itsellään, oman paikkansa tässä huoneessa, oman näkymänsä ikkunaan ja seiniin, huminan joka kuului vain silloin kun oli muuten hiljaista ja itselleen kuuluvan Cozin ajan. Tämä oli hänen minuuttinsa, ja tämä, ja vielä tämäkin.

Kolmisen vuotta sitten kävin työlounaalla parin kollegani kanssa. He olivat innoissaan Jennifer Eganin romaanista Aika suuri hämäys ja keskustelivat, pitäisikö kirjan suomenkielisessä nimessä olla pilkku sanojen aika ja suuri välissä vaiko ei. Kirjaa lukematta ajattelin, että ilman pilkkua kyseessä on hauska sanaleikki enkä ihan ymmärtänyt pilkkua puolustaneen tuttavani vahvaa mielipidettä.

Luin kirjan vasta nyt. Voin sanoa, että vasta, sillä Aika suuri hämäys oli eittämättä vuoden 2012 käännöskirjatapauksia, romaani jonka moni ajan (!) hermoilla oleva kirjallisuusihminen luki - ja luki ihaillen. Helsingin Sanomissa kirjaa kehuttiin ainutkertaiseksi ja jäljittelemättömäksi. Minnan mielestä Eganin romaani näytti suorastaan "mihin suuntaan kirjallisuus on ehkä menossa ja mitä sukupolviromaani voisi tarkoittaa". Arja puolestaan jäi pohtimaan sitä, miten kirjasta jäi paremmin mieleen tekninen toteutus kuin sen sisältö. Nyökyttelen ja toisaalta pyörittelen päätäni kahden suuresti arvostamani bloggaajan ajatuksia nyt luettuani.

Nyökyttelen, sillä Eganin romaani on huikean hyvä: se on upeasti kirjoitettu ja laadukkaasti suomennettu. Se on täynnä viittauksia populaarikulttuuriin, siinä on alaviitteitä, mitä erilaisempia paikkoja ja kymmeniä kiinnostavia henkilöitä. Kokonaisuus on sirpalemaisuudessaan kiehtova kuin Robert Altmanin parhaimmat elokuvat, ennakkoepäilyistäni huolimatta jopa Powerpoint-muotoon kirjoitettu päiväkirja vie mukanaan. Itse asiassa päiväkirja on helppoa luettavaa ja Egan saa PowerPoint-ruutuihin mahtumaan paitsi teini-ikäisen mielenmaisemaa, myös kokonaisen perhearjen kuvausta. Kaikesta hyvästä huolimatta en nyt viikko lukemisen jälkeen muista romaanista juuri muuta kuin sen, että Egan osaa kirjoittaa ja että siinä on niin paljon ihmisiä ja tapahtumia.

Ja siksi myös pyörittelen päätäni, osin samoista syistä kuin Arja. Vaikka Aika suuri hämäys on hieno romaani ja laadukasta kirjallisuutta ja vaikka nautin sen lukemisesta, en saanut romaanilta sitä mitä parin vuoden takaisten kehujen perusteella odotin. Ehkä Egan kikkailee liiankin kanssa? Kenties hän sirpaloittaa kokonaisuutta liikaakin: huomaisiko tai kaipaisiko lukija jotain, jos Egan olisi poistanut kolme tai neljäkin toisiinsa kytkeytyvää tarinaa? Tai jos hän olisi kirjoittanut neljä lisää, olisiko se vaikuttanut se kokonaisuuteen muuten kuin pituuden osalta? Sinänsä onnistunut PowerPoint-päiväkirjakin tuntuu nyt hieman vanhanaikaiselta: eikös PowerPoint-esityksistä koeteta jo päästä eroon? Teinit eivät oletukseni mukaan sellaisia ainakaan omaksi ilokseen käytä, ja Egan sijoittaa päiväkirjan 2020-luvulle, minkä vuoksi voisin parahtaa "apua". En myöskään katso, että Aika suuri hämäys tulisi erityisemmin uudistamaan kirjallisuutta tai toimisi suunnannäyttäjänä minnekään, sillä onhan näitä sirpaleisia, henkilöitä ja tapahtumia pullollaan olevia laaturomaaneja ollut iät ja ajat - ja tulee onneksi vastaisuudessakin olemaan.  

Aikalaisromaani Aika suuri hämäys kuitenkin on. Sellainen, joka puhuttaa ja joka on ilo omistaa muiden Keltaisten kirjaston kirjojen joukossa. Tietenkin Egan myös kirjoittaa sujuvasti ja huikean hyvin. Kirjan alku tempaisee mukaansa ja loppu on täydellinen. Kokonaisjuonta Aika suuri hämäyksessä ei ole, mutta jokainen luku tai pieni kertomus on sujuvalukuista, hyvin kirjoitettua tekstiä, jollainen syntyy nykyajassa kiinni olevan taitavan kirjailijan sanankäytöstä.

Näin ollen olen Karoliinan kanssa samaa mieltä siitä että onneksi Eganin romaani ei ole (ainakaan kovin) kokeellinen, vaan kyse on - ihan yksinkertaisesti - laadukkaasta kirjallisuudesta. Sellaisesta hyvästä kirjallisuudesta, joka ehkä hieman sekoittaa ja virkistää lukijaa. Aika suuri hämäys nimittäin pitää lukijansa valppaana, osin hurjasta henkilömäärästä syntyvän sekavuutensa, mutta ennen kaikkea Eganin taituruuden vuoksi. 

Ai niin. Mitä sitten pilkkuun tulee? Kyllä, se kuuluisi mielestäni kirjan nimeen. Sillä aika on se, joka hämää ihmisiä eniten. Ajassa ihmiset kiinnittyvät toisiinsa, aika erottaa, saa aikaan muistihyppäyksiä ja muuttuu kerroksittaiseksi itse kunkin mielessä. Aika suuresta hämäyksestä ei kokonaisuudessa ole kyse, mutta ajasta, suuresta hämäyksestä kyllä. Todellakin!

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015
Kannen maalaus Eemil Karila: Forgive me
Päällys Matti Ruokonen
326 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Tuohuksen vahan ovat tehneet mehiläiset, jotka asuvat koko elämänsä kennon pimeydessä. Ne eivät koskaan näe valoa, mutta tekevät siitä vahaa. Ihminen kerää keltaisen flavan ja valaa siitä kynttilän. Kun kynttilä nyt sytytetään, kauan sitten maatuneitten mehiläisten valo vapautuu. Siitä elämässä on kyse.

Talvella 1937 Jäämeri vonkuu kevätkiimaa, kun Valkoisen Jumalan tytär Irga Malinen hiihtää Neuvostoliittoon. Nuori Irga on raskaana, sisuuntunut ja valmis loikkaamaan toisenlaisiin oppeihin, toki rakkaudeksi kuvittelemansa tunteen vuoksi. Irga päätyy Vorkutan vankileirille kaivostyöhön. Vihreäkupuinen lamppu särisee ja valoa kaipaavat pienet otukset kerääntyvät lampun ympärille Marinmaalla Lavran kylässä vuonna 2015, jolloin suomalainen Verna haluaa selvittää isänsä kuolemaa ja isänpuoleisen sukunsa menneisyyttä. Mennyt on taistelua selviytymisestä, sarja nöyryytyksiä, katoamisia, kiihkoa, hulluutta ja ystävyyttä. Nykyisyys: sitä samaa, toisessakin ajassa menneen määrittelemänä.

Huomaan kirjoittavani peräjälkeen kahdesta kirjasta, joita aloin lukea epäillen. Kuten sinänsä hyvin erilaisen Karen Joy Fowlerin romaanin kohdalla, myös Katja Ketun Yöperhosen suhteen viivyttelin lukemisen aloittamista. Epäilin, ettei Ketun tuorein romaani olisi minun kirjani, sillä vaikka tunnistin Kätilön hienoksi romaaniksi, en saanut kirjallista happea tekstin runsaudelta. Lukijana koin jääväni kaiken kuvailun alle. En tiedä, onko aika tehnyt minulle jotain, onko lukutapani muuttunut vai onko Ketun teksti muuttunut - luultavasti kaikki tämä yhdessä - mutta nyt sain heittää kaikki epäilykseni romukoppaan. Mitäpä tätä siis vasta bloggauksen lopussa paljastamaan: Yöperhonen on minun kirjasyksynivuoteni parhaimpia kotimaisia. (Mieleni tekisi sanoa, että paras, mutta vuotta on vielä jäljellä.)

Yöperhosen tekevät huikeaksi muun muassa se, miten Kettu luo monikerroksisia maailmoja eri aikakausiin ja kuinka hän nivoo kaiken yhteen: kysymykset sodasta, marilaisten muinaisuskosta, ihmisten uskomattomasta sitkeydestä äärioloissa; hajalleen joutuneesta perheestä, rakkaudesta ja rakkauskuvitelmista; ihmisten julmuudesta ja pimeydessäkin elävästä hellyydestä. Ja se, miten hänen tekstinsä osuu lukijan sielun sopukoihin, niihin joihin yllättävän harva kirja onnistuu pääsemään. Miten toisaalta "leiri tekee ihmisestä elukan" rokkoviruisine häpykarvoineen ja miten pahimpina hetkinä tulikärpäset ilmestyvät silmäkuoppiin. Ja kuinka toisaalta, toisessa hetkessä mahlat sekoittuvat maan mahlaan ja vastakuoriutunut liekkiperhonen terhentää siipiään, miten kaiken kokemiseen on oikeus.

Tälläkin kertaa Ketun kohdalla on selvää, että kieli nousee keskiöön (mistä esimerkiksi Minna kirjoittaa aivan upeasti). Yöperhosessa kieli on tietenkin yhtäältä konkretiaa Irgan mykkäläisyyden ja sen syiden vuoksi, mutta toisaalta kieli on myös väline ja silta Irgan ja tämän ystäväsiskon Elnan välillä sekä Vernan ja marilaisen sukukansan väen välillä. Kieli tuo liki ja etäännyttää. Ennen kaikkea kieli on elementti, jonka Kettu hallitsee. Jos Kätilössä uuvuin Ketun kieleen, niin Yöperhosessa rakastuin siihen. Siihen, miten juuri Kettu osaa rytmittää paikoin poukkoilevat tarinalinjat yhteen kielen kanssa, rivosti ja rumasti, runollisesti ja hellästi.

Kielenkäänteidensä alla Yöperhonen on juoniromaani. Se pitää otteessaan: on seurattava toisaalta Irgaa, toisaalta Vernaa ja tietenkin menneen ja nykyisyyden lomittumista. Kettu on tehnyt paljon taustatyötä ja kaltaistani entistä folkloristia lainaukset Uno Holmbergin Tsheremissien uskonnosta ihastuttavat suuresti. Marilaisen sukulaiskansamme historiaa ja nykypäivää Kettu pyörittelee taidolla, kun hän nivoo menneen erottamattomaksi osaksi etenkin Irgan ja myös Vernan elämäntapahtumia. Myös Ketun kritiikki valtaapitäviä kohtaan on selkeää, rankkuudessaan paikoin jopa ironian sävyttämää, jonkinlaista vinoa hymyilyä.

Kokonaisuus toimii vakuuttavasti. Yöperhosessa on toki sekavuutta, mutta romaanissa olevien valveunien tavoin sekavuus tekee kirjasta entistäkin vaikuttavamman: näinhän ihmismielikin laukkaa muistoineen, aisteineen, kokemuksineen. 

Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla. Katja Ketun romaanin jättää jäljen. Toivon, että Yöperhosen siiveniskut ja räpiköinnit, pimeys ja kaiken keskellä aina valoa kohti meneminen pysyvät kirjallisessa muistissani vielä kauan.

Mutta mitä minä nyt lukisin? Mitä tämän jälkeen?

--
Yöperhosesta on blogattu paljon, Minnan lisäksi ainakin Jenni, Kaisa Reetta, Krista, Leena ja Tuija ovat kirjoittaneet Ketun väkevästä romaanista.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Tammi 2015
We Are All Completely Beside Ourselves 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
362 sivua
Kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani

Useimmissa perheissä yksi lapsista on vanhempien suosikki. Vanhemmat kiistävät sen eivätkä tosiaankaan tajua sitä, mutta lapsille se on ilmiselvää. Epäoikeudenmukaisuus vaivaa lapsia kovasti. On vaikeaa olla aina toisella sijalla.
On myös vaikeaa olla lempilapsi. Olipa suosikin asema ansaittu tai ei, se on taakka.

On alku, keskikohta ja loppu. Joskus on paras aloittaa keskikohdasta, kuten Rosemary kertoessaan tarinaa perheestään, joka on hajalla: sisko Fern on kadonnut, veli Lowell telkien takana. Professorina työskennelleellä isällä on omat oikkunsa, samoin äidillä. Cooken perhe, se mitä siitä on jäljellä, kokoontuu yhteen lähinnä kiitospäivän tai joulun aikaan, ja välttää puhumasta aiheista, jotka jokaisen sisällä kipuilevat.

Miten vääriä mielikuvat voivat joskus ollakaan, miten jostain romaanista syntyy aivan vääränlainen kirjaetiäinen. Kymmenen vuotta sitten kesällä minulla oli matkalukemisena Kare Joy Fowlerin Jane Austen Book Club: olin raskaana, mieheni ajoi autoa Saksan moottoritiellä ja minä halusin upota kirjalliseen viihteeseen. En uponnut, sillä Jane Austen Book Clubista ei tehnyt hyvää edes romaanin houkutteleva nimi. Kun sitten posti jokunen aika sitten toi ennakkokappaleen Fowlerin romaanista Olimme ihan suunniltamme, kuvittelin saaneeni jonkinlaista keski-ikä-litiä tai ainakin kepeää luettavaa. Kansi ja siihen painetut Jussi Valtosen suositukset houkuttivat onneksi sen verran, että päätin lukea kirjan.

Onneksi luin. Nyt arvaattekin, että mielikuvani olivat täysin vääriä. Fowlerin romaani on kyllä melkoinen pageturner, mutta kepeä se ei ole. Päinvastoin, romaanin teemat ovat painavia, kirjailijalla on paljon sanottavaa. Hänellä on sanottavaa perheestä ja pahoinvoinnista sekä ihmisten, etenkin lasten, ja eläinten oikeuksista. Ja ei, kyseessä ei ole tavanomainen perhehelvettikuvaus väkivaltaisista vanhemmista tai juoposta virtahevosta olohuoneen nojatuolissa.

Vaikka Fowlerin teoksessa on yhteiskunnallinen painotus, ei kyseessä ole mitään pamfletti, vaan se on Sari Karhulahden onnistuneesti suomentama, puhdasverinen romaani. Fowlerin teos rakenteellisesti, kerronnallisesti ja tunteellisesti onnistunut. Se on samalla kertaa juonivetoinen että yhteiskunnallinen. Juonivetoisuus tarkoittaa sujuvalukuisuutta ja tietenkin sitä, että teoksessa on tarina, joka kulkee perhetragediassa, jonka suhteen Olimme ihan suunniltamme tuntuu aluksi tavanomaiselta, joskin hyvin kirjoitetulta nykyromaanilta. Sitten tapahtuu jotain: Fowler tarjoilee lukijoilleen melkoisen yllätyskäänteen. Käänne on niin keskeinen, että koko kirjaa alkaa lukea eri tavalla asian selviydyttyä; sellainen, joka tuo romaaniin uudenlaisia eettisiä tasoja, mutta myös ripauksen hyvää absurdismia.

Vaikka Olimme ihan suunniltamme on paikoin absurdi, ei se ole hauska eikä (onneksi!) humoristinen kirja, vaan pikemmin traaginen, haikea ja arvoituksellinen siinä mielessä, että Rosemary haluaa selvittää mitä muistaa, mitä haluaa muistaa ja miten menneessä tapahtunut määrittää koko hänen elämänpolkuaan. Hieno romaani saa lukijankin pohtimaan omaa paikkaansa maailmassa: mikä kaikki meitä muokkaakaan.

--

P.S. Jos Jane Austen Book Club sai minut pitämään Fowleria kevyen viihteen kirjoittajana, vakuuttaa Olimme ihan suunniltamme siitä, että Fowler kirjoittaa nokkelaa ja vakavaa proosaa painavista teemoista. Tiedän seurata kirjailijan uraa jatkossa paljon tarkemmin. Hieno, teemoiltaan herättelevä romaani!

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Otava 2015
Onda boken 2015
Suomentanut Laura Beck
317 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Mickel avasi silmänsä ja kääntyi kohti opiskelijoita. Hänen poskiaan palelsi, hän tunsi itsensä onnettomaksi ja huonovointiseksi. Se oli surkea mutta myös oikein sopiva mieliala nyt, kun hän oli aikeissa kertoa tarinan julman lopun.

Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin. Näin varoitetaan Kaj Korkea-ahon romaanissa Paha kirja, jossa oman elämänsä kanssa hukassa oleva opiskelija Pasi Maars saa vihiä 1920-luvulta peräisin olevasta käsikirjoituksesta. Jostain syystä Leander Grananderin julkaisematta jäänyt runokokoelma vaietaan niin, että Pasin kysymyksen kuullessaan Åbo Akademin lehtori Mickel Backman on menettää hetkeksi oppituntinsa hallinnan. Mitä Grananderin runoelmassa on? Miksi ihmiset niin Pasin kuin Mickelin ympärillä tuntuvat potevan milloin onnetonta rakkautta, milloin ahdistusta, milloin suoranaista kauhua oman elämisensä suhteen?

Pahaa kirjaa, kuten myös Korkea-ahon edellistä romaania Tummempaa tuolla puolen, voisi luonnehtia humanistikauhuksi viitaten toisaalta isoon osaan romaanin henkilöhahmoista, jotka ovat humanistisen alan opiskelijoita tai tutkijoita, ja toisaalta siihen, miten teemat pyörivät kulttuurissa. Tummempaa tuolla puolen herätteli eloon folklorea, Pahassa kirjassa käsikirjoitus ei jätä rauhaan ketään, joka sen vaikutuspiiriin joutuu. Kaiken lisäksi yliopistolla puhutaan suomenruotsalaisista modernisteista niin, että lisäsin jo monta nimeä omalle lukulistalleni.

Vaikkei uskoisi helvettiin eikä pahoihin kirjoijin, niin huuto korvissa ja mielenterveytensä menettäneen vetinen katse verkkokalvoilla saavat aikaan tunteen runollisesti puhuttelevasta iskuvoimasta. Korkea-aho kirjoittaa eloisasti ja vaivattomasti. Hän antaa tekstinsä poukkoilla parisuhteen, pelon, yliopisto- ja kustannusmaailman ilmapiirin ja opiskelijasekoilujen parissa. Korkea-aho ujuttaa mukaan sopivan määrän kliseitä, kuten sikamaisen henkilön, suloisen uskovaisneidon, hukassa olevia opiskelijoita, historiallisen auringonpimennyksen ja - totta kai - raunioitetun sydämen. Eräänlainen klisee on tietenkin Grananderin runokäsikirjoituskin, kuin Econsa lukeneen kirjallisuudenopiskelijan pelottavaksi muuttuva märkä uni.

Lukijana jäin kuitenkin kaipaamaan jotain Pahasta kirjasta. En tiedä, olisinko halunnut sen olevan ahdistavampi vai humoristisempi, sillä nyt se asettuu niiden väliseen maastoon. Korkea-aho hallitsee kyllä pelon kuvaamisen: pelko asettuu ihmismieleen, syntyy muistoista tai pienistäkin vihjeistä siihen, mitä ei voi hallita. Nuoruus taas synnyttää maailmantuskan rinnalle kepeyttä, jotka nekin Korkea-aho sovittaa romaaniinsa varsin saumattomasti. Tästä huolimatta minua ei nyt pelottanut yhtään ja naurukin oli sellaista kuivaa hymyilyä kahvikoneen äärellä. Viihdyin kyllä mainiosti. Jopa siinä määrin, että olisin kernaasti nähnyt Grananderin käsikirjoituksen vieläkin suuremmassa roolissa.

En pidä itseäni kauhuromaanien ystävänä, mutta nautin omalaatuisista tarinoista. Toisaalta kaksi lukemaani Korkea-ahon romaania sekä puhtaampana kauhukirjallisuuden edustajana Marko Hautalan paikallistarina Kuokkamummo vakuuttavat minulle, että kirjojen sivuilta aistittava pieni pelko aina ajottain tekee hyvää haaveilevalle ja hempeällekin sielulle. Ja mikäpä voisi osua paremmin kohdalleen kuin tällainen humanistikauhu? Siinä Paha kirja on romaani paikallaan.